Aatteella päähän

Kevättä ja vappua kohti mennään. Menneinä vuosikymmeninä oli vasemmistolla tapana järjestää vappuisin suuria joukkokokouksia ja mielenosoitusmarsseja.

Koska marssivia puolueita ja ryhmittymiä oli tuolloin paljon, täytyi jokaiselle koettaa löytää riittävän suuri aukio ja juhlava reitti, joka ei sotkeentunut toisten vastaaviin. Se, kenen joukoissa kukakin marssi, oli vakava ja totinen asia.

Tuo kaikki on jo ’muinaista’ historiaa, josta nykyiset viisikymppisetkään eivät enää muista mitään. Minua kiinnostaa tuo 70-lukulainen todellisuus, jonka osittain kyllä muistan, mutta jonka huippuvaiheesta itse myöhästyin juuri ne muutamat merkityksellisimmät vuodet. Mistä silloin oikein oli kysymys? Kuka vedätti ketä? Voiko se tai joku samantapainen tulla takaisin?

Silloin elettiin kylmän sodan jakamassa maailmassa – Neuvostoliiton kommunistinen blokki ja USA:n kapitalistinen blokki seisoivat kaikessa napit vastakkain. Suomi oli periaatteessa kapitalistinen maa, mutta tiukasti Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Tilanne aiheutti monenlaista tasapainoilua ja näin jälkikäteen tarkasteltuna aivan hullunkuristakin akrobatiaa, mutta omana aikanaan se ei juurikaan naurattanut.

Juuri nyt maailma tuntuu elävän uutta järjettömyyden aikaa: Venäjä koettaa runnoa toisten valtioiden hallinnot ja yhteiskunnalliset valinnat oman mielensä mukaisiksi. Suoran sotimisen lisäksi vaalituloksiin pyritään vaikuttamaan monissa maissa. Ja kas, sitä samaa vaikuttamista tekee myös USA – sosiaalisen median alustat on valjastettu tiettyjen tahojen suosimiseen toisissa maissa ja jopa yliopistojen käyttämiin sanoihin halutaan puuttua. Neuvostoliitto kielsi aikoinaan suomalaisia käyttämästä sanaa ’puolueettomuus’ eikä sallinut pienintäkään kritiikkiä omia tuotteitaan, vaikkapa Belarus-traktorin toimivuutta kohtaan – nyt USA:n viranomaiset tahtovat poistattaa suomalaisen yliopiston teksteistä sanat ’tasa-arvoinen yhteiskunta’ ja ’ilmastonmuutos’ Fulbright -stipendien esittelyn yhteiskunnallisten tavoitteiden joukosta. Vaikuttaa aivan pöhköltä, mutta mihin kaikki vielä johtaakaan?

Menneistä vuosista sentään tiedetään jo, mihin kaikki johti. Kuohuvan 1970-luvun asioita pystytään tutkimaan ja selvittämään, kun kamppailut on käyty ja tapahtumien taustat paljastuvat jälkeenjääneistä dokumenteista.

Kun silmiini osui kirjastossa ’entisen taistolaisen’ toimittaja Ilkka Lappalaisen kirjoittama kirja ’Rapistuvan Kremlin renkinä’, alaotsikkona ’Kommunismin usko, toivo ja tappio’, nappasin sen oitis luettavakseni. Samaa aikakautta, mutta poliittista vastapuolta, valotti sopivasti professori Vesa Vareksen teos ’Nuori Ben Zyskowicz’. Kolmikon taustaksi ja täydennykseksi nautiskelin professori Kimmo Rentolan laajan historiateoksen ’Vallankumouksen aave’, jossa hän selvittelee perin pohjin kriittisen vuoden 1970 tapahtumat Suomessa.

 

Toteutumattomien katastrofien maa

Tämän kertaisessa kirjakolmikossani luin ensin Lappalaisen hyvin henkilökohtaisen kirjan, sitten Zyskowiczista kertovan ’puoli -henkilökohtaisen’ kirjan ja vasta päätteeksi hamusin yksityisestä kohti laajempaa näkymää Rentolan teoksesta.

Silti käsittelen ’aikajärjestyksen’ vuoksi ensin professori Kimmo Rentolan kirjan ’Vallankumouksen aave’, alaotsikkona Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Teos on vuodelta 2005.

Tutkimuksen tekoaikaan Neuvosliitto oli lakannut olemasta ja monet arkistot auenneet.  Suurin osa 1970-luvun poliittisista henkilöistä ja outoihin manöövereihin ryhtyneistä tai niihin väkisin joutuneista oli jo tuolloin poistunut näyttämöltä. Jotkut unohtuneetkin aivan kokonaan.

Rentolan tapa kirjoittaa on notkeasti kulkeva ja nautittava. Hän harrastaa hyvin pieniä, lämpimiä tai joskus pistäviä heittoja muutoin hyvin asiallisen ja huolellisen tutkijanpuheen joukossa.

Kirjan pääaiheena on selvittää, koettiko Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs A.Beljakov saada meillä aikaan sosialistisen vallankumouksen 1970. Tiedämme jo, ettei sitä tapahtunut, mutta oliko tosi yritys menossa? Rentola tutkii asioiden etenemistä viikko viikolta ja tapaaminen tapaamiselta.

Sodan jälkeen syntyneet Suomen suuret ikäluokat olivat juuri aikuistuneet ja heitä ryöppysi tulvimalla joka paikkaan, myös poliittisiin järjestöihin. Heidän mukaantulonsa ja intonsa otettiin vasemmistossa tyytyväisinä vastaan, mutta heidän energiansa ’ohjaileminen’ tuotti välillä päänvaivaa ’harmaakasvoisille’ vanhoille miehille valtapyramidien huipuilla.

Miksi pelkkä ’vasemmisto’ ideologia ei riittänyt, ei sosialidemokratia eikä edes kommunistisen puolueen maltillisempi enemmistö, vaan nuorison piti erityisesti innostua vähemmistön ’taistolaisuudesta’, äärimmäisestä stalinistisesta Neuvostoliiton ihailusta?  Ei mitään hellää hippipasifismia, vaan tiukkaa sotilaskoulutusta luokkavihollisen likvidoimiseen.

Suomen taistolaisvaihe suli pois alle vuosikymmenessä. Vallankumous jäi sillä erää tekemättä, vaikka ’vieraan vallan vaikuttamisyrityksiä’ oli enemmän kuin tarpeeksi. Ehkä jälkeen päin katsoen varsin hämmästyttävästä taistolaisuudesta oli jotain hyötyäkin; muissa maissa nuorison levoton energia johti myös väkivaltaisiin anarkistiryhmiin ja maolaisuuteen, jotka meillä jäivät lähes näkemättä.

Rentolan kirja antaa todella kiinnostavan ja vauhdikkaan tietopaketin tuosta ajasta, jolloin suuret intohimot jylläsivät. Silloin Tamminiemen ovi kävi tiuhaan, suuret toiveet sortuivat ja uusia nostettiin. Verinen kumous jäi onneksi tekemättä ja hoippuvan hallituksen kaatoi lopulta riita korppujen hinnasta. Kekkonen uhkasi erollaan peräti kahdesti ja Neuvostoliitto veti suurlähettiläänsä kotiin alle vuoden pestin jälkeen. Rentola toteaakin kirjansa lopussa, että Suomi on monien vaikeuksien keskellä ennenkin ollut ’tapahtumattomien katastrofien maa’.

Juuri tähän maailman aikaan se tuntuu mukavalta määrittelyltä.

 

Vahvakin usko murenee

Toimittaja Ilkka Lappalainen määrittelee kirjassaan, että hän oli taistolainen suunnilleen vuodesta 1972 ja täsmälleen marraskuuhun 1977 asti.

’Tämä siis tiedoksi kaikille, jotka ovat viime vuosikymmeninä peräänkuuluttaneet, että missä nyt ovat kaikki ne taistolaisjoukoissa hilluneet porvarisperheiden vesat. Tässä on yksi heistä’, kirjoittaa Lappalainen.

Kirja ’Rapistuvan Kremlin renkinä’, alaotsikkona ’Kommunismin usko, toivo ja tappio’, on julkaistu vuonna 2022.

Vasemmalle Ilkka Lappalainen, porvarisperheen vesa, kallistui etsiessään aatetta ja yhteisöä, joka vastaisi hänen käsitystään hyvästä, oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.

Etsiessään aatteellista kotia hän kävi koko vasemmiston läpi. Toisissa puolueissa meno oli kovin pliisua ja tylsää, toisissa kokouksissa käyvä väki oli niin vanhaa, että Lappalainen koki olevansa kuin heidän ’lapsenlapsenlapsensa’. Kommunistinuorten porukassa sen sijaan oli heti vetoa, menoa ja rentoa meininkiä. Asiat tuntuivat etenevän, suuria suunniteltiin ja uutta väkeä liittyi koko ajan mukaan.

Lappalainen kertoo kiinnostavan ajankuvan ohessa myös hyvin henkilökohtaisia muistojaan, ilojaan ja surujaan. Poliittinen työ antoi hänelle mahdollisuuden jättää rakennushommat varsin nopeasti ja siirtyä toimittajaksi ja tiedottajaksi. Marxismi-leninismin ’uskonkappaleet’ hän koetti omaksua, vaikkei niitä syvemmin pystynytkään ymmärtämään, ja toimia parhaansa mukaan aatteensa puolesta.

Kuten tunnettua, kommunistinen puolue Suomessa jakautui enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin. Lappalainen ystävineen ja ’oppi-isineen’ kuului vähemmistöön, eli taistolaisiin. Molemmat ryhmittymät alkoivat hajota vielä sisällään toisiin, entistä pienempiin klikkeihin. Työskentely aatteen innoittaman alkoi olla raskasta, kun ’periaatteet’ rasittivat joka asiaa. Tunnelmat kiristyivät lopulta siihen marraskuiseen iltayöhön, jolloin Lappalainen sai entiseltä ’oppi-isältään’ humalaisen puhelinsoiton: Luokkapetturina tulen Sinua tästä lähtien kohtelemaan.

Taistolaisuus jäi taa, mutta Neuvostoliiton hyväksi, siis Kremlin renkinä, Lappalainen työskenteli vielä Maailma ja me -aikakauslehdessä. Lehti oli historiallinen kuriositeetti, ainoa lajiaan maailmassa: vain Suomessa ja vain suomeksi julkaistu, tilattava aikakauslehti, jonka Neuvostoliitto kustansi ja jota se tarkasti valvoi.  

 

Väsymätön ’oikeinajattelija’

Kokoomus-puolueen historiasta paljon kirjoittanut professori Vesa Vares on tehnyt eräänlaisen ’puoli-elämäkerran’ poliitikko Ben Zyskowiczistä. ’Nuori Ben Zyskowicz’ alaotsikkona Suomettumisen vuodet, on julkaistu 2023.

Kirja esittelee helsinkiläisen, juutalaistaustaisen Ben Zyskowiczin henkilökuvan lapsuudesta aina 25-vuotiaana kansanedustajaksi pääsemiseen, vuoteen 1979 saakka. Myöhemmät henkilökohtaiset vaiheet jäävät runsaiden poliittisten kannanottojen vyöryyn.

Hyvin tunnettu ja yli 40 vuotta kansanedustajana vaikuttanut Zyskowicz saa kirjassa enimmäkseen kuvata itse itseään ja hilpeästi hän sen tekeekin. Negatiivisin arvio kirjassa on muutaman sivuhenkilön maininta siitä, että ’Ben jaksoi kyllä olla sitkeä.’ ’Rasittava’.

Kirjaa oli helppo lukea Zyskowiczin ’omien seikkailujen’ ja nasevien lausuntojen osalta, mutta kun alettiin käsitellä lukemattomia Kokoomuksen Nuorten Liiton tekemisiä, lausumia, kokouspöytäkirjoja, muistioita, kannanottoja - tarkkaavaisuuteni herpaantui. Ehkä täytyy olla aatteen ’tosiuskova’, että jaksaa kiinnostua noin runsaasta yksityiskohtien määrästä. Tutkijoille ne tietysti ovat tärkeitä ja Vareksen kirjan tarkoitus on ilmeisesti osaltaan olla myös Kokoomuksen Nuorten Liiton historiikki.

Zyskowicz innostui politiikasta jo oppikoulussa ja käytti kuulemma usein välitunnit ’kommunistien kanssa kinaamiseen’. Siitä into jatkui Teiniliittoon ja Kokoomuksen Nuorten Liittoon, jonka kokouksissa ja kokouksia suunnittelevissa palavereissa ja muissa ’kähmyissä’ hän jaksoi aivan loppumattomasti kuluttaa aikaansa. Epäilen, ettei monikaan nykypäivän lukio-ikäinen enää moista tekisi.

Neuvostoliiton vaikutus tuntui 1970-luvun Suomessa kaikkialla, se oli realiteetti, mutta sietämätöntä oli Zyskowiczin mielestä tämän ’suomettumisen’ leviäminen kotoperäiseksi, suomalaisten itsensä aiheuttamaksi. Kaikkein eniten Zyskowiczia pänni tämän hirveän ’itsesuomettumisen’ taudin leviäminen myös Kokoomuksen sisälle.

 

***

 

 

Meressä ja meren alla

Sininen planeettamme on meriä täynnä ja niiden merkitys ilmastolle on suuri. Mikäli maapallon  lämpeneminen jatkuu nykytahtia ja suuret jäätiköt sulavat, levittyvät meret sinnekin, missä niitä aiemmin ei ole ollut.

Jos merivirtojen nykyään vakiintunut kierto maailmassa muuttuu, tulevat toiset alueet yhä kuumemmiksi, mutta toiset taas kylmenevät. Tutkijaryhmä kirjelmöi tästä hiljattain Pohjoismaiden neuvostollekin; vaikka muualla kuumenee, saattaa merivirtojen muutos aiheuttaa meidän rannoillemme päinvastaisen kehityksen: pohjoismaiden keskilämpötilat voivatkin pudota 4 -10 Celsius-astetta. Pitäisi siis alkaa varautua sekä kuumenemiseen että kylmenemiseen.

Meitä täällä Skandinavian kulmilla kiinnostaa tietenkin eniten se, mitä pohjoisille merille mahtaa olla tapahtumassa. Aukeaako käyttökelpoisia kulkureittejä läpi pohjoisten merien? Onko se lopulta hyvä vai huono asia? Häviääkö meiltä tärkeitä eliölajeja tai tuleeko merkittäviä uusia? Voimmeko me vaikuttaa tilanteen kehitykseen jollain tavalla vai onko meidän vain katsottava, miten käy?

Näitä mietiskellessäni tartuin meribiologi Jessica Haapkylän kirjaan ’Meren tarina’. Teos käsittelee viimeaikaisia havaintoja ja tunnelmia etenkin Huippuvuorilta ja Grönlannista. Monien muiden muutosten joukossa Haapkylä mainitsee miekkavalaiden siirtymisen yhä pohjoisemmas. Niille riittää sieltä nyt saalistettavaa, kun toiset lajit kärsivät jäättömyydestä ja joutuvat väistymään.

Miekkavalaista tuli mieleeni vanha 1990-luvun ’Free Willy’, jonka seikkailut itkettivät lapsia ja vähän vanhempiakin televisiossa ja elokuvissa. Hauska kirjastolöytö aiheen tiimoilta oli Willyäkin vanhempi miekkavalastarina 1980-luvulta; Jeremy Lucas’in romaani ’Valtameren yksinäinen’.

Lucas’in sympaattinen kirja keikkui sadun, opettavaisen nuortenkirjan ja aikuisten romaanin välimaastossa, vähän vanhan kunnon Jules Vernen malliin. Kesällä Pariisin olympialaisten juhlaosuudessa ranskalaiset juuri muistivat Vernen kuumailmapalloa, jolla matkattiin maailman ympäri.  Kun Lucas’in kirja piti jo kaivaa kirjaston varastosta, jatkoin saman tien vielä syvemmälle arkistokokoelman uumeniin ja valikoin merellisen kirjaryppääni kolmanneksi teokseksi Jules Vernen muinaisen sukellusveneseikkailun, ’Kapteeni Nemo’. Hiukan paluuta lapsuuteen.

 

Jää vähenee – mitä tulee tilalle?

Meribiologian tohtori ja tietokirjailija Jessica Haapkylä on työskennellyt liki kaksikymmentä vuotta ulkomailla eri projekteissa ja perehtynyt mm. trooppisten merien koralleihin.

’Meren tarina’(2019) – kirjassaan hän kertoo havahtumisestaan Arktisen alueen ilmastonmuutokseen. Alkusysäys aiheeseen tuli merentutkimuksen kuuluisan perheen, Cousteau’n, mertensuojelujärjestö Ocean Futures Society’n filmausmatkalla Alaskassa. Siellä Haapkylä näki ensi kertaa elämässään jääkarhuja, mutta ne olivat aivan väärässä paikassa: kuivalla maalla pikkukaupungin kaatopaikalla syömässä jätteitä. Jäätikkö oli vetäytynyt jo sadan kilometrin päähän rannikosta. Jotain oli siis ratkaisevasti muuttunut.

Kun Haapkylälle tarjoutui mahdollisuus matkustaa tutustumaan meriluonnon ja sen tutkimuksen tilaan Huippuvuorille ja myöhemmin myös Grönlantiin, hän näki selvästi kuinka ilmastonmuutoksen uhat eskaloituivat juuri Arktiksella.

Haapkylän tapaamat tutkijat raportoivat muutoksista mm. planktonin ja levien esiintyvyydessä ja kasvussa. Niistä seuraa myös meriveden happamoitumista. Esimerkiksi maitovalaat, mursut ja norpat kärsivät selvästi lämpenemisestä ja jäätikön vähenemisestä. Ravintoketjussa muutokset kasaantuvat.

Tutkimustiedon ohessa Haapkylä kuvaa ja kommentoi pohjoisia alueita myös matkailun näkökulmasta. Turismi tuo jo nyt paljon rahaa tiettyihin kohteisiin, eikä ’vastuullisuus’ aina tunnu painavan kovin paljoa toimintaa suunniteltaessa. Hotelleja rakennetaan herkille alueille ja niiden jätevedet lasketaan raakana mereen. Eksoottisena ’huippukokemuksena’ tarjotaan grillattua valaanlihaa, vaikka valaanpyynnin pitäisi olla kiellettyä.

Huippuvuorilla saattoi vertailla myös kokemuksia norjalaisesta ja venäläisestä Arktisen alueen kaupungista; Longyearbyen on täynnä hintavia turistien erikoistavaramyymälöitä ja kalliita ravintoloita, Barentsburg puolestaan vaikuttaa 1950-luvun ränsistyneeltä hiilikaivoskaupungilta, jossa on yksi kauppa.

Grönlannissa suurten jäätikköjen sulaminen näkyi entistä selvemmin. Toisaalta juuri siellä Haapkylä törmäsi myös ilmastonmuutoksen vaikutuksiin, jotka saattavat olla monien mielestä myönteisiä. Inuittien perinteinen kulttuuri tulee varmasti kärsimään – ainakin muuttumaan – koska jäätä ei enää entiseen tapaan ole eikä entisiä pyyntimenetelmiä voi käyttää. Mutta ympäri vuoden sulana pysyvä meri ja muuttuvat kalansaaliit – etenkin turskan lisääntyminen – oli monen grönlantilaisen mielestä aivan mukava tulevaisuuden näkymä.

Lyhyen aikavälin paikalliset muutokset tulisi kuitenkin jaksaa suhteuttaa suuren mittakaavan pitempiaikaisiin vaikutuksiin, Haapkylä pohdiskelee. Mikä on lopulta hyväksi, mikä tuhoksi?

 

Missä on Miekan tulevaisuus? Minne Suuri Parvi vie?

Jeremy Lucas julkaisi kirjansa ’Whale’ 1981 ja Erkki Hakalan suomennoksena siitä tuli ’Valtameren yksinäinen’ vuonna 1982.

Kirjailija toteaa johdannossaan, että kirjan aiheena on (tuolloin) hyvin uhanalainen valaslaji, Orcinus Orca, eli miekkavalas. Tarina on tietenkin keksitty, mutta se on mahdollinen ja suuri osa siitä perustuu luonnon ja valaiden elämän tosiseikkoihin. Tapahtumien uskottavuuden kirjailija sanoo jättävänsä lukijan kuvittelukyvyn varaan.

Kirjan alku on suorastaan suloinen; pieni vauva-valas syntyy Skotlannin rannikolla ja on ensi päivät täysin emonsa varassa. Sitä imetetään ja sen pinnalla pysymistä autetaan koko ajan. ’Isä-valas’ nimeltään Tähtikylki suojelee perhettään ja sukeltaa syötävää itselleen ja imettävälle emolle.

Lucas kuvailee runollisesti meren myrskyjä ja merenalaisen maailman hiljaista kauneutta. Valaat vaeltavat saaliseläintensä perässä pitkin Atlanttia, Afrikan rannikolta hamaan Grönlantiin.

Kun pikku-Miekka kasvaa, tulee tietenkin lopulta hetki, jolloin se lähtee omille teilleen. Välillä se saalistaa yksin, välillä Suureen Parveen liittyneenä.

Seikkailuja ja vaaroja vaanii tietenkin kaikkialla. Hylkeet eivät alistu syötäviksi helpolla ja hait tappavat toisia petoja. Pahin on silti ihminen; oli sillä harppuuna tai kivääri – jälki on aina rumaa.

Miekkakin on jo henkihieverissä, kun pelastajaksi ilmaantuu norjalainen naaras, joka kerta kaikkiaan kannattelee Miekkaa omalla ruumiillaan, kunnes se toipuu. Tämän luvun kirjailija Lucas ilmoittaa jo kirjan etulehdellä omistavansa vaimolleen.

 

Zoofyyttejä ja jättiläishelmiä katselemassa

Ranskalainen Jules Verne julkaisi kirjansa ’Vingt mille lieues sous les mers’ peräti jo vuonna 1869. Se on suomennettu varmaan jo hyvin varhain, mutta sitä tietoa minulla olleessa niteessä ei ole. Suomentajiksi mainitaan V.Hämeen-Anttila ja Urho Kivimäki. Minulla ollut nide on vuodelta 1969, ja sen mainitaan olevan kolmas painos ja vuonna 1968 tarkistettu laitos.

Tajusin vasta lukemista aloittaessani, että kertomus on tässä jaettu kolmeen osaan. Etulehti kertookin, että käsillä on keskimmäinen osa sarjasta ’Seikkailuja ensimmäisessä sukelluslaivassa I-III’. Ensimmäinen osa on ’Merten alitse’, toinen minulla ollut ’Kapteeni Nemo’ ja kolmas ’Nautilus’.

Kirja on niin kiehtova ja mielikuvituksellinen seikkailu pitkin maailman merien pohjia, että sitä ahmii keskeytyksettä vielä runsaat sataviisikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Miten ikinä Verne keksi ’sähkökäyttöisen’ sukellusveneen jo tuolloin? Jonkinlainen sotilaskäyttöön tarkoitettu ’sukelluslaivan’ prototyyppi oli tietojen mukaan kyhätty jo tuolloin, mutta sähkön käytöstä ei tiedetty paljon mitään. Teslan varsinainen sähkömoottori oikeana koneiden voimanlähteenä kehitettiin vasta joskus parikymmentä vuotta Vernen kirjan jälkeen.

Suezin kanava oli kirjan kirjoittamisaikaan rakenteilla, mutta ei vielä käytettävissä. Supersankari kapteeni Nemoa se ei haittaa, sillä hän osaa ohjata Nautiluksensa salaista tunnelia pitkin Niilin suiston alta. Kanavaa ei tarvita kun tunnelista Välimerelle suhahdetaan alle puolessa tunnissa!

Kirja on todella mielikuvituksekas ja siinä tapahtuu jotain koko ajan. Siinä juhlitaan tiedon ja teknologian voimaa – ja ihan vähän myös pilkahtaa Vive la France!

 

***

 

 

 

Venäläiset rotkossaan

Keskitalven tullessa sain taas oireita vanhasta venäläisen kirjallisuuden kaipuustani. Lunta ei tänä vuonna ole ollut paljon, eikä talvi ole ollut kovin kylmäkään, mutta silti joku slaavilainen häivähdys vain iskee läpi.

Venäjän hyökkäys Ukrainan kimppuun on valitettavasti saanut lähes kaiken venäläisen maistumaan pahalta, eikä uusia käännöksiä ole juurikaan edes tarjolla. Mitä siis lukisin? Onneksi on Mihail Siskin.

Siskin on asunut jo runsaat kaksikymmentä vuotta Sveitsissä, mutta hän on kirjoittanut hyvin aktiivisesti Venäjän yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta, ja siitä, miten kirjallisuus voi siihen vaikuttaa.

Löysin Siskiniltä luettavakseni kaksi esseekokoelmaa. Saksaksi alkujaan kirjoittamansa ’Sota vai rauha’, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä’ Siskin julkaisi jo vuonna 2019.  Uusin, ’Viha ja kauneus’, kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta’, koostuu osin saksaksi, osin venäjäksi julkaistuista kirjoituksista, joista viimeisimmät ovat vuodelta 2024.

Näitä oli kiinnostavaa ja osittain erittäin nautittavaakin lukea, mutta mikään kohottava kokemus ne eivät olleet. Miten olisivatkaan voineet olla?

Siskin repii omien tulkintojensa ja toisten kirjailijoiden analyysien avulla palasiksi kaikki tekosyyt ja selitykset ’venäläisestä erityisyydestä’, ’kansan sielusta’ tai ’arvoituksellisuudesta’, jolla lännessä on koetettu ymmärtää ja pelonsekaisesti perustella käyttäytymistä, jota emme käsitä emmekä voi hyväksyä. Ei orjuudessa ja tietämättömyydessä ole mitään oudon salaperäistä, Siskin sanoo.

Kantaa ottavien lehtiartikkeliensa lisäksi Siskin on tunnettu romaanikirjailija. Kansainvälisen läpimurtonsa Mihail Siskin teki jo vuonna 2005 venäjäksi julkaistulla romaanilla ’Neidonhius’. Kirja sai kymmeniä käännössopimuksia ja oli Venäjälläkin tuolloin hyvin suosittu. Se sai siellä ’Kansallinen bestseller’ -palkinnonkin.

Tässä siis tämänkertainen keskitalven venäläinen kirjakolmikkoni Mihail Siskiniltä: Sota vai rauha, Viha ja kauneus ja Neidonhius.

 

Lyö omiasi, niin vieraatkin pelkäävät

’On raskasta olla venäläinen’, aloittaa Mihail Siskin kirjansa esipuheen. ’Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung’ ilmestyi 2019 ja Sirpa Hietasen suomentama ’Sota vai rauha, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä’ saatiin meillä tarjolle 2023.

Saksan kieltä opiskellut Siskin joutui aikoinaan puolustelemaan ainevalintaansa isälleen, joka oli sotinut natseja vastaan. ’Isä, suuri saksalainen kirjallisuus on kuitenkin olemassa, ’ hän yritti selittää.

Nyt Siskin kokee, että Venäjän hallituksen Ukrainassa tekemät sotarikokset ovat myös rikoksia hänen äidinkieltään kohtaan. Siskin suree sodan väistämättä aikaansaamaa kulttuurin tappiota. Suuri saksalainen kirjallisuus ei kyennyt estämään Auschwitzia, eikä suuri venäläinen kirjallisuus kyennyt torjumaan Gulagia. Mitä kirjailija voi nytkään tehdä? Ainakin avata suunsa ja puhua niin selvästi kuin osaa. Siskin haluaa myös pyytää ukrainalaisilta anteeksi, mutta sanoo samaan hengenvetoon, että ymmärtää etteivät tehdyt asiat ole anteeksiannettavissa.

Siskin käy teksteissään läpi Venäjän yhteiskunnallista historiaa ja koettaa löytää siitä selitystä ’käsittämättömälle’. Ensin oli heimoyhteiskunta, sitten viikinkien valta, pikku ruhtinaskunnat ja klaanit. Kehittyi vankasti väkivaltaan perustuva vallan vertikaali: kaikki on alisteista ylinnä istuvalle, alhaalta ylöspäin ei rakennu mitään. Ennen kaikkea 1200-1400 lukujen mongolien valta ’turmeli’ yhteiskunnan lopullisesti eikä mitään lännessä kehittyneen ’edustuksellisen vallan’ tai ’kansalaisyhteiskunnan’ tai ’valistuksen’ kaltaista yksilön vapautta tai valtaapitävien vallan rajoittamisen ideaakaan päässyt syntymään. Ei silloin, eikä koskaan sen jälkeenkään.

Tätä samaa tulkintaa tai selitystä ovat tarjonneet monet muutkin tutkijat ja analysoijat. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Olisihan venäläisillä tässä ollut 600 vuotta aikaa kehittyä, niin kuin muutkin ovat tehneet – mutta kun ei niin ei.

Siskinin mukaan Venäjän yhteiskunnallista vapautta kesti levottomana vuonna 1917 vain muutaman kuukauden, kunnes lokakuussa bolsevikit jo alistivat kaiken valtaansa. Seuraavan kerran vapautta kesti hiukan pitempään, lähes kaksi kaoottista vuotta, kun vuoden1991 Neuvostoliiton romahdus päättyi 1993 vaalien väärentämiseen ja oligarkkien nousuun. Kansa olikin silloin jo saanut uudesta ’dermokratiasta’ eli ’paskakratiasta’ ihan tarpeekseen ja painoi päänsä nöyrästi, toivoen vain, että ’joku’ toisi järjestyksen maahan. Ja tulihan se.

Oligarkit nauttivat asemastaan, mutta hankkivat silti kaksoiskansalaisuuksia ja siirtelivät rahojaan Sveitsiin, Britanniaan ja muualle, sillä he arvostivat lännessä normaalia omaisuuden ja hengen suojaa. Kumpaakaan Venäjällä ei ole koskaan ollut.

Nyt kansan enemmistö tuijottaa television ’zombilaatikkoa’ ja ottaa mukisematta vastaan, mitä sieltä annetaan. Se ei tee vallankumousta, siitä Siskin on lähes varma. Ne, jotka ovat valtion toimista toista mieltä, kärsivät hiljaa. Ja kaikki ne, jotka kykenevät lähtemään maasta, ovat lähteneet. Heitäkin on sadoin tuhansin.

Tai ehkä sittenkin muutos tulee jotain arvaamatonta tietä? Ihmeitä kuitenkin aina joskus tapahtuu, pohtii Siskin.

 

Venäjä ei kiidä minnekään vaan mätänee rotkossa

Mihail Siskinin esseekokoelma ’Viha ja kauneus – kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta’ (2024) on koostettu runsaasta kymmenestä kirjoituksesta, jotka on julkaistu mm. Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä, Süddeutsche Zeitungissa, Frankfurter Allgemeine Zeitungissa jne. Saksankieliset artikkelit on suomentanut Sirpa Hietanen ja venäjänkieliset Vappu Orlov. Vanhimmat tekstit ovat vuodelta 2013, uusimmat keväältä 2024.

Aluksi Siskin pohdiskelee, mihin kirjallisuutta tarvitaan. Onko venäläisessä kirjallisuudessa jotain erityisesti vialla, kun sen parhaat tuotteet ovat kutsuneet uudistamaan maailmaa ihmisrakkauden ja ihmisarvon parhaiden periaatteiden mukaan, mutta yhteiskunta on aina päätynyt vain uuteen tyranniaan?

Tyrannia ei ainakaan halua, että mikään muuttuisi. Orjista syntyy diktatuuri ja diktatuuri synnyttää lisää orjia. Kirjat ovat voimattomia ohjuksia ja tykkejä vastaan, mutta kun sota joskus loppuu, on kirjallisuus ja kulttuuri ainoa mahdollisuus sillan rakentamiseen kuoleman ja vihan ylitse, Siskin toteaa.

Tässä esseekokoelmassa Siskin antaa lukijalle hyvin mahdollisuuksia hoitaa ’venäläisen kirjallisuuden ikävää’, sillä hän käy läpi useita klassikkoja (Puskin, Gogol, Turgenev, Tolstoi, Dostojevski jne.) ja poimii heidän teksteistään hätkähdyttäviäkin tulkintoja yhteiskunnan tilasta ja päämäärästä.

Jotkut ovat jo pitkältä ajalta hyvinkin tuttuja tekstejä, jotkut uusia löytöjä ja näkökulmia. Itselleni yllättäviä olivat Anton Tsehovin kirjoituksista poimitut sitaatit ja analyysit. Muistan Tsehovin lähinnä yksilön ongelmia ja ’tarpeettomuutta’ terävästi ruotivana kirjailijana, en niinkään yhteiskuntaan kantaa ottavana.  Siskin nostaa esiin Tsehovin osuvia kannanottoja, kuten: ’Venäjällä kaikki ovat valtion orjia. Olemme tulvillamme nöyristelyä ja teeskentelyä. Itserakkaus ja turhamaisuus meillä on eurooppalaista, kehitys ja toiminta taas aasialaista.’

 Aha, siinäkö siis tuli ratkaistua ainainen pulma siitä, kuuluuko Venäjä Eurooppaan vai Aasiaan?

Tsehovin kertomus ’Rotkossa’ on vuodelta 1899. En tunne alkuperäistä kertomusta, mutta Siskinin sitaatit siitä ovat karuja:

’Venäjä on rotkossa. Sieltä ei pääse pois, eikä muuta maailmaa tiedä olevankaan.  Rotkossa ei tunneta tunnonvaivoja, siellä käydään kyllä kirkossa mutta sääliä ei tunneta. Heikompi pitää tappaa. Vahvemman oikeus määrittää kaiken ja kaikki on tulvillaan valhetta. Rotkossa eläville on eduksi, jos he eivät ymmärrä miten he elävät. Mutta mitä tehdä, jos joku joskus katsoo ympärilleen ja näkee?’

Siskinin mukaan Tsehov - joka kuoli jo 1904 - tunsi maansa ja aavisti sen tulevaisuuden. Eräässä kirjeessään Tsehov sanoi: ’Tieteen, taiteen ja vapaamielisyyden lipun alla meillä tulevat vielä hallitsemaan sellaiset rupikonnat ja krokotiilit, jollaisia ei tunnettu edes Espanjan inkvisition aikana. Saattepa nähdä.’

Olemme nähneet, kuittaa Siskin.

 

Rönsyjä menneisyydestä

’Neidonhius’ (venäjänkielinen alkuperäisteos ’Venerin volos’ 2005) ilmestyi meillä Vappu Orlovin suomentamana 2015.

Siskinin paksu romaanijärkäle tuntuu kokeilevan monia kerronnan muotoja. Osa kirjasta on vanhahtavaa, historiallisen romaanin elämäkertatyyliä. Osa taas on modernia, suorastaan tajunnanvirtaa, josta ei yhdellä lukemisella saa tolkkua. En ainakaan minä saanut.

Välillä äänessä ovat venäläiset turvapaikanhakijat, joiden koukeroisia selostuksia siihenastisen elämänsä kärsimyksistä kuuntelee Sveitsin maahanmuuttoviraston tulkki – työ, jota Mihail Siskin on tehnyt oikeastikin. Sitten kertojaksi vaihtuu jo kuollut venäläinen laulajatar Bella Dmitrjevna, jonka 1900-luvun alkupuolelta alkavien yksityiskohtaisten päiväkirjojen perusteella jonkun pitäisi laatia elämäkerta. Ja välillä kerrontaa vie eteenpäin tulkki itse, vaimoineen ja lapsineen ja omine ongelmineen. Hänen vanha opettajansakin pyörii mukana.

Tarinaa pursuaa kirjassa niin valtoimenaan, etten pysynyt kärryillä, kuka lopulta oli kertomassa mitäkin, ja jatkuiko jonkun aiemman tarina vielä, vai oliko nyt äänessä joku ihan uusi tuttavuus. Ehkä sillä ei lopulta ollut väliäkään. Elämä siinä vain jatkoi loputonta rönsyilyään.

Jostain roomalaisesta kiviseinän rakosesta löytyi lopulta neidonhius, eli nurmennukka, yksi hiussaniaisiin kuuluva ohut heinäkasvi. Sillä rönsyllä on taikavoima: luoda uutta elämää.

 

***