Äärimmäisyyksien vuosikymmen

Kun kotoiset satavuotisjuhlat on ohitettu ja maailmalla laajalti muisteltu vanhaa maailmanjärjestystä perin pohjin järkyttäneen ensimmäisen maailmansodan päättymistä, onkin seuraava ’satavuotismuistelo’ jo alkanut. Iloinen, optimistinen, hurja ja kohtuuton 1920-luku kiehtoo mieliä monella tapaa. Se oli niin erilainen kuin aiemmat vuosikymmenet. Se muutti niin monia asioita, se lupasi niin paljon.

Yhteiskuntien rakenteet murtuivat. Yhä useammilla oli ensi kertaa mahdollisuus tavoitella menestystä, rahaa ja valtaa. Monet onnistuivatkin. Ihmisistä tuntui, että vihdoinkin kaikki voitiin muuttaa – haluttiinpa sitten rakentaa demokratiaa, sosialismia tai fasismia. Ennen kaikkea: ei enää koskaan sotaa!

Jälkiviisaina me tiedämme, kuinka kävi. Juhlat päättyivät. Talouden villi nousu romahti ja yhteiskuntien ihanteet murskaantuivat vielä ensimmäistä maailmansotaakin järjettömämpään tuhoon.

Pitäisikö 1920-luvusta koettaa ottaa opiksi? Ettei yhteiskuntaa muuteta onnistuneesti noin, vaan ehkä hiukan hitaammin. Taloutta pitää toki kannustaa kasvuun, mutta myös säännellä. Vallankumoukset eivät juuri koskaan toteuta puhtaasti idealistien ihanteita vaan tuottavat valtavasti syyttömiä sivullisia uhreja. Että ei pidä uskoa vaahtosuisia kansanvillitsijöitä, lupaavat he sitten mitä tahansa ’suurta’ tai kehottavat hyökkäämään minkä tahansa kimppuun?

Jotkut väittävät, ettemme ole nykyään yhtään viisaampia, vaan populististen helppoheikkien vietävissä aivan kuten sata vuotta aiemminkin. Että keikumme taas tuhon partaalla, ja sen tähden koemme menneen 1920-luvun jotenkin kiihottavaksi ja läheiseksi. Toivottavasti he erehtyvät.

Joka tapauksessa 1920-luvusta löytyy todella monia erilaisia laajempia näkökulmia ja innostavia yksityiskohtia, joista voi rakentaa hienoja kirjojen aiheita, elokuvakäsikirjoituksia, musiikkia, kuvia, sisustuksia, vaatteita ja ihmiskohtaloita, jotka koskettavat.

Tämänkertaiseen kolmikkooni poimin 1920-luvulle sijoitettuja jännitysromaaneja/dekkareita kolmesta Euroopan maasta: Saksasta, Ranskasta ja Britanniasta. Jälkimmäiset lukeutuivat ensimmäisen maailmansodan voittajiin, joille voitto tuli hyvin kalliiksi. Saksa puolestaan hävinneenä ja alas painettuna meni aivan totaalisesti sekaisin.

Antaa mennä tuhkaksi ja tomuksi

Saksalaisen Volker Kutscherin vuonna 2007 julkaistu dekkari ’Der nasse Fisch’ tuli suomeksi kauppoihin 2018 syksyllä nimellä ’Babylon Berlin’. Miksi näin?

Syynä tähän oli tietenkin Saksassa 2017 valmistunut Kutcherin kirjasta ideansa saanut TV-sarja, joka valtavan kansainvälisen suosion saattelemana tuli meillekin nähtäville loppuvuonna 2018. Kutscherin dekkareita käännetäänkin nyt vauhdilla lisää, seuraava julkaistaan suomeksi tänä keväänä.

Minäkin ahmin koko ’Babylon Berlin’ TV-sarjan yhtä päätä; en millään jaksanut odottaa säntillisesti vanhaan tapaan seuraavaa jaksoa viikon kuluttua. Vuoteen 1929 sijoitettu sarja on täynnä kaikkea sitä, mikä 1920-luvussa kiehtoo. Usean käsikirjoittajan, usean ohjaajan ja runsaudensarveksi viritetyn mahtavan tuotantokoneiston yhteistyöllä poliittisesti joka suuntaan räjähdysaltis Berliini levittäytyy katselijan eteen suorastaan huumaavana.

Tietenkin kaikki ehdottomasti saksaksi! Järjetön ajatuskin, että berliiniläiset poliisit, huorat, kerjäävät sota-invalidit, räyhäävät työläiset ja kostoa puhkuvat armeijan upseerit lausahtelisivat sanottavansa englanniksi. Sitä oli kuulemma vakavasti ensin harkittu, markkinointikanavien painostuksesta.

TV-sarjan syksyllä luvassa olevaa seuraavaa kautta odotellessa voi nautiskella vielä sarjan loistavasta musiikista, joka laittaa berliiniläiset kuin hypnoosin vallassa tekemään valinnan, haluavatko he kaiken päätyvän lopulta ’zu Asche, zu Staub’, tuhkaksi ja tomuksi. Ich bin bereit..

Kirjaa lukiessa silmissäni vilahtelivat tietenkin jo sarjan hahmot. Päähenkilö ja ’sankari’ on nuori rikoskomisario Gereon Rath, joka kölniläisenä tutustuu hiukan ihmetellen Berliiniin ja törmäilee koko ajan mitä kummallisimpiin tyyppeihin. Häntä opastaa työssä hiukan vanhempi ’Setä’, Bruno Wolter, ja jännitystä lisää sähäkkä nuori konekirjoittaja Charlotte Ritter.

Kirjan varsinaisen juonen ’luuranko’ on näemmä otettu TV-sarjaan, mutta juonta on jatkokehitelty paljon monimutkaisemmaksi. Kaikki henkilöhahmot ovat TV-sarjassa saaneet paljon enemmän ’särmää’, henkilökohtaista taustaa, perhettä, ’neurooseja’ ynnä muuta lisuketta, joka tekee heistä selvästi elävämpiä ja sympaattisempia. Kirjassa henkilöt ovat  Rathia ja Wolteria lukuun ottamatta melko yksioikoisia, jopa ’Jerry Cotton’ -tyyppisiä yhden ominaisuuden ihmisiä. Esimerkiksi söpö Charlotte Ritter on TV-sarjaan kirjoitettu monta vertaa mielenkiintoisemmaksi ja monipuolisemmaksi kuin kirjassa.

Kiinnostavin ’hahmo’ on tietenkin kaiken toiminnan varsinainen keskipiste, Berliinin kaupunki ja Saksan valtio, jota se edustaa. Kuinka se selviää ristiriitaisten pyrkimysten repimänä? Voittajavallat haluavat painaa sen mahdollisimman alas. Yläluokka janoaa kostoa ja haluaa keisarin takaisin. Tavallinen kansa taistelee päivittäin saadakseen edes jotain vähäisiä elämisen edellytyksiä. Yhdet tahtovat sosialistista vallankumousta, toiset kansallissosialistista. Kolmansille riittää, että on kokaiinia ja sampanjaa.

Ranskalainen kosto

Pierre Lemaitre on useita myyntimenestyksiä tuottanut ja kirjapalkintoja kahminut ranskalaiskirjailija, jonka tuotanto on minulle ennestään tuntematon. Silti uskaltauduin tarttumaan kirjaan ’Tulen varjot’ (2018), vaikka se onkin edellisen kirjan jatko-osa. Markkinointitekstien mukaan kuitenkin ’itsenäinen jatko-osa’, eikä sen lukeminen onneksi ollut taustan puutteessa mitenkään hankalaa.

Kirja pyörittelee upporikkaan Pericourtin pankkiirisuvun vaiheita alkaen dramaattisista vanhan patriarkan hautajaisista vuonna 1927. Ruumiita ei sentään tule heti lisää, mutta pieni pojanpoika halvaantuu ja hänen äidistään tulee melko hysteerinen, ymmärrettävästi.

Tarina on kylmänkalsea juonittelun, koston, vastajuonittelun ja vastakoston kudelma, joka tapahtuu perheen ja siihen sidoksissa olevien palvelijoiden/työntekijöiden pienessä piirissä. Vajaassa kymmenessä vuodessa omaisuudet ehditään kaapata, jakaa uudestaan, hassata ja taas luoda uudelleen keinottelemalla. Veroja ei tietenkään kukaan maksa ja valtion huijaaminen kuuluu asiaan, vaikka suvun jäsenistä muuan yrittää kiipiä poliittisellakin uralla.

Saksalaiset varustautuvat naapurissa jo uuteen sotaan ja ostelevat ranskalaisten sotasalaisuuksia. Fasistiset ajatukset ja niitä avoimesti propagoivat sanomalehdet saavat myös tukea muutamilta tarinan henkilöiltä. Poliiseja ei tässä jännärissä tarvita kuin vasta aivan lopussa; silloinkin voi olla, että he lankeavat lavastukseen.

Ehkä vika on minussa, mutta en pitänyt kenestäkään tässä kirjassa. Tai paremminkin, ketään ei esitetty sellaisessa valossa, että hänestä olisi alkanut pitää. Miehet olivat jääkylmiä ylimielisiä paskiaisia ja itserakkaita tomppeleita, naiset juonittelevia käärmeitä tai sitten niin typeriä kana-aivoja, ettei sellaisia luulisi olevan muualla kuin jossain kesäteatterikomedioissa. Ehkä nämä Pericourtit läheisineen todellakin ansaitsivat tuollaisen käsittelyn?

Turbaaneja nummella

’The Great War’, kuten britit ensimmäistä maailmansotaa nimittävät, vei monta ikäluokkaa nuoria miehiä ja romutti suurimman osan aristokratian entisestä elämäntyylistä. Sodan tuoma yhteinen kärsimys ja talouden muutos veivät ’palvelusväen’ muihin töihin, joissa oli enemmän vapauksia ja etenemismahdollisuuksia. Ympärivuorokautinen päivystys jonkun ’lordshipin’ tai ’ladyshipin’ vaatekaapilla seuraavaksi tarvittavaa asua ojentamassa ja huoltamassa ei enää houkuttanut.

Jopa ylempien luokkien naiset saattoivat jo ’työskennellä’, kuten yksityisetsivä Kate Shackleton, joka on sentään ladyn ottotytär ja korkean virkamiehen serkku. Nuori leski, sitä paitsi. Hänenkin miehensä kuoli sodassa.

Frances Brody’n dekkari ’Murder on a Summer’s Day (2013) on jo viides Kate Shackleton -kirja, mutta ensimmäinen, jonka minä tulin lukeneeksi. Kepeää ja helppolukuista brittijännitystä, ei todellakaan liian rajua. Vähän kuin pehmeimmät Hercule Poirot TV-pätkät, jotka olivat saaneet luokituksen K-7, saman kuin muutamat Late Lammas -jaksot.

Kate Shackletonin kauniin kesäpäivän elokuussa 1924 tärvelee puhelinsoitto anivarhain ’on this ungodly hour’. Hänen naisellista ja yläluokkaista osaamistaan tarvitaan hienotunteisesti tutkimaan, minne eräs tietty Britanniassa käymässä ollut maharajah on kadonnut. Hukassa on myös pienen kaalinpään kokoinen timantti.

Tähän liittyy tietenkin myös ’imperiumin’ ulottuvuus; alusmaiden kuninkaallisia ei pidä suututtaa. Heihinkin on tarttunut ’ajan henki’: tämäkin maharajah ajaa itse omaa Rolls-Royceaan ja pukee itse paitansa päälleen. Se kyllä johtuu hänen uusimmasta rakastajattarestaan, joka on alaluokkainen englantilaisen maanviljelijän tytär, vaikkakin nykyisin menestynyt varietee-tähti. Oi näitä aikoja!

Maharajahin puoliso, siis maharani, ja muu suku seurueineen, ovat tulossa paikalle paheksumaan tilannetta ja Kate Shackletonin täytyy nopeasti hoitaa asia, ennen kuin ’yksityisestä’ skandaalista tulee poliittinen.

Kyllä hän sen näppärästi hoitaakin, mutta ei siitä pelkällä teekupposella selvitä. Britannian maaperällä joudutaan järjestämään roviolla toteutetut polttohautajaisetkin. Erittäin hienotunteisesti, totta kai.

***