Mahtia ja mausteita

Milloin oikein alkoi tämä välillä vihattukin globalisaatio? Tavaroita ja hyödykkeitä laivataan tehokkaasti ympäri maailmaa halvinta ja tuottavinta etsien. Joiltakin viedään tässä pelissä yllättäen entinen elinkeino ja heidän on lähdettävä etsimään elämisen mahdollisuuksia muista maista tai jopa maanosista. Näitä maahantulijoita ei muualla useinkaan oteta ystävällisesti vastaan.

Kansat ovat kai aina vaellelleet paremman ravinnon perässä tai sotaa pakoon, mutta runsaat viisisataa vuotta sitten Euroopasta alettiin lähteä oikein varta vasten uusien markkinoiden hakuun purjehtimalla ’yli tunnetun maailman rajan’. Ensin portugalilaiset, sitten espanjalaiset ja pian myös muut. Brittien ällistyttävästi onnistunut maailmanvalloitus ja imperiumin rakentaminen lienee parhaiten tunnettu, dokumentoitu ja jälkikäteen analysoitu. He itse ovat tuottaneet aiheesta monia kiinnostavasti toteutettuja kirjoja ja televisiodokumentteja.

Mutta oli siellä samoilla apajilla muitakin. Esimerkiksi hollantilaisia.

Kun katselee Amsterdamin Rijksmuseumissa mahtavia kultaraameissaan hehkuvia maalauksia punakoista ja pönäköistä hollantilaiskauppiaista, ymmärtää kyllä, ettei näitä pelkällä juustonmyynnillä olisi hankittu.

Hollanti – tai siis Alankomaat – on tunnetusti pieni maa, mutta 1600-luvun ’kultakaudella’ hollantilaiset hankkivat vallalleen ja kaupankäynnilleen pysyvät jalansijat niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikasta ja etenkin Kaakkois-Aasiasta. Alueilta saatiin myytäviksi turkiksia, viljaa, sokeria, mineraaleja, kumia ja etenkin mausteita. Kaikki ne tuottivat valtavia voittoja. Tämä, kuten muutkin siirtomaa-imperiumit, purkautui toisen maailmansodan jälkeen. Viimeiset alueet itsenäistyivät vasta 1970-luvulla.

Päätinkin nyt perehtyä tähän aiheeseen hiukan enemmän ja koota kirjakolmikkooni teoksia, joita yhdistää Hollannin taloushistoria.

Hollannista tulee tietenkin kaikkein ensimmäisenä mieleen värikkäänä hehkuva tulppaanipelto, joten kepeänä aloituksena tartuin dekkariin ’Tulppaanimurhat’, jossa tapahtumien aikatasot vaihtelevat 1600-luvulta 2000-luvulle.

Muistin kyllä, että hollantilaiset ehtivät aikoinaan olla rakentamassa hirsimökkejään nykyisen New Yorkin paikkeille ja Manhattanin saarelle jo ennen muita eurooppalaisia. Se, että heillä oli 1600-luvulta lähtien peräti vuoteen 1975 saakka Etelä-Amerikassa pysyvä siirtomaa, Suriname, oli kyllä täysin pyyhkiytynyt muististani. Surinamen pääkaupunki on Paramaribo. Kirja ’Paramaribon kuningatar’ kertoo 1981 kuolleesta Wilhelmina Rijburgista ja hänen minulle täysin tuntemattomasta kotimaastaan.

Kaakkois-Aasiassa Hollannilla oli vahva asema etenkin nykyisen Indonesian alueella, josta se sai muun muassa luonnonkumia. Toinen merkittävä valloituksen kohde olivat Molukit eli Maustesaaret. Mausteet tuntuvat nykylukijasta jotenkin ’kesyiltä’ ja sympaattisilta, hyväntuoksuisilta keittiötarvikkeilta, eikä ehkä osaisi arvata, että niiden tähden on käyty kymmeniä vuosia raakaa sotaa hollantilaisten, brittien ja saarten alkuperäisten asukkaiden kesken. Kirja ’Muskottisota’ kertoo siitä.

 

Kauneuden vai ahneuden tähden

Hollantilaisen Danielle Hermans’in esikoisteos ’Het tulpenvirus’ ilmestyi 2010 ja sai heti suuren suosion. Sen käännösoikeudet myytiin kolmeentoista maahan ja sen elokuvaoikeudetkin ostettiin. Meillä ’Tulppaanimurhat’ ilmestyi 2012 Sanna van Leeuwen’in suomennoksena.

Kirja on kahdessa aikatasossa vuorotteleva jännäri ja murhiakin tapahtuu sekä 1630-luvulla että 2000-luvulla. Draaman pääosassa on harvinainen ja himoittu tulppaanin ’poikkeuslajike’ Semper Augustus.

Ihmisiä riepottaa intohimo kauneuteen, tieteeseen ja myös rahaan. Silkka ahneus. Mukaan keitokseen saadaan myös tarkoituksella nostatettua uskonnollista hurmosta, joka oli vahvasti läsnä 1600-luvun Euroopassa, tuossa uskonsotien ja vainojen järjettömässä aikakaudessa.

Hollantilaiset olivat onnekkaita tulppaanienkin kohdalla. Vuoristokukka, joka oli Kiinan länsiosista kulkeutunut osmanien Istanbuliin ja sen yläluokkaisiin puutarhoihin, löysi ensin tiensä hyvinvoivien hollantilaiskauppiaiden pihoille. Sillä saattoi näyttää rikkauttaan: ’Meillä on varaa tällaiseenkin itämaiseen erikoisuuteen, kaunis, vai mitä?’ 

Mutta eihän se siihen jäänyt. Pian joku kauppias keksi, että tulppaaneja voisi viljellä itse ja myydä eteenpäin suurella voitolla. Vaatimattomassa kasvupaikassa viihtyvä tulppaani näytti lisääntyvän erinomaisesti juuri sellaisessa Hollannin ravinneköyhässä hiekkamaassa, joka ei muille kasveille kelvannut. Se suorastaan nautti kalseasta talvi- ja kevätsäästä, ennen kuin puhkesi kukkaan. Niinpä tulppaanipeltoja lainehtikin pian horisonttiin saakka.

 

Vaiteliaisuus on ainoa eläketurva

’De koningin van Paramaribo’ kirjan vuonna 1999 julkaissut Clark Accord työskenteli kirjan takakansitietojen mukaan Amsterdamissa meikkitaiteilijana. Hän on esikoiskirjassaan halunnut kertoa entisen kotikaupunkinsa kuuluisimman ilotytön elämäntarinan, jossa risteilevät hyvä ja paha, ilo ja suru. Lili Ahosen suomentamana ’Paramaribon kuningatar’ ilmestyi 2000.

Wilhelmina Rijburg tunnettiin aikanaan kautta Surinamen – ja ilmeisesti laajemmaltikin – taiteilijanimellään Maxi Linder. Vielä nykyäänkin Hollannissa toimii sukupuolivalistuksesta ja aidsin ennaltaehkäisystä prostituoiduille tiedottava Maxi Linder -yhdistys.

Maxi Linderin uran huippuajat sijoittuvat 1930-luvulle. Tuolloin hänen varakkaat ja yhteiskunnan ylätasolla toimivat asiakkaansa kartuttivat hänen omaisuuttaan ja takasivat hänelle toimintavapauksia, joita ei prostituoidulla, ja etenkään mustaihoisella, ollut koskaan ennen ollut. Kunhan hän piti suunsa kiinni kaikesta siitä, mitä tuli suhteidensa kautta tietämään.

Maxin elämä oli ajoittain loistavaa. Hän oli ilmeisen sanavalmis ja hauska. Hänellä oli pienessä määrin jopa valtaa ja mahdollisuus tehdä itse jotain hyvää rutiköyhien lasten ja heidän kärsivien äitiensä auttamiseksi. Mutta hänen asemansa oli riippuvainen suosijoista ja kun niitä ei enää ollut, astuivat kuvaan väkivalta, sairaus ja muukin elämän alamäki.

Minua kiinnosti kirjassa etenkin sen taustalla oleva maa. Mikä ihmeen Suriname? Ensin sitä tarvittiin ilmeisesti vain satamaksi ja levähdyspaikaksi pitkillä purjehduksilla. Sitten hollantilaiset levittäytyivät syvemmälle maahan ja perustivat maatiloja.

Etenkin suuret sokeriplantaasit tarvitsivat runsaasti työvoimaa ja sitä hankittiin muualla hyväksi havaitulla konstilla: kaapattiin ihmisiä Afrikasta orjiksi ja laivattiin pakkotyöhön toiselle puolelle Atlanttia. Kun orjatalous ja plantaasit kävivät kannattamattomiksi, siirryttiin hyödyntämään maasta löydettyjä mineraaleja. Etenkin bauksiittia, jota alumiiniteollisuus tarvitsi. Työvoimaa laivattiin vielä kauempaa, Hollannin hallitsemilta alueilta Kaakkois-Aasiasta. Niinpä nyky-Surinamen asukkaissa suurimman ryhmän muodostavat aasialaistaustaiset, sitten afrikkalaistaustaiset ja vasta pienimpänä ryhmänä alueen alkuperäiset asukkaat.

Euroopassakin julkisessa keskustelussa kauhistellaan ’väestön vaihtoa’, jonka sanotaan uhkaavan meitä, kun maahanmuuttajia tulee niin runsaasti muualta. Surinamessa väestön vaihto on näemmä tehty eurooppalaisten toimesta.

 

Kuninkaan ja pähkinän puolesta

Tutkimusmatkojen historiaan erikoistunut brittiläinen kirjailija ja toimittaja Giles Milton julkaisi teoksensa ’Nathaniel’s Nutmeg’ vuonna 1999. Juha Ruusuvuoren suomentamana kirjasta tuli ’Muskottisota’ ja se julkaistiin meillä 2009.

Miltonin kirjan nimeenkin nostama Nathaniel oli brittiläisen uskollisuuden ja maansa puolesta uhrautumisen sankariksi ikuistettu kauppias Nathaniel Courthope, joka pysyi sitkeästi pikkuruisella Runin saarella muskottipuitaan suojelemassa, koska brittihallinto oli hänet sinne ’jättänyt’, vaikka ei pystynyt sotilaallisesti häntä hollantilaisten kynsistä pelastamaan.

Kirja on jälleen yksi esimerkki notkeasti, hauskasti ja erittäin kiinnostavasti kirjoitetusta brittiläisen historiankirjoituksen tuotteesta. He vain kerta kaikkiaan osaavat pyörittää pitkääkin tarinaa, ripotella joukkoon sopivasti tiukkoja faktoja ja kuitenkin pitää yllä keventävää ironiaa. Olihan tämä viisi vuosikymmentä kestänyt, todellakin verissä päin käyty kamppailu muskottipähkinöistä ja mausteneilikoista uljas ja isänmaallinen, mutta ei tyystin vailla koomisiakaan piirteitä. Toisaalta – juuri hiljattain suuren 2020-luvun pandemian ja siihen liittyneen rokote- ja lääkekilpailun nähneenä saattaa ymmärtää, miksi ainoaksi ruttoon tehoavaksi lääkkeeksi väitetty muskotti saattoi saada ihmiset ja kansakunnat 1600-luvulla sekoamaan.

’Muskottisota’ on kirjoitettu brittiläisestä näkökulmasta, mutta koska hollantilaiset tarjoavat koko ajan vahvan vastuksen ja itse asiassa lopulta voittavat koko ’sodan’, kertoo kirja vähintään yhtä paljon heistä kuin briteistäkin. Paljon tilaa saa esimerkiksi Jan Pieterszoon Coen, hollantilaiskapteeni, joka ajan myötä kehittyy kaikkein häikäilemättömimmäksi Hollannin kenraalikuvernööriksi koko Kaakkois-Aasian alueella.

Epäviralliset kahakat vaihtuvat välillä kahden valtakunnan välillä virallisesti julistetuksi sodaksi, jossa lopulta tehdään rauhansopimus, vaikka tilanne Maustesaarilla elää koko ajan, eikä paikallispäälliköiden mielestä juuri nyt kannattaisi lopettaa. Tieto kaikesta vain kulkee pääkaupunkeihin kovin hitaasti.

Lopulta hollantilaiset saivat kaikki Maustesaaret. Vastineeksi he luovuttivat briteille Manhattanin.

 

***