Loppuvuosi on monien kirjallisuuspalkintojen aikaa. Joulusesonki on yhä edelleen kirjojen vahvin myyntikausi ja siihen mennessä pyritään uudet teokset ja tekijät rummuttamaan näkyviin.
Minäkin seurailin kustantajien ja median esille nostamia nimilistoja ja kirja-arvioita. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto on keskittynyt esikoiskirjoihin, kustantajien Kirjasäätiön Finlandia -palkinnot taas ovat kustantajien esille nostamia romaaneja, tietokirjoja ja lastenkirjoja. Koko maailman mittakaavassa ylimpänä keikkuu kirjallisuuden Nobel-palkinto.
Joinakin vuosina oma arvioni ja palkintojen jakajien mieltymykset menevät yksiin – aika usein taas eivät mene. Tärkeää on kuitenkin löytää uusia kirjailijoita luettavaksi ja siihen palkintoehdokkaiden listaukset ovat hyvä apu.
Nyt huomioni kiinnittyi esikoiskirjoissa turkulaisen Mikko Malilan teokseen ’Kastanjasota’, jossa joukko Martin kaupunginosan pikkupoikia elää 1990-luvun lamavuosia. Pystyin jossain määrin saamaan kiinni sekä kirjan ajasta että paikasta, vaikken koskaan pikkupoika olekaan ollut.
Nobel-voittaja, korealainen Han Kang, oli minulle ennestään täysin tuntematon, vaikka hänen teoksiaan oli jo käännetty runsaasti maailmalla – myös suomeksi – ennen syksyn Nobelia. Valitsin hänen teoksistaan sen, joka kirjastossa oli nopeimmin saatavilla. ’Ihmisen teot’ saa alkunsa 1980-luvun mellakoista ja hallituksen kovista otteista nuoria mielenosoittajia vastaan. En aavistanutkaan, kuinka ajankohtainen kirjan teemoista äkkiä tuli, kun Etelä-Koreassa puhkesi aivan yllättäen vallankaappauksen uhka joulukuun alussa.
Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Sanna Nyqvist oli Tieto-Finlandia ehdokkaana kirjallaan ’Rannalla’. Teos kertoi eri kirjailijoiden tavasta kertoa merestä ja käyttää sitä teoksissaan. Kun selasin kirjaston tietokantaa varatakseni ’Rannalla’ -teoksen, vastaani tuli Nyqvistin aikaisempi kirja ’Räjähdemiehen perintö’. Se käsitteli Nobel-palkintoa, sen ympärillä käytäviä valtakamppailuja ja tapaa arvottaa kirjallisuutta. Tämähän onkin kiinnostavaa, totesin, ja valitsinkin luettavakseni sen.
Näin siis tämän kertainen kirjakolmikkoni muodostui kahdesta palkintoehdokkaasta ja yhdestä palkinnon voittaneesta: Mikko Malila, Sanna Nyqvist ja Han Kang.
Pojat keskenään karussa maailmassa
Mikko Malila on syntynyt vuonna 1983, joten hänellä on periaatteessa mahdollisuus omiinkin muistoihin elämästä pikkupoikana keskellä 1990-luvun raatelevaa lamaa. ’Kastanjasota’ (2024) tapahtuu Turun Martin kaupunginosan kaduilla ja puistoissa, vanhassa suuressa kaasukellossa ja ruostuvissa telakkahalleissa.
Jossain haastattelussa näin Malilan kuvaavan kirjaansa ’niin kuin ’Ei enää Eddy’ kohtaisi ’Katto-Kassisen’. Se sai minut kiinnostumaan ja etsimään kirjan luettavakseni. Onhan näitä ’lapsuuden loppu’ -kuvauksia kirjallisuudessa paljon muitakin. Itselleni tuli hakematta mieleen elokuvana nähty ’Viimeinen kesä’ eli ’Nearly hit by a train’, jossa River Phoenix aikoinaan nousi maineeseen.
Malilan pojat eivät ole sentään niin kurjissa oloissa kuin Eduard Louis’n Eddy, mutta Katto-Kassisen tapainen mielikuvitushahmo on tarpeen, jotta ahdistavaa todellisuutta pääsee pakoon ja saa voimaa kasvaa. Koskettavaa on, kuinka yksin Malilan kuvaamat pienet pojat perheissään ovat.
Isät ovat hajalla, kun työ ja ura ei enää anna itsetuntoa. Vaikka kuinka nuoleskelisi ja nöyristeli, niin lomautus tai irtisanominen iskee. Äidit ovat lähteneet paremman miehen perään tai mielenterveyshoitoon. Urheiluvalmentajat kiusaavat ja hyväksikäyttävät.
Jossain kohtaa Malila kirjoittaakin selkeästi näkyviin, että ’nämä ovat ilman naisia kasvaneita’ poikia. Jos heidän arkeensa olisi kuulunut vahva sarja siskoja, tyttöserkkuja, tätejä ja mummuja, tarina olisi kenties toisenlainen.
Malilan tapa kirjoittaa on jotenkin sympaattisen ’rauhallinen’, vaikka poikien kohtaloissa olisi mahdollisuuksia paisutteluunkin. Käykö heille lopulta huonosti vai hyvin – se ei kaikkien kohdalla ole mitenkään ilmiselvää. Joku heistä pohtiikin: Johtuuko tämän sakin outous alueen juomavedestä tai maaperän kemikaaleista?
Tekojen muisto ei katoa koskaan
Han Kangin koreankielinen teos on ilmestynyt 2014 ja siitä on englanninkielisen käännöksen ’Human Acts’ tehnyt Deborah Smith vuonna 2016. Sari Karhulahti on kääntänyt sen suomeksi ja ’Ihmisen teot’ on ilmestynyt meillä 2018.
Han Kangin teksti on jotenkin herkkää, aivan kuin helposti särkyvää ohutta lasia tai pergamenttia. Vaikutelman syntyminen on tavallaan outoa, sillä asiat, joita hän kuvaa, ovat hyvin raskaita. Rumia, julmia, kovia, ehdottomia. Ihmiset tapahtumien keskellä ovat uuvuksissa, sinnittelevät viimeisillä voimiensa rippeillä. Ehkä kuvittelin kirjan henkilöiden muistuttavan kirjailijaa itseään; siroa linnunluista, kevyttä, mutta uskomattoman sitkeää ihmistä.
Tapahtumat alkavat 1980 Gwangjun maakunnassa, jossa hallituksen paikalle lähettämät armeijan joukot kukistavat opiskelijoiden kapinaliikettä. Presidentti Park Chung-Hee haluaa säilyttää diktatuurinsa.
Yksi päähenkilöistä etsii veljeään lukion juhlasalista ja pihan ruumiskasoista. Häntä kalvaa valtava huoli ja syyllisyys: miksi en saanut vietyä pikkuveljeäni täältä pois, vaikka väkisin. Jos ruumista ei löydy, voiko ylläpitää toivoa hänen löytymisestään jostain muualta, elossa?
Nykyinen Etelä-Korea on näyttäytynyt maailmalle lähinnä yltäkylläisenä tavarataivaana ja puolihassun K-Popin rauhallisena kotimaana, joten neljänkymmenen vuoden takaiset järkyttävät tapahtumat tulevat varmasti monelle lukijalle yllätyksenä. Sitäkin suurempi ällistys oli, kun joulukuun alussa yhtäkkiä nykyinen presidentti yritti vallankaappausta ja parlamentin erottamista. Onko maailma taas tulossa hulluksi?
Han Kang kertoo Gwangjun tapahtumien keskelle joutuneista ihmisistä empaattisesti, mutta ei dramatisoiden. Hiljaisen, sitkeän kärsimyksen kuvaukset ovat vaikuttavia. Välillä teksti hipoo yliluonnollisen rajoja. Viiltävää on, etteivät ’ihmisten teot’ näytä hevillä unohtuvan, vaan Gwangjun verilöylyssä kuolleiden omaiset ja ystävät saavat kantaa kärsimystään loppuelämänsä.
Tapahtumista ei saa vuosikymmeniä myöhemminkään puhua. Niistä ei saa kertoa missään lehtihaastattelussa tai muissakaan yhteyksissä. Jopa tapahtumista myöhemmin kirjoitettu näytelmä aiheuttaa tekijöilleen suuria vaikeuksia. Se onneton kustannustoimittajakin, joka oli hyväksynyt tapahtumista kertovan näytelmän julkaisemisen, joutuu ahdistavaan kuulusteluun.
Eräs Han Kangin henkilöistä toteaa, ettei pystyisi ikinä kääntymään kristityksi, vaikka lähetystyöntekijät ovat innokkaina häntäkin lähestyneet. ’En kerta kaikkiaan voisi koskaan sanoa: anna heille heidän rikoksensa anteeksi. En anna! Kukaan ei anna minullekaan anteeksi.’
Vallasta, kirjallisuudesta ja maineesta
Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Sanna Nyqvist julkaisi vuonna 2019 teoksen ’Räjähdemiehen perintö’. Markkinointitekstien mukaan teos ’paljastaa kiehtovia yksityiskohtia kirjallisen vallankäytön kulisseista’ Nobelin kirjallisuuspalkinnon ympärillä.
Ja niinhän se tekee. Palkinnon yli 120 vuotta pitkä historia ja erilaiset ’skandaalit’ sekä jakajien että vastaanottajien puolella käydään läpi kiinnostavasti ja notkeasti. Nyqvist perkaa aiheensa niin perusteellisesti kuin mahdollista. Yksi erikoisuushan Nobelissa on se, ettei sen vuotuisista ehdokasasetteluista anneta mitään tietoja viiteenkymmeneen vuoteen!
Supinaa ja kuhinaa tietenkin aina on liikkeellä ja ’asiantuntevat tahot’ väittävät tietävänsä, kuka kulloinkin on ehdokkuudessa kiinni, mutta mitään virallista tietoa ei jaeta. Maailmanpolitiikka ja erilaiset yhteiskunnalliset virtaukset ovat näkyneet palkittujen kirjailijoiden valinnassa selvästi, vaikka palkinnon perusteluissa alun alkaen puhutaan vain ’saavutuksista, jotka ovat hyödyttäneet ihmiskuntaa’.
Palkinnon jaon taustalle kätkeytyy paljon julkilausumattomia painotuksia, arvovalintoja ja vaikutuspyrkimyksiä. Niistä on syytä olla tietoinen, kun miettii palkintojen merkitystä kirjallisessa kulttuurissamme ylipäätään.
Aluksi Ruotsin kuningashuone suhtautui Nobelin testamenttiin ja palkintoon hyvin nuivasti ja piti sitä ’hullutuksena’ ja ’epäisänmaallisena’, kun suuria summia annetaan Ruotsin ulkopuolelle. Myöhemmin palkinnon PR-arvo on tietenkin ymmärretty ja hyödynnetty maksimaalisesti. Nykyisin kuningas on itse palkintojuhlassa ’jakamassa’ näitä huomionosoituksia ja hovin naisväki kunnioittaa tilaisuutta iltapuvuissa ja tiarat päässä. Kaikki voittavat.
***
