Merkityksellisiä hetkiä

Jälleen kerran Ranskassa mellakoidaan. Kivet lentävät, autot palavat ja poliisi retuuttaa kansalaisia säilöön. ’Katu’ ottaa taas yhteen valtion hallintokoneiston kanssa, nyt lähinnä eläkeuudistuksesta. Kumman tahto voittaa?

Näistä kuvista ja uutisista tuli mieleeni ranskalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja Eric Vuillard, jonka mainiota kuvausta vuoden 1789 suuren vallankumouksen syntymellakoista ja kaoottisista alkupäivistä olen taannoin (huhtikuu 2021) tässä blogissakin käsitellyt.

Nyt osui kirjaston uutuushyllystä silmiini Vuillardin kirja ’Kunniallinen vetäytyminen’. Jo pelkästään mainion kansikuvan ja muutaman rivin perusteella tiesin, että haluan lukea tämän. Saman tien perkasin esille kaikki muutkin Vuillardilta suomennetut teokset. Niitä löytyikin sopivasti kolme, kun vallankumous -kirjan olin jo käsitellyt. Oho, yhdestä on tullut peräti Goncourt -palkinto, enpä ollut huomannutkaan.

Vuillard kirjoittaa tiiviisti ja lyhyesti. Paksuinkin kirjoista on vain nipin napin 150 sivua. Kirjat ovat ohuita ja nopealukuisia, mutta jättävät ison jäljen mieleen. Vuillard käsittelee usein historiallisia tapahtumia ja pyrkii käyttämään aitoja lähdedokumentteja, mutta poimii omaan analyysiinsa aineksia sen verran laveasti, että kirjojen alaotsikkona on vapauttavasti ’kertomus’.

Kenties hänen toinen ammattinsa elokuvaohjaajana on muokannut hänen kirjoittamisensa tyylin. Hän poimii kulloisestakin aiheestaan ’hetkiä’. Henkilöiden toimintaa ja motiiveja ei kuvata yhtäjaksoisesti ja tapahtumien merkitykset saattavat paljastua vasta kolmannessa – neljännessä kohtauksessa tai kenties vasta viidenkymmenen vuoden päästä. Mutta Vuillard hemmottelee lukijaa sillä, että ne kyllä paljastuvat. Tai lukija ainakin luulee tajunneensa pointin – ja se tekee lukemisesta nautittavaa.

 

Kunnia tarjolla harvoille

 

Hiljattain lueskelin hollantilaisten toiminnasta siirtomaa-isäntinä. Myös brittien laajasta imperiumista ja alusmaista on luettavaa ollut saatavilla runsain mitoin. Ranskalaisten siirtomaa-ajoista sen sijaan en löytänyt juuri mitään, muutamaa romanttista kertomusta lukuun ottamatta. Aihe on kenties päässyt jo ’vanhentumaan’ – ainakaan se ei ole päässyt käännöskirjojen listoille.

Eric Vuillard’in ’Une sortie honorable’ on julkaistu vuonna 2022 ja Lotta Toivasen suomentamana ’Kunniallinen vetäytyminen’ on tullut meillä saataville nyt 2023.

Se piirtää muutamin vedoin varsin raadollisen kuvan Ranskan poistumisesta alueelta, jota se nimitti Indokiinaksi. Nykyään alue koostuu Vietnamista, Laosista ja Kambodzasta.

’Kunniallinen vetäytyminen’ näyttää taustatiedoksi muutaman välähdyksen Indokiinan siirtomaa-ajasta; Michelinin kumiplantaaseista, tinakaivosten kurjuudesta ja ranskalaisten kovista otteista. Banque d’Indochine keinotteli ja vaikutti vahvasti Ranskan taloudessa.

Vietnamilaisten itsenäisyysjulistus ja sitä seurannut sissisota oli ollut käynnissä jo maailmansodan lopusta 1945 saakka. Ranskalaiset rimpuilivat hankalassa tilanteessa: voittamaan he eivät pystyneet, mutta neuvottelemaankaan he eivät suostuneet. Se kunnia!

Kansakunta oli kyllä saanut sotimisesta aivan tarpeekseen ja Indokiinassa käytettiin lähinnä muista entisistä ja nykyisistä siirtomaista värvättyjä joukkoja tai palkkasotilaslegioonia.

Sotilaskunniaa oli tarjolla vain ylimmille upseereille, kuten kirjan kansikuvassa imukkeineen ja vaimoineen poseeraavalle eversti de Castries’lle ja koko sotaa johtaneelle kenraali Navarrelle. Kaikki kulminoituu vuoteen 1954, jolloin Ranska häviää järjettömän taistelun Dien Bien Phu’n linnakkeesta, eikä kunniastakaan jää yhtään mitään jäljelle.

Vuillardin ironinen tyyli saa lukijan välillä tyrskähtelemään, vaikka asia on kuolemanvakava. Parlamentissa puhutaan yleviä ja käydään välillä tarkkaan kuvatulla lounaalla. Ranskalainen kenraali käy USA:n televisiossa toilailemassa ja mainostamassa sotaa. Todellisuus ja kaunopuheisuus ovat äärimmäisen kaukana toisistaan.

Kaikkein järjettömintä oli, että kun ranskalaiset viimein poistuivat Indokiinasta, tulivat amerikkalaiset heidän tilalleen jatkamaan sotaa. Se loppui vihdoin amerikkalaisten häviöön 1975.

 

Pimeyden ydintä

Eric Vuillard julkaisi kirjan, tai sanoisinko mieluummin esseen ’Congo’ vuonna 2012 ja toisen, ’La querre des pauvres’ 2019. Nämä synkänpuoleiset kirjoitukset on Lotta Toivasen suomennoksina pantu yksiin kansiin ja julkaistu meillä 2022.

’Kongo’ lähtee liikkeelle Berliinissä 1884 pidetystä kongressissa, jossa paikalla oli 14 eurooppalaista valtiota. Nämä päättivät ylemmyydessään jakaa keskenään Afrikan, jottei aikaa ja resursseja tuhlaantuisi valloittajien keskinäisiin kahinoihin. Sovittiin, että se valtio, joka onnistuu valtaamaan palasen rannikkoa, saa omia itselleen myös alueita siltä kohtaa sisämaasta. Tärkeintä oli, että pystyy osoittamaan, että hallitsee alueella tehtävää kaupankäyntiä.

Näin syntyy käsite ’Kongo’, alue, jota aiemmin ei ollut olemassa. Siitä tuli Belgian kuninkaan yksityisomaisuutta; niin pitkälle joen vartta kuin aseilla ja väkivallalla päästiin. Se oli uutta, se oli nyt sitä vapaakauppaa! Niin paljon kumia ja muita raaka-aineita kuin pystyttiin alueesta irti raastamaan. Ihmishengillä ei todellakaan ollut mitään arvoa.

’Köyhien sota’ puolestaan käsittelee Saksassa vuonna 1524 tapahtunutta talonpoikaiskapinaa. Sitä johti Thomas Müntzer -niminen köyhä talonpoika, joka oli ottanut todesta Raamatun sanat siitä, että ihminen ei voi palvella yhtä aikaa kahta herraa, mammonaa ja Jumalaa. Ja että Jumala on köyhien puolella.

Vastaansa talonpojat saivat työnantajansa eli suurmaanomistajat ja piispat, jotka vaativat heitä pysymään kuuliaisina esivallalle. Talonpojat hävisivät kapinansa – pitäisikö sanoa ’tietenkin’ - ja Müntzer teloitettiin.

 

Mekö muka hyökkäisimme jonnekin?

Vuonna 2017 julkaistusta ’Ordre du jour’ -kirjastaan Eric Vuillard nappasi arvostetun Goncourt -kirjallisuuspalkinnon. Lotta Toivasen suomentama ’Päiväkäsky’ tuli saataville 2019.

Kirjan lukee nopeasti, mutta se on niin nautittava, että sitä haluaa pidätellä. Lukea hitaammin, ettei se vielä loppuisi.

Teoksen nimessä mainitun käskyn antaa valtakunnanmarsalkka Hermann Göring vuonna 1938 ja silloin oltiin menossa ’pelastamaan itävaltalaisia, jotka ovat pyytäneet Saksan armeijaa apuun’. Juupa juu – kuinka kylmäävältä tuntuukaan lukea tuota juuri tänään!

Oli Vuillardin teksti varmasti osuvaa jo 2017 – arvotettiinhan se palkinnonkin arvoiseksi juuri sinä vuonna – mutta nyt tuntuu erityisen pahalta lukea, kuinka Saksan Britannian suurlähettiläs Ribbentrop pitää isäntiään pilkkanaan jäähyväislounaalla Downing Streetillä ja kuinka hän yhdessä Göringin kanssa nauraa tekemisilleen vielä Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissäkin. Kuinka helppoa olikaan bluffata kokonaisia valtioita ja kuinka ihmiset oikein halusivat tulla bluffatuiksi.

Karmiva on myös kohtaus, jossa Hitler nöyryyttää ja piinaa Itävallan liittokansleria, joka hädissään allekirjoittaa ’avunpyynnön’ ja suostuu kaikkeen mitä vaaditaan.

Ja kuinka tähän kaikkeen suhtautuivat sellaiset tunnetut nimet ja yritykset kuin Krupp, Siemens, von Opel, Thyssen, Daimler, Bayer, IG Farben? Pelastivat bisneksensä, tietenkin. Hyödynnettiin tarjoutuneet markkinat ja hyödynnettiin tarjottu orjatyövoima. Pitäisikö siihen muilla olla jotain sanomista?

 

***