Talouden ja vallan solmut

Kestävyysvaje täällä ja demokratiavaje siellä. Julkiset rahat eivät Suomessa riitä eläkkeisiin tai lastensuojeluun mutta Kyproksen, Kreikan, Portugalin, Irlannin ja Espanjan pankkien tukemiseen EU:n kautta kyllä. Miksei riitä ja miksi meidän pitää silti muille maksaa? Olisiko parempi olla maksamatta, kuka sen saa päättää? Iskeekö seuraavaksi koko poliittista systeemiä kohtaan luottamusvaje? Lopetettaisiinko tämä kotimainen hyvinvointivaltio ja eurooppalainen integraatio, tulkoon vain jokainen toimeen omillaan. Sekö olisi suoraselkäistä  ja viisasta toimintaa. Se voi tietysti johtaa levottomuuksiin ja yhteiskunnallisessa kaaoksessa on aina hyvän tilin mahdollisuus sille, joka on härski ja nopea. Niinhän se on ennenkin ollut.

Talouskysymysten hallitessa julkista keskustelua on humanistinkin tartuttava aihetta käsitteleviin kirjoihin, vaikka kuinka ajattelisi että raha on niin perin vulgääriä. Valistusfilosofien ajatuksia kannattava ei voi tuudittautua siihen että kaikki olisi vain jotain johdatusta;  että kriisit tulevat luonnonvoiman lailla kun ovat tullakseen ja jotkut voidellut ja valaistuneet jossain kyllä tietävät mikä on hyväksi ja mitä pitää tehdä.  Jos katsoo, että ihmisten tekoa tämä on, niin sitä pitää pöyhiä, siihen pitää ottaa kantaa ja kenties jopa pyrkiä muuttamaan asioiden kulkua.

Kylmä pää ja lämmin sydän

Aalto-yliopiston professori ja kansalaisille vuosien ajalta tuttu talousasiantuntija Sixten Korkman kertoo kirjoittaneensa syksyllä 2012 ilmestyneen ’Talous ja utopia’ -kirjansa siksi, että talousasiat ovat niin tärkeitä, mutta sen verran monimutkaisia, tai ainakin ne ilmaistaan monimutkaisesti, että häntä harmittaa kun hänen teini-ikäinen  lapsenlapsensa  - ja moni muu -  kuittaa ne väittämällä vain EVVK, ei  vois vähemmän kiinnostaa.  Kun oikeasti pitäisi kiinnostaa, paljon.

Taloustieteen käsittelemät asiat ja sen koukeroinen terminologia ei ole minulle täysin vierasta, enkä ole enää teinikään, mutta silti kevätauringon lämmittäessä poskia oli uinahtaminen lähellä, kun Korkman opettajien tapaan aloittaa käsitteiden ja toimintojen vyörytyksen: tuotantorakenteet, kulutuskysyntä, suhdannepolitiikka, finanssipolitiikka, rahapolitiikka...krooh. Tekstin imu parani kuitenkin koko ajan, sitä mukaa kun Korkman pääsi sijoittamaan käsitteet tuttujen yhteiskunnallisten kysymysten yhteyteen. 

Niinhän se on, meidän julkinen taloutemme perustuu hiljaiseen lupaukseen,  jossa työikäinen väki yhteisesti kustantaa jälkipolven, siis lasten ja nuorten kuluja ja koulutusta  sekä myös edeltäneen polven, eläkeläisten ja vanhusten kuluja ja eläkkeitä. Miksi?  Siksi että edeltävä polvi teki osaltaan niin ja me oletamme että seuraava tekee meille samoin.  Hyvinvointivaltiossa tämä yhteisvastuullisuus ulottuu myös terveydenhuoltoon, sairauksiin, työttömyyteen ja moniin muihin tarpeellisiksi katsottuihin asioihin. Nyt onkin kiivaan keskustelun aiheena se, onko hyvinvointivaltio enää jatkossa mahdollinen.  Nuoret eivät enää mene rippikouluikäisinä töihin ja omilleen, vaan heitä on koulutettava ja ruokittava liki kolmikymppisiksi. Vanhukset ja eläkeläiset eivät nauti eduistaan muutamia vuosia, kuten aikoinaan systeemiä luotaessa, vaan kaksikymmentä vuotta ja ylikin.  Harvassa maassa on tällaista järjestelmää ja esimerkiksi sinänsä vauras Yhdysvallat on katsonut ettei julkisrahoitteinen hyvinvointivaltio voi olla lainkaan mahdollinen. 

Sixten Korkmanin mielestä hyvinvointivaltiomme ei ole mikään mahdoton utopia, vaan sitä voidaan puolustaa ja on syytäkin. Hänen mukaansa hyvinvointivaltion sisältö on tarkistettava ja selkiytettävä: mitkä palvelut pitää taata ja mistä luovutaan. On myös tehtävä uusi harkinta siitä, ketkä ovat oikeutettuja ja minkä tason palveluihin.  Kaikille kaikkea ei voi toimia. Ennen muuta tarvittavat maksuosuudet on nostettava sellaiselle tasolle, ettei hyvinvointivaltiota ylläpidetä velaksi.  Tässä kohtaa tuleekin esille poliittisen päätöksenteon ongelma: vaikeat päätökset ovat poliittisesti liian aikaisia, kunnes ne ovat taloudellisesti liian myöhäisiä, kuten Korkman siteeraa Ruotsin 1980-luvun valtiovarainministeri Feldtiä.

Hyvinvointivaltiolle pulmia luo myös globalisaatio, joka synnyttää kilpailijoita suomalaiselle työlle ja tuotannolle, mutta mikä oikeus meillä tai muilla länsimailla olisi kieltää kehittyviä maita kirimästä kiinni teknologista etumatkaamme.  Niinhän mekin olemme kirineet: kun Suomi itsenäistyi, se oli köyhä maatalousvaltio, jossa tulotaso henkeä kohti oli alle puolet Iso-Britannian vastaavasta. Nyt Suomi on hyvinvoiva korkean teknologian maa, jossa tulo henkeä kohti on Iso-Britanniaa korkeampi. Talous toimii jo globaalisti mutta poliittinen päätöksenteko on edelleen joka maassa paikallista; halutaan ja luvataan sellaista mikä ei oikeastaan ole mahdollista.  Korkman ei lämpene ajatuksille Impivaarasta; globalisaatiota ei voi paeta suljettuun suomalaiseen metsäyhteisöön, jossa olisi oma raha, omat työmarkkinat ja oma tuotanto, jota ketkään muut eivät pääsisi häiritsemään.

Päätöksiä tarttis tehdä

Syvimmät huokaukset voi melkein kuulla rivien välistä, kun Korkman käsittelee maailman ja Euroopan nykyistä velkakriisiä. Taloustieteilijän näkökulmasta huokauksia aiheuttaa ekonomistien liki täydellinen kyvyttömyys ennustaa 2008 alkanutta maailmanlaajuista kriisiä, Euroopan rahaliiton osalta taas poliittisen päätöksenteon hitaus ja lepsuus. 

Euroopan Unionissa on paljon kritisoitavaa, mutta jos sitä ei olisi olemassa, se pitäisi kiireesti luoda, kirjoittaa Korkman. Valitettavasti se näyttää kehittyvän vain kriisien kautta.  Rahapolitiikkaa ’teknokraattina’  tarkasteleva  Korkman ymmärtää kyllä EU:n poliitikkojen tuskien syitä, mutta toteaa että suurin toivein synnytetty rahaliitto pysyy nyt pystyssä vain pelosta. Kun ei tiedetä millainen kaaos sen hajoamisesta syntyisi.  Koska poliittista liittovaltiota ei EU-alueelle haluta eikä yhteistä finanssipolitiikkaa tai yhteisiä velkakirjoja eli eurobondejakaan, olisi Korkmanin mukaan koetettava sitten edetä kohti tiukempaa pankkiunionia, jolla jäsenvaltioiden rahapolitiikkaa voitaisiin edes jossain määrin säädellä.  Päätökset vain viipyvät ja viipyvät eikä se tilannetta paranna.

Akateemista taloustieteilijöiden ajattelua etenkin Yhdysvalloissa hallinnut modernin makroteorian oppi ei tunnistanut edes finanssikriisin mahdollisuutta; oletuksin oli teoriasta suljettu pois sellaiset ilmiöt kuin lama, työttömyys, varallisuusarvojen hintakuplat ja finanssikriisi.  Reaalimaailma yllätti täysin teorian.  Nyt koetun kriisin opetukset tulevat Korkmanin mukaan muokkaamaan maailmalla tutkijoiden agendaa vuosiksi eteenpäin. Rahoituslaitosten ja -markkinoiden käyttäytyminen nousee varmasti tärkeäksi tutkimuskohteeksi.  Suorastaan Sinuhemaisesti  Korkman toteaa, että talouspolitiikan analyyseille on ominaista se, että kysymykset pysyvät vuosikymmenistä toiseen samoina, vain vastaukset vaihtelevat. Miten todistaa jonkun tietyn toimen selkeä vaikutus talouden kehityksen lopputulokseen, kun koskaan ei voi olla kontrolliryhmää, eikä voida sulkea pois monien muiden tekijöiden yhtäaikaista vaikutusta.

Yhteenvetona Korkmanin ajatuksista voi todeta, että utopioita on hyvä olla ajatuksen sparraajina, mutta maan päällä ne eivät näytä toteutuvan. Nykyisessä maailmassa ei ole tarjolla haastajaa markkinataloudelle, mutta sillä on monet puutteensa, joita on paikkailtava. Samoin on demokratian laita; se on tunnetuista vallankäyttövaihtoehdoista vähiten huono. Demokratia kaipaa toimiakseen kansalaisia, jotka ovat valveutuneita, yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneita ja hyvin informoituja.  

Niinpä. Ihminen, ota selvää ja vaikuta omaan asiaasi.

Miksi tasa-arvo on hyväksi kaikille?

Taloudesta on tullut viime vuosina kaiken mitta ja yhteiskuntia muka johtavat poliitikot luimistelevat ympärilleen joka päätöksen ja kannanoton jälkeen: mahtoiko markkina nyt tykätä tästä? Mikä on markkinareaktio?  Oikean laidan ajatushautomot suoltavat ohjeitaan: pitää saada talous kasvamaan. Verotus on haitaksi. Pakolliset eläkemaksut ovat haitaksi. Kaikenlainen tulontasaus on lopetettava, se on niin de-motivoivaa.  Kun rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, saadaan talouteen kunnolla dynamiikkaa. 

Tähän saumaan iskivät 2009 brittiläiset lääkärit, epidemiologit Nottinghamin ja Yorkin yliopistoista, Richard Wilkinson  ja Kate Pickett kirjallaan Tasa-arvo ja hyvinvointi – miksi tasa-arvo on hyväksi kaikille. Kirja on julkaistu suomeksi 2011 ja se on herättänyt suurta huomiota: innostunutta ylistystä monilla tahoilla ja nyrpeää vastustusta toisin ajattelevissa piireissä.

Kirjoittajat ovat koonneet kansainvälisesti vertailukelpoisia tietoja yhteiskunnallisista ongelmista 23 eri maasta (mukana myös Suomi) ja lisäksi vastaavat tiedot vertailun vuoksi myös 50:stä Yhdysvaltojen osavaltiosta erikseen.  Osansa käsittelystä saavat yhteiskunnallinen luottamus (= voiko toisiin ihmisiin maassamme luottaa), mielenterveysongelmat ( mukaan lukien huume- ja alkoholiriippuvuus), elinajan odote ja lapsikuolleisuus, sairaalloinen ylipaino, teini-ikäisten raskaudet/synnytykset,  lasten koulumenestys,  henkirikokset,  vankien määrä ja sosiaalinen liikkuvuus (mahdollisuus ’luokkaretkeen’ ylös tai alas yhteiskuntaluokissa).  Näitä kaikkia verrataan tuloerojen suuruuteen kussakin kohteessa.

Wilkinson ja Pickett löytävät tilastollisesti merkitseviä korrelaatiota, joissa tuloeroiltaan tasa-arvoisemmissa kohteissa ihmisten välinen luottamus on suurempaa, mielenterveysongelmia vähemmän, sairaalloisesti ylipainoisia vähemmän, teiniraskauksia vähemmän, vankien määrä vähäisempi ja niin edelleen.  Kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi kaikki vertailut ja niiden erityispiirteet.

Tasa-arvoisempi yhteiskunta näyttää siis monella mittarilla antavan parempia tuloksia kuin sellainen, jossa tuloerot ovat suuret.  Wilkinsonin ja Pickettin korostama huomio onkin, että tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa kaikki voivat paremmin, myös tuloasteikon keskivaiheilla ja ylemmässä päässä olevat. Se ei siis ole hyväksi pelkästään kaikkein köyhimmille vaan kaikille.

Kokeillaanko?

Wilkinson ja Pickett  ’kirjoittavat auki’ tilastojensa löydökset hyvin vauhdikkaasti, tyyliin:  Jos Britanniassa tuloerot saataisiin samantasoisiksi  kuin tutkimuksen neljässä tasa-arvoisimmassa rikkaassa maassa (Japani, Norja, Ruotsi, Suomi), niin yhteiskunnan sisäisen luottamuksen voisi olettaa nousevan kahdella kolmanneksella, mielenterveysongelmien määrä puolittuisi, teiniraskaudet putoaisivat kolmannekseen nykyisestä määrästä , henkirikokset voisivat vähentyä neljännekseen ja useita vankiloita voitaisiin sulkea.  

Britannian pääministeri David Cameron onkin noteerannut Wilkinsonin ja Pickettin kirjan puheissaan ja todennut eriarvoisuuden olevan pahempi ongelma kuin alhainen bruttokansantuote.  Muitakin innostuneita puheita on kirjan tiimoilta ollut, mutta syntyykö kunnollista käytännön toimintaa?

Tässäpä oiva resepti ’tulevaisuuden kukoistukseen’,  jota meilläkin pääministeri etsii ja kyselee filosofeilta sinne tietä. Eikö meidän kannattaisi lisätä tasa-arvoisuuttamme entisestään, eikä suinkaan pyrkiä siitä pois? 

Eteenpäin – mutta missä se on?

Historian professori Markku Kuisma on kirjoittanut viime vuosina useita Suomen taloushistoriaa käsitteleviä teoksia ja pöyhinyt suuryritysten ja johtavien liikepankkiemme tähän asti salassa pidettyjä arkistoja. Niinpä hän viittaa, ilmeisesti isompien töidensä välipalaksi julkaistussa,  ’Rosvoparonien paluu’ -kirjassaan sanontaan, että jokainen suuren rahan kanssa tekemisissä oleva saa ennen pitkää vamman sieluunsa, ja että se sanonta pätee ehkä myös siihen ihmiseen, joka tällaisia arkistoja tutkii.

Kuisma pöllyttääkin arkistoja suojaavat tomukerrokset ajatuksistaan niin terhakkaasti, että lukijaa riemastuttaa. Kuisman historiantuumailut peittoavat välillä lehdistön ja muun median haileat talouskolumnistit kuusi-nolla. 

’Mistä voi tietää että tuloerojen kasvattaminen kohtuuttomuuksiin johtaa menestykseen, kuten vulgääriliberalismin lipunheiluttajat uskovat?  Tässä on juuri saatu seurata, kuinka nopeasti maailmankapitalismin tähtimiehistöön luetut finanssipyramidihuijarit ovat saaneet aikaan vain hajonneen kuplan syyttömien maksettavaksi.  Dynaamisuuttaan ja etenemisintoaan korostavat yritykset ja sijoitusneuvojat ovat kehuskelleet, kuinka ’peruutuspeiliin ei todellakaan kannata tuijotella’ vaan nyt mennään vauhdilla eteenpäin kohti tulevaisuutta. Hieno asenne. Mutta mistä kukaan voi tietää varmasti olevansa menossa eteenpäin, jos ei tiedä mistä on tulossa. Miten voi kuvitella olevansa tekemässä jotain todella uutta ja paremmalla tavalla, sen sijaan että ehkä onkin vain keksimässä ruutia uudestaan ja kulkemassa samaa ympyrää, jota on kierretty jo lukemattomia  kertoja  ennenkin, vaihtelevin tuloksin.’

Kuten Kuisma toteaa, ei historiasta tietenkään selviä ennusteita ja toimintareseptejä saa. Toisiaan muistuttavia kehityskulkuja tarkastelemalla sentään avartaa ymmärrystä ja parantaa tilanteiden realistista arviointia.  Pitäisikö katsoa kauas 1600-luvulle rosvoparonien aikaan, vai 1980-luvun lopun juppeihin. Tai ehkä 1920-luvulle, jonka huikea nousukausi taittui 1929 pörssiromahdukseen,  josta aiheutunut lama alkoi syventyä  pahimmilleen 1931. Taloudessa alkoi olla jo toipumisen merkkejä, kun yhteiskunnalliset jännitteet purkautuivatkin niin että putken päässä häämötti maailmansota.

Aina joku tekee hyvät kaupat

Rahan ja vallan suhde on aina ollut tiukka. Kuisma esittelee kirjassa esimerkkejä ja maistiaisia Suomen taloushistoriasta. Kuinka Ranska ja Britannia olivat 1917 kiinnostuneita sinänsä täysin yhdentekevän takapajulan metsävaroista, ei niinkään Suomen jalon kansan urhoollisista itsenäisyyspyrkimyksistä ja kuinka tähän kuvioon liittyi norjalaisen Gutzeitin ostaminen ulos pelistä, valtionyhtiöksi. Vaalirahaa on maassamme jaettu jo paljon ennen Nova-groupia  ja poliittista vaikutusvaltaa yrityksille on ostettu mennen tullen.  Valtion omaisuutta taas on luovutettu alihintaan ’sopiville’, onhan meillä omat oligarkkimme.

Kirja on julkaistu 2010 ja sen viimeisenä pitkänä lukuna on kuvaus Nokia-yhtymän ja Suomen ’kohtalonyhteydestä’. Kuinka puuhiomo kaatuu konkurssiin, nousee, muuttuu paperitehtaaksi, Gummitehtaaksi, kaapelitehtaaksi, TV-tehtaaksi ja lopulta matkapuhelin- ja viestintäteknologiajätiksi. Vihdoin Suomella on teollisten unelmien täyttymys, olemme kansainvälisellä huipulla kerta kaikkiaan.

Puoli vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen kuulimme Nokian pääjohtajan ilmoittavan, että yritys on kuin ’tulessa roihuava öljynporauslautta’. Jotkut jäävät sammuttelemaan paloa, mutta suurimman osan lienee paras hypätä mereen ja koettaa uida jonnekin.  Eteenpäin?

*