Mukavilla ja iloisilla, gourmet-annoksia sammaleista ja hanhenkauloista piipertävillä ja rennosti hyggeilevillä tanskalaisilla on taakkanaan siirtomaamenneisyys. Se on viime aikoina putkahtanut unohduksen usvasta esille, kun maailman katseet ovat nyt yllättävästi kohdistuneet Grönlantiin. Niinpä, pitiväthän tanskalaiset aikoinaan omia maatyöläisiäänkin maaorjina.
Minut sai tätä tanskalaisten vähemmän mairittelevaa puolta muistelemaan kirja, johon törmäsin sattumalta kirjaston palautettujen niteiden kasassa. Historioitsija ja kirjailija Tom Buk-Swienty oli saanut käyttöönsä uutta materiaalia kuuluisasta maannaisestaan Karen Blixenistä ja laatinut hänestä teoksen ’Naarasleijona – Karen Blixen Afrikassa’.
Kyllähän minä Karen Blixenin muistin. Sen paronittaren, joka asui 1900- luvun alkuvuosina maatilallaan Afrikassa ja koki siellä jännittäviä ja romanttisia seikkailuja. Vanhoissa lehtikuvissa hän oli jo iäkäs, laiha ja hurjasti yli-meikattu.
Hänellä oli myös kirjallisia ansioita, mutta minun ikäluokkani tietoisuuteen hän tuli nimenomaan vuoden 1985 Hollywood-elokuvan ’Out of Africa’, suomeksi ’Minun Afrikkani’, perusteella. Filmissä Meryl Streep ja Robert Redford nauttivat Kenian uskomattoman upeista maisemista ja riutuvat epätahtisessa romanssissaan. Tai siis Streep, eli Karen Blixen, riutuu. Redford vain lentää pois, kuten esikuvansa Denys Finch Hattonkin. Buk-Swienty kuvailee Finch Hattonia komeaksi, vaikkakin hän piti aina turbaania kaljuaan peittääkseen, ja hänellä oli huonot hampaat. Elokuvassa Robert Redfordin Hollywood-hymy oli niin huikaisevan valkoinen kuin aina, eikä hänen vaaleita liehuvia kutrejaankaan ollut karsittu.
Buk-Swientyn kirja on kiinnostavasti koottu kaikesta materiaalista, jota Karen Blixen itse ja hänen lähipiirinsä oli tuonut julkisuuteen jo aikoinaan 1930-luvulta lähtien, ja toisaalta uusista kirjallisista lähteistä, joita Blixenin sukulaiset ovat vasta viime vuosina antaneet tutkijoiden käyttöön. Näin kuvaus täydentyy ja tasapainottuu. Karen Blixen osasi näköjään olla ’tarinankertoja’, niin kirjallisissa töissään kuin omia vaiheitaankin kuvatessaan.
Mitä muuta Karen Blixen kirjoitti, kuin erilaisia muisteluksia Afrikka-vuosiltaan? Hänen ensimmäinen tarinakokoelmansa ’Seitsemän salaperäistä tarinaa’ saatiin suomeksi 1956, ja toinen ’Talvisia tarinoita’ 1961. Niiden haaliminen kirjastojen varastokokoelmista vaati vähän aikaa, mutta löytyivät ne sentään. Uudet painokset niistä oli otettu juuri vuonna 1985. Varmaankin ’Minun Afrikkani’ -elokuvan imussa.
Tämän kertaisessa kirjakolmikossani on siis yksi kirja Karen Blixenistä ja kaksi Karen Blixenin kirjoittamaa tarinakokoelmaa.
Leijonallekin voi käydä huonosti
Leijona oli Karen Blixenille Afrikan symboli, kirjoitti hänen veljensä Thomas Dinesen. Karen oli ihaillut leijonia, ampunutkin niitä, mutta ennen kaikkea itse kamppaillut ’leijonan lailla’ kahvitilansa ja avioliittonsa puolesta. Mutta, kuten Dinesen totesi, leijonallekin voi käydä huonosti.
Historioitsija Tom Buk-Swientyn kirja ’Lövinden- Karen Blixen i Afrika’ (2019) ilmestyi meillä Päivi Kivelän suomentamana nimellä ’Naarasleijona – Karen Blixen Afrikassa’ 2020.
Kirja on kiinnostava ja helppolukuinen, mutta se jättää mieleen monenlaisia ajatuksia pitemmäksikin aikaa. Näinhän sitä mentiin Afrikkaan edellisillä vuosisadoilla. Toisten maat olivat noin vain eurooppalaisten ’otettavissa’ ja niitä myivät eteenpäin keinottelijat tai yrittäjät, joilla ei maan aiempiin asuttajiin ollut yhteyttä eikä juuri minkäänlaista kunnioitustakaan.
Karen Dinesen lähti 1913 silloiseen brittiläiseen Itä-Afrikkaan, nykyiseen Keniaan, päästäkseen pois tanskalaisen ’porvarillisen’ sukunsa holhouksesta. Hän matkusti sinne mennäkseen naimisiin ruotsalaisen Bror von Blixenin kanssa. He sopivat avioliitosta, koska kumpikaan ei ollut saanut puolisokseen sitä, jonka olisi halunnut. Liitosta oli hyötyjä: Karen sai aatelistittelin, hänestä tuli paronitar. Bror sai Karenin suvulta rahat kahvitilan perustamiseen.
Karen Blixen arvosti vanhaa klassista ’sivistystä’, taidetta ja korkeakulttuuria. Aatelishyveitä mieluummin kuin porvarillista pikkumaisuutta ja säntillisyyttä. Matka-arkuista purettiinkin Tanskasta lähetettyjä nahkaselkäisiä vanhoja kirjoja, porsliineja, sampanjalaseja, koriste-esineitä, huonekaluja ja silkkityynyjä. Hän näki paljon vaivaa kouluttaakseen paikalliset palvelijat valmistamaan vanhaan eurooppalaiseen kartanokulttuuriin kuuluvia ruokalajeja. Toisaalta hän myös arvosti paikallisia ihmisiä, opetteli heidän kieltään ja kohteli heitä hyvin. Ainakin paremmin kuin britit, joiden kanssa hän seurusteli Nairobin seurapiireissä.
Jännitteet tarinaan syntyvät siitä, että avioliitto rakoilee eikä kahvitila kauneudestaan huolimatta koskaan ala kannattaa. Bror Blixen huitelee aateliseen tapaan siellä ja täällä, ja onnistuu tartuttamaan jo muutenkin sairastelevaan Kareniin syfiliksen. Sitä on pakko käydä hoidattamassa Euroopassa, eikä Karen parane siitä koskaan.
Sekä Brorilla että Karenilla on syrjähyppynsä, mutta ero ei houkuttele, sillä Karen ei voi sietää ajatusta, että pian seurapiireissä olisi toinenkin paronitar Blixen ja hän menettäisi asemansa.
Kaikkiaan seitsemäntoista vuotta Karen Coffee Company keikkuu konkurssin partaalla ja Karenin äiti ja eno saavat vuosi toisensa jälkeen lähettää lisää rahaa. Järjestellä lainoja. Setviä tilejä, joita joko ei lähetetä lainkaan tiedoksi omistajille Tanskaan tai joita kaunistellaan. Lopulta tätä porvarillista pikkumaisuutta ei vain pääse pakoon: avioero Brorista ja tilan pakkohuutokauppa ovat väistämättömät.
Paluu kauas taakse
Kun Karen Blixen palasi 1931 Afrikasta lopullisesti Tanskaan, entiseen kotiinsa ja äitinsä luo, hän oli aivan rauniona. Hän yritti ainakin kerran itsemurhaa, ja askarteli ajatuksella pitempäänkin. Lopulta hän löysi elämälleen uuden tarkoituksen kirjoittamisesta ja hänen ensimmäinen tarinakokoelmansa ’Seven Gothic Tales’ julkaistiin 1934. Kirja tuli ensin markkinoille englanninkielisenä ja Blixen käytti kirjailijanimeä Isak Dinesen. Kirjasta tehtiin sitten myös tanskankielinen versio ’Syv fantastiske fortaellingar’ ja meillä se tuli saataville 1956 Eija Palsbon suomentamana nimellä ’Seitsemän salaperäistä tarinaa’.
Nämä tarinat tuntuvat nykylukijan silmin varsin raskassoutuisilta, kuin ikivanhoilta saduilta ilman onnellisia loppuja. Niiden tapahtumat sijoittuvat lähinnä 1800-luvun alkupuoleen, jos yleensä lainkaan määriteltyyn aikaan, ja niiden toimijat ovat ympäri Eurooppaa liikkuvia aatelisia, kirkonmiehiä, luostarin asukkeja tai muuta yläluokkaa.
Tarinoiden juonet ovat koukeroisia eikä niissä aina tunnu olevan mitään selkeästi etenevää dynamiikkaa. Juttu vain jatkuu ja muuttuu toiseksi ja jatkuu taas. Voi hyvin kuvitella, että niitä olisi ’kerrottu’ iltapuhteena, hämärän kynttilän valossa ja kertoja olisi kehinyt tarinaa omassa mielessään sitä mukaa, kuin tilanne etenee. Lopulta, kun tarinalle on kerta kaikkiaan saatava joku päätös, voidaan todeta, että ’se olikin ihme’ tai että ’niin he kaikki kuolivat’.
Elämä on paras kirjoittajakoulu
Sekä Buk-Swienty että suomalaisten laitosten esipuheet mainitsevat, että Karen Blixen sai kirjoilleen suurinta menestystä Yhdysvalloissa. Siellä häntä juhlittiin ja hän sai palkintojakin. Mistähän se johtui? Oliko se vain hyvän markkinoinnin ansiota vai oliko Yhdysvalloissa jotain erityistä ’vastaanottajuutta’ tarinoille, jossa mennään ja otetaan haltuun toisten maita, metsästellään suuria villieläimiä ja pidetään maatiloilla palvelijoita, suorastaan orjia?
Tanskalaiset ottivat alkuun kirjat vähän nyreästi vastaan. Myöhemmin Blixenistä toki tuli maassa ’kansallinen kuuluisuus’.
Blixenin ensimmäisten tarinoiden hahmoja pidettiin Tanskassa ’moraalittomina’ ja hänen kaipuutaan entiseen ’kollektiiviseen’ kulttuuriin kerta kaikkiaan ajastaan jääneenä. Kun ei ollut kyse siitä, että ’työläisille’ pitäisi suoda paremmat ja tasa-arvoisemmat olot, vaan että koko yhteiskunnan pitäisi peruuttaa takaisin aikaan, jolloin toiset olivat ’ikuisesti uskollisia palvelijoita’ ja toiset ’isäntiä tai emäntiä’ jotka kohtelivat sitten näitä hallittaviaan ’hyvin’, mutta ei koskaan tasa-arvoisesti.
Karen Blixenin toinen tarinakirja ’Vinter eventyr’ julkaistiin sota -aikana 1942 ja sen tarinat on pääosin sijoitettu entisaikojen Tanskaan. Suomeksi se saatiin Juho Tervosen kääntämänä 1961nimellä ’Talvisia tarinoita’.
Näissä tarinoissa juonet ovat hieman keventyneet ja kuvatut henkilöt ovat siirtyneet ’alemmas’ yhteiskunnan rappusilla. On kauppiaita, laivanvarustajia ja jopa maatyöläinen. Tapahtuma-aika on edelleen jossakin 1800-luvulla, ehkä sen lopulla.
Tarinakirjojensa välissä, vuonna 1937, Karen Blixen julkaisi kirjoittajan uransa kuuluisimman kirjan ’Den afrikanske farm’, suomeksi ’Eurooppalaisena Afrikassa’, jossa hän muistelee elämäänsä ja kokemuksiaan kahvitilallaan. Samaan aikaan hänen ex-puolisonsa Bror Blixen, niin ikään rahattomana Afrikasta lähteneenä, oli kirjoittanut oman kirjansa Afrikka-muisteluksista. Koska Karen Blixenillä oli sukunsa kautta suhteita kustannusmaailmaan, hän pystyi painostuksellaan estämään Brorin kirjan julkaisemisen Tanskassa.
Karen Blixen neuvoi usein nuoria ihailijoitaan: Ei pidä heti pyrkiä kirjoittamaan jotain. On parempi ensin elää elämäänsä ja katsoa sitten, mitä siitä syntyy.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti