Missä vakooja siellä vuotaja

Todellisuus ja käsikirjoitetut tarinat sekoittuvat mielessäni, kun luen Ylen välittämää uutista, jossa kerrotaan seitsemän vuotta metsästetyn Al Quaida -johtajan surmaamisesta Pohjois-Afrikassa. Niin juu, tämä operaatiohan keskeytettiin silloin jo kerran, kun amerikkalaiset epäilivät, että siitä on vuodettu…

Ei ei…operaation keskeytys tapahtuikin ’Le bureau’ TV-sarjassa. Siinä, jonka jokaisessa alkutekstissä mainitaan, että tämä sarja on fiktiota ja tapahtumien mahdolliset yhteneväisyydet todellisuuteen ovat sattumaa.

Tästä ’koronan jälkeisestä ajasta’ taitaa muodostua minulle ’vakoilijoiden kesä’, kun huomaan jatkuvasti palaavani sellaisiin aiheisiin ja kirjoihin.  

Vaan mitäpä se on muuta kuin sattumaa! Kun sattui Areenaan tulemaan lisää jaksoja ’Le bureau’ta ja kun sattui kirjakauppaan tulemaan KGB-loikkari Oleg Gordijevskista kertova kirja ja kun satuin kaivelemaan esille Edward Snowden -kirjan, koska Gordijevskista luettuani mietin, mitä Snowden mahtaa siellä Moskovassa nyt puuhailla. Gordijevskihan loikkasi sieltä pois, Snowden taas sinne. Tosin vähän väkisin, kun muuallekaan ei onnistunut pääsemään.

Tämä kaikki on minusta kiinnostavaa nimenomaan siksi, että se on ’totta’. Valitettavasti vain kaikki julkisuuteen tullut ’tieto’ vakoilijoista ja vuotajista ja peruutetuista tai onnistuneista alan operaatioista on yleensä harmittavan vanhaa. Gordijevskin merkittävästä toiminnasta on yli 40 vuotta, kuuluisasta loikkauksestakin jo 35. Jopa Snowden, joka sentään on melko ’uusi’ asia ja toimii entisaikoihin verrattuna salamannopealla on-line -aikakaudella, on ollut hipihiljaa Moskovassa ( tai missä päin laajaa Venäjän maata hän nyt lieneekään ) pian seitsemän vuotta.

Tiedustelun historiasta kirjoittanut Mikko Porvali toteaakin kirjansa alussa, että niin tärkeää kuin tiedustelu onkin, on sen täsmällistä historiallista merkitystä vaikea hahmottaa, koska tiedustelusta suuri osa on tarkoitettu jäämään salaiseksi ja myös onnistuu siinä. Emme tiedä niistä vakoilijoista tai niistä vuotajista, jotka eivät ole koskaan paljastuneet. Heitäkin on, ja heidän merkityksensä saattaa olla suuri.

Tämänkertainen käsiteltävä kirjakolmikkoni on siis ’Tiedustelun näkymätön historia’, Oleg Gordijevskista kertova ’Vakooja ja petturi’ ja Edward Snowdenista kertova ’Maailman halutuin mies’.

Kuriirien salaviesteistä tietoverkkoihin

Mikko Porvali on historiantutkija, poliisissa toiminut rikostutkija ja kirjailija. Hänen kirjansa ’Tiedustelun näkymätön historia’ (2018) pohjautuu luentosarjaan, jonka hän on pitänyt Jyväskylän yliopistossa.

Käsitteitä määritellessään Porvali toteaa, ettei vakoilun ja tiedustelun eroa voi yksiselitteisesti määritellä. Yleisesti ottaen tiedustelu on sallittua, vakoilu ei. Vakoilu merkitsee toisten valtioiden tai toimijoiden luottamuksellisiksi tai salaisiksi luokiteltujen tietojen varastamista. Kuitenkin vakoilu on monissa valtioissa luonnollinen osa ulkomaantiedustelua, vaikka siitä diplomaattisesti vaietaan julkisuudessa. Milloin ’tiedustelu’ lipsahtaa vakoilun puolelle…lienee monesti veteen piirretty viiva.

Koska aiheena on ’historia’, Porvali aloittaa kaukaa ja pysyykin siellä melkein tuskastuttavan pitkään. Asiakirjoja, dokumenttien jäänteitä ja kuvauksia löytyy muinaisesta Egyptistä, Assyriasta, Foinikiasta. Vanhan Testamentin kertomukset Mooseksen vakoilijoista Kaanaan maassa ja Jerikon porton Rahabin toiminnasta ovat saaneet aikaan ainakin kirjallisuuteen jääneet fraasit maailman vanhimman ammatin ja maailman toiseksi vanhimman ammatin harjoittajien yhteistyöstä, vaikka niiden historiallista totuutta epäilläänkin.

Keskiajalla vakoili eniten roomalaiskatolinen kirkko inkvisitioineen. Pikkuhiljaa toiminnasta alkoi tulla pysyvämpää, valtiollista puuhaa. Ranskan kardinaali Richelieu jätti jälkensä tiedusteluhistoriaankin; ensin hän määräsi kaikki käyttämään kirjeiden välityksessä valtiollista postilaitosta, sitten perusti postiin ’chambre noir’in’, mustan huoneen, jossa ihmisten kirjeitä availtiin ja tutkittiin. Nykyisin näitä ’black room’ tiloja on matkapuhelinoperaattoreiden ja sosiaalisen median yritysten konehuoneissa; nimi on säilynyt samana. Viestintäsalaisuuden suhteellisuus myös?

Kohti uudempia aikoja tullessaan Porvali kuvailee mm. nykymuotoisten tiedustelupalvelujen syntyä ja vaikeuksia, joita aiheutui rikospoliisin kansainvälisen yhteistyöjärjestön, Interpolin, joutumisesta natsien hallintaan.

Lopuksi Porvali pohdiskelee, mitä tiedustelulle seuraa nykyisestä digitaalisen tiedonkeruun ja -käsittelyn räjähdyksenomaisesta kasvusta. Tietoverkot ulottuvat jo puhelimista kodin sähkölaitteisiin, ajoneuvoihin ja sydämentahdistimiin saakka. Tekoäly mahdollistaa valtavan laskentatehon kaikkien tietomassojen yhdistelylle. Kuinka pitää niiden pariin levittäytyvät ’vihamieliset tahot’ aisoissa? Niinpä.

Heinäkuu 1985: huima pako ja Suomi mainittu!

Eversti Oleg Gordijevski oli omistanut vuonna 1938 alkaneen elämänsä Neuvostoliitolle ja tiedusteluorganisaatio KGB:lle, jota olivat palvelleet hänen isänsä ja isoveljensäkin. 

Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkoi kypsyä ajatukseen, ettei hän halua tukea tällaista järjestelmää ja tällaista toimintaa loppuelämäänsä. Oli tapahtunut Tsekkoslovakian brutaali miehitys, olivat kielletyt kirjailijat, kielletty musiikki, kielletyt ajatukset…

Brittiläinen toimittaja ja historioitsija Ben Macintyre julkaisi myyntimenestyskirjansa ’The Spy and The Traitor’ 2019 ja Aura Nurmen suomentamana ’Vakooja ja petturi’ tuli meillä kauppoihin keväällä 2020. Gordijevski elää vielä ja on Macintyren mukaan hyväksynyt käsikirjoituksen. 

Kirjaa voidaan siis melko hyvällä syyllä pitää ’tositarinana kylmän sodan huikeimmasta vakoiluoperaatiosta’. Onneksi Macintyren kirjoitustyyli on myös ’pidättyvä’ eikä pursua kovin paljoa brittiläistä omahyväisyyttä. Se lisää uskottavuuden tuntua.

Tarina etenee kihelmöivän hitaasti. Vakoilijasta vuotajaksi ja loikkariksi kehittyminen kestää vuosikausia. Vihjauksesta yhteydenottoon menee kolmatta vuotta. Vuotamisesta paljastumiseen vielä paljon pitempään.

Lukija alkaa jännityksen kiristyessä kiemurrella… Montako kertaa Oleg torjuu epäsopivat ajatuksensa? Lähes paras nuoruudenkaveri on tsekki, joka loikkaa länteen miehityksen jälkeen. Oleg lähetetään Tanskaan, joka on kuin iloinen, värikäs, kirjoja ja musiikkia tulviva satumaa ankean brezhneviläisyyden tilalla. Gordijevski viihtyy. Melko pian tanskalaiset tiedusteluorganisaatiot päättelevät, että tämäkin nuori mukamas lähetystövirkailija on itse asiassa KGB:n palkkalistoilla ja ilmeisesti huolehtii peiteidentiteetin turvin Tanskassa toimivien Neuvostoliiton ’illegaali’ vakoilijoiden asioista. Niin kuin asia olikin.

Aika kuluu. Gordijevski etenee urallaan KGB:ssä ja samaan aikaan ryhtyy kertomaan briteille tanskalaisen turvatalon uumenissa neuvostoliittolaisen tiedustelun organisaatiosta, tavoitteista ja operaatioista. Koska kannattaisi lopettaa? Milloin KGB huomaa? Kauanko tämä voi onnistua? Siihen asti, kunnes rahanahne amerikkalainen CIA-agentti päättää vuorostaan vuotaa neuvostoliittolaisille kaiken, mitä tietää.

Loppuhuipennus ja uskomaton pakoseikkailu Moskovasta kohti Suomen rajaa ja lopulta Norjan kautta Lontooseen saa lukijan miettimään: missä olin silloin? Kesälomalla, pikkuvauvan kanssa… Eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä merkittävää oli meneillään Viipurin ja Vaalimaan välisellä metsätaipaleella.

Outo heppu

Viimeisimmät 20 vuotta ovat muuttaneet vakoilun teknologiankin perinpohjin. Huippuaikoinaankin Gordijevski tuhrasi vielä mikrofilmirullien kanssa tai seisoskeli ’harmaat housut jalassa ja punainen muovikassi kädessä’ leipäkaupan edessä, mikäli halusi ’välittää viestin’, joka sitten välitettiin joskus kolmen päivän päästä. KGB ripotteli radioaktiivista pulveria kohteen kenkiin ja koetti sitten Geiger-mittarin piippauksista selvittää, oliko täällä kenties oltu. Ei ollut kännyköitä, internettiä ja GPS:ää, ei.

Amerikkalainen Edward Snowden ponnahti koko maailman tietoisuuteen kesäkuun alussa 2013, kun hän otti yhteyttä muutamaan toimittajaan ja halusi heidän välityksellään julkistaa amerikkalaisen turvallisuuspalvelu NSA:n ja sen brittiläisen vastineen GCHQ:n keräämiä tiedostokansioita. Käytännössä julki lävähti kerralla kokonaisen suuren salatun ja suojatun kirjaston verran tavaraa: tuhansia dokumentteja ja miljoonia sanoja.

Toimittaja Luke Harding’in alkuperäisteos ’The Snowden Files’ ilmestyi 2014 ja Hannu Tervaharjun suomentama ’Snowden -maailman halutuin mies’ 2015.

Snowden -tapaus oli runsaasti uutisissa ja siitä tehtiin tuoreeltaan myös TV-dokumentti, jonka olen nähnyt. Silti kirjan lukeminen nyt tuntui jännitysnäytelmältä vailla vertaa. Tuo kalpea, hoikka, tapahtuma-aikaan vasta 29-vuotias ’tietokonenörtti’ toimi tavalla, joka hämmästytti kaikkia. Miten hän uskalsi?

Hän halusi oman kertomansa mukaan paljastaa, kuinka elektronista valvontaa harjoittavien tiedustelupalvelujen menetelmät ovat karanneet käsistä eivätkä ne enää piittaa voimassa olevien lakien rajoituksista.  Snowden ei halunnut rahaa eikä hänellä ollut vasemmistolaisia poliittisia mieltymyksiä.

Maailma sai tietää, että ympäri maailmaa matkapuhelin- ja dataliikennettä välittäviin kuituoptisiin kaapeleihin on ujutettu vakoilumahdollisuus ja kaikenlaisia ’takaportteja’ ovat saaneet niin nettipankkien turvaohjelmat kuin sosiaalisen median käyttäjätilitkin. Ja jos niitä osaavat käyttää ’valtion vakoojat’ ei mene kauaa, kun niitä pitkin luikkivat sisään myös ’konnat’, arvellaan. Koska valvottavaa liikennettä on koko ajan jo niin massiivisen paljon ettei se ’mahdu mihinkään’, on sekä USA:n että Britannian maaperälle rakennettu ’buffereita’, eräänlaisia puskurivarastoja, jossa valtavaa datamäärää voidaan varastoida sen aikaa, että sitä ’ehditään’ tarvittaessa käydä läpi, ennen kuin se tuhotaan/tuhoutuu.

Siinä ovat siis valvonnan kohteina kaikki, niin normaalikansalaiset kuin mahdolliset pahiksetkin. Huipputason meteli nousi, kun kävi ilmi, että NSA ja GCHQ oli valvonut/kuunnellut myös kaikkien G20-huippukokoukseen Lontoossa osallistuneiden valtionjohtajien kännyköitä: kuka soitti kenelle ja kuinka usein ja että esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin henkilökohtaista kännykkää oli kuunneltu/valvottu ties kuinka pitkään.

Snowdenin paljastuksista seurasi tietenkin poliittinen väittely median vapaudesta, yksityisyyden suojasta ja ’viestintäsalaisuudesta’. Yhdysvallat vaati Hong Kongiin piiloutuneen Snowdenin luovuttamista vankilaan tuomittavaksi ja mitätöi hänen passinsa. Mikään maa ei uskaltanut/halunnut antaa hänelle turvapaikkaa ja niin hän vastoin suunnitelmiaan jäi jumiin Moskovaan, jonne hän onnistui Hong Kongista pääsemään.  -Outo heppu, totesi kuulemma presidentti Putin.

Kirja jättää lukijan mieleen hämmentyneen olon ja paljon avoimia kysymyksiä. Mitä mahtaa Snowdenille nyt kuulua? Onko mikään tiedustelupalvelujen toiminnassa ja elektronisessa valvonnassa muuttunut? Ja jos on, niin mihin suuntaan?

Meillä täällä piskuisessa koto-Suomessa on ainakin perustettu uusi tiedusteluvalvontavaltuutetun toimi! Juuri kesäkuussa 2020 hän (Kimmo Hakonen nimeltään) antoi ensimmäisen vuosiraporttinsa, ja sen mukaan sekä Suojelupoliisi että sotilastiedusteluelimet ovat käyttäneet tiedustelumenetelmiä sallitusti ja valtuuksiensa puitteissa; ei huomautettavaa.

Rivikansalainen kiittää.

***

Meri ihmeitä täynnä

En ole tippaakaan ’meri-ihminen’. En harrasta purjehdusta, en veneilyä, en kalastusta, en sukellusta, en surffailua enkä edes uimista.

En, vaikka olen syntynyt, kasvanut ja aikuisena muutamaan kertaan muutettuanikin aina asunut paikkakunnilla, joissa meri on lähellä. Rantaan on aina voinut halutessaan mennä, veneellä tai isommallakin laivalla on aina ’päässyt pois’, jos sellaista on tehnyt mieli. Meren tuoma vapauden tunne, suolan tuoksu ja kova tuuli ovat minulle myönteisiä asioita, jotka liitän mereen.

Silti katselen merta mieluiten rannalta tai ikkunan lävitse. Saattaa olla, että syytä siihen pitää etsiä joistain kaukaisista pre-nataali traumoista tai sitten pelkkä muisto kivikkoisella luonnonrannalla alkukesän koleudessa hytistystä uimakoulusta riittää. Meri on kaunis ja vaikuttava, mutta se on myös märkä ja aina kylmä.

Siksi olin tosiaankin ’epätavanomaisella’ alueellani, kun netissä päädyin katselemaan sinikantisia meriaiheisia kirjoja. Kiinnostavasti kirjoitetut mainostekstit saivat kuitenkin minut lukemaan pitempäänkin.

Aha..yli 70 % kotiplaneetastamme on merta, vettä. Ei siis oikeastaan pitäisi puhua maapallosta, vaan ’meripallosta’, jos sana ’vesipallo’ tuo mielleyhtymiä kumihattuisista urheilijoista. Tämä meripallo on niin syvä, ettei sen alemmista kerroksista tiedetä edelleenkään juuri mitään. Siellä pimeässä syvyydessä elelee vaikka mitä: jättimäisiä mustekaloja tai outoja haita, joita ani harva on päässyt näkemään. Maan pinnalla hätäillään kovasti eläinlajien vähenemisistä ja sukupuutoista, kun taas merestä löydetään vieläkin jatkuvasti uusia eliöitä, joista ei aiemmin ole tiedetty mitään. Kiinnostavaa!

Samassa aukeamassa oli esittelyssä toinenkin sinikantinen, joka kertoi ankeriaan salaperäisestä elämänkaaresta. Hamassa muinaisuudessa muistan opettajan koulussa kertoneen, että ankeriaat käyvät syntymässä kaukana eteläisen Atlantin Sargassomeressä. Se oli sinänsä erikoista, mutta sain vaikutelman, että siinä se juttu sitten olikin ja nyt ankeriaasta tiedetään kaikki olennainen. Aika käärmemäinen niljake, ei tee mieli syödä eikä kiinnosta muutenkaan. Olinpa väärässä! Varsinainen mysteerieläin tuo ankerias.

Nuo kirjat alkoivat todella kiehtoa mieltäni. Kun kirjastoihin ei edelleenkään päässyt, päätin sukeltaa meren ihmeisiin ja arvoituksiin verkkokaupan kautta. Kirjoja lukiessa mereen voi tutustua palelematta!

Vielä puuttui se kolmas kirja. Nyt oli turvauduttava antikvariaatin antiin. Merikirjojen klassikkoja pöyhiessäni tuli esille tuttu nimi, Herman Melvillen ’Valkoinen valas’. Monesti olen siitä kuullut, mutta koskaan en ole tullut lukeneeksi. Ehkä nyt olisi viimeinkin täytettävä tuokin aukko sivistyksessä?

Kirjakolmikossani nyt siis hait, ankeriaat ja valaat - olkaa hyvä!

 

Muinaisolio meren syvyyksistä

Norjalainen kirjailija Morten A. Ströksnes julkaisi ’Havboka’ teoksensa 2015. Minulla oli luettavana Katriina Huttusen suomentama ’Merikirja’, sen kolmas painos vuodelta 2019. Kirjassa on pitkä alaotsikko ’ Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana’.

Otsikostaan huolimatta kirjasta paljastuu heti alussa, ettei kyseessä ole varsinaisesti kalastusopas. Onneksi. Sellaista en olisi varmaankaan jaksanut edes lukea. Kirjassa lähdetään toki kalastamaan, montakin kertaa.

Turskaa esimerkiksi. Ja monia muita hyvänmakuisia syötäviä.

Suurimman ponnistuksensa kirjan päähenkilöt, kirjailija Morten ja kuvataiteilija Hugo, jonka sukupuu on ollut täynnä kalastajia satojen vuosien ajan, suuntaavat jäähain (tunnetaan myös nimillä grönlanninhai tai holkeri) pyydystämiseen, mutta teksti singahtelee pitkiksi ajoiksi myös aivan muihin aiheisiin.

Ströksnesin tapa kirjoittaa oli minusta viehättävä. Hän puhuu tietysti meribiologiasta – jopa kolmen ja puolen miljardin vuoden takaisista asioista - ja nykyisten veneiden teknologisista ominaisuuksista, mutta rönsyilee välillä kauas; kirjallisuuteen, psykologiaan, maantieteeseen ja politiikkaan, gastronomiaa unohtamatta, mutta pystyy aina palautumaan järkevästi ja samoja asioita toistelematta takaisin Lofooteille ja sen mainitun jäähain pyydystykseen.

Hän ei lässytä eikä kauhistele, vaikka välillä ehkä aihettakin olisi. Hän ei myöskään pahemmin saarnaa eikä ole olevinaan viisaampi, vihreämpi tai fiksumpi kuin muut - etenkään lukijansa - mikä tietenkin on hyvin miellyttävää. Monet rönsyilyt hän laittaa itse asiassa ystävänsä Hugon piikkiin; Hugolla on tapana kertoa kaikenlaisia anekdootteja, omia kokemuksia tai alueen kalastajilta kuultuja juttuja.

Siinä sitten lukija tulee kuin huomaamattaan oppineeksi kaikenlaista norjalaisista, kalastuksesta ja etenkin merestä ja sen eliöistä. Päähän tarttuu uusia näkökulmia asioihin, joita ei ikinä ennen ole ajatellutkaan.

Itse jäähai, kirjan osittainen ’päähenkilö’, ei vaikuta kovinkaan haluttavalta tuttavuudelta. Se voi olla seitsemän-kahdeksan metriä pitkä, painaa yli tonnin ja elää pimeissä syvyyksissään sadasta vuodesta kenties jopa viiteensataan vuoteen. Sen liha on myrkyllistä, joten kaupallista kiinnostusta siihen ei ole. Sen maksasta saatavaa öljyä on sentään voitu käyttää voiteluaineissa. Otus on raivoisa peto, joka sahalaitaisilla hampaillaan rouskuttaa hajalle lähes kaiken, minkä kiinni saa. Edes sen pienet jälkeläisetkään eivät hurmaa ihmisen näkökulmasta söpöydellään: naaras kasvattaa sisällään eläviä poikasia, jotka ovat ’kannibaaleja’: vahvin syö ensin muut sisaruksensa ja raivaa sitten tiensä ulos kohdusta yksin.

Silti, kuten Ströksnes huomauttaa, ampiainen on ihmiselle vaarallisempi kuin hai.

Meri kaikkineen on ollut olemassa paljon ennen ihmistä, ja se tulee aivan hyvin toimeen ilman meitä. Me ihmiset vain emme selviydy ilman merta. Se kannattaa muistaa, kun koetamme mukamas ’hallita’ tätä meripalloamme.

Arvoitus, jonka ratkaisu liukenee näkymättömiin

Ruotsalainen toimittaja Patrik Svensson sai tietokirjojen August-palkinnon esikoiskirjastaan ’Ålevangeliet’ 2019 ja Maija Kauhasen suomentamana tämä ’Ankeriaan testamentti’ ilmestyi 2020. Kirjan alaotsikkona on ’Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta’.

Kirja kuvaa etelä-Ruotsin elokuisia öitä, jolloin on sopiva ’ankeriaspimeä’ ja kirjailijan isä vie kouluikäisen poikansa kodin läheiselle joelle ankeriaiden pyyntiin. He vaihtelevat pyyntipaikkaa, kokeilevat erilaisia syöttejä ja pyyntivälineitä. Toiminta on isän ja pojan harvinaista yhteistä aikaa, joka päättyy aikanaan pojan aikuistumiseen ja kotoa muuttoon. Isä oli asfalttityöntekijä, poika lähti yliopistoon.

Pojan ja isän elämänkaaret leikkaavat vähän aikaa ankeriaan elämänkaaren kanssa. Poika tietää ainakin suunnilleen mistä tulee, minne menee ja kuinka kauan elämää on keskimäärin odotettavissa; isän vaiheista tuntuu löytyvän enemmän salaisuuksia, jotka poika saa selville vasta myöhään.

Ankeriaan elämässä selvittämätöntä riittää. Enää ei uskota, että ankeriaat syntyvät itsestään mudasta, kuten Aristoteles ehdotti, mutta edelleenkin niiden neljän kehitysvaiheen kautta kulkeva elämä on tutkijoille arvoitus. Kuinka kauan ne oikein elävät ja minne ne katoavat? Arvellaan ja otaksutaan kaikenlaista, todennäköisesti, mutta varmaa näköhavaintoa niiden syntymästä tai luonnollisesta kuolemasta ei vieläkään ole.

Miksi ne päätyvät asumaan tiettyihin paikkoihin jokiin, suistoihin tai tulviviin ojiin eivätkä sitten näytä tekevän siellä oikein mitään? Ja sitten eräänä päivänä vuosikymmenien paikallaan kykkimisen jälkeen ne lähtevät kohti Sargassomerta tai Aasian puolen ankeriaat omaan ’kokoontumispaikkaansa’? Vai mitä ihmettä niille tapahtuu?

Svensson kertoo kiinnostavasti ja laajasti siitä pitkästä ja runsaasta tutkimuksesta, jota ’ankeriaskysymyksen’ selvittämiseksi on vuosikymmenien ja -satojen aikana tehty. Paljon on yritetty, tutkittu ja kirjoitettu, mutta tarpeeksi ei tiedetä vieläkään. Perinpohjaisissa laboratoriotutkimuksissakaan ei ole saatu läpimurtoja, sillä ankerias ’ei ole yhteistyöhaluinen’.

Pelkona on, että koska ankeriaskanta maailmassa jatkaa vähenemistään, ei kohta ole mitään tutkittavaa. Voiko käydä niin, että olento, joka on selvinnyt jääkausista ja nähnyt mantereiden liukuvan irti toisistaan ja ollut täällä miljoonia vuosia ennen meitä, vain hiljaa katoaa ja vie salaisuutensa mennessään?

Hurja meriseikkailu ja nöyryyden oppitunti

Herman Melvillen seikkailukirjaksi luokiteltu ’Valkoinen valas’ tai ’Moby Dick’ on jo vanha kirja, sen kyllä tiesin. Mutta hämmästyin, kun näin, että sen alkuperäinen julkaisuvuosi on peräti 1851. Siihen aikaan maailman -ja merien- iäksi laskettiin Raamatun tekstien perusteella pääteltynä kuusituhatta vuotta.  

Sain luettavakseni vuodelta 1929 olevan lyhennellyn ’nuorisopainoksen’, jonka käännöksen on tehnyt Eino Auer. Esipuheessaan hän haluaa huomauttaa, että valaanpyyntialuksilla ei enää toimita lainkaan sillä tavalla kuin kirjassa kuvataan, koska kahdeksassakymmenessä vuodessa toimintatavat ovat jo suuresti muuttuneet. Niinpä niin – nyt aikaa on vierähtänyt tuosta huomautuksesta vielä yhdeksänkymmentä vuotta lisää.

Nykyisin koko valaanpyynti on lähes loppunut ja suurimmalta osaltaan kiellettyäkin. Melvillen aikoihin vielä himoittiin kovasti suurten valaiden lihaa, ihraa, luita ja etenkin eläimen päässä sijaitsevassa oudossa ontelossa olevaa öljyä.

Kirjan kalastuskuvaukset ovatkin oikein lennokkaita ja hurjia: pienillä pyyntiveneillä oli soudettava aivan valaan kylkeen ja koetettava iskeä tai ampua harppuunat tappavasti. Sitten oli vielä raahattava saalis ison pyyntiveneen kyytiin paloiteltavaksi ja öljyn erottelemiseksi keittämällä. Kaikki myrskyävällä merellä keikkuen.

’Valkoinen valas’ on eräs tietty kaskelotti, jolla on oudon mallinen kyttyrä selässään ja jonka väritys on poikkeavan valkoinen. Se on saanut jo useita harppuunan pistoja ja repeytymiä valtavaan ruhoonsa, mutta aina päässyt pakoon. Yhdellä kerralla se on melkein upottanut laivan ja haukannut poikki kapteeni Ahabin jalan. Nyt kapteeni klenkkaa puujalkansa kanssa ja on lähes mielipuolinen, kostonhimonsa sokaisema valaanpyyntialus Pequodin kapteeni.

Nuori seikkailuja etsivä mies, kirjan kertoja, ottaa tähän laivaan pestin ja saa sopimuksen mukaan kolmassadasosan saaliista.

Melvillen kertoja huomaa pian, kuinka kapteeni Ahabin kostonhimo on muuttunut jo synniksi; sitä ei ruoki enää tavallinen ahneus eikä tarve todistaa sinänsä uljasta kalastajantaitoaan kovalla työllä. Ahab haluaa vain kostaa, kostaa, kostaa ja tappaa. Siinä hän astuu jo Jumalan tontille, eikä siitä tietenkään hyvää seuraa. 

Lopussa vain aallot vyöryvät, kuten ovat Melvillen mukaan tehneet jo tuhansia vuosia.  

***