maanantai 11. maaliskuuta 2013

Saksan pähkinä

Olen rakentanut minuuttani kirjojenkin kautta jo runsaat viisi vuosikymmentä, joten kiinnostavia ja eri tavoin merkittäviä kirjoja on kertynyt röykkiöittäin, mutta jostain kohtaa blogi pitää aloittaa. Kun jatkuva julkinen keskustelu velloo nyt Euroopan Unionin uskottavuusongelmien, demokratiavajeen, rahariitojen, valuuttakriisin ja unionista eroamispuheiden ympärillä, aloitetaan Saksasta. Tuo iso maa keskellä Eurooppaa on historian kuluessa vähintään kerran sukupolvessa ollut jonkinkokoisen sodan keskiössä, ja sen hyökkäilyn, nöyryyttämisen, nöyryyttämisen kostamisen ja kostamisen vastakostamisen lopettamiseksi Euroopan Unioni olkoon kaikkine puutteineenkin olemassa.

Syksyn 2012 uutuuskirjoissa tartuin saksalaisen Eugen Rugen kirjaan Vähenevän valon aikaan. Takatekstin mukaan se on Saksan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon voittaja ja se kertoo sukutarinan DDR:stä.

Siis tuosta kummallisesta maasta, jonka olemassaoloa eivät omat lapseni muista eivätkä edes voi ymmärtää. Minun koulu- ja opiskeluaikoinani se oli poliitikkojen, opettajien ja oppikirjojenkin mielestä ehdottoman vankkumaton, taatusti pysyvä osa Eurooppaa. Rautaisella kurilla ja salaisella poliisilla hallittu maa, jossa suomalainenkin, vähän kotikutoinen iskelmä kelpasi festivaalivoittajaksi. Kunnes yht'äkkiä ihmiset siellä vain lakkasivat pelkäämästä ja lähtivät tiehensä. Jättivät talot tyhjilleen, ajoivat vuosia jonotetut Trabantinsa rajalle, hylkäsivät ne siihen ja kävelivät pois.Tästä uskomattomasta tapahtumasarjasta tehdään varmasti vielä kauan tutkimuksia. Kuinka ikimaailmassa se saattoi tapahtua; kenen moka, kenen ansio.

Jos odotin kirjalta jonkinlaista DDR:n yhteiskunnallisen kehityskaaren analyysia tai selitystä sille, miksi ihmeessä kaikki kävi niin kuin kävi, en sitä saanut. Eugen Ruge on syntynyt vuonna 1954 ja elänyt itse läpi DDR:n kaikki vaiheet, mutta suureen selittävään analyysiin tarvitaan varmaankin vielä enemmän etäisyyttä, eikä kirjailija sellaista ehkä tavoitellutkaan.

Yksityiset valheet ja valtion valheet

Kirja on aivan mainio, suorastaan hykerryttävä kuvaus perheestä, neljästä sukupolvesta, jotka kaikki kantavat omaa 'elämän valhettaan', joihin seuraava sukupolvi ei enää ota osaa.  DDR:n enemmän tai vähemmän keinotekoinen yhteiskunnallinen todellisuus, pakolla ylläpidetty elämisen kulissi, vallitsee tavallaan myös perheen sisällä. Isät ovat järjestään pettyneitä poikiinsa, pojat pitävät isiään falskeina ja mahtipontisina tyranneina, aviopuolisot vähättelevät toisiaan ja epäilevät toistensa motiiveja ja tietenkin anoppien mielestä jokaisessa sukupolvessa pojat valitsevat aivan väärän miniän.

Ruge onnistuu kuvaamaan takautumien avulla tilanteet moneen kertaan eri toimijoiden näkökulmista niin, että itseasiassa useimmilla kohtuuttoman huonosti käyttäytyvillä perheenjäsenillä on oikeastaan ihan hyvä syy toimintaansa. Lukija pyrskähtelee väkisinkin nauruun vaikka käsillä on  vakava perhetragedia. Kuolemanvakava, monen kohdalla.  Kenties DDR:n mentaalinen tila oli omiaan synnyttämään juuri tällaista tragikomiikkaa. Tämä perheen ristiriidat eivät selviä rehdisti puhumalla eikä kaikki pääty kyynelten läpi nähtyyn sukupolvet yhdistävään perhepäivälliseen. Toinen toisiaan nälvivien ja  väärinymmärtävien miesten ketjuun ei tule lämpöä ja liennytystä naisistakaan; yhä pahemmin alkoholisoituvasta äidistä kamppailemassa jouluhanhen paistossa eikä vaarin syntymäpäivillä romahtavan noutopöydän säpäleiden seasta ponnistavasta kostonhimoisesta mummostakaan. Heitä kumpaakin on kyllä helppo tavallaan ymmärtää vaikkei heistä toisaalta voi kovin paljon pitääkään.

Edellisen lauseen voisi toistaa sellaisenaan koskemaan seuraavaa saksalaista kirjaa, jonka luin heti Rugen kirjan jälkeen. Ehkä alitajuisesti etsin jotain DDR:n henkisen tilan selittäjää, kukaties. Ainakin tulin uteliaaksi asian suhteen. Kirjan tekijä Traudl Junge oli Hitlerin yksityissihteerinä  parisen vuotta, ja kirja Viimeiseen saakka perustuu hänen muistelmiinsa. Junge on kirjoittanut muisteluksensa pääosin jo vuosina 1947- 48, kun tapahtumat olivat vielä suhteellisen hyvin lähimuistissa. Kirja on kuitenkin julkaistu vasta vuonna 2002 ja sitä on ollut editoimassa ja muokkaamassa toimittaja Melissa Müller.  Junge kuoli pian kirjan julkaisemisen jälkeen.

Kirja on nopealukuinen ja alun hajanainen sisältö käy tiiviimmäksi ja karmivammaksi loppua kohden. Jungen kuvaus Hitlerin ja lähipiirin viimeisistä päivistä bunkkerissa, kun Berliini on jo raunioina heidän yläpuolellaan ja pieni joukko on päättänyt pysyä yhdessä viimeiseen saakka, on toiminut käsikirjoituksen lähteenä myös elokuvalle Perikato. Monet ovat ehkä nähneet siitä vain vitsikkäiksi tarkoitettuja YouTube -pätkiä, joissa sekopäisenä raivoava Hitler mukamas puhuu milloin mistäkin päälleliimatusta aiheesta ja sihteerityttöset nyyhkivät oven takana. Elokuva kokonaisuudessaan oli minusta hyvä, mutta niin ahdistava etten pysty näkemään YouTube -pätkiä edes hauskoina, vaikka tyranneille nauraminen onkin heille paras vastalääke. Se vain olisi pitänyt tehdä jo silloin, kauan sitten.

Eilen kun mä mitään tiennyt en

Junge korostaa tekstissään, että hän oli vain 22-vuotias, ei varakas eikä liioin sivistynytkään vaan erittäin tavallinen müncheniläistyttö, joka halusi päästä Berliiniin ja ryhtyä tanssijaksi. Hän päätyi kuitenkin sattumien kautta kanslistin ja sihteerin hommiin Valtakunnan kansliaan ja lopulta Hitlerin henkilökohtaiseksi yksityissihteeriksi. Heitäkin oli yht'aikaa useita, koska Hitler saattoi tarvita kirjoitusapua milloin tahansa, yöllä tai päivällä, pyhänä tai arkena. Siksi sihteerit viettivät kaiken aikansa Hitlerin läheisyydessä odotellen mahdollista työtehtävää.

Junge kuvailee, millainen päiväjärjestys oli parakkihuoneissa itäisessä päämajassa Sudenpesässä tai millaisia teehetkiä vietettiin eteläisessä vuoristohuvilassa, Berghofissa. Kirjoitustöitä ei itseasiassa ollut kuin aniharvoin ja sihteerien päätehtäväksi tulikin olla Hitlerin seuraneiteinä aterioilla ja öisillä teehetkillä, jolloin Führer halusi rentoutua raskaasta työstään ja olla mahdollisimman 'siviili'. Junge ei omien sanojensa mukaan ymmärtänyt politiikkaa, ei tiennyt mitään holokaustista eikä juuri sodankäynnistäkään. Korkeita upseereja näkyi usein käyvän Führerin haukuttavina ja Jungekin tuli naitetuksi yhdelle mukavalle aliupseerille, joka lähti heti häiden jälkeen rintamalle ja pian siellä kuoli. Junge pysyi koko ajan työpaikallaan; siellä oli suhteellisen rauhallista, lämmintä ja hyvää ruokaa, siis ihan toisenlaista kuin muualla Saksassa sodan viimeisinä kuukausina. Voiko joku olla näin bimbo ? Luulen, että  melkein voi.

Kaiken kirjoitetun luotettavuutta ja mahdollisia tarkoitusperiä näin jälkikäteen julkaistuina voi tietenkin aina epäillä, mutta Jungen kuvaukset päämajan arkipäivistä ovat silti kiehtovaa luettavaa. Diktaattoreilla ei siis koko ajan valu verinoro suupielestä, vaan välillä he mutustavat teetä ja pullaa ja huolehtivat hellästi koirastaan. En kokenut tekstiä niin, että Hitleristä yritettäisiin tehdä sen kautta vain  'mukava vanha setä',  jolla on omituinen vuorokausirytmi ja vähän huonot hermot. Mietin koko ajan lukiessani vanhaa kysymystä, miksi Hitlerin annettiin jatkaa tuhoon vievää toimintaansa ? Missä vaiheessa kaikki oli luisunut jo niin pitkälle, ettei muka mitään enää olisi voitu. Mikseivät paljon aikaisemmin ja voimakkaammin toimineet ne, joilla oli valtaa, rahaa, voimaa, sivistystä ja taustaa: satoja vuosia aatelista sotilaskunniaa, teollisuuslaitoksia, aseita. Siellä he kaikki vain kävivät korvat punaisina tämän hapsuviiksen haukuttavina. Mitä siis olisi voinut tehdä yksinkertainen piikalikka, jolla ei ollut muuta kuin siisti pikakirjoitusjälki. Ryhtyä itsemurhapommittajaksi, kenties. Mutta hän halusi vain elää. Siksi hän ei purrut rikki sitä myrkkykapseliakaan, jonka bunkkerissa sai palkaksi uhrautuvaisuudestaan.

Jungen kirja huipentuu bunkkerin tuhoon ja natsijohtajien itsemurhiin. Jotenkin tämä nuori nainen  selvisi bunkkerin jälkeen kaaoksesta vallatussa ja tuhotussa Berliinissä,vankeudestaan ja venäläissotilaiden kynsistä ja pääsi lopulta vielä pakenemaan etelään, amerikkalaisten miehitysvyöhykkeelle äitinsä luokse Müncheniin. Näistä vaiheista vaikenemiseen hänellä oli varmasti monia syitä.

Berliini muistojen kaupunki, kuka vartioi teitäsi nyt

Kun tämä aihepiiri kerran jäi pyörimään mieleen, oli seuraavaksi helppo valita luettavaksi Antony Beevorin kirja Berliini 1945, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2002. Olen lukenut tämän englantilaisen entisen upseerin ja tuotteliaan historiantutkijan aiempiakin toisen maailmasodan käännekohtia tutkailevia teoksia kuten Stalingrad ja Moskova 1941 ja ne ovat olleet hyvin luettavia.
Beevor kirjoittaa selkeästi ja notkeasti, arvatenkin melkoista avustajakaartia hyödyntäen. Näkökulmat vaihtelevat vähän tylsistä mutta tarkasti lähdeviittein selvitetyistä armeijojen liikkeistä, vahvuuksista ja komentajien sinne sun tänne koukkaamisista yksilökokemuksiin. Näistä yksittäisten sotilaiden kirjeistä, vankipöytäkirjoista, lehtileikkeistä ja ihmisten päiväkirjamerkinnöistä ynnä muista lähteistä Beevor koostaa monipuolisen kuvauksen, joka on sekä asiallinen että koskettava.

Kun kerran  Hitlerin päähänpinttymää viimeiseen hengenvetoon taistelemisesta ja antautumiskiellosta haluttiin noudattaa, saivat berliiniläiset kokea kaupunkinsa tuhon täydellisyyden. Liittoutuneet pommittivat sekä yöllä että päivällä ja kaupunkilaiset asuivat kellareissa ja raunioissa. Kun vesi ja ruoka alkoivat olla tarpeeksi lopussa, ei ilmahälytys ollut enää mikään syy poistua ruokajonosta. Eniten berliiniläiset pelkäsivät kuitenkin kaukaisena jylinänä jo kuuluvaa puna-armeijan panssareiden tuloa. Sieltä tulisi nyt natsipropagandan kuvaama 'untermensch', joka veisi elämänikäiseen pakkotyöhön Siperiaan ne, joita ei heti tapettaisi. Lakananrääsyjä tai valkoisia tyynyliinoja vielä jotenkuten pystyssä olleiden asuntojensa ikkunoihin ripustelleet saivat kimppuunsa omat, viimeiset Hitler Jugendin partiot, jotka ryntäsivät ampumaan isänmaan pettureita, antautumiskiellon rikkojia. Puna-armeija ryösteli, ryyppäsi, raiskasi ja riehui Berliinissä juuri niin pahasti kuin saksalaiset olivat pelänneetkin, mutta saksalaisten käyttäytyminen itärintaman siviilejä kohtaan oli ollut vähintäänkin samaa tasoa, joten koston aiheita riittää loppumattomiin, jos niitä haluaa. Miksi tähän kuvottavuuteen pitikään alkujaan ryhtyä ? Että saadaan lisää elintilaa ? Öljyä ja metalleja ? Orjatyövoimaa ?

Puna-armeijalla oli tulisenpalava kiire Berliiniin ainakin kahdesta syystä. Piti tietysti ehtiä ensiksi paikalle iskemään punalippua Valtiopäivätalon katolle merkiksi siitä, että Saksan pääkaupunki ja Hitler oli nujerrettu, mutta kenties vielä tärkeämpää oli saada haltuunsa Saksan ydintutkimusaineisto ennen kuin läntiset liittokumppanit sitä nappaisivat. Stalin tiesi että amerikkalaisilla on melkein valmis ydinpommi ja että Saksakin oli ydinaseen kehittelyssä jo pitkällä. Stalinilla ei vielä ollut edes uraania. Niinpä Berliinin esikaupungista löydetystä laboratoriosta vietiin uraanit parempaan talteen ja laboratorion laitteet purettiin ja kuljetettiin itään, ennen kuin siitä alueesta oli tuleva osa länsivaltojen Berliinin miehitysvyöhykettä. Huh ! Tai entä jos Saksa...Karmiva ajatus sekin.
Tiesiköhän Suomessa kukaan vielä silloin mitä Stalin oikein Berliinistä haki ja mitä se vaikutti Suomea vastaan sotimisen ripeään loppumiseen ?

*


                                  

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Olen itsekin usein pohtinut, miten paljon Suomessa tiedettiin Hitlerin ja Stalinin ydinteknologia kilpailusta, jos tiedettiin lainkaan. Olen itse lukenut Beevorin Berliini 1945 muutamia vuosia sitten ja pidin siitä, miten tässä tekstissäsi linkitit sen lähemmäksi uudempaa, aihetta useammista erilaisista näkökulmista käsittelevää kirjallisuutta. Taidanpa varata tuon Rugen lähikirjastostani.