Viime vuonna tuli saataville elämäkerrat kahdesta suomalalaisesta säveltäjästä: Crusellista ja Melartinista. Kumpikin teos herätti heti mielenkiintoni. Laitoinkin oitis kirjaston varaukset vetämään ja siinä lomaketta täytellessäni mietin, kuka olisi sitten vielä se kolmas, jonka elämään perehtyisin. Helvi Leiviskä! Tuo kouluaikojeni ainokainen ’naissäveltäjä’, jonka nimi osattiin mainita. Hänestäkään en tiennyt yhtään mitään nimen lisäksi. Siinäpä kiintoisa kolmikko.
Bernhard Henrik Crusell kuoli 1838, Erkki Melartin 1937 ja Helvi Leiviskä 1982. Heidän vaiheidensa kautta tulee näkyviin melkoinen jatkumo maamme kulttuurihistoriaa. Minkälainen ’musiikkielämä’ maassamme tuolloin oli? Miten musiikintekijäksi saattoi kouluttautua? Miten musiikkia tekemällä saattoi elää – vai saattoiko? Miten oli yhteiskunnallisen arvostuksen laita?
Koska olen musiikin suhteen lähes kaikkiruokainen mutta vain satunnainen kuuntelija, ei säveltäjien ammatillinen kehitys musiikkitieteellisessä mielessä juurikaan kosketa minua. Elämäkerturit tietenkin analysoivat syvällisestikin, miten jonkun säveltäjän orkestraatio kulloinkin muuttui, milloin joku käytti ensi kertaa fuuga-rakennetta tai minkälaisia läppiä joku klarinetissaan suosi. Nämä sinänsä varmasti tärkeät, kenties jopa järisyttävät seikat lipuvat silmieni editse lähes jättämättä aivoihini mitään merkintää.
Minulle kiinnostavinta näissä teoksissa on historiallisen ajankuvan ohella kulloisenkin säveltäjän elämän vimma. Miksi ja miten joku ihminen keskittää kaiken tarmonsa ja pyrkimyksensä siihen, että voisi tehdä musiikkia, kun kenties johonkin muuhunkin voisi varmaan elämänsä käyttää.
Kaikilla kolmikkoni kirjailijoilla on ollut syvällinen, pitkäaikainen suhde kuvattavaansa. Crusellista kirjoittanut journalisti Janne Palkisto on itsekin klarinetisti, tehnyt väitöskirjansa Crusellista ja johtaa nykyisin kansainvälistä Crusell-viikkoa Uudessakaupungissa. Melartin-tutkija, yliopettaja Tuire Ranta-Meyer on tehnyt Melartinista kaikki akateemiset opinnäytteensä väitöskirjaan asti ja tutkinut häntä yli 30 vuotta. Tutkija ja pianisti Eila Tarasti puolestaan on jopa tavannut ja tuntenut Helvi Leiviskän henkilökohtaisesti nuoruudessaan ja saanut tietoja ja materiaalia käyttöönsä suoraan Leiviskän suvulta.
Hyvät teot kiertämään
Janne Palkiston miellyttävä ääni ja mutkattoman utelias aiheiden käsittelytapa on tullut tutuksi radion ja television kulttuuriohjelmista. Kirjansa nimellä ’ Bernhard Crusell – suomalainen säveltäjä, joka sivisti Ruotsia’ (2025) hän on tahtonut heti alkuun ratkaista kiistelyn siitä, oliko Uudessakaupungissa vuonna 1775 syntynyt Crusell suomalainen vaiko ruotsalainen. Hän oli selkeästi molempia eikä kumpikaan määre sulje toista pois.
Crusellin syntymän aikaan Suomi ja Ruotsi olivat yhtä ja samaa valtakuntaa. Kun Viaporin linnoituksen sotilassoittokunnassa klarinettia puhaltanut Crusell saattoi 15-vuotiaana muuttaa Tukholmaan ja päästä vakinaiseksi klarinetistiksi kuninkaalliseen hovikapelliin, se oli loistava onnenpotku, jossa maakunnan lahjakas poika sai pääkaupungista töitä.
Crusellin äiti ei varmaankaan ilolla saatellut aikoinaan vain 12-vuotiasta poikaansa pois kotoa armeijan leipiin, mutta varsin varattoman perheen pojalla ei juuri muita mahdollisuuksia etenkään musiikin parissa olisi ollut. Oppipojan paikka käsityöläisenä tai rengiksi ja palvelijaksi talolliselle – siinä ne vaihtoehdot olivat. Kohtelu ja kohtalo olisi riippunut täysin isännästä.
Crusellilla oli selvästi elämässään onni matkassa. Hän sai kohdata hyväntahtoisia ihmisiä, jotka auttoivat häntä eteenpäin. Hänelle tuli mahdollisuus ansaita leipänsä soittamalla ja hän onnistui olemaan niin lahjakas ja pätevä, että hänelle maksettiin aivan säällistä palkkaa. Hän perusti oman perheen. Hän saattoi opiskella ammattilaisten avulla lisää musiikkia, kieliä ja kaikkia muita asioita, joista hän oli kiinnostunut ja joihin hänellä ei lapsuudessaan ollut mahdollisuutta.
Palkisto kuvailee eloisasti, kuinka Crusell matkustaa töyssyvillä postivaunuilla Berliiniin, Leipzigiin tai Pariisiin. Hän tutustuu muusikoihin, oppii lisää klarinetista ja säveltämisestä ja solmii suhteita kustantajiin, joille hän voi myydä omien sävellystensä nuotteja.
Aikakauden uudet innoittavat ajatukset kasvatuksen mahdollisuuksista ja yksilön vapaudesta ja valinnoista ’kolahtavat lujaa Cruselliin’, Palkisto kertoo. Niinpä hän tuo Tukholmaan tuliaisina muun muassa kokemuksia ja ylöskirjattuja muistiinpanoja siitä, kuinka Pariisissa on järjestetty esimerkiksi kuurojen ja sokeiden koulutus, ja ennen kaikkea miten toimii hieno uusi musiikkikoulu, Pariisin konservatorio. Pelkästään klarinettiluokkiakin on siellä kolme! Näistä kaikista Ruotsissa voitaisiin ottaa oppia.
Elämässään toisilta apua saanut Crusell halusi laittaa hyvän kiertämään. Hän järjesti hyväntekeväisyyskonsertteja ja toimi vapaamuurareissa. Hän perusti muusikoiden leskille ja orpolapsille tukikassan ja vähävaraisia sairaita auttavan Crusell-säätiön. Hänestä tuli merkittävä kulttuuripersoona Ruotsissa ja hän oli ensimmäinen merkittävä suomalainen säveltäjä.
Innoittava esikuva
Tuire Ranta-Meyerin ’Niin nuori, niin palava’ alaotsikkona Erkki Melartinin elämä, työ ja musiikki (2025) on kooltaan niin muhkea teos, että sitä on pakko kanniskella kaksin käsin, eikä sen lukeminen minulle tavanomaisesti tuolissa retkottaen onnistunut ollenkaan. Epäilemättä Melartin onkin suurikokoisen elämäkertansa ansainnut.
Minä, kuten varmasti sangen moni muukin tavallinen kansalainen, tunnen Melartinin nimenomaan Prinsessa Ruusunen -näytelmämusiikista ja etenkin sen Juhlamarssista. Hänen sävellystuotantonsa on kuitenkin hyvin laaja runsaasta 300:sta laulusta, 400:sta pianokappaleesta ja muusta pienemmästä aina seitsemään sinfoniaan ja yhteen oopperaan saakka.
Valtavimman vaikutuksen hän on kenties kuitenkin jättänyt Helsingin musiikkiopiston, sittemmin Sibelius Akatemiaksi muuttuneen laitoksen, opettajana ja lopulta johtajana. Melartinilla oli halu ja ihmeellinen kyky valloittaa oppilaat ja poistaa heistä kaikki pelko. Hänen onnistui saada heidät yrittämään parhaansa ja näin houkutella heistä esiin heidän parhaat ominaisuutensa. Tämä metodi kuulostaa olevan aivan toiselta planeetalta, kuin se oppilaiden jatkuva prässäys ja vaatimustason päivittäinen korottaminen, jonka sanotaan ’tuottavan mestareita’ monissa musiikkikouluissa.
Melartin oli syntyjään karjalainen, Käkisalmelta. Hän menetti äitinsä jo varhain ja myös useat hänen sisaruksensa menehtyivät nuorina. Kuolema tuntui olevan häntä lähellä jatkuvasti ja hän sairasteli todella paljon. Hänellä oli toistuvia pitkällisiä infektioita, ainakin kahteen kertaan keuhkotuberkuloosi ja vaikeita sydänvaivoja. Tästä kaikesta huolimatta hän aina pinnisti uudelleen liikkeelle ja eli lopulta 62-vuotiaaksi.
Melartinin perhe pystyi kustantamaan hänen varhaisemman koulutuksensa ja lähettämään hänet 17-vuotiaana Helsingin musiikkiopistoon. Opinnot keskeytyivät välillä sairasteluun, mutta hän sai opintonsa siellä päätökseen lopulta seitsemässä vuodessa. Sitten isä ilmoitti, että nyt on tullut muiden sisarusten vuoro, ja Erkin olisi syytä hankkia itse elantonsa.
Isän kuoltua Melartin tuki paljon sisaruksiaan ja heidän lapsiaan. Omaa perhettä ei kauniisiin poikiin tuskallisesti ihastuva Melartin voinut perustaa. Hänen taloutensa oli ajoittain tiukalla ja apurahat tulivat tarpeeseen. Opetustyöt ja sairastelut verottivat voimia, eikä aikaa ei tuntunut koskaan jäävän riittävästi omaan sävellystyöhön. Silti Melartin jaksoi aina olla ihmeellisen aurinkoinen ja myönteinen myös toisia ihmisiä kohtaan. Ehkä pitkäaikainen toiminta teosofisessa Ruusu-Risti järjestössä antoi hänelle tarvittavan voiman kestää omat hankaluutensa ja toimia innoittajana ja tukijana toisille.
Soittamisen voin jättää, säveltämistä en
Eila Tarastin teos ’Nouse, ole kirkas’ alaotsikkona Helvi Leiviskän elämä ja teokset, on vuodelta 2017. Tämäkin teos on ulkoisesti suurikokoinen ja sisällöltään erittäin perusteellinen.
Naisten osuus musiikin säveltäjinä on kaikkialla, myös Suomessa, jäänyt yhteiskunnallisista syistä turhaan pimentoon. Naisia on alalla tietenkin ollut, mutta heitä ei ole ’haluttu nähdä’.
Helvi Leiviskä on huomattu julkisuudessa ’ainoana naisena’ alalla siksi, että hän on tuottanut sinfonioita. Sinfonia, sibeliaaniseen tyyliin, koettiin aikoinaan ’säveltämisen korkeimmaksi asteeksi’. Sinfonikko on siis ollut yhtä kuin säveltäjä. Leiviskä sävelsi muun tuotantonsa joukossa kaikkiaan kolme sinfoniaa, viimeisimmän vielä 70-vuotiaana.
Helvi Leiviskän isä kuoli vuonna 1918, kun lapsikatraan esikoinen Helvi oli 16-vuotias. Siitä lähtien vastuu mielenterveytensä kanssa kamppailevasta äidistä ja liudasta nuorempia sisaruksia oli paljolti Helvillä. Isä oli ollut sitä mieltä, että musiikkia voi harrastaa mutta ammatiksi se ei sovi.
Helvi kuitenkin kirjoittautui 1919 Helsingin musiikkiopistoon, elätti itseään pianotunteja antamalla ja lähetti rahaa perheelleen Kokkolaan. Musiikkiopistossa hän sai Erkki Melartinista opettajan ja kannustajan, jonka vaikutus tuntui läpi koko elämän. ’Olen ollut kuin huumauksessa siitä asti, kun näytin Melartinille töitäni ja hän sanoi ’oikein hyvä, lykkyä tykö vaan’ kirjoitti Helvi äidilleen. Helvi oli tässä kohtaa elämäänsä päättänyt tulla säveltäjäksi ja pianistin ura sai siirtyä sivummalle. Melartin myös johdatti Helvi Leiviskän tutustumaan Ruusu-Ristiin, jonka tilaisuuksissa Leiviskä soitti pianoa vuosikymmenet.
Saadakseen säännöllistä tuloa Helvi Leiviskä toimi vuosina 1933 -1968 kirjastonhoitajana Sibelius Akatemiassa. Hän joutui silti ottamaan pieniä lainoja tuttaviltaan ja vähän isompia pankista, jotta pystyi selviytymään sisarustensa ja äitinsä huoltamisesta. Monesti hänen saamansa stipendit tai palkintorahat menivät saman tien velkoihin.
Säveltäminen on suuri, mutta raskas etuoikeus, joka ei jätä ihmistä rauhaan. Musiikki on alkujaan peräisin jostakin ylempää, Ikuisesta Elämästä, määritteli Helvi Leiviskä.
Leiviskän hautajaisissa Ruusu-Ristin kuoro esitti hänen sävellyksensä ’Nouse, ole kirkas’.
***
