Aikaa ihmettelemässä

Tämänkertainen kirjakolmikkoni alkoi muotoutua, kun minulle suositeltiin Carlo Rovellin kirjaa ’Ajan luonne’. Oli kuulemma ’kauniisti’ kirjoitettu, vaikka onkin täynnä fysiikkaa. Ei lainkaan matemaattinen, joten saattaisi sopia minulle. Mikä ettei…

’Aika’ purskauttaakin välittömästi muistini syövereistä valtavan ryöpyn sitaatteja ja sananlaskuja. Kun ’ei ole aikaa’ kun kerran ’aika rientää’ ja ’ei aika mennyt koskaan palaa’ mutta silti ’aika parantaa’ koska ’kaikelle on aikansa’. Filosofit, teologit, runoilijat ja kirjailijat ovat pyöritelleet aikaa sivutolkulla ihan perusmateriaalinaan.

Fysiikan suuri kantaisä Isaac Newton kirjoitti 1600-luvulla, ettei hän ryhdy määrittelemään aikaa, paikkaa tai avaruutta, koska ne ovat kaikille jo tunnettuja ja selviä asioita. Sittemmin Albert Einstein sekoitti suhteellisuusteorioillaan monien ajatukset pahanpäiväisesti, kun hänen mukaansa aika olikin maailmankaikkeudessa erittäin tärkeä ulottuvuus mutta suhteellinen; toisinaan nopeampi, toisinaan hitaampi. Taitaa välillä kaareutuakin?

Menneen kesän aikana juhlittiin ihmisen ensimmäistä kävelyä Kuussa ja tästä 50 vuoden takaisesta tapahtumasta on saatu monia televisiomuistelmia. Einsteinin laskelmia avaruudesta, ajasta ja kiertoratojen kaareutumisista tarvittiin Kuuhun pääsemiseenkin. 

Kuten aina, ’aika kultaa muistot’ mutta minua ilahdutti ’sankariastronautti’ Neil Armstrongin tyyni asenne, kun haastattelijat riehaantuivat kyselemään häneltä kaikkea korkealentoista. Ajattelitko tapaavasi siellä toisen sivilisaation? Tunsitko, että Sinä johdit Maan asukkaat universumin valloittajiksi? Armstrong vain pudisti kevyesti päätään ja totesi: Jos testeissä olisi havaittu, että olisin tuon kaltainen ihminen, minua ei varmasti olisi valittu tähän hommaan. Niinpä! Siihen hommaan haluttiin kylmäpäinen koelentäjä, joka ei pohdiskele liikoja eikä lennä ohi, vaan saa aluksen tössäytettyä kuuperään, kun polttoainetta on jäljellä 17 sekunniksi.

Tutkimus on tietenkin kaikilla aloilla edennyt 50 vuodessa huimasti eteenpäin.  Monet aiemmin ’selvät ja tunnetut asiat’ ovatkin tutkijoiden mielissä käyneet yhä vain monimutkaisemmiksi ja sekavammiksi; on tullut toistensa kanssa kilpailevia kvanttigravitaatioteorioita ja silmukkateorioita ja säieteorioita. Aika onkin taas nykyään yksi ’suuria arvoituksia’. Onko aikaa itseasiassa lainkaan vai syntyykö sitä koko ajan lisää? Vai loppuuko se?

Nappasin luettavakseni Rovellin seuraksi vielä toisenkin aikaa setvivän fyysikon; Richard A. Mullerin kirjan ’Nyt – ajan fysiikka’. Arvelin, että näiden kahden jälkeen humanistinaivoni ovat niin ylikuumentuneet pinnistyksestä, että tarvitsen viilennykseen jotain ihan muuta. Niinpä otin kolmanneksi kirjan, joka käsittelee aikaa aivan toisesta näkökulmasta: tarkoituksella ja tahallaan tapahtunutta muunnellen. ’Ajan poluilla’ on antologia ’vaihtoehtohistoriasta’, kertomuksia, joissa historia onkin mennyt ’toisin’ kuin tähän asti olemme tienneet.

Hopeasäie on katkennut

Carlo Rovelli on italialainen tunnettu fyysikko, joka työskentelee tällä haavaa kai Ranskan Marseille’ssa. Hänen ’kansantajuistetut’ esseensä fysiikasta ovat olleet suosittuja. ’Ajan luonne’ (L’ordine del tempo) ilmestyi 2017 ja suomeksi sen käänsi Hannu Karttunen 2018.

Rovelli on ripotellut tekstiinsä pätkiä Horatiuksen oodeista ja muutenkin käyttää runollista kieltä tyyliin ’olemme ajasta tehtyjä olentoja’. Kirja päättyy Vanhan testamentin Saarnaajan sanoihin: ’Hopeasäie on katkennut, kultalyhty pirstoutunut, lähteellä oleva ruukku hajoaa, ämpäri putoaa kaivoon, maa palaa takaisin tomuksi.’ Ja Rovelli toteaa, että näin on hyvä.

Onhan tuo todella kaunis värssy vaikkapa kuolinilmoitukseen. Tosin minun korvaani vähän häiritsee tuo ’ämpäri’. En saa sitä sopimaan noin ’ylevään’ yhteyteen. Näen silmissäni vain muoviämpärin, jossa lukee jonkun sinapin nimi…Mutta tämä on vain minun henkilökohtainen ongelmani, ymmärrän sen. Minun aivojeni muistin poimuissa.

Rovelli käy läpi ajasta esitettyjä yleisiä oletuksia samoin kuin ’virallisia ja tieteellisiä’ totuuksia ja päätyy kannattamaan ajatusta, että varsinaista ’nyt’ hetkeä ei ole.  Yhteistä, yleistä ’aikaa’ ei ole, on vain suhteellista aikaa eri tekijöiden suhteen ja eri paikoissa eri ’nopeudella’. Aikaa ei siis ole ollenkaan tai sitä tulee loputtomasti aina lisää, mutta ’nyt’ on aina haihtunut jo ennen kuin olemme tajunneetkaan sitä.

Tavalliselle ihmiselle ’menneisyyden’ ja ’tulevaisuuden’ erottaminen on niin tärkeää, että fyysikkojen pohdinnat ja mittaukset siitä, ettei aikaa ole, tai että ’ajan suuntaa’ ( the arrow of time) ei voida täysin varmasti määrittää, alkavat ahdistaa. Voisiko aika siis ’kulkea takaperin’? Ei sille löydy loogista estettäkään, sanovat fyysikot. Joku pikkuriikkinen hiukkashippunen, positroni, kuulemma saattaa hetkellisesti näin tehdäkin.

Jokin on sentään ihan varmaa: vanha sääntö siitä, että energia siirtyy aina kuumemmasta kylmempään. Sitä ei voi toiseen suuntaan muuttaa eikä pysäyttää. Jos maailma joskus lopulta tulee termiseen tasapainotilaan, jossa kaikkialla on vain yhtä tasaisen lämmintä, kerrassaan mitään ei enää tapahdu. Silloin ei myöskään ole mitään eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Voihan ämpäri! Siihen menee onneksi sen verran ’aikaa’ että siitä ei nykyihmisen kannata huolestua.

Ajattelumme on oman heikkoutensa uhri, sanoo Rovelli. Ajattelumme on myös oman kielioppinsa uhri, hän huomauttaa. Suunnilleen pari sataa vuotta on mennyt siihen, että maailmanselityksestä ja sen kieliopista ovat poistuneet paholaiset, enkelit ja noidat ja tilalle ovat tulleet atomit, hiukkaset ja sähkömagneettiset aallot. Muuta todellisuutta me ihmiset emme pysty kokemaan, kuin sen minkä muistimme meidän aivojemme poimuihin rakentaa. Oli se sitten ’oikein’ tai ’väärin’. Kun muisti meiltä murenee, katoaa koko identiteettimme.

Antimateriasta madonreikään

University of California, Berkeleyn fysiikan professori Richard A. Muller’in kirja ’Now, The Physics of Time’ ilmestyi 2016 ja sen suomensi ilmeisesti jo samana vuonna Kimmo Pietiläinen nimellä ’Nyt - Ajan fysiikka’.

Tämä aikaa ja fysiikkaa käsittelevä teos on ilmestynyt siis pikkuisen aiemmin kuin Rovellin, mutta en kokenut niiden välillä juurikaan eroa ’ajan’ selittämisessä. Ehkä juuri ’nyt’ kuuluu kopsahduksia, kun fyysikot pökertyvät suorilta jaloilta moisen ymmärtämättömyyden edessä, mutta niin se nyt vain oli, minun aivopoimuissani.

Muller selostaa Rovellin tavoin, kuinka ’nyt’ on eri asia eri paikoissa ja eri nopeuksilla. Amerikkalainen Muller ei ole kuvailuissaan mitenkään ’italialaisen’ runollinen vaan lataa tekstinsä ylettömän touhukkaasti täpötäyteen nimiä, koejärjestelyjä, oletuksia, todistuksia, teorioita, saavutuksia, löytöjä ja kumoamisia. Kirja onkin todellinen runsaudensarvi viime vuosikymmenten fysiikan tutkimuskohteista.

Jos aikoisin ’isona’ fyysikoksi, tämä kirja kannattaisi varmaan lukea kannesta kanteen muutamaankin kertaan. Minä valitettavasti päästin silmäni harhailemaan ja annoin aivojeni sulkeutua heti, kun sivulle ilmestyi matemaattisia merkkejä ja kreikkalaisia kirjaimia.

Jotkut asiat kuvittelin tajuavani, toisia taas en edes yrittänyt. Onhan se varmaankin niin, että jos liikkuu oikein vilppaasti, huomattavasti valon nopeutta lujempaa, saattaa teoriassa päästä käväisemään tulevaisuudessa…takaisin paluu onkin sitten jo epävarmempaa.

Ja voi olla, että avaruuden antimateriassa, siinä mitä ennen muinoin nimitettiin eetteriksi, on ’madonreikiä’, käytäviä, joiden kautta voisi käväistä toisessa ajassa. Ne vain muodostuvat niin tavattoman lyhyeksi aikaa, ettei niiden kautta kenties ehdi yhtään mihinkään, hitaanpuoleinen ihminen varsinkaan, ennen kuin ne ovat jo kadonneet. Ehkä fyysikkojen pitäisi siis laittaa meitä tavallisia tallustajia varten varoitus : Älä kokeile tätä!

Muller kertoo innoissaan, kuinka maailmankaikkeuden laajeneminen on koko ajan meneillään, ja vielä kiihtyvällä vauhdilla. Entropia siis aina vain lisääntyy ja siinä sitä aikaa ’syntyy’ lisää, nimenomaan tuon laajenemisen vyöryvässä eturintamassa. Aha?

Fysiikka on fyysikoiden oman tunnustuksenkin mukaan sekä ’epätäydellistä’ että ’sumeaa’, mutta ehdottomasti kyllä mielenkiintoista.

Entäpä jos

Koska ’aikamatkailu’ fysikaalisessa maailmassa on joko mahdotonta tai ainakin erittäin vaarallista, kuten yllä totesin, on kirjallisuuden ja mielikuvituksen avulla tehty ’toisessa ajassa ja paikassa’ käväisy mitä loistavin tapa saada uusia, virkistäviä kokemuksia.

Suomen tieteiskirjoittajat ry ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry järjestivät kirjoituskilpailun, jossa koottiin ’vaihtoehtohistoria’ novelleja. Pasi Karppasen ja Laura Ahlstedtin toimittamaan antologiaan ’Ajan poluilla’ (2013) valittiin kilpailuun osallistuneista 16 novellia.

Tarinat ulottuvat aivan Suomen kirjoitetun historian alusta viime vuosien tapahtumiin. Suosituimpia aiheita ovat olleet ’toisin’ päättyneet sodat ja Kekkonen. Mukana oli myös tarina huoltoasemalta löydetystä Hemohes-laukusta, joka olikin norjalaisten, ja Tove Janssonin aivan toisenlainen elämänvalinta.

Sotajutut tahtoivat olla synkeänpuoleisia, dystopioita suorastaan. Muutenkaan vaihtoehtohistoria ei tuntunut saavan kirjoittajia oikein hilpeälle tuulelle, eikä suuremmin revittelemään, vaikka rata olisi ollut vapaa ihan mihin tahansa. Kirjoittajat halusivat kai olla ’uskottavia’ vaikka järjestelivätkin faktoja ’toisin’.

Oma suosikkini oli Hanna Myllyksen hitaasti aukeneva juttu 1900-luvun alun Wienistä. Sieltä kirjoittelee morsiamelleen kaipaavia kirjeitä suomalainen lääketieteen opiskelija. Aivan vahingossa alkaa selvitä myös samaa kortteeria asuttavan ujon, estyneen itävaltalaisen elämä.

Lääketieteen opiskelija mainitsee sivumennen, kuinka asuintoverin masennus on nyt helpottanut, kun tämän juutalaisen tyttöystävän perhe viimein hyväksyi vävyehdokkaan ja pari siellä nyt onnellisena työntelee esikoistaan vaunuissa. Suomalaisen omat opinnot ovat pian loppusuoralla, kotiinpaluu häämöttää ja elämä niin hänellä kuin koko Euroopassakin tuntuu nyt kehittyvän valoisaan suuntaan. On niin hyvä mieli tuon Adolfinkin puolesta!

***