Ranska Jupiterin aikaan

Hyvä tavaton, siitä on tosiaan jo viisi vuotta, kun blogissani kirjoitin kiinnostuneeni Ranskasta ja sen 2017 presidentinvaaleista. Nyt siellä on jälleen vaalikevät ja viime kerralla valituksi tullut nuori Emmanuel Macron, tuo ’Jupiter - presidentti’, on saanut kokea väkijoukkojen innostuneen hurraamisen muuttuvan vihamieliseksi buuaamiseksi nopeammin kuin kukaan edeltäjistään.

Macron on halunnut olla kansalaisilleen uudistaja, tiennäyttäjä ja korkealla kiitävä johtotähti, ’Jupiter’, joka on myös ’instituutio’ ja sen suojissa arkipäiväisyyksien yläpuolella. Ei siis missään nimessä ’tavallinen’, jollaiseksi hänen edeltäjänsä Hollande määritteli itsensä. Macron ei näyttäydy ’vapaalla’ eikä käy lippalakissa ja venyneissä verkkareissa  -edes turvamieslauman ympäröimänä – kulmakapakassa jutustelemassa kansalaisten kanssa.

Ranskalaiset olivat taannoin tehneet kansallissankaristaan, kenraali ja presidentti Charles de Gaulle’sta  sympaattisen, historiallisesti pikkutarkan TV-sarjan, jota oli nyt alkuvuodesta hauska seurata meidänkin televisiostamme. De Gaulle, jos kuka, oli instituutio. Silti, kaiken sen saamansa kunnioituksen, ihailun ja suoranaisen palvonnan jälkeen myös de Gaullelle huudettiin: Lähtekää jo!

Ranska on edelleenkin meille suomalaisille oudompi kuin moni muu Euroopan maa. Nyt, kun Britannia on jättänyt EU:n ja Saksa totuttelee Angela Merkelin jälkeiseen elämään, on Ranskan painoarvo vain noussut. Presidentti Macron on hyvin aktiivisesti etsimässä tietä rauhaan Venäjän ja Ukrainan välille ja EU:n tämän hetkisenä puheenjohtajanamaana Ranska näkyy iltauutisissa harva se päivä.

Ranskasta on meille viime vuosina raportoinut usein toimittaja Annastiina Heikkilä. Pidän hänen tyylistään: kuulijaa ei aliarvioida lepertelemällä joutavia eikä toisaalta hukuteta poliittiseen tai kulttuuriseen erikoissanastoon, vaan raportit ovat kiinnostavia, napakoita ja oivaltavia.

Heikkilä on tehnyt raporteistaan myös laajempia, kirjallisia kokonaisuuksia ja niitä oli mukava lukea.

’Bibistä burkiniin’ (2018) käsitteli totuuksia ranskatar-myytin takaa ja ’Miksi Ranska raivoaa’ (2019) eli Macron ja keskiluokan kapina, pureutui keltaliivimellakoihin ja talouden ja politiikan tavoitteiden ristiriitoihin. Kolmanneksi luettavakseni valitsin Annastiina Heikkilän uuden romaanin, ’Vapaus valita kohtalonsa’ (2022). Tämä kirja ystävyydestä on fiktiota, mutta sen käsittelemät ainekset ranskalaisesta todellisuudessa ovat todistetusti olemassa: kolonialismin pitkä varjo, kansalaisten epätasa-arvo ja eliitin vallankäyttö.

 

Myyttejä murskaamassa

 

’Bibistä burkiniin’(2018) -kirjan Bibi on tietenkin presidentti Macronin iällään huomiota herättänyt puoliso Brigitte ja burkini taas on musliminaisille suunniteltu erittäin peittävä kokovartalo-uimapuku, jonka käyttämisestä tai toisaalta käytön kieltämisestä on Ranskassa keskusteltu kiivaasti.

Läntisessä maailmassa vellovat yhteiskunnalliset kysymykset ja muutospaineet ovat saavuttaneet Ranskankin, vaikka maassa mielellään vaalitaan ajatusta, että olisi olemassa joku ’ranskalainen poikkeus’, joka antaisi monissa asioissa luvan pysytellä omalla kannallaan, oli kyse sitten viinin juonnin terveellisyydestä tai sukupuoliroolien jämähtämisestä viime vuosisadalle.

#metoo -liike nostatti suuria laineita Ranskassakin, vaikka ensin ajateltiin, että ranskalainen nainen kyllä ymmärtää ’flirttiä’, joka ’hysteerisen puritaanisessa anglosaksisessa maailmassa’ koetaan häirinnäksi. Jotkut naiset kiirehtivätkin ’ymmärtämään väärinymmärrettyjä miehiä’ ja selittämään, ettei ’romantiikkaa’ pidä kieltää. Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan raivostuneet ranskattaret perustivat oman #balancetonporc eli ’käräytä oma sikasi’ - kampanjan, joka sai kuukaudessa puoli miljoonaa reaktiota.

Keskustelu on sen jälkeen ryöpynnyt moniin suuntiin. ’Käräyttämistä’ vieroksuvat vanhemmat naispolvet muistuttivat, että he ovat sentään taistelleet naisten oikeudesta omaan kehoonsa, ehkäisyyn, aborttiin tai nautintoon ylipäätään.

Nuoremmat naiset ovat vastanneet, että se on kyllä hyvää, mutta se ei suinkaan riitä. Tarvitaan lisäksi työelämän tasa-arvoa ja kaikenlaisesta häirinnästä vapaata arkea. Ettei aamulla ruuhkametrossa joku hinkkaa itseään sinuun, ettei hississä käpälöidä ja ettei työpaikalla pomo tai työkaveri ehdottele ja huomauttele. Pahemmasta puhumattakaan. Ja ettei tässä tosiaankaan ole kyse mistään ’ritarillisuuden kieltämisestä’.

Kirjassaan Heikkilä käy tarkkanäköisesti läpi monia muitakin naisten asemaan liittyviä ennakkoluuloja, ulkoa asetettuja ahdistavia vaatimuksia ja alistavaa vallankäyttöä. Joissakin asioissa Ranskan ja toisaalta pohjoismaiden käytännöt eroavat toisistaan, mutta epätasa-arvon perusteet ovat samoja.

 

Miten käsitellä ’kansan oikeutettua ärtymystä’?

Yhteiskunnalliset tunnelmat vaihtuivat Ranskassa ennätysnopeasti, kertaa Annastiina Heikkilä kirjassaan ’Miksi Ranska raivoaa (2019). Toukokuussa 2017 kansa hurrasi uudelle presidentilleen ja heinäkuussa muhkeasti juhlittu kansallispäivä todisti, että ’Ranska on palannut johtopaikalle’, ’France is back’. Tosin, jo silloin presidentin ja puolustusvoimien komentajan välit olivat hyytävät, vaikka he vielä rinta rinnan seisoivatkin paraatin jeepissä.

Kesän vaihtuessa syksyksi puolustusvoimien komentaja oli pyytänyt eroa ja presidentin rivakasti liikkeelle laittamat monet uudistukset olivat törmänneet ankaraan vastustukseen. Vaikka presidentti enimmäkseen toteutti sitä, mitä oli vaalikampanjassaan lupaillut, reaktio oli kielteinen. Ei haluttu eläke-uudistusta, ei julkisten menojen supistuksia, ei armeijan määrärahojen leikkauksia, ei polttoaineiden hinnankorotuksia edes maapallon pelastamiseksi eikä paljon muutakaan. Vuoden 2017 lopussa enää kolmasosa ranskalaisista ilmoitti kannattavansa presidenttiä ja luku oli jatkuvasti jyrkässä laskussa.

Diesel-veron korotusta vastustaneet mielenosoittajat pukeutuivat keltaisiin huomioliiveihin ja valtasivat protestiensa tapahtumapaikoiksi kaupunkien keskeisiä liikenneympyröitä, etenkin lauantaisin. Tämä tapa alkoi levitä ympäri maata ja pian mielenosoituksissa vastustettiin monia muitakin yhteiskunnassa koettuja vääryyksiä.

Otteet kovenivat puolin ja toisin mielenosoitusten muuttuessa 2018 mellakoiksi, joista pahimmat tapahtuivat lähes presidentin virka-asunnon ’rappusilla’, Pariisin Champs-Elysees’llä ja Riemukaaren liikenneympyrässä. Liikkeitä vallattiin, ikkunoita rikottiin, roskakatoksia ja autoja poltettiin, puita kaadettiin. Etenkin Pariisissa näytti olevan lähes ’sotatila’. ’Macron häivy’, ’Eroa Macron’ huusivat ihmiset ja heiluttivat banderollejaan, puolentoista vuoden kuluttua vaalivoiton huumasta.

Kärsimätön Jupiter-presidentti ei ollut osannut asettua ’tavallisen’ ranskalaisen asemaan. Häntä tuskastutti prosessien hitaus ja hänen start-up -maailmasta peräisin ollut kielenkäyttönsä englanninkielisine termeineen vain lisäsi kansalaisten kiukkua. Tyrmätessään ensimmäiset protestit ’lukutaidottomien’ tai ’laiskureiden’ liikehdinnäksi hän vaikutti niin ylimieliseltä, että vastaisku oli vääjäämätön.

Heikkilä analysoi kirjassaan monipuolisesti Ranskan ’keskiluokan kapinaa’ ja globalisaation ja työelämän muutoksen koko maailmaan synnyttämiä vaikeuksia, joiden ratkaiseminen, etenkään nopeasti, ei tahdo onnistua missään maassa.

Kiinnostavaa on, että näiden suurten vastoinkäymisten jälkeen presidentti Macron onnistui kuitenkin ’nousemaan tuhkasta’. Hän viivästytti joitakin muutoksia, teki uusia ehdotuksia, liennytti puheitaan ja opetteli ’kuuntelemaan, kun kansalla on asiaa’. Varsin ilmeisesti hän on nyt saamassa toisen presidenttikautensa.

 

Kylläpä puhut yllättävän hyvin ranskaa!

’Vapaus valita kohtalonsa’ (2022) romaani kertoo kahdesta nuoresta naisesta, suomalais-ranskalaisesta Leasta ja algerialaistaustaisesta Anissasta. Pääosassa on naisten syvä ystävyys, joka kestää, vaikka kumpainenkin joutuu taistelemaan omasta paikastaan ja identiteetistään lujemmin kuin ’keskimääräinen ranskalainen’. Molempien on taisteltava oma, erilainen taistelunsa.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat upeita käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan edelleenkään toteudu tämän päivän Ranskassa kaikkien kohdalla. Taustasi tai ihonvärisi tai uskontosi tai yhteiskuntaluokkasi vaikuttavat vahvasti siihen, miten yhteiskunta kohtelee sinua ja miten voit edetä elämässäsi.

Toiset saavat aivan huomaamattaan rahaa, mahdollisuuksia, sosiaalista pääomaa ja oikeat kontaktit. Toiset ovat jatkuvasti viranomaisten silmätikkuna ja kohtaavat alentuvaa kohtelua, syrjintää ja poliisiväkivaltaa, vaikka eivät omalla toiminnallaan antaisi moiseen mitään aihetta.

Algeria on entinen Ranskan siirtomaa, joka itsenäistyi verisen sodan jälkeen 1962. Se sota muistetaan länsimaissa ehkä enää siitä, että se erotti ranskalaiset rakastavaiset ’Cherbourgin sateenvarjoissa’ ja jätti näin maailmalle haikeita klassikkosävelmiä, mutta sen vaikutus algerialaisille, etenkin Ranskan puolella taistelleille, oli erityisen tuhoisa. Ne algerialaiset, jotka päätyivät - kuka mistäkin syystä, jotkut vahvasta lojaalisuudestakin -  taistelemaan sodassa Ranskan puolella, saivat todellakin kärsiä valinnastaan.

Algeria käsitteli näitä ’harkeja’ pettureina, jotka oli teloitettava. Ranska ei pitänyt mitään kiirettä heidän evakuoimisessaan, vaan vasta viime hetkellä ja hyvin vastahakoisesti, salli osan heistä päästä Algeriasta pois, Ranskaan. Siellä harkit tungettiin ahtaisiin leireihin, joiden kurjissa oloissa monet kuolivat. Leiriltä sai lähteä pois vain, jos oli onnistunut itse hankkimaan itselleen työtä ja asunnon. Minä törmäsin harkeihin ja heidän kohtaloonsa ensi kerran lukiessani Alice Zeniterin romaanin ’Unohtamisen taito’ (2019).

Heikkilän kirjan Anissa setvii isovanhempiensa harki-taustaa ja omaa asemaansa ranskalaisena, vaikka jo kolmannen polven kansalaisena. Lea puolestaan kokee ranskalaisesta isästään huolimatta ulkopuolisuutta, etenkin eliittiperheiden lasten kansoittamassa Pariisin Sciences Po -yliopistossa.

 

***

 

 

 

Valheista rakennetut elämät

Mikä oli totta ja mikä valhetta? Kun koko yhteiskunta rakentuu yhteiselle valheelle, kuinka yksittäinen ihminen voi löytää omille muistoilleen vakaata pohjaa, jonka varassa voi koettaa säilyttää mielenterveytensä?

Näitä kysymyksiä on taas pohdittu Suomessakin, kun uudehko televisio-ohjelma nosti pinnalle ’suomettumisen ajan’ kollektiiviset valheet. Joku niihin uskoi, joku oli hyödyntavoittelussaan uskovinaan ja joku harva uskalsi suoraan väittää vastaan. Nyt kun aikaa on kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta, suuri osa tuolloin intomielisinä mukana olleista on ’kokonaan unohtanut’ ja useimmat sanovat ’vain menneensä muiden mukana’ vaikka nyt selittävät, etteivät silloinkaan aivan tosissaan uskoneet.

Lähes kaikissa yhteiskunnissa tuntuu olevan omat, samantyyppiset ongelmansa. Totuutta rusikoivat omiin tarpeisiinsa niin valtaapitävät puolueet, kirkot ja uskonnot kuin taloudessa määräävän aseman saaneet yrityksetkin.

Tässäkin asiassa Saksa on yksi suurista kipupisteistä. Natsiajan ’menneisyyden käsittely’ jatkuu yhä edelleen ja siihen päälle on saatu romahtaneen DDR:n ahdistavat muistot. Moni voi todeta totaalisen kyynistyneenä, että kaikki systeemit ovat samaa paskaa, mutta niitäkin on, jotka vilpittömästi tahtoivat ’korjata erehdyksensä’ ja vaihtaa ideologiansa toiseen, parempaan, jalompaan. Kuinka he selvisivät kokonaan sekoamatta?

Viime syksynä pitkän liittokanslerikautensa päättänyt Angela Merkel sai tavan mukaisesti valita läksiäistilaisuutensa musiikin ja yksi hänen valinnoistaan oli vanhan punkkarin, Nina Hagenin, kappale ’Du hast den Farbfilm vergessen’. Jo 1970-luvulta peräisin olevassa laulussa Nina sättii poikaystäväänsä värifilmin unohtamisesta, sillä nyt kukaan ei usko, että heidän rantalomallaan oli sellaista, kuin he väittävät. Kaikki näyttää vain ankean harmaalta ja suhdekin on selvästi väljähtymässä.

Tätä selvästi ’vähän kapinallista’ kappaletta nuori Angela on kavereineen (siis tovereineen) kuunnellut ja siitä voi suodattaa esiin vaikka kuinka monenlaista analyysia. Oliko DDR asukkaidensa mielissä värikkäämpi ja mukavampi, kuin mitä se ulospäin näytti. Vai oliko se juuri niin harmaa ja ankea, mutta muille piti uskotella, että väriä kyllä on ja muutenkin kaikki on loistavasti. Aivan konkreettisella tasolla värifilmin unohtaminen oli lomamatkalle – niihin sallittuihin kotimaan kohteisiin - mentäessä iso harmi, sillä värifilmiä ei noin vain saanut joka kaupasta tai paikkakunnalta – DDR:n suunnitelmatalous ei pystynyt tuottamaan tätä(kään) kulutushyödykettä riittävästi.

DDR:n tiukasta valvonnasta ja ihmisten ahdistavasta kulissielämästä on kirjoitettu paljon ja siitä on tehty monia elokuvia ja televisiosarjoja. Jotkut ovat olleet todella hyviä ja laadukkaita. Olen niitä jonkin verran lukenut ja katsellut, enkä vielä ole saanut kyllikseni. Oletan, että niitä kaikkia saadaan vielä lisää, sillä asioita ei varmaankaan ole vielä käsitelty eikä tutkittu pohjia myöten. Toisille muurin murtumisen päivä oli onnellinen loppu ja odotuksen täyttymys, toisille taas kaikki kauhu vasta alkoi juuri siitä.

Viime syksynä julkaistiin ’suomalalainen DDR-romaani’, Meri Valkaman kirjoittama ’Sinun, Margot’, joka voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja sai paljon kehuja. Kun tein siitä varauksen kirjastoon, tulin listan sijalle 70.

Niin vain sekin jonotus eteni ja kun sain kirjan käsiini, päätin saman tien lukaista pari muutakin samantyyppistä teosta. Toinen on tanskalainen, Henrik Andersenin ’Turvavyöhyke’ ja toinen (itä)saksalainen Marion Braschin ’Ja nyt hiljaisuus’.

 

Olinko se minä?

Meri Valkama on itse 1980-luvulla syntynyt, DDR:ssä lapsuudessaan asunut ja myöhemmin Saksassa opiskellut, joten hänen kirjansa ’liippaa läheltä’ hänen omaa elämäänsä, mutta on fiktiivinen.

’Sinun, Margot’ (2021) on jännärityyppinen nuoren naisen matka takaisin omaan varhaislapsuuteensa Itä-Berliinissä. Juonen pintarakenteena on pyrkimys selvittää, mitä perheelle oikein tapahtui ja kuka oli se joku, joka on lähettänyt naisen isälle ison nivaskan kirjeitä allekirjoituksella ’Sinun, Margot’.

Isä oli uskossaan vahva DDR:n järjestelmän ihailija ja kannattaja; hänelle pesti kirjeenvaihtajana Itä-Berliinissä oli loistava mahdollisuus yhdistää uralla eteneminen ja maailman parantaminen. Perheen äiti ei ollut asiasta yhtä innoissaan, mutta seurasi tietenkin miestään ja koetti sopeutua, vaikka hänen arkielämänsä sairastelevien pikkulasten kanssa ei ollut niin hohdokasta kuin miehellä.

Sitten jotain tapahtui. Se ei voinut olla mitään hyvää, sillä perhe palasi äkkiä Suomeen takaisin eivätkä äidin ja isän välit koskaan palautuneet ennalleen. Kaikki entinen hajosi. Niin hajosi muutaman vuoden päästä myös koko DDR.

Lapsuuden perheen rikkinäisyys ja puhumattomuus haittaa myös nuoren naisen omia aikuisuuden ihmissuhteita. Miten voi koettaa eheyttää omaa ahdistunutta persoonaansa, kun kaikki tarinat ja muistot ovat ristiriitaisia ja kaikki tuntuvat enemmän tai vähemmän valehtelevan.

 Jopa vanhat mustavalkoiset valokuvat.

 

Milloin olen maksanut kylliksi?

Henrik Andersen julkaisi kirjansa ’Beskyttelsezonen’ 2011 ja pääsi sillä tanskalaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle. Suomeksi ’Turvavyöhyke’ ilmestyi 2012 Pirkko Talvio-Jaatisen kääntämänä.

Tanskalle Saksat, sekä itäinen että läntinen, olivat läheisiä rajanaapureita. Toiseen vain oli paljon helpompi pitää yhteyttä kuin toiseen. Kaupankäynti ja jalkapallo sopivat kuitenkin hyvin yhdistäviksi tekijöiksi ja ennen pitkää Saksoja olikin enää yksi. Sitten mitään ongelmia ei enää pitäisi olla. Vai?

’Turvavyöhykkeessäkin’ on kyse perheestä, jossa on salaisuuksia. Niitä koettaa myöhemmällä aikuisiällä selvittää perheen jalkapalloilijapoika, Martin. Hän elää vain täysin erilaisessa ajassa kuin vanhempansa tai isovanhempansa.

Tanskalainen Martin oli ollut 1980-1990 luvuilla menestyvä nuori jalkapalloilija, joka eteni ripeästi urallaan ja lopulta edessä oli tavoiteltu ammattilaissopimus saksalaiseen joukkueeseen. Peliuran jälkeen hän menestyi vielä rahakkaassa kiinteistöbisneksessä.

Hänen isänsä Poul puolestaan oli 1960-luvulla ansioitunut teollisuuden tuotekehittäjä ja insinööri. Äiti Ingrid taas, no hän oli hieman erikoisempi tapaus: saksalainen nainen, joka oli päässyt muuttamaan DDR:stä Tanskaan, kun oli rakastunut tähän tanskalaiseen tuotekehittäjään.

Yleensä DDR ei päästänyt kansalaisiaan muuttamaan ulkomaille, mutta joskus poikkeuksia saatettiin tehdä. Se ei kuitenkaan tullut ilmaiseksi, kuten arvata saattaa. Arkistot pysyvät onneksi salaisina, ikuisesti. Niinkö?

Andersen lohkoo tarinaansa kolmeen aikatasoon. Martin, ja tarinan loppuosan kertojana toimiva Martinin lapsuudenkaveri Stefan, elävät 2000-lukua. Poul ja Ingrid tapaavat, rakastuvat ja tekevät suuret ratkaisunsa 1960-luvun puolivälissä.

Kauimmaisessa tasossa Ingrid on pieni tyttö keskellä sotaa. Hänen isänsä, siis Martinin isoisä, ei ole joutunut rintamalle, koska hän on tärkeä johtaja autotehtaassa. Ingridin isä on kiltti mies. Vaikka hänellä on puoluemerkki takinkauluksessa, hän kohtelee jopa autotehtaalle halki kaupungin raahustavia pakkotyöläisiä lähes säällisesti. 

Sitten alkavat pommitukset. Jossain vaiheessa kaikki pakkotyöläiset ovat poistuneet. Amerikkalaiset tankit ajavat kaupunkiin ja isää kuulustellaan. Kaikki tuntuu kuitenkin rauhoittuvan. Jonkun ajan päästä amerikkalaiset lähtevät ja tilalle tulevatkin venäläiset. Taas isää kuulustellaan. Mutta edelleenkin hän on tärkeä henkilö autotehtaassa ja työ jatkuu, puoluemerkki kauluksessa vain muuttuu toisenlaiseksi.

Kaikesta pitää maksaa. Jokaisen. Kenen valintaa pystyy arvostelemaan?

 

Toveri, teistä on valitettu

Marion Brasch on 1962 syntynyt radiotoimittaja ja kirjailija. Hänen kirjansa ’Ab jetz ist Ruhe’ (2012), Arja Rinnekankaan suomentamana ’Ja nyt hiljaisuus’ (2014) kertoo ’hänen suurenmoisesta perheestään’ ja kasvuvuosistaan DDR:ssä.

Brasch käyttää perheestään adjektiivia ’suurenmoinen’ ironisessa mielessä ja toteaa, ettei tekstiä voi väittää objektiiviseksi, koska hän itse on ollut koko ajan mukana tapahtumissa ja kertoo ne niin, kuin hän itse on ne kokenut.

Braschin näkökulma on kiinnostavan ’omanlaisensa’, sillä hänen isänsä kuului DDR:ssä ylempään ’kastiin’ ja eteni puoluekoneistossa ministeriksi asti. Lisäksi perhe oli juutalainen. Äiti oli kasvanut Itävallassa ja päässyt aivan nipin napin natseja pakoon Lontooseen. Siellä oli jo pakolaisena saksalainen juutalaispoika, tuleva isä-Brasch. Hän halusi sodan jälkeen palata takaisin, rakentamaan uutta, uljasta ja parempaa Saksaa, vieläpä sen itäistä, sosialistista puolikasta.

Tätä vävyn ’absoluuttista järjettömyyttä’ ei äidin Lontooseen jäänyt muu juutalainen suku tietenkään ikinä hyväksynyt, mutta äidinpuoleinen isoäiti pystyi tekemään silloin tällöin Braschin perheen luo ’valtiovierailun’ tapaisen käynnin länsilahjoineen. Niitä, ja muita ’erityisetuja’, joita puolue-eliitin perhe saattoi saada, ei tietenkään pitänyt isän mielestä hyväksyä.

Marionin äiti sairasteli ja oli onneton. Perheen sisäinen rakenne alkoi ratkeilla sitä enemmän, mitä vanhemmiksi Marionin kolme isoveljeä kasvoivat. Jokainen heistä ’aiheutti harmia’ isälleen. Valtion valvontakoneisto raportoi kaikista heidän tekemisistään lähes ’on-line’. Aina oli paikalla joku informaattori, joka paljasti, että pojat eivät pysyneet sisäoppilaitoksissa, sotilaiskoulutuksessa tai valvotuissa työpaikoissaan. Heistä tulikin kirjailijoita, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Vanhin heistä loikkasi länteen, vaikka ’sairastikin DDR-ikävää’ koko loppuelämänsä. Kaikkien olemista varjosti ’kaksoiselämän’ ahdistus ja sen turruttamiseen käytetty alkoholi ja kokaiini.

Marionin isää tietenkin rankaistiin poikien kasvattajana epäonnistumisesta ja hänen asemaansa alennettiin. Hän päätyi jopa yrittämään itsemurhaa, koska koki, että hän oli ollut Puolueelle pettymys. Niin päin siis.

Hän jatkoi kuitenkin järjestelmän uskollisena soturina, kunnes kuoli syöpään ja tuli haudatuksi puolueen keskuskomitean jäsenille varattuun hautapaikkaan. Sinne kannettiin myös punaisella samettityynyllä isän kunniamerkki ja orkesteri soitti surumarssia. Samaan aikaan koko DDR teki kuolemaa ja muutaman kuukauden kuluttua sitäkään ei enää ollut, kuittaa Brasch.

***

 

 

 

 

 

 

Bysantista itään

Vuodenvaihteen pitkät vapaat tarjosivat sopivasti rauhaa uppoutua kahteen paksuun opukseen, jotka menivät ihanteellisesti hiukan päällekkäin, mutta enimmäkseen tarjosivat nautittavasti lisätietoa ja laajempia näkökulmia toistensa teemoihin.

Mietittävänä oli esimerkiksi se, missä sijaitsee tämänhetkinen ’maailman keskipiste’? Taloudellisesti? Kulttuurisesti? Poliittisesti?  Missä se sijaitsi aiemmin? Vaikkapa tuhat vuotta aiemmin? Millaista siellä oli?

Meidän eurooppalaisten mielissä varsinainen keskipiste on tietenkin täällä, siitä huolimatta, että talouden kukoistukseen tarvittuja raaka-aineita ja hyödykkeitä onkin vuosisatojen ajan raastettu muualta. Yleensä idästä, vähän aikaa myös lännestä. Itse asiassa kulttuurimme tai edes uskontomme varsinainen alkupistekään ei löydy täältä, vaan vähän idempää. Ilmeisesti olemme kuitenkin erityisen hyviä asioiden omaksumisessa, keskinäisen kilpailun siivittämässä innovoinnissa ja nopeassa hyödyntämisessä.

Mikään valtarakennelma ei tietenkään kestä ikuisesti. Aikansa loistettuaan ovat kaatuneet niin monet, yhtä hyvin mahtava Rooman valtakunta kuin sen itäisempi perillinen, Bysanttikin. Uudet valtiaat ja valtakunnat ovat nousseet ja taas tuhoutuneet, mutta jotain jatkuvasti merkittävää tuntuu olevan alueessa, jota englanninkieliset kutsuvat nimellä Middle East. Suomen kielellä ei varsinaisesti puhuta ’Keski-idästä’, mutta siellä ovat ainakin nykyiset Iran, Irak, Afganistan, Pakistan ja niiden naapurivaltiot, ne muut -stanit. Käsite voi valua sopivissa yhteyksissä aina Turkista Kiinan länsiosiin ja alemmas Saudi-Arabiaan.

Uppouduin siis ensin Paavo Hohdin ’Bysantti’ -teokseen ja sitten Peter Frankopanin ’Silkkitiet’ järkäleeseen. Kumpainenkin kestää kyllä useammankin lukukerran ja vaatii sulattelua. Kirjakolmikkoni täydentämiseen valitsin vielä jotain vähän nopeampaa ja helpommin omaksuttavaa, mutta silti hyvin teemassa pysyvää: Jason Goodwinin Istanbul-dekkarin ’Käärmekivi’.

 

Keisarit purppurasaappaissaan

Filosofian tohtori Paavo Hohti on jo vuosikymmenien ajan syvällisesti perehtynyt antiikin Kreikan ja Bysantin kirjallisuuteen ja historiaan. Muistan osallistuneeni hänen innostavalle kurssilleen joskus ammoisella 1980-luvulla. Nyt hän on pandemian hiljentämän ajan piristykseksi rakentanut kokoon muhkean Bysantin historian yleisesityksen, joka Suomesta onkin tähän asti puuttunut.

’Bysantti – tuhat draaman vuotta’(2021) käy uutterasti, mutta notkealla ja hyvin luettavalla tyylillä läpi Rooman valtakunnan itäisen osan moninaiset vaiheet Konstantinopolin perustamisesta aina valtakunnan lopulliseen tuhoon, vuoteen 1453, jolloin islaminuskoiset osmanit valloittivat kaupungin ja tekivät siitä oman, niin ikään ympäri Välimerta ulottuneen sulttaanikuntansa pääkaupungin. Heille kaupunki oli nimeltään Istanbul.

Kun monenlaiset vaeltavat barbaariheimot; hunnit, vandaalit, gootit ynnä muut, saattoivat vanhan Rooman kaupungin ja sen valtakunnan muut läntiset alueet sekä fyysisesti että kulttuurisesti täysin hajalle, pystyi kristinuskoinen keisarivalta jatkamaan vielä elämäänsä idässä. Toki ’omin maustein’.

Kulttuuri kehittyi idässä omaan suuntaansa, samoin kristillinen kirkko, joka jakaantui kreikkalaiskatoliseen ja roomalaiskatoliseen haaraansa. Riidat uskontunnustuksista, Jeesuksen kahdesta olemuksesta ja paavin asemasta kärjistyivät lännen ja idän välillä jopa niin, että vuonna 1204 läntiset kristityt mukamas hartaalla ristiretkimatkallaan hävittivät itäisten kristittyjen Konstantinopolia pahanpäiväisesti.

Bysanttilaisia keisareita ehti olla kaikkiaan 94, ennen kuin viimeinen heistä katosi taistelun melskeissä 1453 Konstantinopolin murtuvilla puolustusmuureilla. Keisarius ei Bysantissa periytynyt tasaisesti isiltä pojille tai ottopojille, vaikka sukulaisuus aiempaan keisariin – purppurasyntyisyys - saattoi auttaa valtaan pyrkivää. Vallassa olevaa keisaria ei rajoittanut mikään eikä kukaan.

Jokainen vallanvaihto oli kuitenkin taistelun paikka. Joskus keisareita oli saman vuoden aikanakin useita, joku sai valtakautensa kestämään vuosikymmeniä. Joukkoon mahtui muutama Irene ja Theodorakin; lyhytaikaisia, mutta kuitenkin naishallitsijoita.

Bysantin toimintatavat olivat ja ovat läntisestä näkökulmasta katsoen outoja ja ’eksoottisia’. Ehkä meille suomalaisille eivät kuitenkaan niin täysin outoja; onhan meillä kokemusta Venäjästä.

Tärkeä bysanttilainen julkinen tila oli hippodromi, hevoskilpailurata. Siellä keisari testautti suosionsa; saiko hän katsojilta ’aklamaatioita’, eli hyväksymishuutoja, vai eikö saanut. Huutajia tietenkin myös ’ostettiin’ ja niistä alkoi muodostua hieman kiinteämpiä ’sirkuspuolueita’, eli kannustusjoukkoja, joilla oli omat tunnusvärinsä ja huutonsa.

Tuntuuko oudosti tutulta? Mistä kumpuaakaan tämä erilaisten ’huutajien’ esiintyminen vaikkapa parlamenteissa? Urheilutapahtumissa? Tai joidenkin hallitsijoiden yhä keräämät loppumattomat aplodit ja hyväksymishuudot melkein joka sanan jälkeen?

 

Kolme kaupunkia päällekkäin

Jason Goodwin on opiskellut Bysantin historiaa Cambridgen yliopistossa. Hänen dekkarisarjansa tapahtuu osmanien aikaisessa Istanbulissa 1800-luvun alkupuolella. ’The Snake Stone’ (2007) eli Pekka Tuomiston suomentamana ’Käärmekivi’ on ilmestynyt 2008.

Olen aiemmin lukenut Goodwinin dekkarisarjasta ’Janitsaaripuun’, joten päähenkilö, entinen hovieunukki Yashim Togalu, oli jo tuttu. Tämä erikoinen, yksinään asustava, sivistynyt ja kokkaamista harrastava ’rikostutkija’ joutui nyt ratkomaan murhia, joihin liittyi kostonhaluisten kreikkalaisten separatistien salaseura, kadonneita kirjoja ja huimia seikkailuja Istanbulin alla risteilevissä vesilaitosten säiliöissä ja kanavissa. Veden johtaminen ja varastoiminen muurien sulkemassa suurkaupungissa on elintärkeä asia – ja se on albanialaisten vesimiesten killan hoidossa.

Tapahtumat on kiinnitetty vuoteen 1839, kun liikaa ranskalaista samppanjaa lipittänyt sulttaani Mahmud II tekee kuolemaa uudemmassa palatsissaan ja vanhassa Topkapissa asuu enää sulttaanin äiti muutaman palvelijansa kanssa.

Ajat muuttuvat, valtakunta rapistuu ja sen oma kulttuurikin joutuu antamaan tilaa eurooppalaisuuden ihailulle. Kaupungissa on nyt eurooppalaisten aristokraattien makuun rakennettu loistohotelli, meluisa basaari, Sinanin moskeijat ja yhä myös kristikunnan kaunein kirkko, Hagia Sofia.

 

Kauppareiteillä etenevät kulttuurit ja kulkutaudit

Peter Frankopan on historiantutkija ja Oxfordin yliopiston Bysantin tutkimuksen keskuksen johtaja. Muhkea ’The Silk Roads – A New History of the World’ (2021) saatiin heti ilmestymisvuonnaan myös suomeksi Jaana Iso-Markun kääntämänä ’Silkkitiet – uusi maailmanhistoria’ (2021).

Frankopan toteaa heti aluksi, että hänen tarkoituksensa on todellakin tuoda esiin uusi näkökulma maailmanhistoriaan. Tähän asti ’virallinen selitys’ on ollut jatkumo, jossa muinainen Kreikka synnyttää Rooman, Rooma kristillisen Euroopan, Eurooppa renessanssin, renessanssi valistuksen, valistus poliittisen demokratian ja teollisen vallankumouksen ja näistä syntyy nykyinen maailmanjärjestyksemme.

Frankopan haluaa nostaa esille ’aiheetta sivuutetut’ Keski-idän alueet ja aloittaa kuvauksella korkealle kehittyneestä Persiasta 300-luvulla eaa. Nykyisin unohdetut valtakeskukset, kuten Merv tai Ray, yhdistivät satojen vuosien ajan silkin, paperin, ruudin ja muun kauppatavaran ohella myös oppineiden kontakteja sivistyneisiin, hienoihin kaupunkeihin kuten Esfahaniin, Samarkandiin, Kabuliin tai nykyisen Kiinan länsiosan Kasgariin.

Kun Rooma kehittyi maailmanvallaksi ja myöhemmin vaihtui Bysantiksi, kulkivat myös uskonnolliset aatteet ja vaikutteet kauppareittien mukana. Buddhalaisuus, zarathustralaisuus ja hindulaisuus kulkivat lännemmäs ja kristinusko idemmäs, paljon kauemmas ja paljon aikaisemmin, kuin yleisesti on luultu. Juuri kun kristinusko oli vahvistunut idässä, tuli rutto ja pitempi kurjuuden kausi. Sen jälkeen maaperä olikin ’pehmeä’ uudelle 600 -luvulla syntyneelle uskonnolliselle järjestelmälle, islamille. Ehkä se toisi ihmisille jotain parempaa. Islam valloitti nopeasti koko Lähi- ja Keski-idän ja vanhat uskonnot jäivät jalkoihin.

Kauppareiteillä levitettiin ylellisyyksiä, kuten turkikset, meripihka, jalometallit, silkki, mausteet tai hajusteet. Suhteellisen kevyttä kuljetettavaa ja suhteellisen kestävää. Eksoottiset hedelmät, kukkasipulit ja vehnä olivat myös haluttuja, mutta niiden kanssa oli säilyvyysongelmia. Nykyihmiselle nolostuttavaa luettavaa on orjakaupan yleisyys ja suuri kannattavuus. Orjia välittivät kaikki ja kauppa kävi erinomaisesti. Viikingit esimerkiksi ryöstivät jatkuvasti ihmisiä tuhoamistaan kylistä ja myivät heidät. Kaikissa sodissa otettiin vankeja, jotka vietiin orjuuteen omalle maalle tai ’annettiin lahjaksi’ jollekin toiselle hallitsijalle. Kristittyjen ei sopinut periaatteessa orjia ottaa, mutta tämä periaate tunnetusti laimeni käytännössä.

Keski-idästä tulivat myös länteen vyöryvät paimentolaisheimot, mongolien tuoma hävitys ja tuho. Sen perään samaa tietä jälleen myös rutto. Hetkeksi kaupan suunta kääntyikin löytöretkien jälkeen Amerikkojen suuntaan, kohti sieltä nyhdettyä hopeaa ja kultaa. Varsin pian katse kääntyi kuitenkin taas itään ja suuret kauppakomppaniat alkoivat voittokulkunsa. Kaikilla tuntui pian olevan ’elintärkeitä intressejä’ idässä. Siirtomaat. Sitten löytyi öljyä.

Päästessään kirjassaan lähemmäs omaa aikaamme Frankopanin kuvauksen vauhti vain kiihtyy. Brittien, ranskalaisten, CIA:n ja KGB:n jatkuvat manööverit Persiassa/Iranissa, Mesopotamiassa/Irakissa, Syyriassa, Afganistanissa, tai Intiassa todistavat alueen merkityksestä. Shaahit, kuninkaat, imaamit, presidentit ja pääministerit saavat tukea, rahaa ja aseita. Vallankappauksia ja kumouksia tehtaillaan. Valtioita ja niiden johtajia peluutetaan toisiaan vastaan ja he toisaalta osaavat peluuttaa suurvaltoja toisiaan vastaan ’vuosisatojen kokemuksella’.

Nyt öljyn hinta laskee, ’vihreä siirtymä’ muuttaa monien valtioiden talouden ja politiikan perusteita ja jälleen kerran Keski-itä on myllerryksen keskellä. Afganistanista lähtivät kenties kaikki, mutta Kiina rakentaa jo kovaa vauhtia ’uutta silkkitietään’ ja luo ’hyviä suhteita Keski-idän valtioihin’. Iran on vahvistumassa ja Venäjäkin etsii ystäviä idästä, kun lännen kanssa on viileämpää. 

Silkkitiet ovat yhä maailman keskushermosto, sanoo Peter Frankopan.

 

***