Sadan vuoden takainen, iloinen 1920-luku, ei ole enää muisteluissa pinnalla. Nyt julkisessa keskustelussa viitataan tavan takaa siihen, että nykyinen maailman meno vertautuu 1930-lukuun.
Yhteneväisyyksiä nähdään esimerkiksi siinä, että vapautumisen ajat ovat vaihteeksi ohi ja kaikenlainen konservatiivisuus on nousussa. Oikeistopopulismi ja äärinationalismi houkuttavat taas ihmisiä. Diktatuureja syntyy ja niitä ihaillaan. Kaiken taustalla luuraa jälleen sota – tuleeko se jotenkin vääjäämättä, vai siksi, että sitä halutaan?
Päätin katsoa, miten 1930-lukua on suomalaisessa kirjallisuudessa menneinä vuosikymmeninä käsitelty. Sitä aikaa ovat tietenkin käsitelleet hyvinkin monet kirjailijat, mutta miltä se aika mahtoi näyttää suosittujen naiskirjailijoiden teoksissa? Kokosin uteliaisuuttani kirjakolmikon nyt kirjailijoista, joiden nimen olen tiennyt vuosikymmenet, mutta joiden kirjoja en ole toistaiseksi lukenut ainuttakaan. Ehkä oli jo aika!
Iris Kähäri, Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) ja Raija Oranen ovat tuottaneet valtavan määrän kirjoja, jotka ovat suorastaan kuluneet kansan käsissä. Olen itsekin aikoinaan ostanut niitä lahjoiksi muille, mutta itseltäni ne ovat jääneet lukematta.
Heidän laajasta tuotannostaan poimin varsin sattumanvaraisesti teokset, joiden tapahtumat on sijoitettu 1930-luvulle. Iris Kähärin ’Rikastua, rakastua’, Laila Hietamiehen ’Maa suuri ja avara’ ja Raija Orasen ’Pitkät hiukset’.
Kirjailijoiden tyylit ovat tietenkin erilaiset ja niin ovat olleet myös ajat, jolloin ne on kirjoitettu. Kähärin kirja on ilmestynyt jo 1971. Silloin 1930-luku oli yhtä lähellä kuin jos nyt joku kirjoittaisi 1990-luvusta, ja suomettuminen oli maamme vallitseva olotila. Hietamiehen kirja puolestaan on vuodelta 1981. Evakot ja evakkojen lapset olivat silloin vielä innokkaassa muisteluiässä.
Oranen saa vuoden1997 kirjassaan kuvata Stalinin 1930-luvun juonikkuutta, maamme poliitikkojen typeryyttä ja armeijan johdon pontevia varustautumisvaatimuksia jo sikäli rauhassa, että Neuvostoliitto oli kirjan julkaisuaikaan romahtanut ja sota-ajan kenraalit olivat meillä julkisessa nosteessa.
Kirjat olivat varsin erityylisiä ja antoivat kukin oman kuvansa 1930-luvun Suomesta. Tästä tulikin yllättävän kiinnostava aikamatka, joka nostatti mieleeni paljon ajatuksia. Suoraan menneisyyden 1930- luvusta, mutta välillisesti myös kirjojen kirjoittamisajankohdista. Kun joku kirjoittaa 1930-luvusta nyt, hän kirjoittaa varmasti jälleen eri tavalla kuin nämä kirjoittajat ovat tehneet.
Saisiko olla Onni on oikullinen vai Jalkaväen taisteluopas?
Iris Kähärille (1914 -1995) Viipuri oli rakas kotikaupunki ja hän kirjoittikin siitä paljon. ’Rikastua, rakastua’ (1971) tapahtuu muutamien kuukausien aikana Viipurissa suunnilleen vuonna 1935.
Kähärillä on omintakeinen kirjoitustyyli, jota on hauska lukea, vaikka se aluksi hiukan totuttelua vaatiikin. Joskus lauseet ovat hurjan pitkiä, kuin tajunnanvirtaa, ja joskus taas lause on vain kaksi sanaa. Kirjailija laittaa päähenkilön välillä ikään kuin keskustelemaan itsensä kanssa tai kommentoimaan omia tekemisiään, kuin ulkopuolelta.
Tarinan päähenkilö on Veera Rettola, kirjakaupan myyjä. Hän on säätykierrossa alaspäin pudonnut – kartanoon syntynyt, mutta nyt alivuokralaishuoneessa kitkuttava ja parempaa työpaikkaa etsivä, huolestuttavasti jo 34-vuotias, mutta yhä naimaton.
Isä Rettola oli menettänyt rahansa ja sitten kuollut. Leski-äiti ja lapset joutuivat kuka minnekin elantoaan etsimään. Kuvaus äidin ja aikuisten lasten riitaisesta hautausmaalla käynnistä on kuin jostain Fellinin elokuvasta. ’Minun paras poikani kuoli, kuinka se aina meneekin niin’ äiti voihkii.
Veera vaihtaa töihin toiseen kirjakauppaan ja haluaa muutenkin muutosta elämäänsä. Hän ei haluaisi haksahtaa enää ukkomieheen. Hän opettelee ulkoa kaikki kauden uutuuskirjojen nimet ja lukeekin niistä suurimman osan, jotta osaa suositella niitä asiakkaille. Jotkut haluavat ostaa vain imupaperia ja hyllynreunusnauhaa - näitä tarvikkeita ei nykyisin kaupoista löydy!
Viipurissa elämä on vilkasta ja Kähäri selvästi rakastaa kaupunkiaan. Hän luettelee bussilinjojen reittejä pysäkki pysäkiltä ja talo talolta. Kaupungilla puhutaan ruotsia, puhutaan suomea, puhutaan saksaa. Venäjää enää harvoin. Riidellään politiikasta. Myydään Edistyspuolueen arpoja. Myydään Isänmaallisen Kansanliikkeen arpoja. Suomennetaan sukunimiä, ollaan kovasti Aitosuomalaisia.
Radiosta kuullaan, kuinka Jumala ei halua, että verta sekoitetaan. Juutalaispojat ovat kauniita ja liikkuvat Viipurissakin aina omissa porukoissaan, Veera huomaa. Muut pojat tuntuvat olevan kateellisia, ja selittävät, että juutalaiset pyrkivät aina joka asiassa vain petkuttamaan.
Veerankin elämä löytää uomansa, vaikkei aivan niin kuin hän kuvitteli.
Kai myö kohvit keitetää?
Laila Hietamies (1938-2021), myöhemmin Hirvisaari, oli todellinen ’painosten herratar’, jonka kirjoja on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta. ’Maa suuri ja avara’ (1981) on Hietamiehen tuotannon alkupuolelta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Suontaan maalaiskylään Karjalan kannakselle.
Mussolinin Abessinian sota ja Hitlerin puheet Saksassa saavat vain ylimalkaisen maininnan sanomalehtiuutisina. Tämän kirjan ihmiset tekevät päivittäisiä, raskaitakin töitään pienillä maatiloillaan. Pyykkäävät, leipovat, siivoavat juhlapäiviin, raatavat navetassa ja sadonkorjuussa. Ja katsovat ikkunasta, kuka naapuriin menee ja miksi siellä palaa valo ja kyllä se tiedetään kuka sen lapsen isä on. ’Sattuuha sitä. Ihmisii ne nekkii vaa on.’
Kaikki kyläläiset puhuvat tietenkin omaa Karjalan murrettaan ja kaikki dialogit on kirjoitettu sillä.
Nuorilla on toki täälläkin haaveita. Yksi tahtoo Viipuriin Merenkulkuopistoon ja maailman merille. Toiselle on jo suuri irtiotto jättää ankara isä rähjäämään maatilalleen ja lähteä kotoa, edes muutaman kilometrin päähän kansakoululle keittäjäksi.
Näiden kyläläisten jokapäiväinen elämä soljui rataansa; välillä naurettiin, välillä itkettiin. Mitään suurempaa pahaa ei kukaan osannut odottaa.
Tällaista 1930-lukua monet aikoinaan elivät ja halusivat sitä myös jälkeenpäin muistella.
Sampanjaa, skandaaleja ja sotaharjoituksia
Raija Oranen (s.1948) jatkaa edelleen tuotteliasta kirjailijanuraansa. ’Pitkät hiukset’ (1997) on kolmas osa hänen Suomen historiaa läpikäyneestä Maan aamu -sarjastaan.
Kirjan keskeinen tapahtumapaikka on hulppea Hästsjögård, eli Hepojärven kartano. Sinne ei yllä 1930-luvun taloudellinen niukkuus – päinvastoin. Kartanon isäntä Malm ostelee lisää maita ja metsiä, kun niitä on halvalla saatavissa toisten pakkomyynneistä.
Koko suku ja seurapiiri on varsin ’epäsuomalainen’. On vanha paronitar Silbersee, on timanttikauppias Dorff. Kartanon hulinasta tulee mieleen melkein joku Downton Abbey, jossa aina on aikaa monta päivää kestäville juhannusjuhlille, joulujuhlille, rapujuhlille, häille ja muille pienemmillekin kekkereille. Oranen selvästi nauttii runsaiden ruokalistojen kuvaamisesta.
Runsaan suvun keskellä Oranen antaa paljon tilaa kartanon tyttärille, joilla on omaa tahtoa olla muutakin kuin vain kaunis vaatepuu. Silti kirjan päähenkilöksi näyttää nousevan eversti, myöhemmin peräti kenraali, Henrik Gäddvik, yksi kartanon vävyistä. Hänelle on aivan selvää, että armeijalle olisi annettava lisää rahaa ja varusteita.
Kun kenraalin veli onkin yllättävästi sosialidemokraattinen kansanedustaja, vaimo taas natsien Nürnbergin puoluepäiviltä reportaasia tekevä toimittaja ja vaimon sisaren mies junailee juutalaisilta Saksassa ryöstettyjen jalokivien piilottamista, saadaan 1930-luvun maailmanpolitiikka osaksi perhetapaamisia. Tässä suvussa totisesti sattuu ja tapahtuu, uskottavuuden rajoja kylläkin kolistellen. Mistään ’tasaisen arkipäivän’ elämisestä ei ole puhettakaan.
Talvisodan ensipommitukset päättävät vanhan paronittarenkin kolmekymmenluvun.
***
