Avaruuden matkaajat

Seuraan maailmankaikkeutta ja avaruutta koskevia uutisia mielenkiinnolla ja myös ihmetyksellä, sillä en pysty arvioimaan, mikä kulloinkin on ’suuri uutinen’ ja mikä ’tavallista tutkijoiden välistä hypoteesien pallottelua’.

Pitemmän aikaa on puhuttu siitä, miten universumin laajeneminen kiihtyy koko ajan, eikä sille voi tehdä mitään. Lopulta tämä kotiplaneettammekin sinkoutuu irralliseksi kappaleeksi ypöyksin jonnekin loppumattomaan avaruuteen, emmekä kai siellä sitten kovin kauaa selviydy. Hiljattain saatiin kuitenkin kuulla uusia arvioita ja laskelmia, joiden mukaan kenties laajenemisen vauhti sittenkin hidastuu. Kappaleita erilleen kiskova pimeä energia saattaakin menettää voimaansa ja universumi alkaa vaihteeksi vetäytyä. Eli alkuräjähdyksessä alkunsa saanutta universumia odottaisi sitten loppurysäys – lysähdämme kasaan.

En osaa päättää, kumpi miellyttäisi enemmän. Olisiko kolmatta vaihtoehtoa?

Avaruus on tietenkin ikuisesti ihmistä kiehtova asia. Sitä on vuosituhansia tarkkailtu katseella ja kaukoputkilla. Hiljalleen on edetty kaikenlaisten mittalaitteiden ja näytteiden keräilyjen kautta avaruuteen paikan päälle menemiseen.

Suurvallat saivat vimmaisen kilpailunsa avaruuden valloituksesta talttumaan pikkuhiljaa. Yhteistyö saatiin alkuun 1980 - luvun lopulla. Viimein rakentui ISS, International Space Station, Kansainvälinen avaruusasema, joka kiertää sinnikkäästi Maata radallaan runsaat 15 kertaa vuorokaudessa. Asema on ollut yhtäjaksoisesti miehitettynä vuodesta 2000 lähtien. Nyt sen toiminnan lopettamisesta puhutaan koko ajan: teknologia vanhentuu, rahat loppuvat, ja ennen kaikkea suurvaltojen motivaatio siihen alkaa olla jo mennyttä.

Tätä kaikkea avaruustietoa sulatellessani silmiini osui ylistävä kirja-arvostelu brittiläisen Samantha Harveyn vuonna 2023 julkaistusta kirjasta ’Kiertoradalla’. Romaanissa kuusi kansainvälisen avaruusaseman tutkijaa setvii ajatuksiaan ja tuntemuksiaan kiertäessään Maata yhä uudelleen ja uudelleen. Tätä vuonna 2024 Booker-kirjapalkinnon voittanutta teosta kehutaan runolliseksi, hauskaksi, kauniiksi ja omaperäiseksi. Päätin siis lukea sen.

Mutta kun Harveyn kirja on romaani, niin pitäisikö ottaa käsille myös dokumentaarisempi teos? Kirjaston tietokannasta löytyi toinenkin ’Kiertoradalla’ -kirja, alaotsikolla ’Vuosi avaruudessa’. Sen on kirjoittanut amerikkalainen Scott Kelly, joka todellakin on viettänyt vuoden kansainvälisen avaruusaseman miehistössä. Varmaan Samantha Harveykin on tähän Kellyn vuoden 2017 kirjaan tutustunut.

Kolmanneksi voisinkin ottaa jonkun vielä vanhemman teoksen.  Ehkä teinivuosien tuttavuus, Stanislaw Lemin scifi-klassikko ’Solaris’? Äh ei, olen vanhuuttani jotenkin kasvanut ulos kaikesta scifistä. Se on liian totista ja ryppyotsaista. Niinpä peruutin vielä kauemmas menneisyyteen ja sieltä minulle vilkutti aina niin riemastuttava Jules Verne. ’Kuun ympäri’ -kirja ilmestyi Ranskassa jo vuonna 1865. Se on hauska ja todellakin omaperäinen. Mikä mainiointa, siinä ei ole kovinkaan paljon asioita, jotka eivät olisi toistasataa vuotta myöhemmin toteutuneet!

Siinäpä tämän kertainen kolmikkoni: Harvey, Scott ja Verne.

 

Maa – kaunis, hauras ja niin rakas

 

Samantha Harvey julkaisi kirjansa ’Orbital’ vuonna 2023 ja seuraavana vuonna se voitti Booker-palkinnon. Vuonna 2025 kirja ilmestyi meillä Johanna Laitilan suomentamana nimellä ’Kiertoradalla’.

Kirjan kertojina ovat kansainvälinen avaruusaseman miehistön kuusi jäsentä: kaksi venäläistä, joten heitä tituleerataan kosmonauteiksi, ja neljä muuta, jotka ovat sitten astronautteja. Amerikkalainen, britti, italialainen ja japanilainen.

Kaikilla on omat ajatuksensa ja omat murheensa, jotka tulevat mukaan kaikkialle, miksei siis myös Maata kiertävälle avaruusasemalle. Siellä oudossa, ahtaassa, rajoitetussa ympäristössä moni asia ikään kuin kirkastuu puhtaammaksi ja selvemmäksi.

Monen muun asian lisäksi tutkijat seuraavat huolestuneina myös Tyynen meren yllä kehittyvää taifuunia, josta näyttää tulevan kaikkien aikojen pahin.  Sellainen oli oikeastikin juuri taannoin, tämän vuoden marraskuussa.

Harveyn kirjassa tutkijoiden tehtäväksi on annettu monenlaisten kokeiden teko ja laitteiden ja prosessien testaaminen, mutta silti heidän sydäntään tuntuu liikuttavan kaikkein eniten tuo aseman luukuista näkyvä sini-vihertävä pallo, Maa. Miten sen käy? Kuinka sinne onkin jatkuvasti ikävä, vaikka asemalla oleminenkin on tavallaan joku ’uran huippusaavutus’. Maahan kohdistuukin tutkijoiden suurin rakkaus ja suurin tuhon pelko.

Harveyn käyttämä kieli on todellakin tavattoman kaunista. En tiedä, menettääkö se jotain tehostaan, kun se on käännetty, mutta näinkin sitä voi lukea hitaasti, kuin aforismeja maistellen.

 

Avaruuspahoinvointia ennen ja jälkeen

 

Scott Kellyn ’Endurance. A Year in Space, A Lifetime of Discovery’ ilmestyi 2017. Outi Järvisen suomennos ’ Kiertoradalla – Vuosi avaruudessa’ tuli meillä saataville 2018.

Scott Kelly on nelinkertainen avaruudessa kävijä. Hän osallistui ennen avaruusasemakomennusta jo avaruussukkulan lentoihin.  Kirjassaan hän kertoo monia muistoja ja yksityiskohtia työstään – sen verran kuin niistä voi kertoa – mutta myös omasta elämästään aivan lapsuudesta saakka.

Hänen tarinansa sopii hyvin amerikkalaiseen ’sitkeydellä saavutuksiin’ perinteeseen. Kellyn isä oli poliisi, jolle myös viina maistui ja joka oli humalassa väkivaltainen. Kelly kertoo olleensa liki kaikilla koulun tasoilla erittäin huono oppilas. ’En kerta kaikkiaan jaksanut keskittyä, minua ei kiinnostanut mikään, mitä minulle yritettiin opettaa’. Ensimmäisen kerran hän oivalsi itsestään jotain työskennellessään nuorena vapaaehtoisena ensihoito-yksikössä. Hän viihtyi työssä, jossa oltiin koko ajan menossa ja jonka työtehtävässä saattoi aina olla potentiaalinen vaara.

Hän ei ollut ’lukumiehiä’ mutta lähes ainoa kirja, jonka hän luki, oli Tom Wolfen ’Valiojoukko’ (The Right Stuff). Se aiheutti hänen mielessään ’maanjäristyksen’ ja hän tajusi haluavansa jotain samaa. Hänkin halusi hurjapäiseksi laivaston koelentäjäksi. Ja pikkuhiljaa, etappi etapilta hän etenikin kohti tavoitettaan, armeijan erilaisten koulutusohjelmien kautta. Lopulta hän löysi itsensä NASAN astronauttikoulutuksesta.

Kansainväliselle avaruusasemalle saattoi Scott Kellyn työskentelyaikana päästä enää vain venäläisten avulla, ’Tähtikaupungin’ ja Kazakstanin kautta. Amerikkalaiset olivat lopettaneet avaruussukkuloiden käytön ja rahoituksen 2011, mutta venäläiset jatkoivat lentoja. Nämä kaikki Kellyn muistot ovat mielenkiintoista kansainvälistä historiaa, joka ei ehkä enää koskaan toistu.

Kelly kertoo monista kotiasioistaan ja muista henkilökohtaisista huolista, jotka seuraavat avaruusaseman tutkijoita, niin häntä kuin muitakin, Maasta asemalle asti ja vaikuttavat heidän työhönsä. Kiinnostavaa on myös hänen kertomuksensa kaikista fyysisistä vaivoista, joita painottomuudessa ja avaruudessa oleminen aiheuttaa ihmiselle.

’Lennon jälkeen minulla on pitkään hirveän huono olo. Jalkani ovat turvoksissa enkä oikein jaksa kävellä. Ihoani polttelee ja minulla on paha, ihottuman kaltainen reaktio’, hän kertoo. Astronautteja tutkitaan jatkuvasti lennon jälkeenkin, luultavasti koko heidän loppuelämänsä ajan. ’Emme voi matkustaa Marsiin tai muihin kaukaisempiin kohteisiin, ennen kuin osaamme vahvistaa avaruusmatkailun heikointa lenkkiä: ihmisen kehoa ja ihmisen mieltä’, Kelly sanoo.

 

Välittömiä uutisia Kuusta

Ranskalainen Jules Verne loi 1800-luvun loppupuolella luonnontieteellisen ja teknisen tiedon ja uskomattoman mielikuvituksensa voimalla laajan romaanituotannon. Olen blogissani aiemmin käsitellyt Vernen sukelluslaivaseikkailuja ja useimmat varmasti muistavat ’Maailman ympäri 80 päivässä’ kirjan ja siitä tehdyt elokuvat ja TV-sarjat.

Avaruuteen lähtöä Verne käsitteli jo ’Maasta kuuhun’ -kirjassa, ja ’Kuun ympäri’ jatkaa siitä.  Alkuperäinen ’Autour de la Lune’ on todellakin jo vuodelta 1865 ja kirjan etulehdellä kerrotaan, että se on Ranskan Akatemian palkitsema teos. Suomentajana mainitaan Edwin Hagfors. Minulla oli luettavana suomennoksen neljäs painos vuodelta 1977.

Kirjassa Floridan nykyisen Cape Kennedyn läheltä ponkaisee avaruuteen ja Kuuta kohti ’ammus’, jossa on kaksi amerikkalaista ja yksi ranskalainen. Matkustajat sanovat olevansa ’ammuksessa’, ei raketissa, mutta kaikki lähdön toimenpiteet muistuttavat kovin paljon nykyisten rakettien tai sukkuloiden lähtöjä. ’Alkusysäyksen’ vaikutusten vaimentamiseen oli varustauduttu monin tavoin; muun muassa vesipatjoin ja sortuvin väliseinin.

Herrat Barbicane, Nicholl ja Ardan ovat matkallaan pukeutuneina tavanomaiseen ’herrasmiehen’ asuun. Ammuksen viihtyisät, vaikkakin ahtaat sisätilat oli pehmustettu paksulla vanulla, jonka päällä oli silkkiä. Katto on korkean holvimainen kuin tuomiokirkossa ja miesten istuimina on pyöreitä leposohvia.

Matkan aikana tapahtuu koko ajan ja herrat keskustelevat ja väittelevät kaikesta vilkkaasti. Onko päästy kiertoradalle? Törmättiinkö äsken meteoriittiin ja mitä siitä nyt seurasi? Näkyykö tuolla jo Kuu? Millaista väkeä siellä mahtaa olla – kovin tyhjältä vain näyttää? Tarvittavat hakut, lapiot ja erilaisten kasvien siemenet Kuun viljelykseen ottamiseksi ovat mukana, mutta mahtavatko ne tulla lainkaan tarpeeseen? Liiallisen hapen vaikutuksesta syntynyt hervoton ’humalakohtaus’ keventää tunnelmaa, mutta keskusteluista käy myös ilmi, että matkaajat ovat täysin tietoisia retkensä vaaroista ja valmiit uhraamaan henkensäkin tämän kaiken uuden tiedon hankinnassa.

Kirjan lopussa Verne pohtii, tuottaako tämä Kuuhun kurottanut ennenkuulumaton yritys mitään käytännöllistä tulosta.  Järjestetäänkö koskaan suoraa liikenneyhteyttä Kuun kanssa? Verne arvelee, että amerikkalaiset kyllä tulevat perustamaan jonkun ’Kansallisen tähtienvälisen liikenneyhtiön’ ja varmasti he luonteensa mukaisesti palkkaavat siihen vararikon varalle myös asianajajia.

 Hah! Kuten esimerkiksi SpaceX tai Blue Origin…

***

 

 

Kolmekymmenluvun Suomea muistelemassa

Sadan vuoden takainen, iloinen 1920-luku, ei ole enää muisteluissa pinnalla. Nyt julkisessa keskustelussa viitataan tavan takaa siihen, että nykyinen maailman meno vertautuu 1930-lukuun.

Yhteneväisyyksiä nähdään esimerkiksi siinä, että vapautumisen ajat ovat vaihteeksi ohi ja kaikenlainen konservatiivisuus on nousussa. Oikeistopopulismi ja äärinationalismi houkuttavat taas ihmisiä. Diktatuureja syntyy ja niitä ihaillaan. Kaiken taustalla luuraa jälleen sota – tuleeko se jotenkin vääjäämättä, vai siksi, että sitä halutaan?

Päätin katsoa, miten 1930-lukua on suomalaisessa kirjallisuudessa menneinä vuosikymmeninä käsitelty. Sitä aikaa ovat tietenkin käsitelleet hyvinkin monet kirjailijat, mutta miltä se aika mahtoi näyttää suosittujen naiskirjailijoiden teoksissa? Kokosin uteliaisuuttani kirjakolmikon nyt kirjailijoista, joiden nimen olen tiennyt vuosikymmenet, mutta joiden kirjoja en ole toistaiseksi lukenut ainuttakaan. Ehkä oli jo aika!

Iris Kähäri, Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) ja Raija Oranen ovat tuottaneet valtavan määrän kirjoja, jotka ovat suorastaan kuluneet kansan käsissä. Olen itsekin aikoinaan ostanut niitä lahjoiksi muille, mutta itseltäni ne ovat jääneet lukematta.

Heidän laajasta tuotannostaan poimin varsin sattumanvaraisesti teokset, joiden tapahtumat on sijoitettu 1930-luvulle. Iris Kähärin ’Rikastua, rakastua’, Laila Hietamiehen ’Maa suuri ja avara’ ja Raija Orasen ’Pitkät hiukset’.

Kirjailijoiden tyylit ovat tietenkin erilaiset ja niin ovat olleet myös ajat, jolloin ne on kirjoitettu. Kähärin kirja on ilmestynyt jo 1971. Silloin 1930-luku oli yhtä lähellä kuin jos nyt joku kirjoittaisi 1990-luvusta, ja suomettuminen oli maamme vallitseva olotila. Hietamiehen kirja puolestaan on vuodelta 1981. Evakot ja evakkojen lapset olivat silloin vielä innokkaassa muisteluiässä.

Oranen saa vuoden1997 kirjassaan kuvata Stalinin 1930-luvun juonikkuutta, maamme poliitikkojen typeryyttä ja armeijan johdon pontevia varustautumisvaatimuksia jo sikäli rauhassa, että Neuvostoliitto oli kirjan julkaisuaikaan romahtanut ja sota-ajan kenraalit olivat meillä julkisessa nosteessa.

Kirjat olivat varsin erityylisiä ja antoivat kukin oman kuvansa 1930-luvun Suomesta. Tästä tulikin yllättävän kiinnostava aikamatka, joka nostatti mieleeni paljon ajatuksia. Suoraan menneisyyden 1930- luvusta, mutta välillisesti myös kirjojen kirjoittamisajankohdista. Kun joku kirjoittaa 1930-luvusta nyt, hän kirjoittaa varmasti jälleen eri tavalla kuin nämä kirjoittajat ovat tehneet.

 

Saisiko olla Onni on oikullinen vai Jalkaväen taisteluopas?

 

Iris Kähärille (1914 -1995) Viipuri oli rakas kotikaupunki ja hän kirjoittikin siitä paljon. ’Rikastua, rakastua’ (1971) tapahtuu muutamien kuukausien aikana Viipurissa suunnilleen vuonna 1935.

Kähärillä on omintakeinen kirjoitustyyli, jota on hauska lukea, vaikka se aluksi hiukan totuttelua vaatiikin. Joskus lauseet ovat hurjan pitkiä, kuin tajunnanvirtaa, ja joskus taas lause on vain kaksi sanaa. Kirjailija laittaa päähenkilön välillä ikään kuin keskustelemaan itsensä kanssa tai kommentoimaan omia tekemisiään, kuin ulkopuolelta.

Tarinan päähenkilö on Veera Rettola, kirjakaupan myyjä.  Hän on säätykierrossa alaspäin pudonnut –  kartanoon syntynyt, mutta nyt alivuokralaishuoneessa kitkuttava ja parempaa työpaikkaa etsivä, huolestuttavasti jo 34-vuotias, mutta yhä naimaton.

Isä Rettola oli  menettänyt rahansa ja sitten kuollut. Leski-äiti ja lapset joutuivat kuka minnekin elantoaan etsimään.  Kuvaus äidin ja aikuisten lasten riitaisesta hautausmaalla käynnistä on kuin jostain Fellinin elokuvasta. ’Minun paras poikani kuoli, kuinka se aina meneekin niin’ äiti voihkii.

Veera vaihtaa töihin toiseen kirjakauppaan ja haluaa muutenkin muutosta elämäänsä. Hän ei haluaisi haksahtaa enää ukkomieheen. Hän opettelee ulkoa kaikki kauden uutuuskirjojen nimet ja lukeekin niistä suurimman osan, jotta osaa suositella niitä asiakkaille. Jotkut haluavat ostaa vain imupaperia ja hyllynreunusnauhaa - näitä tarvikkeita ei nykyisin kaupoista löydy!

Viipurissa elämä on vilkasta ja Kähäri selvästi rakastaa kaupunkiaan. Hän luettelee bussilinjojen reittejä pysäkki pysäkiltä ja talo talolta. Kaupungilla puhutaan ruotsia, puhutaan suomea, puhutaan saksaa. Venäjää enää harvoin. Riidellään politiikasta. Myydään Edistyspuolueen arpoja. Myydään Isänmaallisen Kansanliikkeen arpoja. Suomennetaan sukunimiä, ollaan kovasti Aitosuomalaisia.

Radiosta kuullaan, kuinka Jumala ei halua, että verta sekoitetaan. Juutalaispojat ovat kauniita ja liikkuvat Viipurissakin aina omissa porukoissaan, Veera huomaa. Muut pojat tuntuvat olevan kateellisia, ja selittävät, että juutalaiset pyrkivät aina joka asiassa vain petkuttamaan.

Veerankin elämä löytää uomansa, vaikkei aivan niin kuin hän kuvitteli.

 

Kai myö kohvit keitetää?

Laila Hietamies (1938-2021), myöhemmin Hirvisaari, oli todellinen ’painosten herratar’, jonka kirjoja on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta. ’Maa suuri ja avara’ (1981) on Hietamiehen tuotannon alkupuolelta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Suontaan maalaiskylään Karjalan kannakselle.

Mussolinin Abessinian sota ja Hitlerin puheet Saksassa saavat vain ylimalkaisen maininnan sanomalehtiuutisina. Tämän kirjan ihmiset tekevät päivittäisiä, raskaitakin töitään pienillä maatiloillaan. Pyykkäävät, leipovat, siivoavat juhlapäiviin, raatavat navetassa ja sadonkorjuussa.  Ja katsovat ikkunasta, kuka naapuriin menee ja miksi siellä palaa valo ja kyllä se tiedetään kuka sen lapsen isä on. ’Sattuuha sitä. Ihmisii ne nekkii vaa on.’

Kaikki kyläläiset puhuvat tietenkin omaa Karjalan murrettaan ja kaikki dialogit on kirjoitettu sillä.

Nuorilla on toki täälläkin haaveita. Yksi tahtoo Viipuriin Merenkulkuopistoon ja maailman merille. Toiselle on jo suuri irtiotto jättää ankara isä rähjäämään maatilalleen ja lähteä kotoa, edes muutaman kilometrin päähän kansakoululle keittäjäksi.

Näiden kyläläisten jokapäiväinen elämä soljui rataansa; välillä naurettiin, välillä itkettiin. Mitään suurempaa pahaa ei kukaan osannut odottaa.

Tällaista 1930-lukua monet aikoinaan elivät ja halusivat sitä myös jälkeenpäin muistella.

 

Sampanjaa, skandaaleja ja sotaharjoituksia

 

Raija Oranen (s.1948) jatkaa edelleen tuotteliasta kirjailijanuraansa. ’Pitkät hiukset’ (1997) on kolmas osa hänen Suomen historiaa läpikäyneestä Maan aamu -sarjastaan.

Kirjan keskeinen tapahtumapaikka on hulppea Hästsjögård, eli Hepojärven kartano. Sinne ei yllä 1930-luvun taloudellinen niukkuus – päinvastoin. Kartanon isäntä Malm ostelee lisää maita ja metsiä, kun niitä on halvalla saatavissa toisten pakkomyynneistä.

Koko suku ja seurapiiri on varsin ’epäsuomalainen’. On vanha paronitar Silbersee, on timanttikauppias Dorff.  Kartanon hulinasta tulee mieleen melkein joku Downton Abbey, jossa aina on aikaa monta päivää kestäville juhannusjuhlille, joulujuhlille, rapujuhlille, häille ja muille pienemmillekin kekkereille. Oranen selvästi nauttii runsaiden ruokalistojen kuvaamisesta.

Runsaan suvun keskellä Oranen antaa paljon tilaa kartanon tyttärille, joilla on omaa tahtoa olla muutakin kuin vain kaunis vaatepuu. Silti kirjan päähenkilöksi näyttää nousevan eversti, myöhemmin peräti kenraali, Henrik Gäddvik, yksi kartanon vävyistä. Hänelle on aivan selvää, että armeijalle olisi annettava lisää rahaa ja varusteita.

Kun kenraalin veli onkin yllättävästi sosialidemokraattinen kansanedustaja, vaimo taas natsien Nürnbergin puoluepäiviltä reportaasia tekevä toimittaja ja vaimon sisaren mies junailee juutalaisilta Saksassa ryöstettyjen jalokivien piilottamista, saadaan 1930-luvun maailmanpolitiikka osaksi perhetapaamisia. Tässä suvussa totisesti sattuu ja tapahtuu, uskottavuuden rajoja kylläkin kolistellen. Mistään ’tasaisen arkipäivän’ elämisestä ei ole puhettakaan.

Talvisodan ensipommitukset päättävät vanhan paronittarenkin kolmekymmenluvun.

***

 

 

 

Ranskaa ruotimassa

Kuten niin usein, kirjakolmikkoni aihe valikoitui sattumalta. Kirjaston palautettujen kirjojen kasassa vain sattui olemaan ’Mietteitä Ranskasta’ -niminen pieni teos, jonka takakansiteksti sai minut kiinnostumaan niin, että valitsin sen itselleni luettavaksi.

Tässä oli kirja, joka on alkujaan ilmestynyt jo kauan sitten, peräti 1797, ja jonka perusajatuksena on Ranskan vuoden 1789 suuren vallankumouksen ja valistusajattelun kritiikki.  Mehän nyt jo tiedämme, miten kaikki lopulta meni – mikä onnistui, mikä ei – mutta kuinka asiat näki kirjasen kirjoittaja Joseph de Maistre ja mitä mieltä hän aikansa suurista mullistuksista oli? Se on todella kiinnostavaa!

Yhteiskunnallinen keskustelu velloo meilläkin jatkuvasti etsimässä uusia toimintalinjoja. Miten oikein pitäisi suhtautua Venäjään? Raja kiinni ikuisesti? Vai ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa ’suomettua’? Miten tulee Trumpin reuhtova toimikausi päättymään? Täyteen katastrofiin vai ’uuteen kultaiseen aikakauteen’? Miltä mahtavat näyttää kaikki nyt annetut lausunnot ja kirjoitetut kolumnit joskus viiden vuoden päästä? Kymmenen vuoden?

Emme voi tulevaa varmuudella tietää, mutta ajattelua virkistävää, sanoisinko suorastaan kutkuttavaa, on tutkailla sitä, kuinka aiempien sukupolvien ’parhaat aivot’ ovat asioita arvioineet. Kuinka hyvin he ovat onnistuneet – tai menneet metsään.

Tässä tunnelmassa käsiini osui vielä valtiotieteen maisteri Jorma Turusen notkea historiikki ’Ranskan vasemmiston tarina – Suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen’. Kirjoittaja sanoo, että Ranskan poliittisen elämän tyyli jäljittelee yhä vieläkin vallankumouksen menneisyyttä. Jotakin sillä siis on saavutettu – tai ainakin se saa ihmiset liikkeelle sukupolvesta toiseen.

Kolmanneksi olikin helppo napata vankan Ranskan tuntijan, toimittaja Helena Petäistön artikkelien ja kolumnien kokoelma ’Gallian kukko kiekuu taas’. Muutamien vuosien päästä sitten nähdään, mitä tämänkertaisesta kiekumisesta seurasi.

 

Vastavallankumousta nostattamassa

 

Joseph de Maistre julkaisi pamflettinsa ’Considerations sur la France’ vuonna 1797, kun Ranskan suuresta vallankumouksesta oli vasta kahdeksan vuotta ja yhteiskunnallinen tilanne oli vielä hyvin sekava. Napoleon Bonaparte oli jo hyvää vauhtia nousemassa vallanpitäjien joukkoon, mutta ei vielä yksin huipulla.

Suomeksi vuonna 2018 ’Mietteitä Ranskasta’ -nimellä de Maistren teoksen julkaissut Mika Keränen on varustanut kirjan pitkällä, taustoittavalla esipuheella. Itse asiassa ahmin esipuheen historialliset ja filosofiset esittelyt melkeinpä suuremmalla mielenkiinnolla kuin de Maistren varsinaiset ajatukset, jotka nekin olivat kiinnostavaa luettavaa. Tässä on tarjolla todellista ’aikalaiskeskustelua’ Ranskan suuresta vallankumouksesta.

Kuten Keränen de Maistresta toteaa, tämä savoijilainen kreivi, senaattori, diplomaatti ja useamman kirjan kirjoittanut konservatiivinen ajattelija on jäänyt melko tuntemattomaksi muille, kuin aatehistorian erityistuntijoille.

Mikä on savoijilainen?  Sanan olen kyllä kuullut ja jollain lailla liitän sen mielessäni Torinoon ja toisaalta ranskalaisiin hiihtokeskuksiin. Nyt Mika Keräsen selvityksestä opin, että tämä alue, joka nykyisin jakaantuu Italian, Ranskan ja Sveitsin haltuun, oli pitkään täysin itsenäinen ruhtinaskunta, ja myöhemmin osa Sardinian kuningaskuntaa. Siinä siis taas yksi Euroopan kartalta hävinnyt valtio: Savoiji.

Vallankumouksellinen Ranska liitti voimansa tunnossa Savoijin itseensä väkivalloin vuonna jo 1792 ja de Maistre joutui tuolloin jättämään kotimaansa. Lopullisesti alueen läntisistä osista tuli Ranskaa vuonna 1860.

Joseph de Maistre korostikin kirjoituksissaan, ettei ole ranskalainen.  Se ehkä soi hänelle helpommin mahdollisuuden kritisoida ranskalaisten tekosia; ja sen hän kyllä tekeekin.  Hän ei näe vallankumouksessa luodulle ’tasavallalle’ ja sen ’perustuslaille’ mitään selviämisen mahdollisuuksia. Vastavallankumouksen tai ’restauraation’, ’palauttamisen’ hän katsoo olevan vain ajan kysymys. Toisaalta hän rohkaisee ja hoputtaa ranskalaisia tekemään sen nopeasti, jotta vielä suuremmilta vahingoilta vältyttäisiin.

Hänelle kuninkaanvalta, suvereniteetti, on itsestäänselvyys, joka puolestaan tulee jumalalliselta Sallimukselta. Sen vastustaminen ja arvosteleminen on kerta kaikkiaan mahdotonta, turhaa ja väärin. Hän toki arvostelee myös ranskalaisen eliitin rappiota, joka osaltaan johti vallankumoukseen.

Joseph de Maistre ennusti aivan oikein, ettei vallankumouksessa tuolloin luotu tasavalta kestäisi.  Ranskassa, kuten tunnettua, pakitettiinkin 1800-luvulla taas takaisin kohti kuninkaanvaltaa. Sekään ei kuitenkaan kestänyt kauaa, vaan tasavalta julistettiin uudelleen. Tämäkin tasavalta mureni uudestaan keisarikunnaksi, joka pian taas hajosi uudeksi tasavallaksi. Nyt menossa on jo viides tasavalta, mutta tasavalta kuitenkin.

Uudelleen syntynyttä, vahvasti roomalaiskatoliselle perustalle rakentuvaa sivilisaatiota, joka toteuttaisi de Maistren Ranskalle kaavaileman suuren uskonnollisen tehtävän, ei koskaan tullut. Siinä hän ennusti pieleen.

 

Vaikuttaa hyvältä, äänestän kuitenkin vastaan

 

Valtiotieteen maisteri Jorma Turunen on perehtynyt Ranskan politiikkaan ja kulttuuriin usean vuosikymmenen ajan ja hänen 2019 julkaistu kirjansa ’Ranskan vasemmiston tarina – suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen’ on todella runsas ja perusteellinen. Se kulkee notkeasti eikä siinä ole pysähtyneitä tai tylsiä hetkiä – kuten ei ilmeisesti ranskalaisessa vasemmistossakaan.

Ranskan vasemmistoa ei voi yrittää jäsentää meidän oman suomalaisen vasemmistomme kehyksistä käsin, niin paljon runsaampi ja monimutkaisempi se on.

Yhtenä suurena jakona voidaan pitää puolueiden ryhmittämistä tasavaltalaiseen vasemmistoon, sosialistiseen vasemmistoon, kommunistiseen vasemmistoon ja vielä näiden ulkopuolella äärivasemmistoon.  Turunen selvittää näiden moninaista historiaa kiinnostavasti. Ällistyttävää kyllä, vielä niinkin myöhään kuin 2017 vaaleissa esimerkiksi trotskilaisille löytyi yli 600 000 äänestäjää!

Puolueet ovat liittoutuneet, hajonneet ja ryhmittyneet uudelleen moneen otteeseen. Kuten Ranskan moninkertainen pääministeri Aristide Briand totesi: ’Ranskalaisilla sosialisteilla on tapana kokoontua vuosittaisiin hajoamisiinsa’.

Kenties suuren vallankumouksen perintönä ranskalaisilla onkin jatkuva tarve kyseenalaistaa. ’Kadun valtaa’ arvostetaan yhä ja sen kanssa ollaan varovaisia – olivat siellä sitten riehumassa kommunardit tai radikaalit opiskelijat tai elinkustannusten noususta kimpaantuneet keskiluokan keltaliivit. Hallitsevien on oltava valmiit neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja.

Ranskan vasemmistolla, kaikkine ryhmittymineen, on kunniakas historia. Sen monia saavutuksia ja kaikkensa uhranneita marttyyreja muistetaan yhä.

Viimeisimmät ajat eivät kuitenkaan enää ole olleet menestyksellisiä ja tiukimmat opinkappaleet ovat jäämässä auttamatta vanhentuneiksi. Leninillä ei tunnu enää  olevan kosketuspintaa nykyisen kulutusyhteiskunnan ongelmien keskellä eläviin eivätkä intellektuellitkaan enää innostu siitä.

Kokonaan uudet liikkeet ja rintamat saattavatkin jatkossa ottaa haltuunsa ranskalaisten aina roihuavan vaikuttamishalun.

 

Gallian kukolla säröä äänessä

 

Toimittaja Helena Petäistö on vuosikymmenten ajan raportoinut meille Ranskasta niin television uutisissa kuin lehdistössäkin. ’Gallian kukko kiekuu taas’ on vuonna 2022 julkaistu kokoelma eri medioissa aiemmin julkaistuja kolumneja, joiden lisäksi Petäistö on kirjoittanut poliittisia yhteenvetoja ja esittelyartikkeleja ranskalaisista merkkihenkilöistä.

Kirjan alku kertoo keväästä 2022, jolloin Emmanuel Macron voittaa presidentinvaalit toistamiseen ja saa uuden viisivuotiskauden. Maailma on kuitenkin lähes ’kääntynyt päälaelleen’ verrattuna siihen, miltä kaikki näytti 2017, kun Macron teki suuren valloituksensa tuntemattomuudesta Elysee Palatsiin.

Tuleeko Macronista koko Euroopan pelastaja? Britit ovat lähteneet EU:sta, saksalaiset ovat lamassa ja Euroopassa riehuu sota. Populistit uhkaavat niin Ranskan kuin koko Euroopankin vakautta. Eikä Trump Atlantin toisella puolella tee asioita yhtään helpommiksi. Näitä ongelmia setviessä melkein unohtuu, että maailmalla oli vastassaan vielä kaiken muun lisäksi runsaan kolmen vuoden ajan koronapandemia. Ihmeellistä, kuinka äkkiä sekin unohtuu, vaikka tilanne oli aivan ennenkokematon minun sukupolvelleni.

Kun lukee Petäistön kolumneja Ranskan pandemiatilanteen vaihteluista, Macronin omasta tartunnasta ja riitelystä koronasulkujen ja rokottamista vastustavien kanssa, tuntuu kuin siitä olisi jo todella kauan. Kenties se johtuu siitä, että uusia, mieltä vaivaavia huolia on tullut lähes jatkuvalla syötöllä ja ne ovat työntäneet järkyttävän pandemiankin taka-alalle.

Nyt, kun kolumneja ja artikkeleja lukee suuren määrän yhtenä pötkönä, huomaa myös, että lähes joka ainoaan juttuun Petäistö on liittänyt edes yhden lauseen Macronin vaimosta, Brigittestä. Ja usein vain yhden lauseen, jolla ei varsinaisesti olisi merkitystä jutun kokonaisuudelle. Mainitaan vain, että vaimo-Brigitte on ’kaunis’ tai ’huoliteltu’ tai ’sipsakka’ tai ’timmissä kunnossa’ tai ’glitter-asussaan’ tai jotain vastaavaa, jolla kuvataan aina hänen ulkonäköään.  Kertooko tämä yhä vielä jostain tarpeesta selitellä sitä poikkeuksellista seikkaa, että Brigitte on Macronia vanhempi?

Maailma muuttuu ja Ranskakin muuttuu. Jotkut asiat mullistuvat ällistyttävän nopeasti, jotkut uskomattoman hitaasti.

 

***