Mihin elämä kului

Vuodenvaihteessa on tullut tavaksi luoda katsauksia menneen vuoden merkittäviin tapahtumiin. Luonnonmullistukset, tautiepidemiat, sodat ja rauhat saavat median vuosikatsauksissa rinnalleen monenmoisten merkkihenkilöiksi laskettavien hautajaiset, häät, erot, potkut ja skandaalit. Ensin on jollain tavoin saatava asema merkittävänä ihmisenä, sen jälkeen elämän tuiki tavanomaisista sattumuksista tuleekin ihmeen laajasti kiinnostavia. Vesivahinko. Peräänajo. Mykoplasma. Syrjähyppy.

Myös laajemmat elämäkerrat ja kaikentasoiset muistelmat ovat suosittua kirjallisuutta. Niistä voi kukin poimia mieltymystensä mukaan kohteen, jonka kokonaiseen elämään haluaa pureutua. On se sitten presidentin miniä, pääministerin nettimorsian, joku entinen kolmiloikan pronssimitalisti tai elämänviisauksiaan kypsässä 34 vuoden iässä tilittävä rock-kitaristi. Kirjallisuuden virttyneemmälle suurkuluttajalle hatarampikin muistelus maistuu nykyisin jo paremmin kuin tyypillisistä tyypillisin fiktio: nuoren miehen kehityskertomus maaseudun syrjäkylältä suurkaupunkiin, ensimmäiseen naiseen ja laskuhumalaiseen koti-ikävään. Haukotus.

Kaiken tapahtuneen selittäminen parhain päin, omista ansioista, ponnisteluista ja ällistyttävän varhaiskypsästä kaukonäköisyydestä johtuvaksi tai hailea ’en päivääkään vaihtaisi pois’ leperrys vähentää tietenkin monien elämäkertojen nautittavuutta. Kun muistelujen kohde kirjoittaa itsestään, on lähdekritiikin painotus erilainen kuin arvioitaessa ulkopuolisen kirjoittajan näkemystä kohteestaan. Toisaalta ulkopuolinen kirjoittaja on lähdemateriaalinsa vanki ja joutuu monesti luulemaan enemmän kuin millään voi tietää. Muuan vanha viihdetaitelija muotoili asian hauskasti:’ Ei kannata kysellä minulta urani vaiheista tai alan heti värittää puheitani. Tiedän, että osaan kertoa tapahtumista mukaansatempaavasti, mutta asioista en mene ollenkaan takuuseen.’

Tämän vuodenvaihteen pitkinä pyhinä nautiskelin kolme elämäkertaa: historian emeritusprofessori Matti Klingen omaelämäkerran ’Kadonnutta aikaa löytämässä’, Tuula Karjalaisen kirjoittaman elämäkerran Tove Janssonista ’Tee työtä ja rakasta’ sekä Riitta Konttisen kirjoittaman elämäkerran Helene Schjerfbeckistä ’Oma tie’.

Fascinoivasti introdusoitu nuoruus

Professori Matti Klinge on julkaissut runsaan tieteellisen tuotantonsa lisäksi kulttuurin ja politiikan aiheisiin kantaa ottavia ’julkisia’ päiväkirjojaan vuodesta 1999 alkaen ja ollut monella tavalla näkyvä hahmo tieteessä ja kulttuurissa. Hänet tunnetaan yliopistouransa ohella muun muassa äärimmäisen hyvin käyttäytyvänä, hyvin pukeutuvana, vanhojen tapojen, yliopistolaitoksen, juhlamenojen, rituaalien, kunniamerkkien ja ranskalaisuuden ihailijana ja monelta osin jo tyystin kadonneen sivistyneistökulttuurin edustajana. Tuntuu, ettei maassamme ole montaakaan hänen kaltaistaan. Hän selvästi nauttii roolistaan, vaikka varoittaakin liian yksinkertaistavasta luonnehdinnasta.

Kadonnutta aikaa löytämässä (2012) käsittelee Klingen lapsuutta ja nuoruutta päättyen vuoteen 1960, jolloin hän on juuri valmistunut filosofian maisteriksi, suorittanut varusmiespalveluksensa, mennyt naimisiin, muuttanut lapsuudenkodistaan Kruununhaasta kauas Viiskulmaan ja aloittanut palkkatyön Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historian kirjoittajana. Ammattitutkijan ja -kirjoittajan varmuudella kirja pursuaa Proustin tyyliin läkähdyttävän yksityiskohtaista tietoa etenkin kirjoista ja artikkeleista, joita hän luki ja muista vaikutteista, joita hän eri lähteistä sai. Klinge on näköjään pitänyt tarkkoja päiväkirjoja ja leikekirjoja koko ikänsä.

Jokainen lukija löytänee Klingen muistelmista erilaisen tarttumakohdan. Mitä nuorempi lukija ja kauempana yliopistosivistyneistöstä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä Klinge vaikuttaa lähes ufolta. Joku opiskelijapolitiikasta, ainejärjestöistä ja ylioppilaskunnasta tai Paasikivi-seurasta kiinnostunut löytää hänet aktiivisena toimijana sieltä. Jotakuta voi koskettaa hänen kuvataideharrastuksensa, josta olisi voinut tulla ammattikin, ellei historiantutkimus olisi vienyt voittoa. Minulle antoisinta oli lukea kirjaa kulttuurihistoriana, kuvauksena 1940-luvun lapsuudesta ja 1950-luvun nuoruudesta ympäristössä, joka niin täysin poikkesi omastani.

Tuntuu lähes sadulta lukea ajasta, jolloin yliopistossa ei ollut pääsykokeita. Jo lukion viime vuosina pohditaan perhetuttujen alan tohtoreiden ja kulttuurivaikuttajien kanssa, minkälainen aineyhdistelmä olisi nuorelle Matille sopivin. Tenttejä suoritetaan samalla kyläilemällä teellä professorien kotona, gradun aiheesta sovitaan lähettämällä professorille kirje, johon tämä vastaa lähettämällä postikortin ’sopii hyvin’, vaikka asutaan ja eletään kävelymatkan päässä yliopistolta.

Klinge on tietenkin hyvin kokenut ja taitava kirjoittaja, eikä sorru missään vaiheessa tyrkyttävään omakehuun eikä kenenkään karkeaan arvosteluun. Asiat vain usein ’tapahtuvat’ suotuisasti hänen kannaltaan. Hän on ilman muuta konservatiivi, mutta joissain asioissa yllättävänkin liberaali. Ainakin juuri sen verran, ettei hän sovi mihinkään selvään suomalaiseen  ’tyypillinen’ muottiin. Huumoria hän ei juuri viljele, mutta sitä syntyy välillä epäsuorasti. Kun Klinge haluaa selvitä armeijassa ’näiden hyvin erilaisten’ ihmisten keskellä ja lääkintämajuri haukkuu häntä ’voimattomaksi helsinkiläiseksi, joka on tottunut vain mopedilla ajamaan’, mieleen nouseva kuva on hervoton. Klingeä ei todellakaan voi kuvitella bensaläikkäinen pusakka yllä ja letti viuhuen mopon selkään, ei millään.

Rohkea näkymätön

Kuvataiteilija ja kirjailija Tove Janssonin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta ja tapahtumaa juhlistetaan monin erilaisin näyttelyin ja tilaisuuksin. Muumihahmot suorastaan hyppivät silmille joka puolella, ei pelkästään lasten tavaroissa vaan jopa patalapuissa, esiliinoissa ja leipäkoreissa.

Muumeistaan Tove Jansson (1914-2001) tietenkin enimmäkseen tunnetaan. Välillä muumit jo ahdistivat häntä ja hän piiirsi kuvia, joissa hän mätkii joka puolelta tulvivia muumeja lihanuijalla. Jansson oli ennen muuta taidemaalari ja kuvittaja. Hän kirjoitti paitsi lapsille, myös novelleja aikuisille, teki runoja, laulutekstejä ja teatterisovituksia. Muumeista tuli jo 1950-luvulla uskomattoman suosittuja etenkin Ruotsissa. Myös Englannissa Janssonilla oli monivuotinen sopimus Muumi-sarjakuvien julkaisemisesta The Evening News –lehdessä. Muumeista tehtiin näytelmiä ja nukketeatteria. Suomenkielinen Suomi suhtautui muumeihin hieman laimeammin, kunnes 1990-luvun japanilainen TV-animaatio aukaisi täälläkin kaikki portit. Kirjojen ja TV-sarjan suosion myötä tuli Muumimaailma –huvipuisto, leluja, mukeja ja musiikkia ja ties mitä.

Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen on kirjoittanut perusteellisen elämäkerran ’Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta’(2013), joka esittelee kiinnostavasti täyteläisemmän kuvan Janssonista, joka halusi olla ennen muuta taidemaalari ’joka maalaa sitruunoita, kirjoittaa satuja, keräilee outoja esineitä ja pysyy kaikkien kansankokousten ja yhdistysten ulkopuolella’. 

Tove Janssonin molemmat vanhemmat olivat taiteilijoita, mutta isän ura ja työt olivat aina etusijalla. Äiti luopui omasta taiteilijanurastaan, hankki perheelle tuloja setelipainon piirtäjänä ja postikorttien kuvittajana ja hoiti kolmilapsisen perheen taloutta ja isää ’neljäntenä lapsena’. Tove suri äitinsä alisteista asemaa ja pohti myöhemmin paljon omaa mahdollista avioliittoaan, joka väistämättä vaatisi häntä luopumaan omista pyrkimyksistään ja siirtymään hoivaamiseen ja tukemiseen.

Toisen maailmasodan vuodet olivat raskaita viettää hehkeintä nuoruuttaan.  Maalaaminen ei yksinään elättänyt vaikka Tove saikin koulut käytyään melko kannustavia arvioita töistään. Niinpä hän toimi ahkerasti myös kirjojen ja aikakauslehtien kuvittajana ja pilapiirrosten ja sarjakuvien tekijänä. Sotavuosien kantaaottavat piirrokset ovat Hitlerin vastaisuudessaan ja Stalinin vastaisuudessaan suorastaan ällistyttävän rohkeita, kun ajattelee kuinka paljon nyt myöhemmin, kuitenkin rauhallisempina aikoina, kaikesta on ’yleisin syin’ hyssytelty.

Tove Jansson toimi pelottomasti myös sota-ajan  jälkeisessä yksityiselämässään. Hän seurusteli ja asui paheksuttavana ’susiparina’ miehen kanssa on-off suhteessa, jonka aikana hän kirjoitti ja kuvitti ensimmäiset Muumi-kirjansa ja teki myös Muumi-sarjakuvaa Ny tid -lehteen. Mies on selkeästi Nuuskamuikkusen esikuva. Sitten Tove yllättäen rakastuu naiseen ja kertoo siitä kirjeissään avoimesti ystävilleen, jotka suhtautuvat asiaan melko varautuneesti. Muumi-kirjoihin syntyy kaksikko Tiuhti ja Viuhti. Lopulta hän eli vuosikymmenet yhdessä ’Tuutikkinsa’ kanssa, myös aikana jolloin se ei ollut pelkästään paheksuttavaa vaan jopa lain mukaan rikollista. Jotenkin hän vain onnistui olemaan avoin ja piilossa yhtä aikaa. 

Hän pysyi syrjäänvetäytyvänä ja kuitenkin edelläkävijänä. Se ei ollut aina helppoa. Kirjansa näkymättömän lapsen tavoin Tove kirjoitti muistikirjaansa, että hän tahtoi oppia myös suuttumaan ja näyttämään kiukkunsa, jotta hänelle kasvaisi omat kasvot. Jo pienenä tyttönä hän oli kirjoittanut tunnuslauseekseen ’vapaus on paras asia’.

Kohti olennaista

Helene Schjerfbeck lukeutuu tällä haavaa kansainvälisesti tunnustetuimpiin taidemaalareihimme ja hänen tauluistaan on maksettu ennätyshintoja huutokaupoissa. Taidehistorioitsija Riitta Konttinen julkaisi Helene Schjerfbeckin laajan elämäkerran ’Oma tie’ jo 2004, nyt siitä on saatavissa neljäs painos vuodelta 2012. Schjerfbeckiltä on jäänyt jättiläismäinen kirjeenvaihto, jonka kautta hänen elämäänsä ja taidenäkemystään pääsee tarkastelemaan.

Kun lukee peräkkäin kahden taidemaalarin, Tove Janssonin ja Helene Schjerfbeckin elämäkerrat, voi ehkä tuntea pientä lohtua siitä, että yhteiskunnalliset olosuhteet näyttävät pikkuhiljaa muuttuvan paremmiksi, vaikka kumpaakin ahdisti oman työn, taiteen, tekemisen vaikeus ja se, että naisen oletettiin luopuvan siitä perheen ja läheistensä tähden.

Helene Schjerfbeck syntyi jo 1862 ja ehti olla ’nuori lupaus’ juuri 1880-luvulla, kun Suomen taiteen niin sanottu ’Kultakausi’ oli aluillaan. Poikkeuksellista oli tietenkin, että hän oli nainen, ja vielä lapsesta saakka vammautunutta lonkkaansa ja jalkaansa potenut. Toisaalta, jos hän olisi ollut fyysisesti aivan terve, hän olisi kenties ilman muuta vaihtanut siveltimen vain satunnaisiin ristipistotöihin ’päästyään naimisiin’. Nyt hänen vammansa ja sen jälkiseurauksena tulleet monet kivut eristivät hänet pitkiksi ajoiksi kotiin ja lopulta elämään kahdestaan vanhan äitinsä kanssa tämän hoitajana ja huoltajana.

Helene Schjerfbeckin isä kuoli varhain ja perhe jäi hyvin niukoille tuloille.  Nuori Helene pääsi kuitenkin Taideyhdistyksen piirustuskouluun ja lahjakkaaksi havaittuna hän sai jatko-opiskelumahdollisuuksia ja stipendejä. Seurasi opiskelua Pariisissa, Bretagnessa ja Englannissa. 

Sitten oli turvattava oma ja äidin toimeentulo, kun ainoa veli oli mennyt naimisiin ja perustanut oman perheen. Helenen terveys ei kestänyt opettamista taideyhdistyksen piirustuskoulussa, vaan hän joutui pitkiksi ajoksi vuodepotilaaksi. Lopulta 1900-luvun alussa Helene ja äiti muuttivat Hyvinkäälle, pieneen huoneen ja keittiön vuokra-asuntoon, jossa Helene hoiti kaikki taloustyöt, koska palvelijaan ei ollut varaa ja koska äidin mielestä oli hyvä, että oma tytär hoitaa talouden. Maalaamista saattoi harjoittaa vasta sitten, kun kaikki taloustyöt oli tehty, vaikka tauluista saatava tulo oli välttämätöntä heidän elämiselleen. Hän jatkoi kuitenkin vaikeuksista ja useista sairausjaksoista huolimatta. 

Vähitellen 1920-luvulta lähtien Schjerfbeck alkoi taas saada tunnustusta. Taidekauppias Gösta Stenman osti kaiken, mitä Schjerfbeck suostui myymään ja näyttelyt alkoivat tuottaa. Schjerfbeck hioi jatkuvasti taiteellista ilmaisuaan kohti pelkistetympää ja pelkistetympää, eikä halunnut maalata ’samoin kuin olen ennen tehnyt, vaikka arvostelijat sitä odottavatkin.’ Malleja ei ollut juuri saatavilla, joten useiden omakuvien sarjat syntyivät käytännön pakosta. 

’Minä en halua kulkea kenenkään muun tietä, minulla on oma kutsumukseni. Mikä minusta olisi tullut ilman tätä työtäni, jos olisin luovuttanut niin kuin usein ajattelin. Senaatin puhtaaksikirjoittaja, parhaassa tapauksessa.’

 

***