Kiinan pitkä peli

Jättiläisvaltio Kiina kiinnostaa jatkuvasti.  Olen kirjoittanut siitä ennenkin, näemmä viimeksi kaksi vuotta sitten, heinäkuussa 2023, ja silti tuntuu, että moni asia on taas jo aivan eri tavalla.

Kestääkö Kiinan talouden ennennäkemätön vauhti? Kuinka paljon uusia moottoriteitä, siltoja, pilvenpiirtäjiä, miljoonakaupunkeja, ostoskeskuksia ja tehtaita sinne oikein mahtuu? Vai onko se kupla, joka itseasiassa on jo puhjennut? Kaupunkeja on jäänyt myös tyhjiksi, pilvenpiirtäjissä vain tuuli ulvoo ja hissikuiluissa asuvat lepakot – eikä niitä kaikkia täytettykään suomalaisilla hisseillä. Monet suomalaisyritykset ovat heränneet kiinalaisista unelmistaan ja vetäytyneet takaisin kotimarkkinoille, saamiaan kolhuja parantelemaan. Pandatkin lennätettiin meiltä jo pois – ei riittänyt raha noiden jättisyöppöjen bambuun.

Kiina on levittäytynyt likimain kaikkialle maailmaan myös rahoittajana. Moni valtio, maakunta ja kaupunki on asetellut punaiset matot kiinalaisten sijoittajien tulla. Odotetaan lentokenttiä, tunneleita, bioenergialaitoksia, kaivoksia ja datakeskuksia.  Monet niistä jäävät näköjään lopulta toteutumatta – ja ne, jotka on saatu, tekevät kohteestaan nöyrän velallisen Kiinan ohjailtavaksi.

Ei kai tässä lopultakaan mitään kovin ihmeellistä ole. Maailman sivu on paljon lupailtu ja suunniteltu, mutta konkretiaa on syntynyt vähemmän – ja se on kovin usein ollut erilaista kuin piti.

Kiinan sanotaan nyt ’pelaavan pitkää peliä’ – sillä on kärsivällisyyttä edetä hitaasti ja kuitenkin olla koko ajan valmiina iskemään, kun sopiva hetki koittaa. Puhutaan taustana olevasta tuhansien vuosien kulttuurista ja konfutselaisista ajatuksista ja ties mistä. Voi olla.

Tai sitten on vain opittu ihan lähihistoriasta, kuten siitä, miten Puhemies Mao ajoi kommunistista utopiaansa näännyttämällä kansaansa järjettömissä teräksentekotalkoissa tai patotyömailla, joissa edistystä ajateltiin saatavan lihasvoimalla ja väkivallalla, kun teknologiaa ja osaamista ei ollut. Hänen ’pitkä pelinsä’ oli lopultakin varsin tempoilevaa.

Jos Kiinan ’todella pitkän pelin’ tavoitteena on nousta maailman johtavaksi valtioksi, millainen maailma siitä tulisi? Kaksinapainen USA - Neuvostoliitto -kuvio on jo nähty. USA:n ylivaltakin on nähty. Venäjän ylivallan tyyli osataan kyllä - Suomessa hyvinkin – kuvitella. Mutta millaista olisi sellaisessa maailmanjärjestyksessä, jossa Kiina olisi johtava valtio?  Se on vielä ainakin minulle tuntematonta. Siksi luen suurella mielenkiinnolla kaikkea, mitä Kiinasta on tarjolla.

Tämänkertainen kirjakolmikkoni on kotimaisten kirjoittajien tuottamaa. Toimittaja Eeva Erosen ’Jättiläisen askeleet – matka Kiinan talouteen’ taustoittaa maan talouskasvun rakennetta ja kuvaa tavallisten ihmisten kokemuksia systeemin syövereissä. Toimittaja ja kirjailija Markus Leikola kuvaa tiiliskiviromaanissaan ’Kun vedet liikkuvat’ kiinalaisten äärimmäisiä kokemuksia 1930-luvulta nykypäivään. Toimittajien Mika Hentunen ja Kristiina Helenius yhdessä kirjoittama ’Kiinan maailma – tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet’ setvii Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteiden murrosta ja tilaa.

 

Talouden tiikereitä ja kärpäsiä

 

Talousasioihin perehtynyt toimittaja Eeva Eronen on opiskellut ja työskennellyt Kiinassa muutamia vuosia ja hänen kirjansa ’Jättiläisen askeleet – matka Kiinan talouteen’ on vuodelta 2017.  Onko sen sisältö jo muuttunut vanhentuneeksi, huomaan miettiväni kirjaa aloittaessani. Onneksi ei, sillä Eronen on tehnyt analyysinsä ja henkilöhaastattelunsa sopivan laveasti ja kokonaisuuksia rakentaen. Taloudessa jo nähdyt nousut ja laskut, hurjat rakennusboomit ja puhjenneet kiinteistökuplat, eivät ole kirjan kokonaisuutta ainakaan vielä muuttaneet.

Alun historiakatsaus selvittää hyvin, minkälaiselta pohjalta Kiinan uutta talousjärjestystä ryhdyttiin luomaan Maon kuoleman jälkeen 1970-luvun lopussa. Kommunismin propagoimasta edistyksestä huolimatta kansasta neljä viidesosaa työskenteli vielä maaseudulla ja kärsi aliravitsemuksesta tämän tästä.

Puoluejohtaja Deng Xiaoping ryhtyi tuomaan talouteen uudistuksia pikkuhiljaa; maataloudessa alettiin sallia yksityiset viljelypalstat ja pienet kyläyhteisöjen omat yritykset. Kun niistä saatiin hyviä kokemuksia, alettiin markkinataloudelle ’antaa liekaa’ yhä enemmän.  Yliopistoihin panostettiin, nuoria koulutettiin. Suuri mullistus oli varsinaisten ’erityistalousalueiden’ perustaminen ja ulkomaisen pääoman houkutteleminen niihin. Kun Dengin uudistuksia vastustanut vanha kaarti alkoi poistua puolueen johdon riveistä, eli ’lähteä tapaamaan Marxia’, pääsi uusi talousajattelu vauhtiin. Suunnilleen vuodesta 1993 Kiinan katsotaan harjoittaneen ’sosialistista markkinataloutta’.

Muutokset ovat olleet valtavia ja nopeita. Alueelliset erot ovat myös suuressa maassa suuret. Syrjäkylillä nähdään edelleen ajoittain nälkää, kun suurkaupungeissa miljardöörit koettavat keksiä jotain viihdykettä, millä rahojansa kuluttaa. Samalla kadulla saattaa nähdä kerjääviä vanhuksia ja rivin Ferrareita.

Eeva Eronen selvittää perusteellisesti Kiinan yksityisten yritysten, valtionyritysten ja pankkijärjestelmän toimintaa. Sosialismista tai kommunismista sen perinteisessä muodossa järjestelmä tuntuu olevan varsin kaukana, mutta kaikessa ylintä valtaa pitävä puolue ei halua vanhoja opinkappaleitaan lakkauttaa, joten ne ’pidetään voimassa’ vaikka se oudolta tuntuukin.

Kaikkein kiinnostavinta antia Erosen kirjassa ovat ’tavallisten’ kiinalaisten haastattelut. Kuinka he tähän kaikkeen suhtautuvat? Häiritseekö jatkuva valvonta heitä? Millaista on ’alemman keskiluokan’ koettaa hankkia omistusasunto? Kuinka pientä eläkettä saava voi yrittää parantaa talouttaan pörssiosakkeita hankkimalla? Mikä ihme on kaikkien kiinalaisten elämään merkittävästi vaikuttava ’hukou’? Se on ns. kotipaikkaoikeus, ja sen saaminen tai sen muuttaminen johonkin toiseen paikkaan on erittäin hankalaa. Ilman sitä ihminen on aivan suojaton: hän ei saa terveydenhoitoa, ei sosiaalietuuksia eikä edes lapselleen paikkaa päivähoitoon tai kouluun.  

 

Vedenpaisumusta odotellessa

 

Toimittaja ja kirjailija Markus Leikola on monipuolinen kirjoittaja, joka on muun muassa käsitellyt maailman poliittista historiaa ’maagisen realismin’ sävyttämissä suurromaaneissa. ’Kun vedet liikkuvat’ (2025) sukeltaa kahden kiinalaisen naisen, Xiyin ja Yixin, elämän kiemuroihin liki sadan vuoden ajalta.

Kiinalaista henkilöhistoriaa kuvattaessa tulee kliseisesti aina ensimmäisenä mieleen joku, joka kuokkii huonosti tuottavaa peltoa jossakin hyvin syrjäisessä kolkassa. Eikä se tietysti ihme olekaan, kun valtaosa kansasta eli juuri niin. Tästä virkistävästi poiketen Markus Leikola on sijoittanut tarinansa alkuosan 1930-luvun Shanghai’hin ja nimenomaan sen viihde- ja elokuvateollisuuteen. Tämä ’Kiinan Hollywood’ oli omana aikanaan varsin eloisa paikka, jossa oli myös paljon ulkomaalaisia. Siellä toinen tarinan naisista luo uraa näyttelijänä.

Tarinan toinen päähenkilö puolestaan kasvaa professoriperheessä Beijingissä ja tapaa yliopistolla amerikkalaisen, joka opettaa hänelle mm. mitä on kybernetiikka ja mikä on juutalainen. Lopulta naisesta tulee meteorologi ja ilmastotieteilijä.

Kummankaan naisen elämä ei pääse etenemään rauhallisesti. Toinen päätyy lopulta kommunistien vankileirille kidutettavaksi ja raiskattavaksi, toinen puolestaan kokee samaa tasavaltalaisten, Kuomintangin, kynsissä.

Kirja suorastaan pursuaa henkilöitä, paikkakuntia ja dramaattisia juonenkäänteitä. Henkilögalleriassa vaikuttaa esimerkiksi Maon kuuluisa neljäs vaimo Jiang Qing ja siellä vilahtaa hetken myös nuori ja innokas Xi Jinping.

Kuinka mahtaa kaikki lopulta päättyä? Pystyykö valtio pitämään tiukassa otteessaan niin kansalaisensa kuin ilmastonkin? Määrääkö se, minne vedet liikkuvat ja minne ihmiset?

 

Onko nyt Kiinan vuoro?

 

Suurvaltasuhteet ovat juuri nyt suuressa murroksessa ja se herättää pelkoa ja epävarmuutta ympäri maailmaa. Samaan aikaan myös teknologia kehittyy nopeammin ja arvaamattomammin kuin pystymme käsittämään. Voittaako tekoälykisan ChatGPT vai DeepSeek?

Tätä hämmentävää tilannetta koettavat osaltaan purkaa Mika Hentunen ja Kristiina Helenius  tuoreella kirjallaan ’Kiinan maailma – tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet’( 2025).  Kirjan runsaista asiantuntijahaastatteluista ja kommenteista uusimmat ovat tämän vuoden keväältä.

Hentusella on taustaa kirjeenvaihtajana sekä Yhdysvalloissa että Kiinassa. Helenius puolestaan on toiminut mm. suomalais-amerikkalaisen kauppakamarin toimitusjohtajana.

Kiinan muutaman vuosikymmenen aikana tapahtunut huima nousu on perustunut monen suotuisan tekijän yhtäaikaiseen vaikutukseen. Maassa on ollut vakaa poliittinen tilanne, valtavat luonnonvarat ja äärettömän edullinen väestörakenne. Vanhukset olivat kuolleet sodissa ja puhdistuksissa, nuorta työikäistä väestöä oli runsaasti ja heillä huollettavanaan vain yksi lapsi. Kansainvälisestikin Kiina sai osakseen varsin paljon sympatiaa ja edullisia kauppasopimuksia.

Yksi toisensa jälkeen nämä tekijät ovat nyt muuttuneet epäsuotuisammiksi. Luonnonvarat alkavat vähetä, saastuneisuus on monilla alueilla merkittävää. Ruokaakin Kiina joutuu jo tuomaan ulkomailta. Halpaa työvoimareserviä ei enää ole, ja nykyään nelikymppiset ’yhden lapsen’ kauden kansalaiset nääntyvät huollettavien vanhustensa määrään.  Kansainvälinen ilmapiiri on kireämpi.  Kiinalaisia epäillään teollisuusvakoilusta ja kybervaikuttamisesta.

Epävarmuutta ja vaikeita asioita on kertynyt erityisen runsaasti Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteisiin. Kyse on muun muassa tulleista, tärkeiden metallien ja teknologioiden vientikielloista, tiettyjen yritysten boikotoinneista ja turvallisuuspoliittisista ärhentelyistä Taiwanin suhteen.

Asioita ei tee yhtään helpommaksi se, että eniten on viime aikoina muuttunut Yhdysvaltojen politiikka; Trumpin toinen kausi näyttää olevan täysin arvaamaton ja mitkä tahansa entiset sitoumukset voidaan heittää yli laidan.

Kun Yhdysvallat alkuvuodesta 2025 yllättäen kävi omien yliopistojensa kimppuun ja katkaisi liittovaltion tutkimusohjelmia ja yliopistojen rahoitusta, käynnisti Kiina välittömästi rekrytointikampanjan, ja kutsui kohdennetusti amerikkalaisia osaajia omien tieteellisten hankkeidensa pariin.

Tulevaisuus ei kuitenkaan vain ’tapahdu meille’ vaan meillä on kyky vaikuttaa siihen, toteavat Hentunen ja Helenius. Ehkä viiden vuoden päästä tiedämme, miten tässä kävi.

 

***

 

 

Kulttuurikerrostumia Istanbulissa

Lukemisen viehätyksistä suurimpia on kirjojen avulla luoda kuvaa jostain ajasta tai paikasta. Mitä täällä tapahtui tuhat vuotta sitten? Mitä kolmesataa vuotta sitten? Jo sekin riittää saamaan veren kiertämään vilppaammin, kun palaa johonkin oman nuoruutensa kaupunkiin kolmenkymmenen vuoden jälkeen.

Turkkilainen, pääosin islamilainen Istanbul, entinen kristitty ja kreikkalaiskatolinen Konstantinopoli, entinen hellenistinen Byzantion, tarjoaa mahtavat mahdollisuudet tällaiseen aikamatkailuun. Olen kirjoittanut Istanbulista tässä blogissani aiemminkin, mutta en voinut välttää innostustani, kun käsiini osui englantilaisen ladyn ja suurlähettilään puolison kirjekokoelma ’Elämänmenoa Kultaisessa Sarvessa’. Siinä lady Wortley Montagu lähettää kotipuoleen matkakirjeitä 1700-luvun alun Istanbulista.

Kun olin jälleen joutunut Istanbulin pauloihin, etsin siitä lisää lukemista. Varsin moni kotimainen kirjailijakin on raportoinut tuntemuksiaan sieltä – Mika Waltari, Antti Tuuri, jne. – ja turkkilaisille se on ilman muuta suuri inspiraation lähde; Orhan Pamuk ja Elif Shafak tulevat ensimmäisinä mieleen.

Monien mahdollisuuksien joukosta tartuin kuitenkin suomalaisen toimittaja Reeta Paakkisen kirjaan ’Kotona Istanbulissa -tositarinoita Turkista’, koska se oli suhteellisen tuore (vuodelta 2013) ja koska se tarjosi tavallaan hauskan ’vastineen’ lady Wortley Montagun kuvauksille. Vaikka kirjoitusten välillä on kolmesataa vuotta, kumpikin nainen käyttää lukijansa kiinnostuksen herättämiseen samaa kikkaa: Täällä ei ole lainkaan sellaista, kun te muut siellä kotipuolessa luulette ja se, että pidätte tänne matkustamista outona ja pelottavana, on aivan turha huoli.

Kolmanneksi kirjojeni ryppääseen valikoin Istanbulin muistojaan kertovan turkkilaisen naisen kirjoittaman teoksen. ’Elämä on karavaaniseralji’ teoksen kirjoittaja Emine Sevgi Özdamar edustaa sitä suurta ihmisjoukkoa, joka on syntynyt ja kasvanut Turkissa, mutta päätynyt vaihtamaan asuinpaikkansa muualle: Saksaan. Hän lähti maasta ensi kerran jo suuressa 1960-luvun ’vierastyöläisten’ kutsumisessa. Kun Istanbulin rautatieasemalla Saksan viranomaiset jakoivat viikonloppuna junalippuja ja osoitteita: tänne asuntolaan menette ja tähän tehtaaseen ilmoittaudutte maanantaiaamuna töihin, tervetuloa maahanmuuttajat meille.  Sellainenkin aika on joskus ollut!

 

Jatkuvat naamiaiset naisten ilona

Lady Mary Wortley Montagun kirjeitä on Britanniassa koottu moniin editoituihin niteisiin, joista poimitut ’Life on a Golden Horn’ kirjeet Ville-Juhani Sutinen on 2010 suomentanut kokoelmaksi ’Elämänmenoa Kultaisessa Sarvessa’.

Ensimmäinen kirje on elokuulta 1716, jolloin Wortley Montagu on päässyt vasta laivalla yli Kanaalin ja tutustuu Rotterdamiin. Siitä reissaaminen hevoskyydeillä ja välillä vesitse jatkuu. Syyskuussa ollaan jo Wienissä, jossa keskitalvi vierähtääkin. Huhtikuussa ollaan viimein Adrianopolissa, Turkissa, ja toukokuun 1717 kirjeet kertovat jo Konstantinopolista, jolla nimellä kaupunkia enimmäkseen tuolloin kutsuttiin.

Ihailen ja ihmettelen tuon ajan ihmisten sitkeyttä ja kaikkien matkustamisen vaivojen kestämistä. Nykyään jo muutaman tunnin viivästys jossakin saa matkustavaiset tolaltaan. Toinen asia, jota jaksan ihailla, on kirjeiden kulkeminen. Niitä jaksetaan kirjoittaa ja kulkevat, vaikka sitten hitaastikin. Kaikki kunnia entisille postilaitoksille!

Lady Wortley Montagu kuului tietenkin aikansa yläluokkaan, jolla oli koko ajan mukana suuri saattue – olihan puoliso peräti suurlähettiläs – mutta rouvan kirjeet ovat hilpeän ’epäsovinnaisia’. Siksi ne varmaan ovat säilyneetkin näin kauan mielenkiinnon kohteena. Hän on sitä mieltä, että brittien puheet turkkilaisten naisten alistetusta asemasta ovat varsin liioiteltuja. Monessa asiassa turkkilaisten -toki yläluokkaisten - naisten elämä on paljon mukavampaa ja hauskempaa kuin briteillä.

Kahdella paksulla viitalla/hunnulla kuorrutettuina turkkilaisnainen voi kulkea kaduilla aivan rauhassa, kukaan ei rohkene häntä häiritä. Hän elää kuin ’jatkuvissa naamiaisissa’, joissa hän voi tunnistamattomana käväistä missä mielii – ja arkea piristävien rakkausjuttujen hoitelu sujuu näin hyvin helposti.

Naisten ’arkinen’ kelliminen kotona pehmeillä tyynyillä, makeisia napostellen ja uskomattoman kauniiksi laittautuneena, saa ladyn kadehtimaan turkkilaisia sisariaan toden teolla.  Jopa kylpylään lady uskaltautuu, ja antaa siitä hyvin myönteisen kuvan. Niin britti hän kyllä on, että ei itse uskaltaudu mukaan, vaan pitää korsettinsa tiukasti päällä. Turkkilaiset naiset nyökyttelevät ymmärtäväisesti: brittinainen ei varmaan saa riisua tuota kummaa kapinetta ilman aviomiehensä lupaa, tiukasti valvottu sisko-parka.

 

Elämä kirjava kuin matto

Emine Sevgi Ödzamar julkaisi riemunkirjavat ja loppumatonta puhetta pursuavat muistelmansa saksaksi 1992. ’Das Leben ist eine Karawanserei’ on varmasti ollut melkoinen suomennettava Raija Jänickelle, mutta niin vain ’Elämä on karavaaniseralji’ saatiin suomeksi 1999.

Kirjailija syntyy Anatolian Malatyassa heti sodan jälkeen 1946, ja muuttaa perheen isän vaihtuvien työpaikkojen perässä monta kertaa. Istanbulissa häntä pilkataan ’Anatolian kurdiksi, jolla on häntä takapuolessa’, Bursassa taas ’Istanbulin tytöksi, joka on heiveröinen ja osaamaton’. Välillä käydään myös Ankarassa, sitten palataan taas Istanbuliin.

Sevgi Ödzamarin perhe on köyhä, sen kokema Istanbul ja muut kaupungit näyttävät rupisemmat puolensa. Perheen asunnot vaihtuvat vuokrakasarmista toiseen. Arkinen elämä on erittäin värikästä. Joskus samalla kadulla asuu ’uskovaisia’, jotka katsovat karsaasti. Perhe saa hävetä isää, joka tämän tästä sortuu kapakkaan viinan ja prostituoitujen pariin. Toisaalta jossain vaiheessa juuri heillä on vähän aikaa moderni sohva ja nojatuolit, jotka tekevät heistä naapurustossa ’tärkeän’. Heidän sohvansa ja tuolinsa lainataan tämän tästä ’rekvisiitaksi’ toisten perheiden asuntoon siksi aikaa, kun siellä käy ’morsiamenkatsojia’.

Perheen naisten yhteinen kylpyläkokemus on varsin riemastuttava. Perusasiat hamamissa ovat edelleen hyvin samat kuin jo 1700-luvulla, mutta ’alemman luokan’ naisten kielenkäyttö on suorasukaisempaa.

Mummot ja tädit ovat äidin ohella tärkeitä kasvattajia, jotka vastaavat perinteen siirtämisestä ja toisaalta myös ennakkoluulojen ja kahlitsevien perinnäistapojen kulkeutumisesta seuraavalle naispolvelle. Yhteentörmäyksiä tulee väistämättä. Lopulta ollaan niin pitkällä, että nuori nainen lähtee ilman perhettä tehdastyöläiseksi Saksaan.

 

Glittertoppia ylle ja baanalle

                             

Reeta Paakkinen edustaa sitä nuorempaa suomalaisnaisten sukupolvea, joka on tottunut matkustelemaan, opiskelemaan ja työskentelemään ulkomailla. Lontoossa eläminen ei suuresti hetkauttanut hänen sukulaisiaan ja tuttujaan, mutta päätös muuttaa Turkkiin nostatti jo ihmetystä ja jopa silkkaa kauhua.

’Mä en ikinä muuttais Turkkiin, siellä alistetaan naisia’ sanoivat nuoremmat. ’Miten ihmiset voivat elää siellä, kun eivät syö sianlihaa’ päivittelivät vanhemmat.

Kirjassaan ’Kotona Istanbulissa – tositarinoita Turkista’ (2013) Paakkinen kertoo monenlaisista kokemuksistaan turkkilaisperheen ’nuorena miniänä’ ja toisaalta toimittajan työssään eri puolilla Turkkia ja Välimeren aluetta.

Paakkinen haluaa muistuttaa, että Turkki on viime vuosikymmeninä kehittynyt, vaurastunut ja modernisoitunut paljon enemmän, kuin ihmiset Suomessa ehkä ajattelevat. Toisaalta erot maassa ovat suuret – elämä syrjäseudun pikku maaseutukylässä on aivan eri planeetalta, kuin meno suurkaupunkien sykkeessä. Turkkilaisten enemmistö elää kuitenkin jo suurissa kaupungeissa.

Islamin vaikutus arkipäivään on aivan viime vuosina (etenkin 2016 ns. vallankaappausyrityksen jälkeen) vahvistunut, ja huivipäisiä naisia ja moskeijoissa käyviä miehiä näkyy nyt enemmän kuin aiemmin, mutta Istanbul on silti enimmäkseen ’maallinen’ ja erittäin monitahoinen. Kaupungissa on yli 16 miljoonaa asukasta ja sinne mahtuu erilaisia yhteisöjä ja alakulttuureja niin paljon, ettei niiden tuntemiseen muutama vuosi riitä.

Istanbul on laaja, niin tuhansien vuosien historiallisilta kerrostumiltaan, kuin maantieteellisestikin. Kaupungin liikennelaitoksen busseilla voi matkustaa 75 kilometrin matkan, Euroopan puolen esikaupungeista Aasian puolen Kartaliin.

Paakkisen anoppi pukeutuu räväkämmin kuin nuorisokaan Suomessa, ja ensi töikseen hän lähettääkin miniäkokelaan kauppaan ostamaan lyhyempää hametta ja muodikkaampaa käsilaukkua.  Toisaalta tuttavapiiriin kuuluu naisia, jotka käyttävät jatkuvasti päähuivia ja haluavat tyttäriensäkin ryhtyvän sitä käyttämään.

Kun tuttavuuksia ja etenkin avioliittoja ryhdytään solmimaan, tutkitaan vastapuolen ’tyyli’ tarkasti. Jos tuttavan perhe on ’liian uskonnollinen’ tai ’liian maallinen’, läheistä yhteyttä ei synny. Tärkeää on myös tietää ja toimia kunkin asuinalueen ’tavan’ mukaisesti.  Säännöt pitää osata rivien välistä, vaikkei ääneen mitään sanottaisikaan.

Työelämässä Reeta Paakkinen pystyi toimimaan melko vapaasti, vaikka omat ’me-too’ kokemuksensa ja poliittisesti liian arkaluontoisten juttujen välttämisen hänkin on joutunut ottamaan huomioon. Meluisaan ja vilkkaaseen Turkkiin hän on kuitenkin jo niin kotiutunut, että on viihtynyt siellä neljännesvuosisadan, vaikka maa onkin jatkuvassa muutoksen tilassa.

 

***

 

 

Kaikesta jää jälki

Löysin ilokseni kesälukemiseksi riittävän kepeän, mutta silti aidosti kiinnostavan dekkarisarjan.

Sen päähenkilönä on Ruth Galloway -niminen arkeologi, nimenomaan ’forensinen arkeologi’, joka oman yliopistotyönsä sivussa avustaa poliisia tarvittaessa. Tarvetta tietenkin tulee ihan jatkuvasti – vanhoja luita ja outoja kaivamisjälkiä löytyy brittiläisen Norfolkin kylmällä rannikolla poliisien ihmeteltäväksi liki viikoittain.

Dekkarisarjan kirjoittaja Elly Griffiths (oikealta nimeltään Domenica de Rosa) on tutustunut arkeologiaan aviomiehensä ammatin kautta – kuten Agatha Christiekin aikoinaan. Kaivamisten kohteet ja koko toiminnan muoto on tietenkin nyt aivan erilainen kuin Christien kuvaamissa brittiläisen imperiumin ’kulta-ajan’ arkeologiamysteereissä, joissa käytiin hellekypärät päässä ottamassa parempaan talteen Lähi-idän maiden muinaiset aarteet.

Elly Griffiths on aloittanut tämän hyvin suosituksi tulleen dekkarisarjansa vuonna 2009. Päähenkilö Ruth Galloway on 2000-luvulle sopivasti pitkälle kouluttautunut, itsellinen nainen, joka osaa ammattinsa. Jotta häneen saataisiin jotain kiinnostavaa säröä, hänellä on tytär, jonka hän kasvattaa yksin. Sarjan alkupään kirjoissa tytär on aivan vauva ja Galloway loikkii kaivausmontusta aina välillä autoon antamaan tuttipulloa tyttärelleen. Brittiläiset äitiyslomat!

Varsinaisen rikosten ratkomisen ja syyllisten pidättämisen hoitaa tietenkin virkavalta: Kings Lynn’in poliisilaitoksella rikoskomisario Nelson alaisineen ja joskus pomoineenkin on jatkuvasti tekemisissä Ruth Gallowayn kanssa. Juonikuvioiden monipuolisuus on taattu sivuhenkilöiden monenkirjavuudella: Ruthilla on yliopistolla apurahoista riitelemässä sekä ikäviä että mukavia työkavereita. Hänellä on yltiö-uskovaiset vanhemmat, joiden kanssa hän on melko vähän tekemisissä.  Sen sijaan hänellä on hyvin läheinen ystävä, joka on kaiken muun lisäksi myös druidi – siis kelttiläisen muinaisuskon ’pappi’. Ja on monia muita ystäviä, ja ystävien eksiä ja nyksiä.

Kuka siis olikaan Ruthin tyttären isä? Asia kyllä tuodaan esille sarjan jokaisessa kirjassa ja Ruthin perhekuvio säilyy tarinoiden tausta-aineistona, mutta se pysyy siellä. Ruth ei ole romanttinen ’ihmissuhdepähkäilijä’, vaan itsenäinen - ja itsepäinenkin – nainen, joka elää omaa elämäänsä varsin tyytyväisenä. Kaikkea ei voi saada, mutta paljon voi. Ja kaikesta jää jälki, kuten Ruthin tärkein opettaja  yliopistolla aikoinaan oppilailleen painotti.

 

Meri peittää ja paljastaa

 

Elly Griffiths julkaisi ’The House at Sea’s End’ kirjansa 2011 ja suomeksi ’Jyrkänteen reunalla’ ilmestyi 2018. Kirjan suomentaja on Anna Lönnroth, josta erikseen mainitaan, että hän on koulutukseltaan myös arkeologi.

Kuten nimestä voi arvata, mysteerin ytimessä on ennen niin komea talo jyrkänteen reunalla. Kun se 1930-luvulla rakennettiin, sillä oli tilaa rannan läheisyydessä yllin kyllin. Talon ja rannan väliin mahtui mukava puutarhakin. Nyt kaikki on toisin.  Pauhaava Pohjanmeri kaivertaa rannikkoa, joka romahtaa alas vuosi vuodelta. Puutarha on kadonnut kokonaan ja meren voima uhkaa jo taloakin. Itse asiassa sen romahtamista pidetään jo varmana.

-Saakelin ilmastonmuutos nopeuttaa eroosiota ja minä menetän taloni, eikä kelvoton hallitus tee asialle yhtään mitään, meuhkaa vihainen kuuluisuus asiasta telkkarissa. Hän on meppi, Euroopan parlamentin jäsen siis, ja hänen sukutalonsa tuho pitäisi estää.  Mutta miten?

Niinpä niin, briteillä oli vielä kirjan ilmestymisaikaan 2011 meppejä. Nyt brexitin jälkeen ei enää ole. Tuskin ’kontrollin omiin käsiin’ ottaneet britit kuitenkaan ovat vieläkään eroosiota kesyttäneet.

Kun meri jauhaa rantaa rikki, tulee se jauhaneeksi myös esille jotain, mikä on joskus piilotettu syvälle rannan luolaan hiekkakerrosten taakse. Kenties jo sota-aikana. Siitä rikosmysteeri lähtee liikkeelle.

Muutamia takautumia ja sodassa piilotettuja asioita tulee Ruthille mieleen myös 1990-luvulta Bosnian sodasta, jonka jälkiä hän oli nuorena harjoittelijana kaivamassa.

Vapaasti vellomaan päässyt meri nostaa esiin, mutta myös vie mennessään. Poliisien ja Ruth Gallowayn taistelu vuoroveden voimaa vastaan onkin varsin jylhää luettavaa.

Ihmettelen aina kuvauksia vuoroveden mahdista, kun sellaista ei meidän rannoillamme voi kokea.

 

Haudasta otettiin yhteyttä

Elly Griffiths’in ’Dark Angel’ ilmestyi 2018 ja Anna Kangasmaan suomentama ’Musta enkeli’ tuli meillä saataville 2021.

Tässä kirjassa Ruth saa kutsun Italiaan. Nuoruuden tuttava joltakin arkeologian kurssilta tekee yllättäen ehdotuksen. Rooman liepeillä olevaan pikkukaupunkiin tarvittaisiin nyt ’kuuluisa ulkomainen expertti’, ja Ruth on sellainen. Hän on jo saanut mainetta kirjoillaan ja julkaisuillaan. Ruth halutaan paikalle lausumaan arvioita TV-ohjelmaan, jossa tämä tuttava, melkoisesti itseään täynnä oleva arkeologi, esittelee kaivauksiaan – ja omaa erinomaisuuttaan. Hänhän on italialainen mies.

Ruth päättääkin tarttua tilaisuuteen ja jättää kalsean Norfolkin hetkeksi. Tytär on jo esikoulu-ikäinen, eivätkä he juurikaan ole päässeet matkustamaan. Tässäpä tilaisuus yhdistää huvi ja hyöty. Mukaan lähtee myös ystävätär ja tämän pieni poika.

Ruth pystyykin ’karismallaan’ pelastamaan arkeologiaa käsittelevän TV-ohjelman jatkon. Ohjelma aiottiin jo lopettaa, koska se ei tuotantoyhtiön mielestä ole ’riittävän kiinnostava’. Mutta tapahtumat eivät jää roomalaiskauden arkeologisiin löytöihin, vaan ruumiita alkaa ilmestyä lisää. Ihan tuoreitakin.

Eihän siinä Ruthin lomailusta tahdo tulla mitään. Kuvioita sotkee myös laittomasti Italiassa oleva syyrialainen pakolainen, toisen maailmansodan aikainen fasistien ja partisaanien katkera taistelu ja tietenkin roomalaiskatolinen pappi ja rippisalaisuus. Sitten paikkakunnalle osuu vielä maanjäristys.

Silloin rikoskomisario Nelsonin on jo lähdettävä tulemaan paikalle.

 

Perinteisen ydinperheen onnea

 

Elly Griffiths’in ’The Night Hawsk’ ilmestyi 2021 ja Anna Kangasmaan suomentama ’Yöhaukat’ 2023.

Tarinan alussa kohtalaisen menestynyt tutkija ja bioteknologiayrittäjä sekä hänen opettaja-vaimonsa on löydetty ammuttuina. Aikuisten lasten ensikommentti uutiseen on tyly: Vanhempamme olivat kylmiä ja isämme täydellinen hirviö, joten olemme tyytyväisiä, että he ovat kuolleet.

Tämä olisi ehkä tavanomainen poliisiasia, mutta samaan aikaan metallinpaljastimineen liikkuvat amatööri-arkeologit löytävät rannalta pronssikautisen asekätkön – ja myös ruumiin, joka ei ole vuorokautta vanhempi. Taas on otettava yhteyttä arkeologian laitokseen ja Ruth Galloway’hin.

Metallinpaljastimin liikkuvat amatööriporukat ovat tulleet muodikkaiksi kautta Euroopan. Pronssikautisen aarteen löytäminen on jo varsin mahtava juttu – ja ilmeisesti vielä aivan mahdollinen Norfolkin rannikolla.  Meillä Suomessa sellaisesta ei kannata haaveillakaan. ’Oikeat’ arkeologit suhtautuvat nurjasti siihen, että amatöörit ’sotkevat’ löytöpaikkoja osaamattomuuttaan, mutta kuitenkin he kokevat jakavansa yhteisen intohimon kohteen.

Kirjan juonikuvio pysyy kohtalaisen hyvin koossa, vaikka siihen on punottu mukaan hyvin monenlaisia aineksia. On oikeita vanhoja aarteita, on kansantaruja ja kummituskertomuksia, on nykyaikaisten tieteentekijöiden keskinäistä kateutta ja kilpailua.

Ruth, joka aina joskus kokee syyllisyyden häivähdyksiä elämisestään ’vain kaksin’ tyttärensä kanssa, saa havaita, että useammankin henkilön taustasta löytyy piiloteltu perhehelvetti, jossa ei todellakaan ole mitään tavoittelemisen arvoista.

 

***