Palestiinalaisin silmin

Lähi-idässä on sodittu lähes taukoamatta niin kauan kuin voin muistaa. Omat ensimmäiset muistikuvani ovat vuoden 1967 kuuden päivän sodasta ja sen jälkeen taistelut ovat roihahtaneet aina uudelleen ja uudelleen.

Monenlaisia neuvotteluja on käyty, sopimuksia ja ’ratkaisuja’ alueen rauhoittamiseksi on saatu aikaan ja niiden osallisia palkittu ja juhlittu. Mikään niistä ei kuitenkaan ole pysynyt, ja niinpä nytkin käydään taas sotaa; verisimmin Gazassa ja Libanonissa, mutta muuallakin räjähtelee.

Sain vinkin kirjailijasta nimeltä Susan Abulhawa. Hän kirjoittaa romaaneja, joissa alueen tapahtumia katsotaan palestiinalaisesta näkökulmasta. Markkinointiteksteissä väitetään jopa, että hänen kirjansa on ollut ’ensimmäinen palestiinalaisten tragedian syvyyden paljastava englanninkielinen romaani’. En pysty arvioimaan, millaista tarjontaa palestiinalaiskirjoista ylipäänsä on, mutta minulle Abulhawa oli ensimmäinen tämän lajin kokemus, ja jo sellaisenaan kiinnostava.

Pennsylvaniassa, Yhdysvalloissa asuvan Abulhawan vanhemmat ovat aikoinaan paenneet Palestiinasta kuuden päivän sodan jälkeen. Abulhawa on asunut myös Itä-Jerusalemissa ja Kuwaitissa.

Kirjoissaan Abulhawa kuvaa henkilöidensä elämää eri puolilla Palestiinaa. Välillä leirikurjuutta paetaan Kuwaitiin tai Jordaniaan ja joka kirjassa myös joku Yhdysvaltoihin päätynyt nuori nainen palaa takaisin sukulaistensa luo.

Perheet, hyvinkin laajasti käsitettynä, ovat keskeisiä tarinoiden toimijoita. Tätejä, isoäitejä, anoppeja, serkkuja ja runsain määrin sisaruksia vilisee kaikkialla. Yhteisöt ovat huolehtivia, värikkäitä ja lämpimiä, mutta myös ärsyttäviä, tunkeilevia, määräileviä ja ahdistavia. Tekstin joukkoon ripotellut arabiankieliset sanat, sanonnat ja muut viittaukset ovat kiinnostavia. Hellittelysanat ja kohteliaisuudet ovat pohjoisen protestantin mielestä aivan ylitsevuotavia, mutta niin ovat kirouksetkin.

Israelin valtio sotilaineen esiintyy kirjoissa tuhon tuojana. Sitä ei pyritä ymmärtämään tai analysoimaan. ’Älä selitä, että sinunkin esivanhempasi selviytyivät holokaustista’ sähähtää palestiinalainen juutalaiselle. ’Holokaustia emme aiheuttaneet me, vaan saksalaiset kätyreineen. Mene valittamaan heille, jätä meidät rauhaan ja häivy meidän viljelysmailtamme’.

Koston kierre on alkanut joskus kauan, kauan sitten. Pitääkö alkua etsiessä mennä Vanhan testamentin aikoihin, kun Abrahamin heimo valloitti Kaanaan maan?  Vai ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin tupla-lupauksiin, kun länsimaat ’antoivat’ Palestiinan molemmille, sekä juutalaisille että palestiinalaisille? Vai vuoteen 1947, josta Abulhawan sukutarinat alkavat?

Luin kirjakolmikkoani varten Abulhawalta suomennetut kirjat; Jeninin aamut, Sininen välissä taivaan ja veden sekä Rakkaudetonta maailmaa vastaan.

 

Rikkirevityt veljet

Ensimmäinen Abulhawan julkaistuksi tullut kirja oli alun perin nimeltään ’The Scar of David’ (2002), josta minulle heti tulee mieleen ’the star of David’ -juutalaisten tunnus -, mutta se viittaa myös suoraan kirjassa olevaan David-nimisen miehen arpeen. Arpi on sekä fysikaalinen että vertauskuvallinen.

Kirja pääsi myöhemmin isomman kustantamon valikoimaan ja sen nimeksi muuttui ’Mornings in Jenin’ (2010), Pauliina Klemolan suomentamana ’Jeninin aamut’ (2010). Jenin on yksi palestiinalaisten monista pakolaisleireistä. Siellä tapahtui verilöyly 2002.

Alussa oli idyllinen kylä Haifan lähellä. Palestiinalaiset viljelivät reheviä oliivitarhojaan ja noudattivat vanhoja perinnäistapojaan. He tunsivat myös muutamia juutalaisia, joita oli heidän joukossaan asunut alueella iät ajat.

Sitten kaikki muuttuu. Juutalaisia aletaan laivata alueelle sadoin tuhansin, aseellisia ryhmiä syntyy ja kohta juutalaiset sotilaat jyristelevät kylään. Tämä alue on tästä lähtien meidän, häipykää te tiehenne.

Palestiinalaiset ovat täysin alakynnessä tilanteessa, jota he eivät voineet uskoa todeksi.  Muutamia kiväärejä on joillakin piilotettuna keittiön alla olevassa kuopassa, mutta niillä ei paljon tehdä automaattiaseiden ja tankkien vyöryä vastaan. Aseiden löytyminen antaa toki hyvän syyn teloittaa saman tien kylän miehiä – ja naiset ja lapset saavat oman osansa.

Niin alkaa palestiinalaisten pitkä kurjuus, ensin YK:n hatarissa telttakylissä ja sitten vähitellen vankemmissa, surkeissa asumuksissa. Hökkelien rakenteiden vahvistaminen vie yhä kauemmaksi sen toivon, että jonain päivänä paluu omiin oliivitarhoihin olisi mahdollista.

Abulhawa kuljettaa tarinansa perheitä sukupolvien ajan, kurjuudesta toiseen, toivosta toiseen, kostosta toiseen. Toki hän päätyy kauniiseen toteamukseen, että rakkaus on kaikkein suurinta, mutta se vallitsee aina vain pienen hetkisen.

 

Kenen ääntä kuulen?

Susan Abulhawan kirja ’The Blue Between Sky and Water’ on julkaistu 2015 ja samana vuonna se tuli meillä saataville Terhi Kuusiston suomentamana nimellä ’Sininen välissä taivaan ja veden’.

Tällä kertaa Abulhawan tarinan perheet päätyvät kotikylänsä maan tasalle jyräämisen jälkeen pakolaisleirille Gazaan. Meri ja rantahietikot antavat uutta näkökulmaa yleensä niin kiviseen ja kuivaan pakolaisleirien näkymään.  Perheen miehet voivat elättää perheitään kalastamalla, kunnes sekin kielletään. Muurit ja aidat eristävät pakolaiset Gazan ’avovankilaan’ eikä merellekään enää ole pääsyä.

Kirjan nimen ’sininen’ viittaa mielentilaan, johonkin autereiseen, omaan maailmaan, jonne muutamat Abulhawan tarinoiden henkilöt ’pääsevät’ tai ’joutuvat’. Onko kyse sitten epileptisestä kohtauksesta tai ’yhteydestä henkimaailmaan’ tai jostakin muusta erityiskyvystä, sen saa lukija itse tulkita.

Yhden tarinan miehen tie vie lopulta Yhdysvaltoihin ja siellä hänen perheensä hajoaa. Pieni tytär joudutaan sijoittamaan kasvatusperheeseen, eikä hänen sopeutumisensa aina suju.  Lopulta hän palaa Gazaan, koulutettuna avustustyöntekijänä, ja löytää sukulaisensa. Sattumaa? Ihme? Kuolleen henkiolentojen kanssa puhuneen esi-äidin kutsu haudan takaa?

Kirjassa gazalaisten elämä raaistuu ja pahenee, kun päästään vuoteen 2014.

Ja nyt ollaan tässä, vuoden 2024 entistäkin karmeammassa tilanteessa.

 

Tuhat ja yksi eristyssellin yötä

Abulhawan ’Against the Loveless World’ ilmestyi 2020 ja Anna-Mari Raaskan suomentama ’Rakkaudetonta maailmaa vastaan’ 2022.

Abulhawan palestiinalaisten sukujen tarinat muuttuvat kirja kirjalta rajummiksi. Tässä ollaan jo kidutettuna vankilassa ja viimeisillä hengenrippeillä muistoissa kiinni.

Nuori nainen, Nahr, elää alussa perheineen pakolaisena Kuwaitissa. Sielläkään ei ole hyvä olla, sillä kuwaitilaiset pitävät palestiinalaisia ’toisen luokan’ väkenä. ’Mitäs annoitte israelilaisten ottaa teidän maanne, te nössöt, ja tulitte sitten tänne meidän vaivoiksemme’.

Nahrilla on jo aivan riittävästi vaikeuksia yrittäessään löytää Kuwaitista työtä, jolla avustaa ja osin elättääkin veljeään ja isoäitiään, kun hän lipsahtaa tekemään muutaman prostituutio-keikan. Rahaa tulee, mutta väärien ihmisten tapaaminen saattaa hänet hengenvaaraan.

Elämään pitää tietenkin sisällyttää mies. Naimakauppaa suorastaan tyrkytetään hänelle – koko suku on työntämässä ja Nahr yrittää olla mieliksi. Naisen täytyy aina olla suvulle mieliksi.

Siitä tapahtumat lähtevät vyörymään yhä hurjemmin. Vuosikymmeniä jatkunut alistettu asema on saanut yhä useammat palestiinalaiset ryhtymään aseelliseen vastarintaan ja monenlaisiin sabotaaseihin. Kun niistä jäädään kiinni, ei kohtelu israelilaisessa vankilassa ole humaanimmasta päästä.

Jotain mystistä toivoa silti aina on.

 

***

 

Tihenevää jännitystä

Loppukesän kevyemmäksi luettavaksi etsiskelin jälleen uusia dekkareita. Kuten olen aiemminkin kertonut, suosin pehmeämpää jännitystä, jossa ympäristön kuvauksella, historialla, kulttuurisilla vaikutteilla ja jopa huumorilla saisi mieluusti olla osuutensa.

Raivopäistä teurastusta, motiiveiltaan käsittämättömiä rituaalimurhia ja niitä setvimässä juoppoja etsiviä ja synkkiä poliiseja en halua – nordic noir ei siis nappaa.

Koska vanhat ’luottodekkarit’ on luettu jo aivan koirankorville, valitsin tänä kesänä hieman uudempaa tarjontaa: brittikirjailija Ruth Ware on syntynyt vuonna 1977. Hän on toki jo vakiintunut alansa ammattilainen, jonka tuotantoa on käännetty yli 40 kielelle.

Waren tyylilajiksi määritellään ’psykologinen trilleri’. Yksinkertaisimmillaan sen voisi kai kuvata niin, että dekkareissa yleensä ensin löytyy ruumis ja sen vaiheita setvimällä päästään tarinassa eteenpäin, mutta Waren kirjoissa sen sijaan voi kestää kauankin, ennen kuin ruumis ilmaantuu.

Vaaran uhka kylläkin leijuu koko ajan päähenkilön ympärillä. Tilanne käy jatkuvasti hankalammaksi ja päähenkilö-parka säntäilee kuin peura ajovaloissa, mutta pakoon hän ei pääse. Ei tietenkään – muuten kirja loppuisi kovin lyhyeen. Rikosta ei myöskään ole ’ratkomassa’ kukaan, vaan päähenkilö – ja lukija – joutuu koko ajan pohtimaan, kuka kaiken takana on ja ketä pitäisi kaikkein eniten varoa.

Ruth Waren päähenkilö – ainakin niissä kolmessa kirjassa, jotka luin – on kirjoittajansa näköinen sikäli, että hän on nuorehko nainen. Hän joutuu elämässään kamppailemaan – hän ei ole kaunis ja rikas yläluokan nirppanokka, joita hän kylläkin tuntee, tai joille hän tekee työtä.

Brittiläisen yhteiskunnan rakenteet näkyvät ja tuntuvat kirjoissa selvästi – yhä vain sikarikkaat listivät toisiaan hulppeissa herraskartanoissaan tai hiihtomajoissaan ja nauravat halveksivasti ’väärinpukeutuneelle’ alaluokasta ponnistavalle, joka jostain syystä on kuitenkin kutsuttu mukaan.

’Suljetun tilan mysteeri’ toistuu Waren kirjoissa aivan Agatha Christien tyyliin, vaikka yhteen kokoontuneet porukat ovatkin nykyaikaistuneet: nyt mobiilin musiikkisovelluksen luoneen IT-firman ydinryhmä tai luovissa ammateissa toimivien polttariporukka alkaa karmivasti harventua. Ja pointti on, että ollaan jossain sellaisessa paikassa, josta ei pääse pois ja jonne ei voi kutsua apua. Sehän se on nykyihmisen painajainen: kun netti on kaatunut ja puhelimessa ei ole kenttää!

 

Sairas rakkaus

Ruth Waren kirja ’In a Dark, Dark Wood’ (2015) ilmestyi Oona Nyströmin suomentamana nimellä ’Synkän metsän siimeksessä’ (2017).

Kirja alkaa vanhalla brittiläisellä lorulla, jossa synkän metsän siimeksessä on synkkääkin synkempi talo ja siellä synkkääkin synkempi huone, jossa on synkkääkin synkempi kaappi…

Tämä oli ensimmäinen Ruth Waren teos, jonka luin. Heti alussa piti tarkistaa painovuosi, onko tämä tosiaan muutaman vuoden takaa, eikä jostain 1960-luvulta…Ilmeisesti siis britit yhäkin palelevat asunnoissaan yön ja vasta aamulla käynnistävät kuumavesiboilerin ja lämmittimen, säästeliäästi vain joksikin aikaa. Ja että tehdessään kirjoitushommia kotona, saattaa maitomies olla ainoa ihminen, jonka he päivän aikana tapaavat. Maitomies? Onko niitä muka yhä?

Se on kyllä ’epäbrittiläistä’ että päähenkilö, yksin asuva nuori Leonora laittaa heti herättyään ’kahvin tippumaan’. Kahvin! Hän on sittenkin uudempaa sukupolvea, selvästi.

Monta kertaa päivässä säntillisesti jaettua postia kadehdin briteiltä yhä tänä päivänä. Tapahtumat eivät nyt kuitenkaan ala aamupostin tuomalla kirjeellä, vaan sähköpostin selaamisella. Outo kutsu jonkun Claren polttareihin – varmaan väärä osoite. Vai voisiko tämä olla SE Clare? Mutta hänen kanssaan en ole ollut missään tekemisissä yli kymmeneen vuoteen – ei kai sellaisia muinaisia kouluaikojen tuttavuuksia nyt kutsuta polttareihin, hyvänen aika sentään? Eikä niihin tietenkään mennä – miksi ihmeessä menisi?

Mutta Leonora lopulta kuitenkin menee. Hän on jotenkin liian kiltti. Tai liian miellyttämishaluinen. Tai liian utelias. Tai liian yksinäinen. Ja ainakin aivan liian varomaton.

 

Kaikilla perheillä on salaisuutensa

’The Death of Mrs Westaway’ (2018), Antti Saarilahden suomentamana ’Rouva Westaway on kuollut’ (2019) siteeraa alussa brittiläistä lorua harakoista, jossa ’Yksi lintu surun tuo, toinen johtaa onnen luo ’– ja lopulta ’seitsemäs se vaikenee, salaisuutta varjelee ’. Muistan tätä lorua käytetyn dekkareissa ennenkin, esimerkiksi television ’Komisario Lewis’ -sarjassa.

Tässä kirjassa päähenkilö, nälkärajalla ja veloissa kärvistelevä nuori Harriet, löytää surkean ullakkoasuntonsa ovimatolta ihan oikeita kirjeitä. Toisessa ’pikavippi’ gangsteri uhkaa häntä sormien katkomisella ja polvien murskaamisella, jos lisää rahaa ei ala pian tulla. Toisessa notaarin leimalla varustetussa kirjeessä ilmoitetaan hänen isoäitinsä kuolleen ja testamentissaan jättäneen hänelle ’huomattavan omaisuuden’.

Näitä hautajaisiin ja niiden jälkeiseen ’testamentin lukuun’ kokoontuneita keskenään vihamielisiä seurueita on nähty lukemattomissa dekkareissa. Aina tuntuu löytyvän joku meren taa vuosia sitten kadonnut veli tai kaikille tuntematon äpärälapsi, jonka hyväksi tehdyn testamentin kaikki muut, vaikka keskenään kuinka riitaiset perilliset, haluavat tietenkin kumota.

Suomalainen väestökirjanpito on ollut niin tarkkaa ja kansa niin köyhää, ettei ’kadonneita miljonäärisukulaisia’ juurikaan ole meillä päässyt löytymään ja nykyinen DNA-testaus vie pohjan äkkiä ilmestyneiltä ’tuntemattomilta’ sukulaisilta, jos he sattuisivat yrittämään huijausta.

Mutta Ruth Waren kirjassa kurja ja pennitön Harriet päättää kuitenkin yrittää. Hänhän ei ole tätä juttua keksinyt, vaan virheen on tehnyt notaari.

Jo hautajaispäivään osunut lamaannuttava kaatosade vetää tunnelman synkäksi. Kun tapahtumat siirtyvät tyhjentyneeseen, lämmittämättömään jättikartanoon, jonka sokkeloissa raahustaa ainut jäljelle jäänyt palveluskunnan edustaja, vihamielinen rouva Warren, ollaan hyvin perinteisissä kuvioissa.

 

Lumi peittää kaikki jäljet

Ruth Waren ’One by one’ (2020) sai Antti Saarilahden suomennoksena nimen ’Lumimyrsky’ ja ilmestyi 2022.

Tämä kirja ei ala vanhalla lorulla, vaan uudemmalla nonsense löpinällä. Alkajaisiksi nimittäin siteerataan Snoop -nimisen IT-firman nettisivuja, joissa yrityksen ydinryhmä esitellään. Teksti on varsin tutunoloista ja erittäin tekohauskaa mainostoimistokieltä, ’kun me ollaan niin cool’, ja työporukan titteleihin kuuluu mm. hillonvartija ja chillimestari.

Tapahtumapaikkana on ylellinen hiihtomaja Ranskan Alpeilla. Talon mukana tulee henkilökunta, joka vastaa siitä, että kaikki urheiluvälineet ja majan sisustuksen hienoudet ovat koko ajan kunnossa ja huippuluokan gourmet -aterioita tarjoillaan monta kertaa päivässä.

Kelpaa siinä sitten Snoop -firman ydinryhmän pitää strategiapäiviään ja pohtia muun muassa sitä, pitäisikö alkuperäisille osakkaille miljoonia tuova ostotarjous firmasta hyväksyä. Toisten mielestä kyllä, toisten mielestä ei missään tapauksessa.

Ydinryhmän lisäksi paikalle on pyydetty firmasta jo lähtenyt entinen assistentti, joka ei ole lainkaan ’cool’. Miksi ihmeessä tuo surkimus on siellä?

Ja sitten tulee lumimyrsky. Ensin menevät muutaman kilometrin päässä olevat rinteet käyttökieltoon. Gondolihissi alas kylään lakkaa kulkemasta. Sitten lunta tulee yhä lisää ja lisää ja lisää. Majasta ei pääse pois. Jopa ulko-ovi vääntyy pilalle, kun sitä yrittääkin avata. Netti katkeaa. Sähkö katkeaa. Mitään laitteita ei voi ladata. Puhelimissa ei ole kenttää.

Kirjan alkuperäinen nimi ’One by one’ paljastaa kenties enemmän kuin ’Lumimyrsky’. Se ei kuitenkaan ole ihan sama kuin Agatha Christien klassisessa ’And then there were none’, vaikka ulkopuolisen avun saaminen paikalle kestää molemmissa piinallisen kauan.

 

***

 

Vakoilu ei lopu

Parin vuoden takainen ranskalainen TV-sarja ’Le bureau’ kertoi ’mukamas’ aidoista ranskalaistiedustelussa työskentelevistä ihmisistä, jotka lähetettiin tekemään mitä milloinkin isänmaansa käskystä. Sarja oli kerta kaikkiaan koukuttava ja jännittävä. Sen kyky yhdistää ’aivan tavallinen’ ja toisaalta hengenvaarallinen toiminta oli loistavasti toteutettu.

Sarjan jälkeen tunnen vieläkin kylmät väreet, kun näen jossain lentokentällä tai hotellissa ryhmänä kulkevan lentokoneen miehistön univormuissaan, kiireisinä kiskomassa pyörillä kulkevia matkalaukkujaan. Hyvä etten hyppää pylvään taa turvaan.

’Le bureaun’ jälkeen tuntuikin vakoilujuttuja olevan kaikkialla. Tuli uusia, huonommin toteutettuja sarjoja, ja tuli monia aihetta käsitteleviä kirjoja. Minäkin olen tässä blogissani kirjoittanut varmaan jo kolmesti vakoiluaiheisista kirjoista. Ajattelin jo, että nyt saa kyllä riittää tästä aiheesta.

Kirjaston hyllyssä sattuivat kuitenkin olemaan vierekkäin kohtalaisen uudet toimittaja Jukka  Rislakin ’Tiedustelu ja vakoilu’ ja toimittaja Päivi Laitisen ’Naisvakoojat’. Ne kiinnostivat sittenkin enemmän kuin muut silloin tarjolla olevat kirjat, joten poimin ne mukaani. Siinäpä sitä taas oltiin! Ainakin tämän kerran vielä.

Kolmanneksi kirjaksi ryppääseeni päätin sitten etsiä jonkun reippaan fiktion, noiden selkeästi ’alan historiikkien’ vastapainoksi.  Sepitettyjä seikkailuja riittikin aivan tolkuttomasti; varmaan viitisenkymmentä nidettä sisälsi pelkästään nimessään sanan ’vakooja’ ja muita aiheen ympärille rakenneltuja tarinoita oli tarjolla vaikka kuinka. En halunnut luettavakseni yhtään kymmenistä James Bond -kopioista, en iänikuisia natseja, en Berliinissä pyöriviä omahyväisiä amerikkalaisia.

Valintani kohdistui lopulta espanjalaiseen jännäriin, sekin suomalaiselta nimeltään ytimekkäästi ’Vakooja’. Kuvio oli tietenkin perinteinen, mutta osapuolina olevat monet toisiaan vastaan taistelevat ryhmittymät ja tilanteena Espanjan sisällissota vuodesta 1936 alkaen, antoi kirjalle näkökulmia ja tapahtumia, jotka eivät olleet ihan tuttuja. Hitleriä, Stalinia ja jopa Mussolinia on käsitelty kirjoissa ja medioissa niin paljon, että diktaattori Franco vaikutti vaihteeksi suorastaan ’raikkaalta’ – sairasta sinänsä.

 

Aakkoskeittoa: CIA, KGB, FBI, BND, HVA, OSS…

Uransa Helsingin Sanomien toimittajana, tietokirjailijana ja myös vakoiluromaanien kirjoittajana tehnyt Jukka Rislakki on koonnut perinpohjaisen ’käsikirjan’ tiedustelun ja vakoilun historiasta, käytännöistä ja vähän tulevaisuudestakin. Teos ’Tiedustelu ja vakoilu’ alaotsikkonaan ’Opit, operaatiot, agentit’ on vuodelta 2023.

Saatesanoissaan Rislakki toteaa, että teos on ’valitut palat’, jota voi lukea luku kerrallaan aivan mistä kohtaa tahansa.  Esittelynsä saavat niin tiedustelupalvelujen organisaatiot, tehdyt operaatiot kuin käytetyt menetelmätkin. Aiheet eivät ole kronologisessa järjestyksessä, tärkeysjärjestyksestä puhumattakaan. Silti jollain tavalla tekstimäärää on täytynyt jaotella ja niinpä jakona on ’ ilmansuunta itä’, ’ilmansuunta länsi’ ja ’idän ja lännen välissä Suomi’.

Aiheita ja asiaa on paljon, mutta teksti on notkeaa ja helppolukuista. Monet aiheet ja esimerkit tuntuvat ’etäisesti tutuilta’, niin paljon vakoilijoista ja operaatioista on viime vuosina kirjoitettu.

Toisaalta Rislakki myös huomauttaa, että aiheen tutkiminen on alati vaikeaa, koska alkuperäistä ja kattavaa lähdeaineistoa on ani harvoin saatavilla. Joka ainoan dokumentin tai muistelman tai kuulusteluista saadun tiedon kohdalla täytyy jättää pieni epäilys: olisiko tämä sittenkin hämäys, väärennös tai vain virhe?

Kuten tunnettua, hyvin onnistuneet vakoiluoperaatiot jäävät pimentoon. Siksi ne kiinnijääneet tai muuten selvitetyt tapaukset tuntuvatkin niin tutuilta; ne samat Sorget, Philbyt, Gordievskit, Nuortevat, Antikaiset ja Pentikäiset toistuvat lehtiartikkeleissa ja kirjoissa yhä uudestaan ja uudestaan.

Jo Vanhassa Testamentissa Abrahamin heimoa neuvottiin lähettämään vakoilijoita tutkimaan Kanaanin maata. Tänään samoilla nurkilla riehuu Gazan sota, jonka yllättävää alkua pidettiin tiedustelun suurena epäonnistumisena. Tiedustelutoimintaan on nyt tarjolla vanhojen konstien lisäksi monenlaista hybridiä, kyberiä ja tekoälyä, mutta yhtä kaikki, se ei vaan tunnu loppuvan.

 

Kylmähermoisia ja kohtalokkaita

Toimittaja ja kirjailija Päivi Laitinen on koonnut kirjaansa ’Naisvakoojat’ (2024) kymmenkunta elämäntarinaa naisista, jotka ovat toimineet ainakin jonkinlaisina vakoojina.

Kirjaan koottujen tarinat ovat varsin erilaisia, eikä näiden naisten toimintaa voi tietenkään vertailla keskenään. He valikoituivat mukaan arvatenkin siksi, että heistä sattui olemaan tietoja saatavilla. Kuka toimi jo kauan sitten Yhdysvaltojen sisällissodassa, kuka toisen maailmansodan vastarintaliikkeissä. Kuten Laitinenkin toteaa, parhaat vakoojat eivät ole jääneet kiinni tai kirjoittaneet muistelmiaan.

Virkistävää on silti ylipäänsä huomioida se, että naisiakin toimii vakoojina, niin ultra-maskuliininen kuin vakoojan prototyyppi onkin.

Joukon kuuluisin ja pisimmän kuvauksen kirjassa saanut henkilö on hollantilainen Margaretha Zelle, joka lopulta päätyi ranskalaisten teloittamaksi. Tämä ensimmäisen maailmansodan maineikas Mata Hari on muutaman viime vuoden aikana saanut uutta kuuluisuutta ja hänestä on jälleen tehty moniakin kirjoja.

Ironista kyllä, useat viimeaikaiset kirjoittajat ovat olleet sitä mieltä, ettei Mata Hari lopultakaan ollut vakooja ensinkään, vaan että hänet teloitettiin lähinnä vain ’yleisen moraalin ylläpitämiseksi’ ja viranomaisten auktoriteetin ja maineen säilyttämiseksi.

Kiinnostavasti ’uudenlainen’ on viime vuosikymmenen vakoojatapaus, venäläinen Anna Chapman. Hän tuli kuuluisaksi vasta ollessaan mukana suuressa vankienvaihdossa, jossa tämä lännessä melko nopeasti kiinnijäänyt Anna pääsi takaisin Venäjälle.

Aiemmin kiinnijääneet vakoojat ovat Venäjällä joutuneet kotiin päästyään melko suoraan vankileireille, sovittamaan isänmaalle aiheuttamaansa häpeää ja puhdistumaan mahdollisista kaksoisagentti -epäilyistä.  Nyt kuitenkin Putin antoi Annalle saman tien kunniamerkin ja teki hänestä sitten joka kanavalla näkyvän mediajulkkiksen. ’Salaisessa palvelussa’ voi siis nykyään työskennellä myös näkymällä jatkuvasti somessa.

 

Machismoa ja paljon tupakkaa

Arturo Perez-Reverte oli minulle tuiki tuntematon kirjailija, mutta kirjan markkinointitiedoista opin, että tämä jo seitsemänkymppinen espanjalainen on suurten bestseller -listojen vakionimi. Jopa suomeksi häneltä on käännetty jo toistakymmentä teosta.

Alkuperäiseltä nimeltään ’Falco’ on julkaistu 2016 ja Einari Aaltosen suomentamana ’Vakooja’ 2017.

Tarinan päähenkilö on hiukkasen alle neljäkymppinen Lorenzo Falco, joka on levottomuuttaan ehtinyt ajelehtia kaikenlaisissa hämärähommissa – asekaupoissa, salakuljettamassa sitä ja tätä, pienissä ryöstöissä sun muissa, kunnes jää kiinni. Tämä on se kohta, jossa hänestä tulee ’vakooja’. Hänelle nimittäin tarjotaan mahdollisuutta päästä pälkähästä, jos hän värväytyy valtion palvelukseen. Tai ainakin ’valtion osan’, maassahan käydään sisällissotaa.

Tästä johtuen Falco on vakooja, jolla ei ole vahvaa henkilökohtaista vakaumusta toimintansa takana. Hän ei ole henkeen ja vereen vasemmalla eikä oikealla eikä kirkon eikä tieteen puolella. Ei natsien eikä bolsevikkien. Hän on sen puolella, joka hänet on värvännyt.

Kirjan alkupuoli oli varsin puuduttavaa luettavaa tämmöiselle vanhalle tädille. Kaikki mahdolliset ’agentti kliseet’ oli ladottu toinen toisensa perään. Falco kellisti naisia liukuhihnalta ja tietysti hotellin baarimikko oli antamassa vinkkejä, kukapas muukaan. Joka sivulla Falco oli tumppaamassa savukettaan johonkin ja ulkona liikkuessaan hän nosti takin kauluksensa ylös.

Kun näistä pakollisista koristeista vihdoin päästiin, alkoi kirja onneksi muuttua mielenkiintoisemmaksi. Sisällissodan repimä Espanja oli täynnä keskenään taistelevia ryhmittymiä, joiden sisällä oli vielä alueellisesti ja ideologisesti jakaantuneita porukoita. Ei ollut lainkaan selvää, kuka olisi ystävä ja kuka vihollinen.

Falcon saama tehtävä ja sen toteutuksen lopullinen muoto on monimutkainen ja loppuratkaisu hyvinkin yllättävä. Siitä pisteet Perez-Revertelle, jonka laajaan tuotantoon tämäkin kirja notkeasti solahtaa.

Espanjan sisällissota kaikkineen oli hyvin verinen ja julma. Kun murhia, ilmiantoja, kidutuksia ja petoksia tekevät ovat keskenään naapureita, sukulaisia, työkavereita ja entisiä ystäviä, ei asioiden unohtaminen ja anteeksianto voi käydä nopeasti.  Mille sankarihaudalle käyt viemässä kukkia – tapettujen vai tappajien?

 

***