Wieniläismarinoita

Minun piti matkustaa Wieniin. Ensin lopetettiin lennot, sitten peruttiin konsertti ja viimeiseksi suljettiin kaikki maiden ulkorajat. Siinäpä sitten olet, koko maailman kanssa viruksen tähden karanteenissa.

Wien on kiehtova kaupunki ja jonkin verran ennestäänkin tuttu. Se on kuuluisa musiikistaan, kuvataiteistaan, arkkitehtuuristaan. Kirjallisuudesta, koko itävaltalaisesta kirjallisuudesta, tiedän sen sijaan varsin vähän. Siksi hamstrasin kirjastosta muutamia kirjoja perehtyäkseni aiheeseen jo ennen matkaa. Onneksi; sitten menivät kirjastotkin kiinni. 

On sanottu, että Wien on iso pää, jolta puuttuu vartalo. Eihän nykyisen kaltainen ja nykyisen kokoinen Itävalta tietenkään ’tarvitsisi’ eikä ’kasvattaisi’ noin suurta pääkaupunkia. Wien kehittyi aikana, jolloin siellä oli melkein puolen Euroopan kokoisen keisarikunnan hallinto- ja kulttuurielämän keskus. 

Maailmansotien jälkeen kutistunut Itävalta on varmaan potenut melkoisia ’pienentymiskriisejä’, mutta Wien ei ole hyytynyt pelkäksi museoiden kaupungiksi ja menneen loiston muistomerkiksi, vaan siellä on mitä ilmeisimmin onnistuttu ajattelemaan myös nykyhetkeä ja turistien ohella kaupungin omia asukkaita, sillä se on voittanut useita kertoja ’paras asuinkaupunki’ -tittelin.

Wien ei tietenkään ole koko Itävalta. Siellä, kuten kaikkialla, on suuriakin eroja vilkkaan ja kansainvälisen suurkaupungin ja toisaalta pienten, vuoristojen ja huonojen kulkuyhteyksien eristyksissä pitämien maaseutupaikkakuntien välillä. Eristyneisyys on fyysistä yhtä lailla kuin henkistäkin.

Kirjakolmikkooni valikoituneet kirjailijat asuvat tai asuivat kaikki Wienissä. Thomas Bernhard kuoli jo 1989, mutta Daniel Kehlmann ja Wolf Haas ovat tiettävästi yhä toimeliaita wieniläisiä kirjailijoita. Kaikki olivat minulle ennestään tuntemattomia, vaikka kirjallisessa maailmassa heillä oli mitä ilmeisimmin tunnettuutta ja voitettuja palkintojakin jo yllin kyllin.

Kelvotonta nykymenoa

Thomas Bernhard luokitellaan suorastaan ’moderniksi klassikoksi’. Ilmeisesti hän oli ’kuuluisimmillaan’ 1960-luvun loppupuolella, jolloin hänen ’kriittisesti lähes kaikkeen’ suhtautuvat näytelmänsä ja romaaninsa nousivat kansainväliseen tietoisuuteen.

Bernhard on mm. haukkunut Itävallan katolisen koululaitoksen, jonka oppilaana hän ehti olla nuoruudessaan. Kun natsi-vaihe päättyi, koulussa otettiin alas Adolf Hitlerin kuva ja sen tilalle nostettiin Jeesus-potretti, mutta mikään muu ei ilmapiirissä tai opetuksessa hänen mukaansa muuttunut.

’Vanhat mestarit’, alaotsikkona ’Komedia’, ilmestyi meillä 2013 Tarja Roinilan suomentamana. Alkuperäisteos ’Alte Meister, Komödie’ jäi viimeiseksi Bernhardin kirjoittamaksi romaaniksi ja ilmestyi 1985.

Kirjassa ’vanha mestari’, eli kuuluisa taidehistorioitsija Reger, viettää vanhuuden päiviään Wienin Taidehistoriallisessa museossa toisia ’vanhoja mestareita’ eli kuuluisia taideteoksia katsellen ja niistä puhuen. Niistäkin löytyy virheitä! Tai oikeastaan ne antavat vain sysäyksen puheelle, joka rönsyää sinne tänne käsittäen kaikkea mahdollista, Wienin kaupungin yleisiä käymälöitä myöten. Surkeita! Huonoja! Ala-arvoisia kaikki!

Regerin marinoita kertoo, tai oikeammin niistä kirjoittaa hänen ystävänsä Atzbacher, jonka kanssa hänellä on aina treffit Tintoretton ’Valkopartainen mies’ -teoksen huoneessa. Tärkeä henkilö on myös vähän simppeli, maaseudulta aikoinaan Wieniin muuttanut vahtimestari Irrsigler, joka ihailee ja auttaa Regeriä kaikessa.

Tällä kaikella kiukuttelulla, ’taiteen tuhoamisen taiteella’, tai ’sättimisen musiikilla’, kuten suomentaja Tarja Roinila jälkisanoissaan kuvailee, on lopulta herkempi taustansa. Reger on jäänyt leskeksi, eivätkä mitkään taideteokset tai hienoimmatkaan esitykset pysty sen aiheuttamaa menetyksen tuskaa poistamaan.

Sen paljastumiseen kuluu yli 200 sivua epäsuorasti kerrottua vanhan herran jorinaa, ilman selkeitä lukuja tai kappalejakoja. Silti kirjailija on halunnut nimetä tekstinsä komediaksi.

Nerona on raskas olla

Daniel Kehlmann’in kirjassa ’Maailman mittaajat’ (Ilona Nykyrin suomennos 2007) päähenkilöinä ovat edellisen teoksen tapaan erittäin kärttyisät vanhat miehet, mutta he ovat tällä kertaa saksalaisia, eivät itävaltalaisia. Kehlmannin palkittu alkuperäisteos ’Der Wermessung der Welt’ on vuodelta 2005.

Kirja alkaa vuodesta 1828, jolloin kuuluisa matemaatikko Carl Friedrich Gauss suostui vastentahtoisesti poistumaan kotipaikastaan Göttingenistä ja tekemään vaivalloisen matkan aina Berliiniin saakka, koska toinen vähintäänkin yhtä kuuluisa tieteentekijä, maantieteilijä ja tutkimusmatkailija Alexander von Humboldt suostutteli hänet sinne tärkeään tapaamiseen.

Gaussilla oli huonot ja särkevät hampaat – ne vähät mitä vielä oli jäljellä, ja von Humboldtilla oli kaikki mahdolliset vaivat, joita riutunut ruumis oli saattanut hankkia hirveissä oloissa tehdyillä tutkimusmatkoilla ympäri maailmaa, viidakoissa, luolissa, myrkyllisissä jokisuistoissa ja tulivuorilla. Kumpikin oli silti täysin tieteellisen intohimonsa vallassa ja valmis kaikkiin niihin suuriin uhrauksiin, joita sen toteuttaminen vaati.

Kehlmann laittaa nämä tieteentekijät pohtimaan, miksi toisten ihmisten, sekä ’tavisten’ että toisten tieteentekijöiden, typeryyden ja ymmärtämättömyyden sietäminen on vaikeaa. Miksi toisilla kestää niin äärettömän kauan tajuta ilmiselviä asioita? Miksi erityisen tyhmiä ovat juuri ne, joilla on rahaa ja jotka saattaisivat rahoittaa tutkimushankkeita?

Perheellinen Gauss tuskailee kirjassa, miksi omat lapsetkin ovat aivan idiootteja? Vaimosta nyt puhumattakaan…Gaussin hermoille käyvät sietämättömän vaimon lisäksi uskomattoman typerä poika ja ruma tytär.

Von Humboldt puolestaan ei ole koskaan ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut naisista. Paitsi, jos heidän hiuksistaan laskettujen täiden määrällä on tutkimusmatkan kohteessa tilastollista merkitystä. Hänelle perheen kunnia, viha-rakkaus suhde veljeen ja kaikkinainen kärsimys tavoitteiden saavuttamisen ehtona ovat olleet päähän iskostuneina lapsuudesta saakka.

Gauss ja von Humboldt riitelivät myös keskenään, mutta arvostivat silti toistensa älyä. Näiden raihnaisten äkäpussien keskusteluissa ei todellakaan ’kysytty miltä numero kuusi tuoksuu’ tai tehty hassuja kokeita ’koska tiede on iloinen asia’, etenkään kun he elivät aikana, jolloin pelkkä sadan kilometrin matkan kulkeminen saattoi aiheuttaa ruumiinvamman tai ainakin viedä kolme vuorokautta kallista aikaa.

Kaikki mittaaminen ja maailman tutkiminen on nykyään paljon helpompaa, kiitos varhaisempien tieteentekijöiden tekemän hankalan perustyön. Pitikö heidän olla myös ihmisinä noin hankalia? Ehkä.

Idyllin kääntöpuoli

Mitä muuta Itävalta on kuin wieniläistä korkeakulttuuria? Vuoriston hiihtokeskuksia, tietenkin. Niissä suomalaisetkin ovat viihtyneet, kuten viime aikoina on saatu kuulla.

’Tämä lumi on meidän valkoista kultaamme. Muuta meillä ei sitten olekaan, ja sitäkin on vuosi vuodelta vähemmän’ sanoo mies Zell am Seen pikkupitäjässä, jonne Wolf Haas on sijoittanut dekkarinsa ’Kuolleista nousseet’ (Riitta Virkkusen suomennos 2003), jonka hän julkaisi jo 1996 nimellä ’Auferstehung der Toten’.

Haas nousi kirjallaan tuntemattomuudesta suosioon ja hänen omalaatuiseksi kuvailtu huumorinsa on mainostekstien mukaan erityisesti viehättänyt lukijoita.

En tiedä, onko kirjan huumori nyt mitenkään niin erikoista, mutta hauskaa se oli. Ehkä olin kahden äkäisiä vanhoja ukkoja käsitelleen kirjan jälkeen niin vastaanottavaisessa tilassa, että vähempikin riitti huvittamaan.

Tyrskähtelin ääneen nauramaan kesken lukemisen ja se on aina hyvä merkki. Kaikenlaisia dekkareita olen jo tähän ikään lukenut, huumorilla höystettyjäkin, mutta en ihan tällaista. Pidin erityisesti siitä, ettei kirjassa ’lauottu vitsejä’ eikä kompasteltu banaaninkuoriin, vaan huumori oli sisäänrakennettu henkilöihin ja tapahtumiin.

Sinänsä murhat eivät ole hauskoja, eikä sekään, että pienellä paikkakunnalla on epätavallisen paljon ’raskasmielisiä’ ja hieman outoja asukkaita, jotka eivät voi muuttaa poiskaan, koska eivät pärjäisi muualla. Kaikkihan johtuu paikkakunnan geeniaineksen vähäisestä muutoksesta; sisäsiittoisuus vaivaa, jos nyt emme häveliäisyyden tähden mainitse suoranaista insestiä.

Vähän tumpeloita päähenkilöitäkin on dekkareissa aiemminkin nähty. Kirjan yksityisetsivä Simon Brenner on hitaan sytytyksensä, moneen kertaan toistamisen ja päätöksen tekemisen vaikeuden kanssa painiskeleva entinen rikospoliisi, jolta kukaan ei odota ihmeempiä, mutta niin vain hän lopulta ratkaisee tämänkin ’hiihtohissimurhan’.

Erityisesti ratkaisun löytyminen yllättää itseriittoisen ja omahyväisen, mutta ah, niin tolvanan poliisipomon. Se, että pomo on itseriittoinen ja typerä, ei tietenkään yllätä enää ketään, missään dekkarissa, koskaan.

***

Keskitalven iloja

Lumi narskuu hevosten kavioiden alla, reen jalakset nitisevät ja aisakellot kilisevät vaimeasti ravaamisen tahdissa. Tunnistan nuo äänet, ja niistä tulee mukava olo, vaikka ne kohdallani ovat aivan silkkaa nostalgiaa.

Olen todellisuudessa ollut koko elämäni aikana kenties kaksi kertaa hevosen vetämässä reessä ja silloinkin vain näytösluonteisesti. Nuo miellyttävät äänet olen silti kuullut tänä talvenakin usein, sillä Yleisradio on soittanut niitä ’luontoäänenä’ ennen varhaisaamun aikamerkkejä.

Tähän aikaan talvesta iskee aina venäläisen kirjallisuuden kaipuu. Silmissä alkavat vilistä loppumattomat lumilakeudet, paksut turkit ja höyryävät keittolautaset. Blinejä, suvaitkaa… Nyt täytyy kotona kyllä kiskoa kaihtimet alas ja kaivella tuo maisema näkyviin vain muistin sopukoista, sillä ulkoa ei löydy ajattelun avuksi lumen ripettäkään. Silkkaa kuraa vain.

Epätavanomaisen lämmintä ja märkää on tänä talvena ollut Moskovassa asti. Kunnon pakkasia saa hakea jostain Irkutskin kulmilta saakka. Niin, ja meillä tietenkin Lapista. Onneksi on siis kirjoja! Niiden kautta pääsee helposti toiseen maisemaan, toiseen aikaan ja toiseen kulttuuriin.

Joulupaketista tuli kirja ’Älä heittäydy junan alle – ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista’ ja sen lukeminen oli hauska sekoitus tuttuakin tutumpaa ja kuitenkin jotain uutta ja raikasta. Klassikoista löytyy aina jotain uutta särmää, vaikka niitä lukisi kuudetta kertaa, mutta klassikkojen lista myös täydentyy. Kaikkein vanhimmat - tai loppuun kalutuimmat - haipuvat pois ja uudemmat nousevat aikanaan tilalle.

Olen venäläisen kirjallisuuden ystävä, sen kyllä blogini valinnoista joka vuodelta helposti huomaa, mutta kieltä osaamattomana joudun tyytymään siihen, mitä kustantajat kulloinkin valitsevat käännettäviksi. Uusia ’helmiä’ ei tietenkään tule vastaan joka vuosi.  Onneksi on kuitenkin jostain syystä ’katveeseen’ jääneitä vanhempia teoksia, joiden löytäminen tuottaa yhtä lailla iloa.

Niinpä nyt kuvittelin olevani lumen saartamassa talossa, lämpöä hohkaavan uunin kyljessä, seuranani Viv Groskopin ’Älä heittäydy junan alle’, Ivan Buninin ’Arsenjevin elämä’ ja Vladimir Sorokinin ’Pyhän Venäjän palveluksessa 2027’.

Nauris on aina mehevämpi toisen kädessä

Brittiläisen kirjailijan, toimittajan (ja stand-up koomikon) Viv Groskopin vuonna 2017 ilmestynyt kirja ’Anna Karenina Fix’ julkaistiin Heli Naskin kääntämänä suomeksi loppuvuonna 2019. ’Älä heittäydy junan alle - ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista’ käy läpi yksitoista venäläisklassikkoa ja niiden kanssa limittäin ja päällekkäin myös venäjän kielen maisterin ja ’wannabe-venäläisen’ Groskopin omaa elämää, sen kiemuroita ja oivalluksia, joita hän on käsittelemistään teoksista avukseen löytänyt.

Groskop tarjoilee klassikkonsa ’self-help -oppaiden tapaan ja hilpeällä huumorilla höystettynä, mutta hänellä on vakavampikin taustatarkoitus. Hän toivoo lukemista harrastavien (brittien ja muiden) löytävän venäläisklassikot ja oppivan nauttimaan niistä ilman pelkoa siitä, että ’ne ovat vaikeita’, ’ne ovat synkkiä’, ’niissä samalla ihmisellä on kuusi eri nimeä’ ja ’niiden lukijan täytyy olla jonkun asiaan vihkiytyneen salaseuran jäsen pysyäkseen yhtään kärryillä’.

Kirjailijan oman todellisen elämän, lukijan oman todellisen elämän ja kirjan keksityn elämän sisältämän tekstin välinen ’aukko’ on Groskopin mielestä erityisen kiinnostava kohtaamispaikka. Yhteisestä sanattomasta sopimuksesta lukija ja kirjailija kohtaavat kirjan keksityn tarinan äärellä ja ’keskustelevat’ näin ihmiselämästä. Erityisen hyvin tämä tapahtuu venäläisklassikoissa.

Groskop kertoo aloittaneensa venäläiseen kirjallisuuteen tutustumisen varhaisteininä Tolstoin ’Anna Kareninasta’. Se onkin kenties hyvä aloituskirja nuorelle. Kun saman kirjan lukee uudelleen vanhempana, huomaa pitävänsä eri henkilöistä ja samastuvansa eri tunteisiin kuin ensimmäisellä kerralla. Aloituskirjaksi  saattaisi niin ikään käydä Dostojevskin ’Rikos ja rangaistus’, jota voi lukea myös jännitysromaanina, vaikka tekijä onkin selvillä koko ajan. Tsehovin teosten henkilöt voivat nuorelle olla lievästi käsittämättömiä, mutta tulevat kyllä ymmärrettäviksi vanhemmiten, kun elämä on jo murjonut riittävästi.

Hauskinta Groskopin tekstissä on ’korkeakirjallisen’ pönötyksen puuttuminen. Huutia saavat niin Tolstoin iänikuiset munat kuin Dostojevskin sietämättömyys tai Pasternakin ’moraaliset kuperkeikat’. Klassikon voi myös jättää kesken tai lukea vain jaksoja sieltä täältä, jos siltä tuntuu, huomauttaa Groskop armahtaen ’tiiliskivi-kammoisia’.

Kaikesta Groskop ei kuitenkaan löydä ’kevyttä hauskaa’, sillä venäläisten kirjailijoiden on välillä täytynyt työskennellä sietämättömissä oloissa ja valtavin henkilökohtaisin uhrauksin.  Groskop kirjoittaa myös siitä.

Itselläni nousivat ihokarvat pystyyn, kun tekstissä siteerattiin Anna Ahmatovaa, joka muistorunossa kuvailee edesmennyttä Mihail Bulgakovia: …elit ankarasti ja kannoit loppuun asti upean halveksuntasi -.

Töihinkö kansliaan? Ei. Vaunut tänne heti, vaunut!

Aina silloin tällöin olen törmännyt kirjailijanimeen Bunin. Yhtään teosta en häneltä osannut mainita…kuka lienee. Ettei se olisi sittenkin Punin, se Anna Ahmatovan eksä? Viime vuonna sitten huomasin Venäläisen kirjallisuuden seuran luentosarjan, jossa esiteltiin venäläiset kirjallisuuden Nobel - voittajat; listalla ensimmäisenä Ivan Bunin, nobelisti vuodelta 1933.

Ryhdyin siis tosissani penkomaan kirjastojen tarjontaa, täytyyhän sitä nobelistilta olla!  Buninilta löytyi käännettynä suomeksi muutamia runoja ja kertomuksia. Ainoa romaani on ’likimain’ omaelämäkerrallinen ’Arsenjevin elämä’, jonka Lea Pyykkö on kääntänyt suomeksi 1984. Käännöksen alkuperäistekstiksi mainitaan ’Zizn Arsenjeva’, julkaistu Pariisissa 1934.

Sen kimppuun siis! Saan tietää, että Venäjän vallankumousta etelän ja Mustan meren kautta Eurooppaan paennut Ivan Bunin asettui Pariisiin ja pysyi siellä 1953 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Nostalgisessa muistelmateoksessaan hän kutsuu itseään Aljosa Arsenjeviksi, joka syntyi köyhtyneeseen aatelisperheeseen, kartanoon keskelle laajan aron viljelysmaita.

Teksti on hidasta, yksityiskohtaisia havaintoja ja mielenliikkeitä täynnä. Se on kaunista ja niin kovin ’venäläistä’.  Ilmeisesti hänen käyttämänsä kieli (orelilais-kurskilainen venäjä) on venäjäntaitoisille tunnistettavaa ja ’erikoista’. Sitä ei käännöksestä tietenkään pysty havainnoimaan.

Isä on Aljosalle tavattoman rakas, hieman juoppouteen taipuvainen ’tuhlari’. Hän on hassannut ensin oman tilansa, Aljosan syntymäkartanon, ja myöhemmin myös äidin perintötilan, jonne perhe äidinpuoleisen isoäidin kuoltua muuttaa. Myös äiti on Aljosalle rakas, kuinka muutenkaan, mutta äiti jää isää etäisemmäksi. Usein äiti kuvataan kyynelsilmin polvillaan ikonin edessä. Samoin isoveljet ja pikkusisko ovat Aljosalle rakkaita, mutta he jäävät silti melko vähälle huomiolle.

Bunin kertoo lapsuuden päivinä kokemastaan aron tuulesta, heinätupsuista tienreunassa, kirkonkellojen äänestä, auringonsäteiden osumisesta tammenlehvien lävitse kymnaasin ikkunaan, uuden vaatekerran päälle pukemisen onnesta.. ja perinpohjin tuntemastaan venäläisyydestä. ’..Miten tunteellisia me olemmekaan, miten janoamme elämänhuumaa..miten meitä vetääkään puoleensa puuskajuoppous, miten ikäviä meistä ovatkaan arkipäivät ja suunnitelmallinen työ..’  Hauska sana: puuskajuoppous! Tiedän kyllä suomalaiset ’tuurijuopot’, mutta puuskajuoppous nostaa mieleen vielä erilaisen kuvan, todella äkkiä puhkeavan ja äänekkään kohtauksen.

Koko ’Arsenjevin elämä’ koostuu tunnelmapalasista. Pinnistelemällä voi vihjeistä rakentaa myös hataran kuvauksen elämän varrella sattuneista tapahtumista, ensirakkauksista ja sanomalehteen tehdyistä kirjoituksista. Aikuisiän elämästä kerrotaan vain muutamia viitteitä, eikä vallankumouksesta ja politiikasta sanota juuri yhtään sanaa. Ehkä Bunin halusi elää emigranttina Pariisissa rauhassa, ilman Stalinin agenttien pelkoa. Tai sitten asia ei vain vanhemmiten kiinnostanut häntä niin paljoa, että siitä olisi kannattanut kirjoittaa.

Koiranpää etupuskuriin ja erityiskaistaa töihin

Vladimir Sorokin on tuttu kirjailija. Olen aiemmin blogissani käsitellyt mm. hänen 1980-luvun hittikirjaansa ’Jono.’ Uudemmista olen lukenut mm. ’Tellurian’, mutta 2006 kirjoitettu ’Djen opritsnika’ on jäänyt minulta aiemmin lukematta. Suomeksi tämän ’Opritsnikin päivän’ on 2008 kääntänyt Arvi Perttu ja kirja sai suomenkieliseksi nimekseen ’Pyhän Venäjän palveluksessa 2027’.

Kun luin viime syksynä Artemi Troitskin ’Vastarintaa Venäjällä’-kirjan, törmäsin tuohon Sorokinin teokseen, jota Troitski kehui suorastaan ’selvänäkijän’ tekemäksi. Nykyään kai Sveitsissä asuva Sorokin on siis jo 2006 aavistanut, mihin suuntaan Venäjän yhteiskunta kohta alkaa kehittyä.

Sorokinin hervottoman, pöhkön yliampuvan ja toisaalta hyytävän pelottavasti oikeaan osuneen dystopian  ymmärtämiseksi kannattaa aluksi ottaa selville historiasta/netistä, mitä tai keitä olivat opritsnikit: nuo 1500-luvun lopulla toimineet Iivana Julman ’erityisvirkamiehet’, tunnuksenaan koiranpää ja luuta. He saivat tsaarin luvalla tehdä vaikka mitä kauheuksia oletetuille pettureille tai muuten vaan tsaarin mielestä vastenmielisille.

Sorokinin kirjassa Venäjällä on jälleen kaikkivaltias tsaari ja hänellä opritsnikkeja. On ’palattu juurille’, entiseen ’Pyhään Venäjään’. Kaikki käyvät joka päivä kirkossa, hirveyksiä päivittäin tekevät opritsnikitkin, ristiä suudellaan ja maahan asti kumarrellaan. Ulkomaailma on paha; siksi länsirajoille on rakennettu korkea muuri ja kansalaiset ovat vapaaehtoisesti, isänmaallisessa kiihkossaan tuoneet ulkomaanpassinsa Punaiselle torille suureen rovioon. Vain kansallinen, oma ja tsaarin hyväksymä on kelvollista. Tämä koskee aivan kaikkea; niin ruokakaupoissa sallittua valikoimaa kuin tiedettä tai taidettakin. Kirjallisuudessa suosiota saa kirjailija, joka riimittelee ylistysrunoa tsaarista tai on luonut teoksen ’Venäläinen uuni 2000-luvulla’…

Opritsnikkien päivät ovat täynnä verta, huumeita, seksiä ja väkivaltaa. Kun joku poloinen, vaikka olisi sitten niinkin ylhäinen kuin tsaarin vävy, julistetaan ’paljaaksi’ eli häneltä otetaan ’suojelus’ pois, saavat opritsnikit repiä hänet kappaleiksi. Välillä tehdään vähän kauppaa ’omaan laskuun’, kuormasta varastaminen ja korruptio on niin ’puhdasta venäläistä’, ettei se tietenkään ole maasta loppunut. Ja vaikka kirkko on valtion oma ja pyhä, niin silti käytetään perivenäläiseen tapaan myös noitia ja ennustajia; tuplavarmistus.

Sana ja Teko! Tsaari voi sulkea Kolmannen Putken ja silloin Eurooppa saa palella.

 ***