Apteekkarin sekoituksia

Lääkekasvien kerääjät ja rohtojen keittäjät, jonkinlaiset poppamiehet, parantajat tai noituuteen viittaavat ’konstien tietäjät’ lienevät pappien ohella ihmiskunnan vanhimpia ’erityisammattilaisia’. Mainintoja heistä löytyy vanhimmistakin kansanrunoista, sankarilegendoista ja kauhutarinoista.

Me vanhoja Suomi-filmejä katsoneet muistamme tyypillisen pitäjän apteekkarin: vähän hoono soomi puhuva, herraseurueille kortti-iltoja ja pirtureseptejä järjestävä ’paremman väen’ edustaja, joka usein oli ihan pikkuisen liberaalimpi ja maailmallisempi kuin paikallisen moraalin tukipylväänä ylvästelevä maaseudun rovasti. Viimeisin mielikuva apteekkarista on Babylon Berlin -sarjan rasvaisesti hirnahteleva ja kieltään lipova, laittomia morfiini-heroiini sekoituksia pornokuviin vaihtava suurkaupungissa toimiva alan yrittäjä.

Sattumoisin törmäsin apteekkineuvos Marcus Ollin laatimaan yksityiskohtaiseen historiikkiin ’Menetetyt apteekit’(2010), jossa hän selvittää kuvien kera kaikkien toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta pois siirrettyjen apteekkien vaiheita. Apteekinpito on meillä aina ollut luvanvaraista toimintaa, joten yllättävän paljon asioita voidaan selvittää arkistolähteiden avulla. Minua eivät nämä yksittäisten apteekkien vaiheet niinkään kiinnostaneet, mutta kirja tarjosi samalla tiiviin historiakatsauksen apteekkien toimintaan ylipäätään, ja se oli kiehtovaa.

Nykyään apteekki näyttäytyy neuvojana, reseptien tarkistajana ja lääketehtaiden valmiiden lääkepakkausten jakelupaikkana, mutta tämä on varsin uusi kehityskulku. Ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun suurimmalla osalla kansasta ei ollut varaa eikä mitään mahdollisuutta ’tehdasvalmisteisten’ lääkkeiden käyttöön ja apteekkarien oli hankittava tulonsa omalla ’tippakaupalla’; sekoittelemalla pirtua ja erilaisia mausteita lähes joka vaivaan auttaviksi ’apteekkarin tipoiksi’.

Kuten tunnettua, lääkkeet ovat myrkkyjä ja myrkyt ovat lääkkeitä. Annostelun tapa ja määrä ovat ratkaisevia, kun haetaan suuntaa sille, onko tarkoitus hoitaa vai tappaa.  Ei tarvita pörhisteleviä uhkailuja, ei meteliä, ei sotkua. Vain ennalta-arvaamaton ja äänetön tippa jotakin teekuppiin, ja loukattu nainen on saanut kostonsa. Tästähän Agatha Christiekin sai inspiraationsa, kun oli ensimmäisen maailmansodan aikana sotilassairaalassa työskennellessään tutustunut myrkkyihin ja lääkkeisiin.

Apteekkareita käsitteleviä kirjoja ei ollut lainkaan vaikea löytää, sen verran kiehtova ala on. Tämänkertaisen kolmikkoni kirjoista kaksi on saatu meillä myyntiin tänä vuonna, yksi on vähän vanhempi. Yksi on faktaa, kaksi fiktiota.

Rohtoja ja lahkoja

Virolaisen Indrek Harglan murhamysteerit keskiajan Tallinnasta ovat tulleet jo suomalaisillekin tutuiksi. Uusin käännös ’Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru’ saatiin tarjolle Jouko Vanhasen suomentamana 2019, alkuperäinen ’Gotlandi kurat’ on vuodelta 2017.

Nyt Rataskaivonkadun apteekkari joutuu setvimään epäilyttäviä kuolemia vuoden 1433 suuren tulipalon jälkeen. Palokuolemien joukkoon on piilotettu uhreja, jotka ovat olleet hengettömiä jo ennen kuin liekit levisivät Olevisten kirkon ympäristöön. Mikä kumma kunnon tallinnalaisia nyt riivaa?  

Yksinkertaisen pään voi sekoittaa yrttikeitoksella mutta myös uskonnollisella fanatismilla. Kumpikin on väärissä käsissä pelkästään vaarallista.

Hargla kuvaa viihdyttävästi ja kiinnostavasti vanhaa Tallinnaa, mutta tapahtumat vaativat myös piipahtamista Tartossa ja Lyypekissä; kummatkin jo merkittäviä kaupunkeja tuolloin.  Juoni polveilee vauhdikkaasti, murhia tapahtuu, uhkauksia kuullaan, outoja kirjoituksia ja rohtoreseptejä löytyy. Melchior saa tutkimuksissaan apua tyttäreltään, joka on ryhtynyt Piritan luostarin nunnaksi voidakseen rauhassa keskittyä puutarhan hoitoon.

Melchiorillahan on myös poika; niin ikään nimeltään Melchior ja apteekkarin kisälli! Poika on sentään kaukana Lyypekissä, jottei ihan isänsä klooniksi muuttuisi. Hänellä on siellä myös omia seikkailuja, joissa hänen täytyy päättää, liittyykö elämässään pahisten vai hyvisten joukkoon. Kannattaa siis katsoa tarkasti, onko kapakan nimikyltin läheisyyteen oven päälle kiinnitetty ruostuneet sakset.

Hitaasti kypsyvät keitokset

Saksalaisen Ingrid Nollin hidas jännäri ’Die Apothekerin’ vuodelta 1994 paljastaa jo nimellään, että tässä apteekkari on nainen, kuten nykyään kai Suomessakin jo useimmiten. Suomeksi ’Apteekkari’ saatiin vuonna 1999 Oili Suomisen kääntämänä.

Apteekkari on nimeltään Hella Moormann ja hän alkaa purkaa elämäänsä sairaalahuoneessa hiljaiselle vierustoverilleen. Aluksi Hella vaikuttaa vähän poloiselta; hiukan väärinymmärretty, vanhempiensa ja koulukaveriensa hylkimä, hiukan tohelo ja reppana, joka aina retkahtaa kelvottomiin miehiin, jotka vain huijaavat häntä.

Hiljalleen tarina saa lisää kierteitä. Hella on kyllä huijattavissa ja uskoo kerta toisensa jälkeen miestensä mielikuvitukselliset selitykset, koska ei halua päästää heistä irtikään, mutta Hella on kuitenkin alansa ammattilainen ja osaa käsitellä lääkkeitä tai myrkkyjä, kummiksi niitä nyt haluaakin nimittää.

Minua lukijana Hellan hitaus ja uskomattoman venyvä pinna alkoi uuvuttaa: olisin itse kannattanut huomattavasti selvempää ja nopeampaa toimintaa. Mutta asiat vyöryvät eteenpäin omalla painollaan ja ratkaisujakin saadaan, vaikka ei sellaisia kuin aluksi olisi voinut olettaa.

Sairaalan huonetoverillakin on lopulta jotain sanottavaa.

Sadistista farmasiaa

Patricia Posner kertoo teoksessaan ’Auschwitzin apteekkari’ toisen maailmansodan aikaisella tuhoamisleirillä pahamaineisen tohtori Mengelen proviisorina toimineen Victor Capesiuksen tarinan. Suomeksi kirja on julkaistu 2019 Niko Jääskeläisen kääntämänä, alkuperäiskirja on vuodelta 2017.

Victor Capesius oli syntyjään romanialainen, romaniansaksalainen. Naapurit siellä muistelivat ’kilttiä, vähän pulleaa apteekkarisetää’, jonka kanssa käytiin kesäisin uima-altaalla. 

Kun natsit kutsuivat ’hajallaan’ olleita saksalaisia ’takaisin valtakuntaan’, Capesiuskin otti tilaisuudesta vaarin ja muutti Saksaan. Hän pystyi osoittamaan puhtaan arjalaisuutensa ja pääsi koulutuksensa turvin nopeasti nousemaan SS-joukkoihin asti. Koulutettua väkeä tarvittiin ja Capesius hyötyi siitä, että CV:ssa oli edes lyhyt maininta toimimisesta lääkeyhtiö Bayerin myyntiedustajana. 

Pahimman työvaiheensa Capesius palveli Auschwitzin tuhoamisleirillä ’lääkehuollon’ tehtävissä. Vangeille lääkkeitä ei tietenkään annettu, vaan päinvastoin, tuhottavaksi tuotujen tavaroista pengottiin esille heidän mukanaan tuomansa lääkkeet ja ne otettiin saksalaisten käyttöön. Usein lääkepurnukoihin oli myös piilotettu arvoesineitä. Ne, kuten myös kaasutettujen ja ammuttujen suista irti revityt kultahampaat, Capesius kumppaneineen korjasi parempaan talteen. Lisäksi Capesius huolehti siitä, että Zyklon-B -kaasua oli varastoissa riittävästi.

Oksettavimmat työtehtävänsä Capesius suoritti tohtori Mengelen ja muiden lääkäreiden ’tieteellisten’ kokeiden farmaseuttisena toteuttajana. Hän muun muassa antoi vangeille myrkkyruiskeita, avusti kokeiluja eri lääke-aineiden ja lääke-aineiden korvikkeiksi suunniteltujen kemikaalien syöttämisessä tai eri tavoin vankien elimistöön annostelemisessa. Kokeiden kohteina kiltillä sedällä oli myös lapsia, erityisesti kaksosia. Kukaan ei tietenkään selvinnyt kokeista elävänä ja raporteissa Bayerille ja muille lääkeyrityksille muistettiinkin korostaa, että nämä kokeet ovat juuri siksi niin merkittäviä ja erityisiä, koska niitä ei voida suorittaa missään muualla kuin täällä, tällä ’materiaalilla’.

Kirjan jälkipuoli käsittelee Capesiuksen tuomiolle saamisen vaikeutta ja kaikkien oikeudenkäyntien nopeaa laantumista kylmän sodan alkaessa. 

Capesius onnistui kahteenkin otteeseen kiemurtelemaan vapaaksi sotarikossyytteistä. Britit pidättivät hänet, mutta vapauttivat sitten, kun oli niin paljon muutakin puuhaa. Seuraavan kerran hän jäi amerikkalaisten haaviin ja siellä hänen asiaansa tutkittiin hiukan pidempään, mutta hän hankki ’maineenpuhdistus’ todistuksia ja selvisi jälleen.

Sodan jälkeisenä pula-aikanakin Capesiukselta sattui jotenkin löytymään riittävästi pääomaa ja hän saattoi ostaa apteekin ja perustaa kauneushoitolan. ’Kaunistu Capesiuksen hoidossa’ lukee hoitolan lasi-ovesta otetussa valokuvassa. 

Kaikki sujui apteekkarin elämässä pitkään rauhallisesti. Vasta 1960-luvun alussa Eichmann -oikeudenkäynnin nostamassa uudessa sotarikollisten tutkinta-aallossa Capesius ja monet muut joutuivat jälleen oikeuden eteen. Lopulta neljän ja puolen vuoden tutkintavankeuden ja oikeudenkäynnin jälkeen hän sai Auschwitzin teoistaan 9 vuoden tuomion, josta hän kärsi lopulta runsaat kaksi vuotta. 

Lääkinnän ja myrkyttämisen raja on häilyvä; niin myös hyvän ja pahan. Kun Capesius jälleen vapauduttuaan meni perheineen asuinkaupungissaan Göppingenissä konserttiin, muu yleisö tervehti häntä aplodein.

***

Mehiläisten mysteerejä

Ah kesä! Nyt kaikkialla kukkii ja pörisee.

Erityisesti mehiläisistä on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Jo koulun biologian kirjoissa mehiläiset saavat erityistä huomiota.  Ne eivät ole mitä tahansa maailmamme hyönteisiä, vaan merkillisen oman järjestäytyneen yhteiskuntansa rakentajia, jotka ilmiselvästi osaavat myös ’viestiä’ keskenään. Niitä kuvataan siis ihmisten näkökulmasta ’erittäin älykkäiksi’, vaikka emme tietenkään voi tietää, mitä mehiläiset mahtavat asiasta ’ajatella’, kun me otamme niiltä hunajaa ja vahaa ja annamme tilalle sokerivettä talven ajaksi.

Hunajan kerääminen ja syöminen on ollut tunnettua jo ammoin, siitä löytyy tietoja tuhansien vuosien takaa Egyptistä ja Lähi-idän alueelta. Jossain vaiheessa mehiläisten hyödyntäminen alkoi muuttua järjestelmälliseksi ja Suomeenkin ’ensimmäisen mehiläisyhdyskunnan’ oikein kasvatusmielessä tuotti kuulemma Turun Akatemian professori 1700-luvun lopulla.

Hunaja on hyvää ja vaha hyödyllistä, mutta kenties suurin merkitys on sittenkin mehiläisten ’sivutoimella’ eli pölyttäjänä toimimisella. Viljat ovat tuulipölytteisiä, mutta lähes kaikki hedelmät ja marjat tarvitsevat pölyttäjiä, joista mehiläiset ovat ehdottomasti ykkösiä. Hedelmälepakot ja kolibrit ynnä muut pörriäiset tulevat kaukana perässä.

Albert Einsteinin nimiin on pantu 1930-luvulta lausahdus, että ’jos mehiläiset katoavat maailmasta, on ihmisellä enää neljä vuotta aikaa jäljellä’. Miksi neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Tarkoitus oli kai vain korostaa mehiläisten tärkeää asemaa luonnon monimuotoisuudessa ja siinä, kuinka kaikki täällä on lopulta riippuvaista vähän kaikesta.

Järkytys olikin suuri, kun 2000-luvun alkuvuosina alettiin kuulla mehiläisyhdyskuntien selittämättömistä tuhoutumisista. Yht’ äkkiä mehiläisiä ei vain ollut; kato levisi ensin USA:ssa alueelta toiselle, sitten jo mantereelta toiselle. Syyksi arveltiin tietynlaisten kasvimyrkkyjen käyttöä, samoin kuin alueilta toiselle nopeasti levinnyttä loismatoa, joka tuhosi toukkia. Luonnon olosuhteet olivat myös muuttuneet nopeasti; valtavia alueita otettiin vain yhden kasvin tai puulajin viljelykäyttöön ja mehiläisten aiempi ’normaali’ elinympäristö katosi.

Mehiläisiä yritetäänkin nyt hoivata erilaisin projektein: saksalaisessa aikakauslehdessäkin poseeraa musta-oranssi raidalliseksi väritetty näyttelijä, joka kehottaa liittymään luonnonmehiläisiä suojelevan Beebetter -hankkeen tukijaksi. Myrkkyjen käyttö koetetaan kieltää. Luonnontilaisia pientareita ja niittyjä toivotaan takaisin.

Mehiläiset ovat paitsi tärkeitä, myös salaperäisiä. Ei edelleenkään tarkkaan tiedetä, miten ne ’oppivat’ sen minkä ne tekevät. Kuinka ne oikein viestivät asioitaan, tanssimalla vai sittenkin kemiallisesti vai miten? Välittävätkö ne kenties viestejä ’tuonpuoleisesta’, kuten ammoin luultiin, etenkin kun ne ’virkoavat’ talven jäljiltä kuin ylösnousseet. Ne ovat söpöjä pulleroita ja kilttejäkin, mutta voivat silti pistämällä tappaa, jos niikseen tulee.

Viimeinenkin mehiläinen lähti, vai lähtikö?

Norjalainen Maja Lunde tarttui mehiläisten katoamisuutisiin ja kirjoitti 2015 kirjan ’Mehiläisten historia’, jonka Katriina Huttunen käänsi suomeksi 2016. Vähän asiallisen valju nimi kirjalle, joka kuitenkin on romaani, historiallis-dystopinen jännäri suorastaan. Kirja sai Norjassa palkintojakin.

Lunde aloittaa tarinansa tulevaisuuden vuodesta 2098, jolloin mehiläiset ovat jo kauan olleet kokonaan poissa ja autoritaarisessa Kiinassa ihmiset on pakotettu puihin, pölyttämään käsin, kaksitoistatuntisia työpäiviä tikapuilla keikkuen.

Kirjan toinen tarinan taso on 1850-luvulta, jossa elämänhalunsa menettänyt brittiperheenisä löytää ’oman juttunsa’ ryhtyessään tutkimaan mehiläisiä ja suunnittelemaan niitten kasvattamista niitä varten mahdollisimman tehokkaaksi rakennetussa pesässä, jonka hän itse suunnittelee. Kolmannessa aikatasossa ponnistelee vuonna 2007 USA:ssa elävä mehiläistenkasvattaja, joka siirtyy ensin hunajantuotannosta rahakkaampaan pölyttämiseen ja kokee sitten mehiläiskadon koko ahdistuksen.

Kiintoisaa oli lukea ’ammattimaisesta pölyttämisestä’, jota en ennen ollut ajatellutkaan. Kirjan mukaan hunajantuotanto on mukavaa puuhastelua verrattuna siihen, kuinka pölytysbisnes tahkoaa rahaa. Valtavat rekat kuljettavat mehiläispesiä osavaltiosta toiseen sesongin mukaan, ja tuottajat maksavat pölyttäjien kuskaajalle hyvin. Ensin pari viikkoa Mainessa mustikoiden kanssa, sitten länteen päin päärynöiden luokse ja sitten etelään manteliviljelmille.

Kaikilla aikakausilla kirjassa oli vaikeuksia isien ja lasten välillä, eritoten isien ja poikien. Isät vaativat pojiltaan aina jotain, mitä nämä eivät halua. Mehiläisten kanssa puuhailu innosti isiä, mutta ei poikia, ja asiat eivät muutenkaan kellään menneet niin kuin toivottiin. 

Kirja oli täynnä pettymyksiä. Vain tulevaisuuden Kiinassa, jossa elämä muutoin oli melko ankeaa ja kurjaa, koettiin sittenkin pieni toivon pilkahdus.

Mehiläisenä ajasta läpi

Hunajalla ja kullalla sivelty mies sulauttaa ’minuutensa’ toiseen, niin että he kumpikin ’katoavat’ kokonaan ja näkyy vain mehiläisiä, jotka surraavat hunaja-kulta seoksen alla..eikä tässä suinkaan vielä kaikki, vaan homma toimii myös ’taannehtivasti’ eli aikaa ja jo tapahtuneita asioita voidaan muuttaa; käväistä tätä tietä menneisyydessä muuttamassa tulevaisuus. Siis mitä?

Kuten edellisessä blogissani totesin, Heikki Kännön aiempi kirja täytyy ehdottomasti lukea! Niinpä tässä se nyt on, Sömnön edeltäjä, ’Mehiläistie’ vuodelta 2017. Mehiläiset eivät ole kirjan pääosassa, mutta niillä on ratkaiseva rooli salaisuuden tapahtumisessa.

Yhden Kännön jo lukeneena en enää yllättynyt niin kauheasti, vaikka kyllä tässäkin riitti sulattelemista. Tavanomaiset kirjojen tai elokuvien juonet, joissa tapahtuu jokin asia tai rikos, jota sitten tutkitaan, ja muodon vuoksi vähän aikaa epäillään väärää tekijää, mutta sitten löydetäänkin oikea ratkaisu, tuntuvat sangen köykäisiltä tähän ilotulitukseen verrattuna. 

Kuvataiteilija-kirjailija Kännö pyörittää tässäkin kirjassaan taiteen ympärille rakentuvia mysteerejä. Kaipa näitä Kännön kirjoja voisi verrata Dan Brownin taidemysteeri-jännäreihin. Vaikka Brownit ovat ehkä vähän yksinkertaisempia.

Nyt esillä on rituaalisia performansseja tuottanut saksalainen Joseph Beuys. Hänessä itsessään riittää jo yllin kyllin pureksimista, jäniksenraatoineen ja rasvaisine filtteineen, mutta tarinaan liittyy vielä pari höyrähtänyttä nuorempaa taiteilijaa, muutama vanha natsi, muutama juutalainen psykopaatti-murhaaja, amerikkalainen taidegalleristi ja Krimin tataareja.

Ilmeisesti mainittu Beuys on oikeasti ollut olemassa, vaikka siitäkään en enää olisi ihan varma.  Kirjassa hänen sekopäisten performanssiensa taustalla epäillään olevan oikeasti ’kykyjä’ ja ’materiaaleja’, jotka pitää saada selville ja muiden haltuun. Kun tapahtumat eivät enää noudata mitään arkijärjellä ymmärrettävää syy-seuraus suhdetta, päästään pälkähästä sillä, että todellisuutta ja aikaa on käyty peukaloimassa.

Tapahtuukohan maailmassa oikeasti nyt juuri näin? Onhan tässä jo nähty Trump? Brexit-äänestykset? Sote?

Täydellinen rikos

Kaksi mehiläiskirjaa tuli käsiini omia aikojaan ja helposti, mutta kolmikkoni kolmatta piti hiukan etsiä. Valitsin sen lopulta vain nimen perusteella, tietämättä yhtään mitä odottaa. Marko Tapio -nimen toki muistin kirjallisuushistoriasta 1960-luvulta, mutta en juuri muuta.

Marko Tapion kirja ’Kolmetoista mehiläistä’ alaotsikoltaan ’romaani rikoksesta’ on jo vuodelta 1964. Kiitos kirjastolaitoksemme, sen voi vielä löytää luettavaksi.

Tämä jännäri oli tyyliltään todellakin aivan toisenlainen kuin kolmikkoni muut. Henkilöitä on oikeastaan vain yksi; pari kolme sivuhenkilöä vilahtaa.  Kaikki tapahtuu hyvinkin arkijärjen käsitettävissä, tarkasti ja rikoksentekijän itsensä kuvamana. Tarina tuo mieleen hitaat ’ranskalaiset elokuvat’, jossa yksi mies ajattelee ääneen. Suunnittelee, perustelee, punnitsee asioita myös moraaliselta ja eettiseltä kannalta, ja kuitenkin päätyy tekemään sen minkä aikoo.

Koska kirjan rakenne oli tuo mainittu, ei lopputulos sinänsä jännittänyt kauheasti. Mehiläisten osuus jutussa oli kyllä yllättävä. Oliko se nyt fiksu idea?

Hauskinta kirjassa oli sen välittämä ajankuva. Mies oli hyvin suomalainen ja tapahtumapaikka Tampereella oli kuvailtu valokuvamaisen tarkasti. ’Tuotesijoittelu’ ei varmaan 1960-luvulla ollut vielä käytetty termi, mutta tässä kehutaan, kuvaillaan ja ihaillaan Saab -autoa niin pohjattomasti, että toivottavasti kirjailija sai siitä hyvästä edes alennusta, jos ei koko autoa.

Kirjan kieli on kaunista ja huoliteltua. Vähän vanhahtava olo siitä tulee, mutta samalla se on tyylikästä. Näin ei kirjoiteta enää. 

’Jotta maailmassa vielä olisi oikeutta, minun täytyi välttämättä toivoa, että olisin joutunut kiinni. Luultavasti tästä johtui, että tunsin olevani pettynyt.’

***

Kotimaista parhaimmistoa

Suomi on ruotsalainen tai venäläinen tai metsäläinen; tai kaikkea niitä yhtä aikaa.

Suomalaisuuden erilaisia osatekijöitä on etsiskelty viime vuosina useammastakin suunnasta. Minun mielestäni Suomi voisi yhteiskunnallisesti katsoen ihan hyvin olla ruotsalainen provinssi; niin paljon koen arvojen, hallinnon ja elämäntapojenkin samankaltaisuutta länsinaapurin kanssa. Idästä on tietenkin saatu henkiseen rakenteeseemme muutamia pikantteja mausteita, kuten esimerkiksi musiikkimaku.

Merkittävin yksittäinen asia suomalaisuudessa minulle on kieli. Tämä oma omituinen mongerruksemme, joka kaikkien ihmetykseksi ei vain suostunut häviämään, vaikka olimme vuosisatoja muiden vahvempien ympäröiminä ja hallitsemina. Kieli on suomalaisuudessa niitä harvoja tekijöitä, joka ei ole suora kulttuurilaina mistään muualta.

Viime aikoina on herätelty huolta siitä, että suomi saattaa taantua jälleen vain puhekieleksi ja ’kyökkisuomeksi’, kun yliopistojen ja korkeakoulujen opetusta ja tieteellisiä julkaisuja on alettu yhä enemmän toteuttaa vain englanniksi. Ehkä suomenkielinen ’yhteenveto’ kannattaisi tosiaankin määrätä joka aineessa pakolliseksi, jotta kaikenlaisten käsitteiden, asioiden ja havaintojen ilmaiseminen myös suomeksi pysyisi jatkuvasti mahdollisena.

Kielen kannalta on tärkeää, että maailman kirjallisuutta koko ajan käännetään suomeksi. Vielä tärkeämpää tietenkin on se, että kirjallisuutta kirjoitetaan suomeksi; että suomen kielellä siis alkujaankin ajatellaan.

Kirjallisuuden erilaiset ehdokaslistat ja palkinnot ovat enimmäkseen markkinoinnin apuväline; loistavaa kirjallisuutta voi hyvinkin löytyä niiden ulkopuolelta. Ne antavat kuitenkin hyvän ensiavun tarjontaan tutustuvalle: vinkin, että näistä kannattaa aloittaa! Siksi kokosinkin tämänkertaisen kolmikkoni suomalaisista palkintokirjoista: esikoiskirjapalkinnon voittaja, Finlandia-palkinnon voittaja ja Runeberg-palkinnon voittaja.

Neiti ei halua helmenharmaata

Esikoiskirjalle jaettavan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitti viimeksi Eeva Turunen kirjallaan ’Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa’ (2018).

Kirjassa on seitsemän erillistä kertomusta, joita voinee nimittää novelleiksi. Jotkut niistä ovat yhtä pötköä ilman välimerkkejä kirjoitettua ’tajunnanvirtaa’, joka voi kai olla myös runoa, ja rivien tai rivivälien muodostamia visuaalisia kuvioita.

Eeva Turunen on hieman yli kolmikymppinen arkkitehti, joka on esikoiskirjaa aiemmin julkaissut yhden monologinäytelmän. Päänsisäisiä ajatuksia, luuloja, ahdistuksia ja muisteloita ovat esikoiskirjan novellitkin tulvillaan.

Kertomusten henkilöillä ei ole nimiä, vaan ajatuksiaan setvivät esimerkiksi Neiti N, Neiti K tai Neitiherra, joka täyttää 29. Neiti U oli ihmissuhdehistoriassaan tavannut peräti merkillisiä poikia, mutta muutoin pohdintojen kohteet ovat naisia. Tyttöystäväni, entinen tyttöystäväni, entisen naiseni nykyinen tyttöystävä. Kertomuksista yksi, ’Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata’ viittaa sisältönsä puolesta kirjoittajan arkkitehtitaustaan. Siinä on kyse työväenopiston peruskorjauksesta ja siinä syntyvistä ’intressiristiriidoista’.

Turusen tekstiä on varsin helppo lukea, sillä se pysyy kuitenkin ’järjellisissä’ kantimissa, vaikka välillä leijuukin ilman välimerkkejä. Alituisen itsetutkiskelunkin jaksaa kyllä, sillä havainnot ja näkökulmat ovat hauskoja.

Niitä ei liene varta vasten tehty ’huumoriksi’, mutta sellaisiksi ne monesti kääntyvät. Tai ehkä se riippuu lukijan mielentilasta..toista voi joku tilanne ahdistaa, toista alkaa naurattaa. Joissakin kohdin teksti toi minulle mieleen Sinikka Nopolan, jonka hahmot usein varustautuvat suorastaan pikkutarkasti kaikenlaisten asioiden varalle, ’ettei sitten jää kellekään mitään sanomista’.

Tiedonjanon ja oppimisen ylistys

Jo toista kertaa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirjallisen taivaamme ’kiintotähti’ Olli Jalonen on sijoittanut kirjansa ’Taivaanpallo’ (2018) tapahtumat ajallisesti kauas 1600-luvun lopulle ja maantieteellisesti kauas eteläiselle Atlantille, Saint Helenan saareen.

Sattumoisin tulin juuri muutamaa viikkoa ennen kirjan lukemista katsoneeksi YouTubesta matkailuvideon Saint Helenalta. Yhä nykyäänkin tämä Britannialle kuuluva saari on syrjäinen ja eristyksissä. Postilaiva sentään kulkee säännöllisesti Etelä-Afrikasta, mutta suunnilleen vain kerran kuukaudessa. Lentokenttäkin nykyään on, mutta kiitorata on lyhyt ja tuuliolosuhteet sellaiset, että suurta kaupallista käyttöä ei ole odotettavissa. Eniten kuuluisuutta saari on tietenkin saanut toimimisestaan Napoleonin karkotuspaikkana vuodesta 1815 alkaen.

Jalonen aloittaa tämän klassisen ’nuoren pojan kehityskertomuksensa’ vuodesta 1679, jolloin kuuluisan brittiläisen tähtitieteilijän ja fyysikon, Edmond Halleyn, käynnistä saarella on kulunut vuosi. Saarella asuva maanviljelijäperheen pieni poika, Angus, on päässyt tarkkailemaan lintuja ja vähän tähtiäkin Halleyn ’oppipoikana’, eikä unohda sitä enää koskaan.

Angus haluaa oppia. Hän haluaa tulla kaikessa samanlaiseksi kuin herra Halley, mikään vähempi ei riitä. Paikallinen pastori pystyy opettamaan lukemista ja laskemista poikkeuksellisen innokkaalle oppilaalleen, mutta se on vain alkua. Raamatun tekstien pänttäys ei sammuta tiedonjanoa.

Olot saarella käyvät yhä hankalammiksi. On paljon väkivaltaa, taikauskoa, uskonnollista lahkolaisuutta. Pieni Angus huomaa, etteivät hänen leskiäitinsä ja lahkolaisten keskuudessa epäsuosittu pastori pysty enää kunnolla suojelemaan edes hänen ja sisarusten henkeä, mistään enemmästä opin tarjoamisesta puhumattakaan. On päästävä saarelta pois.

Voimallinen tahto siis vie tämänkin pojan ruipelon, jos nyt ei läpi harmaan kiven, niin yli myrskyävän Atlantin. Lopulta monien suurten vaikeuksien jälkeen hän tosiaankin on Lontoossa, Edmond Halleyn apulaisena, ja tekee omin päinkin tieteellisiä kokeita. Jalonen lopettaa kirjansa komeasti Anguksen sanoihin Halleysta: Ihmisestä näkee, että mitä tahtoo, niin sitä kohti. Minäkin tahdon.

Lukijakin tuntee hiukan ylevöityvänsä.

Meno on kuin Sömnössä

Silmäni tahtoivat nähdä kirjan kannessa komeilevan nimen koko ajan ’Strömsö’ ja siinä näkyi jotain kukkiakin..puutarhavinkkejä, kenties?

No ei, todellakaan ei. Heikki Kännö sai tällä kirjallaan ’Sömnö’(2018) tämänkeväisen Runeberg-palkinnon. Kännö on minulle ennestään tuntematon kirjailija; hän on turkulainen kuvataiteilija ja julkaissut yhden kirjan tätä aiemmin, kertovat esittelytekstit.

Olipa hengästyttävä kirja! Kerronta imaisi mukaansa heti alusta lähtien. Kaikki tapahtui ensin Ruotsissa ja henkilöt tuntuivat tutunoloisilta ’tukholmalaishipstereiltä’; on moderni pintaliitäjä kirjailija, joka analysoi edesmenneen taiteilija Werner Bergerin tuotantoa. Sitten hän päättää tehdä Bergeristä vielä perusteellisen sukuselvityksen ja elämäkerran, jotta ymmärtäisi paremmin ’mistä kaikki kumpuaa’ ja ’mitä Sömnössä oikein tapahtui’. Sömnö oli taiteilijan mökkisaari.

Tarina lähtikin sitten aivan mahdottomaan liitoon. Kirjasta olisi saanut varmaan neljä tavanomaista romaania, mikäli kustantaja olisi halunnut maksimoida tuoton: joka syksylle uusi jatko-osa Bergerien saagalle. Suvun esi-isät ja -äidit olivat kaikki melkoisia veijareita, ja heidän vaiheensa ulottuvat Wienistä Kongoon ja Pariisista Leningradiin. Lopulta he sitten päätyvät elämään hyvin toimeentulevien huvilaelämää Ruotsiin.

Jossain vaiheessa mietin, mahtaako Kännö kirjoittaa itsensä umpikujaan kaikkien näiden rönsyävien tyyppien kanssa, mutta ei. Hänellä on mainio konsti: hän myöntää heti, että luultavasti tämä tai tuo henkilö valehtelee, tai että tämä ja tämä tuskin voi pitää paikkaansa, koska henkilön pitäisi olla silloin jo 127-vuotias, mutta ei se menoa haittaa. Etenkään, kun mukana on paljon esoteerisiä uskomuksia ja kokemuksia; kuolleet eivät välttämättä lakkaa puhumasta ja reaalimaailman tapahtumia voi muuttaa esimerkiksi maalaamalla ne tauluun sellaisina, kuin niiden haluaa olevan.

Sellainen voi olla ahdistavaa ja pelottavaa. Sitä voi myös pohtia jonkun gurun lahkossa aivan vakavissaan: mitä on Taide isolla teellä ja mitä se ilmentää? Elämänvoimaa? Perimmäistä vitaalisuutta?  Mutta jos taas ei pysty ottamaan näitä tosissaan, tulee mieleen, että jaahas, jälleen näitä tyyppejä, vanhenevia äijiä, jotka hörppivät vaikka omaa spermaansa ikuista nuoruutta metsästäessään. Wagner vaan pauhaamaan taustalle.. se on niin taiteellistakin.

Tässä kirjassa en totta totisesti pystynyt arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun aloin jo vähän väsähtää näihin ’morsiamesi onkin sisaresi’ ja ’sun isäs ei oo isäs vaikka luulee niin’ paljastuksiin, Kännö tuo piristävästi näyttämölle uudestaan alussa lyhyesti esiintyneen tyypin, Per Erikin.

Olin unohtanut hänet jo kaikkien näiden Bergerien keskellä. Hän ei kuulu sukuun, mutta on vain niin perusteellisen kiero niljake, että ei mitään rajaa. Toisaalta tuntuu, että juuri hänet on oikeasti tavannut, joskus.

Nyt täytyy ilman muuta etsiä luettavaksi se Kännön ensimmäinen kirja!

***