Vaivalloinen itänaapuri

Venäjä eri olomuodoissaan on ollut meille vuosisatojen ajan ihmettelyn ja varuillaanolon aiheuttaja. Mitä se karhu siellä ’suon takana’ taas pukertaa? Pitääkö olla huolissaan?

Viimeisimmät pari vuotta ovat jälleen heittäneet meillä pintaan kaikki vanhat pelot, traumat ja katkeruudet. Julkisuuteen ovat pysyvästi asettuneet kaikki nekin eritasoiset asiantuntijat, joiden lausumia ei aiemmin pidetty sopivina tai edes pätevinä. Ilma on välillä niin sakeana misinformaatiota ja disinformaatiota ja propagandaa ja toiveajattelua ja silkkaa hölynpölyä, ettei mitään rajaa. Ei käy kateeksi niiden päättäjien asema, joiden ihan oikeasti pitäisi tämän kaiken meuhkaamisen keskellä säilyttää pää kylmänä ja katse oikeassa kohteessa.

Eihän tässä tilanteessa toisaalta pitäisi olla meille mitään ’uutta’ – jos nyt vähänkään katselee historiaa taaksepäin. Meillähän piti olla jopa jotain erityisosaamista juuri meille osuneen naapurin kanssa elämisestä. Mutta niin vain pääsi taas kerran kriisi yllättämään.

Monet Venäjästä viime aikoina kirjoitetut, nopeasti kokoonkyhätyt kirjat, julkaisut ja artikkelit ovat tuntuneet tendenssimäisiltä, usein imelän jälkiviisailta tai pahimmillaan sotakiihkoisilta. Niiden lukeminen ei juurikaan innosta. Silti tiedon ja ymmärryksen lisäämisen tarve on suuri.

Jossain lehtihaastattelussa näin kirjailija Kaari Utrion sanovan, että hän aikoo seuraavaksi perehtyä professori Kari Tarkiaisen kirjaan ’Moskovalainen’ saadakseen syvempää pohjatietoa nykytilan ymmärtämiseen. Innostuin heti – jos Kaari Utrio kelpuuttaa sen, kirjan luulisi olevan laadukas. Varaus vetämään kirjastoon!

Samassa aihealueessa nimikkeitä penkoessani löysin myös pienen ’erikoisuuden’, nimittäin Hannu Salovaaran toimittaman ’Hattujen sodan päiväkirjat’, silminnäkijöiden kirjauksia vuosien 1741-1743 sodasta Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä. Tätä sotaa ei ole juurikaan haluttu muistella kummallakaan puolella – niin poskelleen siinä kaikki meni.

Kirjakolmikkoni kolmanneksi poimin toimittaja Arvo Tuomisen ’Riisutut naamiot – särkyneet unelmat’, jonka inhorealistisia analyyseja on kaikessa karuudessaankin miellyttävä lukea, sillä ne eivät ole tarkoituksellisen pahantahtoisia. Hyvin surullisia kylläkin. ’Parhaamme yritettiin, kaikkea hyvää toivottiin – mutta saatiin sitä samaa kuin aina ennenkin’.

 

Nuo meluisat miehet pitkissä takeissaan

Kari Tarkiaisella on takanaan pitkä historioitsijan ura sekä Ruotsin valtionarkistossa että Suomen valtionarkistossa. Hän julkaisi kirjansa ’Moskoviten’ ruotsiksi jo vuonna 2017 ja se sai tuolloin erittäin kehuvan vastaanoton. Kirja on julkaistu suomeksi 2022, Venäjän Ukrainaan hyökkäämisen jälkeen. Esipuheessa Tarkiainen toteaa, ettei ’Moskovalainen’ ole suora käännös alkuperäisestä, vaan hän on muokannut, tiivistänyt ja lisäillyt tekstiä uusimpia tutkimustietoja ja tapahtumia huomioiden.

Minkälaiseksi koettiin siis menneinä vuosisatoina tuo naapuriksemme ilmestynyt outo ’moskoviitti’ läntisten lähteiden valossa?

Suhteita hallitsi enimmäkseen epäluulo, vaikka molemmille osapuolille tärkeä kaupankäynti sitä aina liennyttikin. Tarkiainen on rajannut opuksensa alaotsikon mukaisesti ’Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478 -1721’. Vaikka hän harmitteleekin tutkimuksen puutetta myöhemmästä 1700-luvun Venäjä-kuvasta, on tämä teos jo  tällaisenaan melkoinen runsaudensarvi ja aarreaitta. Sen sulattelemiseen voi hyvin käyttää pari-kolmekin lukemiskertaa ja vielä palata parhaisiin kohtiin uudelleen.

Teos on jäsennelty toisaalta ajallisesti, toisaalta teemoittain ja lähteittäin. Mitä venäläiskontakteistaan kirjoittivat sotilaat, mitä diplomaatit, mitä kauppiaat, mitä papit. Toiset ymmärsivät outoa naapuria paremmin kuin toiset. Näkökulmien vaihtelu on silmiä avaavaa ja hedelmällistä. Kuva muuttuu, kun näkijä muuttuu.

Meille ’valtakunnan itäisen puoliskon’ asukkaille Venäjä on aina muodostanut sen suurimman uhan ja pelon aiheen – syystä, tietysti. Siksi pieni tekstissä eteen tuleva sivuhuomautus siitä, että lähteiden mukaan monien ruotsalaisten valtaapitävien ja sotapäälliköiden mielestä valtakunnan ’arkkivihollinen’ oli kuitenkin Tanska, yllättää.

Jo kouluajoilta päähän juntatut rauhanteot ja rajojen muutokset Pähkinäsaaren, Täyssinän, Stolbovan ja muiden paikkakuntien mukaan nimetyissä sopimuksissa näyttävät selkeästi sen, kuinka Ruotsin – eli meidän näkökulmastamme Suomen – itäraja Venäjään päin on vuosisatojen ajan jatkuvasti liikkunut kuin haitari konsanaan – välillä venyy ja välillä supistuu.

Olisiko perusteltua ajatella, että nyt viimein on löytynyt se kohta, johon se jää?

Tarkiainen huomauttaa, että vaikka klisee ’historia toistaa itseään’ tulee helpostikin mieleen Venäjää tutkiessa, siihen ei pidä haksahtaa. Moni asia saattaa näyttää päältä katsoen samalta, mutta sisällöissä on aina eroja.

 

Piiloon arkistojen uumeniin

’Hattujen sodan päiväkirjat’ (2023) sisältää Helsingin Tapaninvainion historianharrastajien innokkaassa ryhmässä toimivan Hannu Salovaaran suomeksi kääntämät sotapäiväkirjat.

Toisen päiväkirjan kirjoittaja on Ruotsin armeijan henkivartiokaartin pastorina toiminut Tiburtz Tiburtius, toisen taas Venäjän armeijan lääkärinä toiminut saksalainen Johann Jakob Lerche. Kumpaakaan ei sitonut ’sotilaskunnian’ ylläpito eikä uralla ylöspäin yrittämisen pakko, joten he antavat palaa – kumpikin purkaa kirjoituksiinsa turhautumisensa ja järkytyksensä tapahtumien kulusta.

Kirjassa on päiväkirjojen lisäksi myös niiden kirjoittajista, sodan yleisestä kulusta, kartoista ja armeijojen varustuksista kertovat artikkelit Teemu Keskisarjalta, Juha Kaukiselta, Eila Suomiselta ja Jan Strangilta.

Hattujen sota -nimellä tunnettu Ruotsin ja Venäjän välinen sota käytiin eteläisessä Suomessa 1741- 1743. Helsingin Tapaninvainion maastostakin voi vielä löytää jotakin jälkiä tuon ajan armeijojen liikkeistä.

Suuren Pohjansodan tappiosta ja suomalaisille hyvin traumaattisesta Isonvihan ajasta venäläismiehityksineen oli kulunut vasta parikymmentä vuotta, kun ruotsalaiset 1741 julistivat taas sodan Venäjälle. Ajatuksena oli sodalla saada takaisin edellisessä sodassa menetettyjä alueita, kun Venäjällä oli hallitsijanvaihdoksen takia epäselvä tilanne. Sotaa halusi Ruotsissa nimenomaan ärhäkämpi ’hattu’ puolue. Myöntyväisempi ’myssy’ puolue oli sotaa vastaan.

Kaikki meni kuitenkin tässä sodassa pieleen. Sota julistettiin, ennen kuin mitään valmisteluja oli ehditty tehdä. Kun niitä lopulta tehtiin, oli aivan liian myöhäistä. Talvi oli tulossa, etenemisestä ei tullut mitään.

Sotilaat kuolivat nälkään, tauteihin ja huonoon organisointiin. Varsinaisia armeijojen keskinäisiä taisteluja oli hyvin vähän. Venäläiset riehuivat yksinään ja tuhosivat kohdalle osuneita siviilejä, taloja, kyliä ja kaupunkeja, mm. Lappeenrannan. Ruotsalaiset vain perääntyivät, polttivat omia alueitaan, mm. Haminan, ja hävittivät vähiä varusteitaan, etteivät ne jäisi viholliselle hyödyksi. Etenkin suomalaiset joukot saivat tämän lajin sotimisesta tarpeekseen – heistä monet jättivät pyssynsä ja katosivat yön pimeydessä metsiin.

Tiburtiuksen sotapäiväkirjat pääsivät Ruotsissa arkistoista julkisuuteen ja painettaviksi vasta 1817, kun niissä kerrotusta sodasta oli kulunut jo 75 vuotta. Ymmärtäähän sen.

 

Sekasorron ajan paluu?

Lukuisia Venäjää käsitteleviä dokumenttiohjelmia ja kirjoja tehnyt toimittaja Arvo Tuominen myöntää yllättyneensä siitä, että Putin todellakin aloitti suurhyökkäyksen Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022.  Sen tapahduttua Venäjä on nyt sitten menettänyt maineensa ja suuren osan kansainvälisistä markkinoistaan, uhrannut suuria määriä miehiä ja varusteita, kokenut valtavan aivovuodon, ajautunut Kiinan syliin ja tullut riippuvaiseksi jopa Pohjois-Korean asetoimituksista. Järjetön virhearvio.

Kirjassaan ’ Riisutut naamiot - särkyneet unelmat’ (2023) Tuominen pohtii, miksi Venäjä, joka kuitenkin on vauraus maa ja jossa asuu lahjakasta väkeä, toistuvasti hukkaa kaikki mahdollisuutensa, eikä pysty rakentamaan toimivaa ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa – eikä soisi sitä mahdollisuutta myöskään naapurille?

Miksi Venäjän yhteiskunnan ’suuri heiluri’ aina jatkaa liikettään ääripäästä toiseen ja siinä työssä kuluttaa suunnattoman määrän inhimillistä ja taloudellista energiaa – ja jonka lopputuloksena kehityksen matka ei taitu eteenpäin juuri lainkaan.

Tuominen käy letkeään ja selkokieliseen tapaansa läpi Venäjän ja Neuvostoliiton poliittisen ja taloudellisen elämän vauhdikkaita vaiheita Kerenskistä Gorbatshoviin ja Jeltsinistä Putiniin. Mahdollisuuksia on löydetty ja erilaisia avauksia on tehty, mutta jokin on aina torpedoinut lopputuloksen. Länsimaat eivät myöskään ole aina olleet syyttömiä asioiden sotkeentumisessa. Ukrainassakaan kaikki eivät ole vilpittömästi toimineet oman maansa etujen mukaisesti.

Tuominen huomauttaa, että Venäjällä historian uudistuskaudet ovat aina syntyneet armeijan tappioista, ei vielä koskaan kansanliikkeiden ansiosta. Kuinka käynee tällä kertaa? Joskus tämänkin sodan on loputtava.

Sodan häntä tulee olemaan pitkä, Tuominen toteaa. Ukrainalaiset tulevat vihaamaan venäläisiä sukupolvien ajan, eikä Ukrainastakaan ihan heti sodan jälkeen tule menestystarinaa. Heijastukset tulevat vaikuttamaan kaikkialle, myös Suomeen, ja niiden kanssa meidän on jatkossa elettävä. Venäjä kun ei katoa naapurustostamme mihinkään.

Voiko Venäjästä siis joskus tulla jotain muuta kuin diktatuuri? Kyllä voi, Tuominen optimistina haluaa uskoa. Mutta milloin? Siihen voi Tuomisen mukaan mennä kyllä aikaa, sillä vaikka venäläiset ovat mukavia ja melko hyvin koulutettuja ihmisiä, niin he eivät ole olleet lainkaan innokkaita rakentamaan kansalaisyhteiskuntaa ja kokemaan osallisuutta isänmaansa tekemisiin. Venäjän voivat kuitenkin muuttaa vain venäläiset itse – heidän on opittava ottamaan vastuu.

 

***