Talviloman iltapuhteeksi löysin jälleen uuden ’cosy crime’ sarjan, jota markkinoitiin ’Neiti Marplen maalaistunnelman ja Fred Vargasin kylmäverisyyden’ yhdistelmänä. Onko Vargas nyt erityisen kylmäverinen? No ei ehkä, mutta omaperäinen kyllä. Mainoslause joka tapauksessa tehosi minuun ja niinpä otin luettavakseni kanadalaisen Louise Pennyn Three Pines -sarjan kolme ensimmäistä kirjaa.
Kirjat eivät ole enää ihan uusia – ensimmäinen on julkaistu vuonna 2005. Se on suomennettukin kertaalleen heti 2008, mutta kustantaja ei tuolloin jatkanut sarjaa.
Louise Penny on aiemmin toiminut radiotoimittajana, mutta ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi, kun Three Pines -sarjasta tuli menestys, jota on käännetty jo runsaalle 25 kielelle.
Kiinnostavaksi kirjat teki se, että niiden tapahtumat on sijoitettu Kanadan ranskankieliseen osaan, josta en tiedä juuri mitään. Itse asiassa koko Kanadan liittovaltio on minulle melko lailla ’suuri tuntematon’. Mieleen nousee lähinnä joitakin jääkiekkoseurojen nimiä ja lapsuuden ’Vihervaaran Anna’ -kirjoja.
Minua hämmästytti esimerkiksi tieto, että Kanada on virallisesti itsenäistynyt vasta vuonna 1931. Yhä vieläkin liittovaltion päämiehenä toimii kuningas Charles III, kuten muissakin brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluvissa maissa. Ranskankielisenemmistöinen Quebecin maakunta on tosin jo kahdesti äänestänyt mahdollisesta irtautumisesta koko Kanadan liittovaltiosta, mutta niukka enemmistö on kannattanut siinä pysymistä.
Kirjojen tapahtumapaikka, Three Pines, on siis idyllinen, pienehkö kylä, jonka reunalla kasvaa kolme suurta mäntyä. Muinoin Yhdysvaltojen itsenäistymissotien aikaan 1770-luvulla Britannian kuningashuoneelle uskolliset hakivat pakopaikkaa pohjoisempaa, nykyisen Kanadan alueelta. Mikäli paikkakunnalla oli heille turvallista, he merkitsivät sen istuttamalla kolmen männyn ryhmän aukiolle. Nykyään Three Pines’in reunalla kasvavat männyt ovat ’niiden mäntyjen jälkeläisiä’, kertovat kyläläiset.
Tässä fiktiivisessä kylässä asuu sekä ranskankielisiä että englanninkielisiä ja kaikki toimii kahdella kielellä, mutta alue on ranskankielisenemmistöinen. Ranskankieliset viittaavat kirjassa englanninkielisiin ja heidän ’omituisuuksiinsa’ sanalla ’anglot’.
Kylässä on kauniita, vanhoja taloja. Luonnonkiveä, paksua lankkua, suuria takkoja. Asukkaat ovat taiteellista väkeä – kuvataiteilijapariskunta, runoilija, kirjakauppias. Kaiken keskipisteenä on ranskalaistyylisiä herkkuja tarjoava bistro, jossa kaikki istuvat iltojaan ja pieni majatalo, jossa muualta tulleet –näissä kirjoissa murhia tutkivat rikospoliisit – voivat yöpyä.
Sinne majoittuu myös näiden kirjojen päähenkilö: ruskeasilmäinen, ohimoilta harmaantunut, tarkkanäköinen, harkitseva ja luottamusta herättävä rikoskomisario Armand Gamache.
Nuoli on äänetön
Louise Penny julkaisi ensimmäisen kirjansa ’Still Life’ vuonna 2005. Ensimmäinen suomennos siitä tehtiin nimellä ’Naivistin kuolema’(2008). Raimo Salmisen suomennos ’ Kuolema kiitospäivänä’ (2019) aloittaa minulla luettavana olleen sarjan.
Heti alussa tuhahtelin, kuinka tekstiin on jäänyt virhe. Puhutaan lokakuisesta metsästä ja kuitenkin ollaan valmistautumassa kiitospäivän illalliseen. Muutaman kappaleen jälkeen sainkin oppia, että kanadalaisten kiitospäivä todellakin on jo lokakuussa – ei suinkaan marraskuun lopulla niin kuin kaikista yhdysvaltalaisista elokuvista ja kirjoista olemme tulleet tietämään. Siitäs sain! En siis tunne kanadalaista todellisuutta.
Kirjassa esitellään kylän tärkeimmät henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa. Nämä ovat parhaat ystävät, nämä taas eivät suostu tulemaan samaan tilaisuuteen. Ympäröivä metsä kuhisee tähän vuoden aikaan metsästäjiä. Nyt on peurasesonki.
Kiitospäivän illallisten valmistelu jää kesken, kun kaikkien kanssa hyvissä väleissä ollut vanha opettaja Jane löytyy peurapolulta metsästysnuolella tapettuna. Varmaan joku kylän ulkopuolinen, törppö metsästäjä on tyrinyt pahemman kerran! Niin sen täytyy olla. Mutta miksi ihmeessä nuolella?
Mysteerin selviäminen vaatii niin kuvataiteen kuin paikkakunnan ränsistyneen vanhan kartanorakennuksenkin perinpohjaista tutkimista. Menneisyys ei hellitä otettaan edes kaikkein pidetyimmistä kyläläisistä.
Lopulta rikoskomisario Gamache pääsee kyllä istahtamaan viinin ja juustolautasen ääreen.
Valkoinen Äitihirviö
Louise Pennyn ’Dead Cold’ ilmestyi 2006 ja Raimo Salmisen suomennos ’Kylmän kosketus’ on vuodelta 2019.
Jos edellisen kirjan uhri oli kaikkien pitämä, on tässä kirjassa toisin. Heti alussa vyörytetään CC de Poitiers -nimisen naisen kontolle niin paljon kaikkea sietämätöntä ja kerta kaikkiaan vastenmielistä, että lukija on jo itsekin valmis niksauttamaan häneltä niskat poikki. Hänelle on kuitenkin varattu varsin erikoinen ja monimutkainen kuolintapa: hän saa tappavan sähkötällin kesken curling-ottelun, joka järjestetään avoimella järven jäällä, suuren yleisöjoukon keskellä.
Siinä riittää komisario Gamachelle tutkittavaa. Hänellä itselläänkin alkaa olla ongelmia omassa työyhteisössään, jossa hän on tullut astuneeksi liian isoille varpaille. Nyt on hänenkin pohdittava, kehen työtoveriin voi luottaa ja kehen ei. Kovin tutulta tuntuu tämä kuvio: samaa on kokenut niin vanha Morse kuin vielä vanhempi Maigret’kin. Hyvä poliisi ei saa olla liian hyvä – niin kai se on.
Kirjailija Penny on liittänyt hirviömäiseen de Poitiers’iin selvästi vinoa hymyilyä nostattavan, aikansa ’muoti’ piirteen. Nainen on nimittäin päättänyt tulla miljonääriksi luomalla oman tyylisuunnan ja oman ’hyvinvointi ideologian’. Hänen oppinsa nimi on ’Be Calm’, ole tyyni, ja siihen liittyy sisustustyyli ’Li bien’. Sen hän on keksinyt ihan itse, ja sillä hän julistaa vanhan ’Feng Shuin’ kuolleeksi. Ihan vielä hän ei ole löytänyt aatteelleen, kirjoilleen ja kursseilleen rahakasta yhdysvaltalaista kustantajaa, mutta neuvotteluja käydään jo ja hyvältä näyttää.
Kunnes hänestä itsestään tuleekin todella ’calm’.
Vääristyneet tunteet
Louise Pennyn kolmas Three Pines -kirja ’The Cruellest Month’ ilmestyi 2007. Susanna Paarman suomentamana siitä tuli ’Kuukausista julmin’ 2020.
Jälleen Three Pines -kylään on muuttanut ulkopuolelta asukas, joka sekoittaa paikalliset kuviot. Tämä Madeleine on kerta kaikkiaan niin hurmaava, miellyttävä, aurinkoinen ja kaikessa tekemisessään ylivertainen, ettei sitä kestä. Ei edes, vaikka hänellä on takanaan avioero ja sairastettu syöpä, josta hän tulee kylään toipumaan. Niistäkin hän näyttää pääsevän yli aivan loistavasti – totta kai.
Useatkin kyläläiset rakastuvat Madeleineen, lähes tahtomattaan. Siitä syntyy pettymystä, kateutta, mustasukkaisuutta ja paljon kiellettyjä tunteita. Onko tukahduttava hallitsemisen halu rakkautta? Onko sääli ylemmyydentuntoa vai onko se aitoa myötätuntoa? Onko vastoinkäymiset tyynesti kestävä ihminen harvinaisen tasapainoinen, vai onko hän vain täysin tunteeton psykopaatti?
Miksi rikoskomisario Gamache aiheuttaa vihaa entisissä työtovereissaan sillä, että hän kaikista vastoinkäymisistään huolimatta on onnellinen mies? Miksei entinen ystävä kestä sitä?
Madeleinen murha tästä kaikesta tietenkin syntyy ja lopulta se selvitetään. Myös komisario Gamache joutuu ottamaan luodin vastaan ja tyytymään siihen, että on menettänyt ystävän. Lopullisesti.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti