Kaikki eivät halua kiintyä paikkoihin, vaan jotkut meistä
vaihtavat mielellään asuinsijaa koko elämänsä. Toiset haluaisivat kyllä
juurtua, mutta eivät voi. Koulutus, työ ja toimeentulo heittelevät ihmistä
sinne tänne ja jos joskus koettaakin palata vanhaan maisemaan, sitä ei enää
löydy. Talo on purettu, metsä hakattu, moottoritie, kauppakeskus tai
konttisatama on valloittanut nuoruuden kukkivat kunnaat. Puhumattakaan niistä
paikoista, jotka on tuhonnut väkivalta ja sota.
Mikään ei tietenkään ole ikuista, mutta jo sata,
parhaimmillaan kaksi tai kolme sataa vuotta säilyneet talot ja maisemat ovat
aarteita, joista jotkut onnelliset voivat nauttia. Joillekin esimerkiksi
Helsinki on koko elämän ympäristö, vieläpä vanhempien tai isovanhempienkin.
Minulle se on opiskelukaupunki, nuoruuden ja innostuksen tyyssija.
Parhaat vanhat talot, kadut, puistot ja aukiot ovat
kestäneet aikaa siksi, että ne on rakennettu taitavasti, suunniteltu
tarkoitukseensa toimiviksi ja kauneus on ollut vaatimus, josta ei ole hankkeen
missään vaiheessa tingitty. Tärkeää on myös se, että talojen ja ympäristön on
täytynyt tehdä ihmiset jollain tavalla onnellisiksi; joko turvallisessa arjessa
tai ylevöityneessä juhlassa.
Keisari antoi
kansalle kaupungin
Helsingin ydinkeskustan synty on Suomen kaupunkien joukossa
poikkeuksellinen. Maan pääkaupungille sopivan ylevää ja suurta julkisten
rakennusten rypästä luotiin keisarin mahtikäskyllä, valtion rahoituksella ja
vain muutaman miehen suunnittelutyön tuloksena. Ehrenströmin asemakaava,
Engelin talot. Taisi siellä taustalla muutama muukin herra vaikuttaa, mutta hankkeen
päätähti oli saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel, joka sai nimiinsä
todellisen unelmatyön: suunnittele kokonainen uusi, mahtava kivitalojen
kaupunki.
Jukka Viikilän
teos ’Akvarelleja Engelin kaupungista’
(2016) on aivan uusi, mutta hurmaavan vanhanaikainen kirja. Sen lukee liki
yhtenä iltana ahmimalla, jos haluaa, mutta toisaalta se on niin hyvä, että
tekee mieli säännöstellä. Ehkä nautinkin nyt vain muutaman luvun ja jään
maistelemaan tunnelmaa tai tekstin filosofista antia. Huomenna sitten lisää.
Minulle ennestään tuntematon Viikilä on kirjailija, mutta
myös dramaturgi. Kirja koostuukin pienistä kohtauksista Carl Ludvig Engelin
elämässä ja ajatuksissa; hänen fiktiivisistä yökirja merkinnöistään. Helsinki
on surkea kyläpahanen, mutta pala palalta Engel nostattaa sinne kasarmeja,
senaatintalon, yliopiston päärakennuksen, suurkirkon ja lopulta kauneimman
jalokivensä; yliopiston kirjaston.
Perhe ja etenkin tytär on Engelille tärkeä, mutta kaupungin
rakentaminen menee kaiken edelle. Kylmässä, pimeässä ja alkeellisessa
Helsingissä nurkuvalle perheelle Engel lupailee nopeaa paluuta Berliiniin,
mutta työ houkuttaa aina vain jäämään. Keisarit vaihtuvat, mutta projekti
jatkuu. Täällä Engel on kuitenkin kaupungin napamiehiä, Berliinissä hän olisi vain
yksi tuntematon arkkitehti ponnistelemassa urallaan ylöspäin. Engel tapaa Helsingissä myös Paciuksen,
maanmiehensä. ’Minä tein tänne pimeyteen kaupungin, Pacius koettaa tuoda
kaupunkiin musiikin’.
Näiltä ulkomaalaisilta saimme siis pari sataa vuotta sitten Helsingin
empire-keskustan ja Maamme-laulun. Suurkirkon – viralliselta nimeltään nykyään
Helsingin tuomiokirkon - monumentaalirappusilla on yhä upeaa laulaa Suomelle.
Vappuna Kaisaniemeen,
kesällä Kappeliin
Komeiden kirkkojen, hallintorakennusten ja aukioiden jälkeen
Helsinki tarvitsi myös muita yhteisiä tiloja. Matalien puutalojen
kellarikerroksissa oli jo varhain melko rupisia kapakoita ja pian oli saatava
kaupungissa kävijöille myös majataloja. Kaupungin tason noustessa hienompi väki
vaati jo laadukkaampia ravintoloita, sitten kylpylöitä, hotelleja ja
teattereita.
Sven Hirn kertoo
hilpeässä kirjassaan ’Huvia ja herkkuja’
(2007) helsinkiläisestä hotelli- ja ravintolaelämästä ennen Suomen
itsenäisyyden aikaa. Pääkaupunkia rakennettaessa huomioitiin jo 1820-luvulla,
että Turusta muuttavien virkamiesten ja säätyläisten rouvat olisivat perin
tyytymättömiä, jos mahdollisuuksia julkisiin huveihin ja kelvollisiin
tanssiaistiloihin ei nopeasti parannettaisi. Engel pantiinkin suunnittelemaan
Seurahuonetta, kun muilta kiireiltään ehti. Rakennuksesta tuli komea ja
tanssisalista avara, mutta ammattitaitoisen ravintoloitsijan ja
majoitusliikkeen pitäjän löytäminen taloon ei ollutkaan niin helppoa.
Tarjokkaita oli paikallisista yrittäjistä aina tukholmalaisiin ja
hampurilaisiin alan ’konkareihin’ ja vasta useamman epäonnisen, lyhytaikaiseksi
jääneen kokeilun jälkeen toiminta saatiin vakiinnutettua.
Ravintoloita, majoitusta ja viihdeohjelmaa tarvittiin yhä
enemmän, kun keisari radikaalien aatteiden leviämisen pelossa kielsi
’turhanpäiväisen’ ulkomaille matkustelun ja venäläinen yläluokka siirtyi
’kylpemään’ kesäisin Helsinkiin. Kohta kaupungissa oli Seurahuoneen ohella
Kaivohuone, Kaisaniemen ravintola ja Esplanadilla Kappeli. Vähän myöhemmin
näiden kaikkien kilpailijaksi rakennettiin aikansa uusimmilla hienouksilla
varustettu Fennia. Tuttuja nimiä ja rakennuksia, joihin voi poiketa tänäkin
päivänä. Ravintoloitsijoiden joukosta kuuluisimmiksi ovat muodostuneet nimet
Kleineh, Kämp ja Noschis.
Hirn kirjoittaa notkeasti ja kuvaa yksityiskohtaisesti ravitsemusyritysten
värikkäitä vaiheita, nousuja ja laskuja, unohtamatta ravintoloiden vetonauloina
viihdettä tarjoavia pikku tähtösiä ja suuria diivoja. Ruuasta ja juomasta hän
ei juurikaan kirjoita; toteaa vain, että sitä oli ajan tavan mukaan
ylenpalttisesti tarjolla.
Tapahtui
Tähtitorninmäellä
Kirjailijat kuvaavat tuotannossaan asuinympäristöään joko
suoraan tai ympäristön muokkaaman persoonallisuutensa kautta. Pohjanmaa tuottaa
toisenlaista tekstiä kuin Pohjois-Karjala, Helsingissä Kallion kulmat
värittävät maailman toisin kuin Töölöstä tai Kulosaaresta katsoen. Joskus tosin
kirjailijat muuttavat niin usein kaupunginosasta toiseen, ettei paikallisväriä
ehdi tarttua raitiovaunujen kirskuntaa tai kauppatorin lokkien huutoja enempää.
Toimittaja, kirjailija Eino
Leino on elänyt Helsingissä koko ikänsä. Tuttuja kotikulmiaan
Vuorimiehenkadulla tarkemmin tutkaillessaan hänelle selvisi, että
naapurikortteleissa olivat aikoinaan asuneet Mika Waltari, Arvo Turtiainen,
Saima Harmaja ja jonkin aikaa myös kuuluisa kaima, runoilija Eino Leino. Kun
hän kasvatti tutkimustensa piiriä laajemmalle Helsinkiin, syntyi teos ’Kirjailijoiden Helsinki’ (2013), joka
on kuvaus sekä paikallishistoriasta että kirjailijaelämästä. Paikkahakemisto ja
kartta helpottavat maisemien hahmottamista.
Mitä tutumpia lukijalle tietyt kirjailijat ja heidän
teoksensa ovat, sitä hauskempi tutkimusmatkasta tulee. Kuka asui rähjäisessä
mökissä Iso-Roobertinkadun sisäpihalla? Missä tapahtui Säädyllinen murhenäytelmä?
Kuka seurasi ketä vastapäisestä ikkunasta? Leino lipsuu tarinoissaan
asuinpaikoista ja maisemista ymmärrettävästi myös ravintoloihin; kirjailijoista
ja kapakoista löytyy anekdootteja, tosia tai väritettyjä, niin runsaasti, että
toki olisi sääli jättää ne käyttämättä, vaikka ne vievät välillä aiheesta
sivuunkin.
Kaupunki voi onneksi elää väkevänä muistoissa ja kuvissa
silloinkin, kun reaalimaailman myllerrykset ovat purkaneet talot, räjäyttäneet
kalliot ja täyttäneet notkelmat. Esimerkiksi Signe Branderin valokuvat
1800-luvun lopun ja 1900-alun Helsingistä ovat ihastuttavia kurkistusluukkuja
menneeseen. Samaa tehtävää täyttävät myös vanhat ulkona kuvatut elokuvat,
joissa fiktion juoni ja todellisuus sekoittuvat viehättävästi. Minäkin olen
kävelyretkillä käynyt näyttämässä lapsilleni ’Bruno Rygseckin talon’, jossa
komisario Palmulle sattui erehdys.
***
