Kuten niin usein, kirjakolmikkoni aihe valikoitui sattumalta. Kirjaston palautettujen kirjojen kasassa vain sattui olemaan ’Mietteitä Ranskasta’ -niminen pieni teos, jonka takakansiteksti sai minut kiinnostumaan niin, että valitsin sen itselleni luettavaksi.
Tässä oli kirja, joka on alkujaan ilmestynyt jo kauan sitten, peräti 1797, ja jonka perusajatuksena on Ranskan vuoden 1789 suuren vallankumouksen ja valistusajattelun kritiikki. Mehän nyt jo tiedämme, miten kaikki lopulta meni – mikä onnistui, mikä ei – mutta kuinka asiat näki kirjasen kirjoittaja Joseph de Maistre ja mitä mieltä hän aikansa suurista mullistuksista oli? Se on todella kiinnostavaa!
Yhteiskunnallinen keskustelu velloo meilläkin jatkuvasti etsimässä uusia toimintalinjoja. Miten oikein pitäisi suhtautua Venäjään? Raja kiinni ikuisesti? Vai ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa ’suomettua’? Miten tulee Trumpin reuhtova toimikausi päättymään? Täyteen katastrofiin vai ’uuteen kultaiseen aikakauteen’? Miltä mahtavat näyttää kaikki nyt annetut lausunnot ja kirjoitetut kolumnit joskus viiden vuoden päästä? Kymmenen vuoden?
Emme voi tulevaa varmuudella tietää, mutta ajattelua virkistävää, sanoisinko suorastaan kutkuttavaa, on tutkailla sitä, kuinka aiempien sukupolvien ’parhaat aivot’ ovat asioita arvioineet. Kuinka hyvin he ovat onnistuneet – tai menneet metsään.
Tässä tunnelmassa käsiini osui vielä valtiotieteen maisteri Jorma Turusen notkea historiikki ’Ranskan vasemmiston tarina – Suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen’. Kirjoittaja sanoo, että Ranskan poliittisen elämän tyyli jäljittelee yhä vieläkin vallankumouksen menneisyyttä. Jotakin sillä siis on saavutettu – tai ainakin se saa ihmiset liikkeelle sukupolvesta toiseen.
Kolmanneksi olikin helppo napata vankan Ranskan tuntijan, toimittaja Helena Petäistön artikkelien ja kolumnien kokoelma ’Gallian kukko kiekuu taas’. Muutamien vuosien päästä sitten nähdään, mitä tämänkertaisesta kiekumisesta seurasi.
Vastavallankumousta nostattamassa
Joseph de Maistre julkaisi pamflettinsa ’Considerations sur la France’ vuonna 1797, kun Ranskan suuresta vallankumouksesta oli vasta kahdeksan vuotta ja yhteiskunnallinen tilanne oli vielä hyvin sekava. Napoleon Bonaparte oli jo hyvää vauhtia nousemassa vallanpitäjien joukkoon, mutta ei vielä yksin huipulla.
Suomeksi vuonna 2018 ’Mietteitä Ranskasta’ -nimellä de Maistren teoksen julkaissut Mika Keränen on varustanut kirjan pitkällä, taustoittavalla esipuheella. Itse asiassa ahmin esipuheen historialliset ja filosofiset esittelyt melkeinpä suuremmalla mielenkiinnolla kuin de Maistren varsinaiset ajatukset, jotka nekin olivat kiinnostavaa luettavaa. Tässä on tarjolla todellista ’aikalaiskeskustelua’ Ranskan suuresta vallankumouksesta.
Kuten Keränen de Maistresta toteaa, tämä savoijilainen kreivi, senaattori, diplomaatti ja useamman kirjan kirjoittanut konservatiivinen ajattelija on jäänyt melko tuntemattomaksi muille, kuin aatehistorian erityistuntijoille.
Mikä on savoijilainen? Sanan olen kyllä kuullut ja jollain lailla liitän sen mielessäni Torinoon ja toisaalta ranskalaisiin hiihtokeskuksiin. Nyt Mika Keräsen selvityksestä opin, että tämä alue, joka nykyisin jakaantuu Italian, Ranskan ja Sveitsin haltuun, oli pitkään täysin itsenäinen ruhtinaskunta, ja myöhemmin osa Sardinian kuningaskuntaa. Siinä siis taas yksi Euroopan kartalta hävinnyt valtio: Savoiji.
Vallankumouksellinen Ranska liitti voimansa tunnossa Savoijin itseensä väkivalloin vuonna jo 1792 ja de Maistre joutui tuolloin jättämään kotimaansa. Lopullisesti alueen läntisistä osista tuli Ranskaa vuonna 1860.
Joseph de Maistre korostikin kirjoituksissaan, ettei ole ranskalainen. Se ehkä soi hänelle helpommin mahdollisuuden kritisoida ranskalaisten tekosia; ja sen hän kyllä tekeekin. Hän ei näe vallankumouksessa luodulle ’tasavallalle’ ja sen ’perustuslaille’ mitään selviämisen mahdollisuuksia. Vastavallankumouksen tai ’restauraation’, ’palauttamisen’ hän katsoo olevan vain ajan kysymys. Toisaalta hän rohkaisee ja hoputtaa ranskalaisia tekemään sen nopeasti, jotta vielä suuremmilta vahingoilta vältyttäisiin.
Hänelle kuninkaanvalta, suvereniteetti, on itsestäänselvyys, joka puolestaan tulee jumalalliselta Sallimukselta. Sen vastustaminen ja arvosteleminen on kerta kaikkiaan mahdotonta, turhaa ja väärin. Hän toki arvostelee myös ranskalaisen eliitin rappiota, joka osaltaan johti vallankumoukseen.
Joseph de Maistre ennusti aivan oikein, ettei vallankumouksessa tuolloin luotu tasavalta kestäisi. Ranskassa, kuten tunnettua, pakitettiinkin 1800-luvulla taas takaisin kohti kuninkaanvaltaa. Sekään ei kuitenkaan kestänyt kauaa, vaan tasavalta julistettiin uudelleen. Tämäkin tasavalta mureni uudestaan keisarikunnaksi, joka pian taas hajosi uudeksi tasavallaksi. Nyt menossa on jo viides tasavalta, mutta tasavalta kuitenkin.
Uudelleen syntynyttä, vahvasti roomalaiskatoliselle perustalle rakentuvaa sivilisaatiota, joka toteuttaisi de Maistren Ranskalle kaavaileman suuren uskonnollisen tehtävän, ei koskaan tullut. Siinä hän ennusti pieleen.
Vaikuttaa hyvältä, äänestän kuitenkin vastaan
Valtiotieteen maisteri Jorma Turunen on perehtynyt Ranskan politiikkaan ja kulttuuriin usean vuosikymmenen ajan ja hänen 2019 julkaistu kirjansa ’Ranskan vasemmiston tarina – suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen’ on todella runsas ja perusteellinen. Se kulkee notkeasti eikä siinä ole pysähtyneitä tai tylsiä hetkiä – kuten ei ilmeisesti ranskalaisessa vasemmistossakaan.
Ranskan vasemmistoa ei voi yrittää jäsentää meidän oman suomalaisen vasemmistomme kehyksistä käsin, niin paljon runsaampi ja monimutkaisempi se on.
Yhtenä suurena jakona voidaan pitää puolueiden ryhmittämistä tasavaltalaiseen vasemmistoon, sosialistiseen vasemmistoon, kommunistiseen vasemmistoon ja vielä näiden ulkopuolella äärivasemmistoon. Turunen selvittää näiden moninaista historiaa kiinnostavasti. Ällistyttävää kyllä, vielä niinkin myöhään kuin 2017 vaaleissa esimerkiksi trotskilaisille löytyi yli 600 000 äänestäjää!
Puolueet ovat liittoutuneet, hajonneet ja ryhmittyneet uudelleen moneen otteeseen. Kuten Ranskan moninkertainen pääministeri Aristide Briand totesi: ’Ranskalaisilla sosialisteilla on tapana kokoontua vuosittaisiin hajoamisiinsa’.
Kenties suuren vallankumouksen perintönä ranskalaisilla onkin jatkuva tarve kyseenalaistaa. ’Kadun valtaa’ arvostetaan yhä ja sen kanssa ollaan varovaisia – olivat siellä sitten riehumassa kommunardit tai radikaalit opiskelijat tai elinkustannusten noususta kimpaantuneet keskiluokan keltaliivit. Hallitsevien on oltava valmiit neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja.
Ranskan vasemmistolla, kaikkine ryhmittymineen, on kunniakas historia. Sen monia saavutuksia ja kaikkensa uhranneita marttyyreja muistetaan yhä.
Viimeisimmät ajat eivät kuitenkaan enää ole olleet menestyksellisiä ja tiukimmat opinkappaleet ovat jäämässä auttamatta vanhentuneiksi. Leninillä ei tunnu enää olevan kosketuspintaa nykyisen kulutusyhteiskunnan ongelmien keskellä eläviin eivätkä intellektuellitkaan enää innostu siitä.
Kokonaan uudet liikkeet ja rintamat saattavatkin jatkossa ottaa haltuunsa ranskalaisten aina roihuavan vaikuttamishalun.
Gallian kukolla säröä äänessä
Toimittaja Helena Petäistö on vuosikymmenten ajan raportoinut meille Ranskasta niin television uutisissa kuin lehdistössäkin. ’Gallian kukko kiekuu taas’ on vuonna 2022 julkaistu kokoelma eri medioissa aiemmin julkaistuja kolumneja, joiden lisäksi Petäistö on kirjoittanut poliittisia yhteenvetoja ja esittelyartikkeleja ranskalaisista merkkihenkilöistä.
Kirjan alku kertoo keväästä 2022, jolloin Emmanuel Macron voittaa presidentinvaalit toistamiseen ja saa uuden viisivuotiskauden. Maailma on kuitenkin lähes ’kääntynyt päälaelleen’ verrattuna siihen, miltä kaikki näytti 2017, kun Macron teki suuren valloituksensa tuntemattomuudesta Elysee Palatsiin.
Tuleeko Macronista koko Euroopan pelastaja? Britit ovat lähteneet EU:sta, saksalaiset ovat lamassa ja Euroopassa riehuu sota. Populistit uhkaavat niin Ranskan kuin koko Euroopankin vakautta. Eikä Trump Atlantin toisella puolella tee asioita yhtään helpommiksi. Näitä ongelmia setviessä melkein unohtuu, että maailmalla oli vastassaan vielä kaiken muun lisäksi runsaan kolmen vuoden ajan koronapandemia. Ihmeellistä, kuinka äkkiä sekin unohtuu, vaikka tilanne oli aivan ennenkokematon minun sukupolvelleni.
Kun lukee Petäistön kolumneja Ranskan pandemiatilanteen vaihteluista, Macronin omasta tartunnasta ja riitelystä koronasulkujen ja rokottamista vastustavien kanssa, tuntuu kuin siitä olisi jo todella kauan. Kenties se johtuu siitä, että uusia, mieltä vaivaavia huolia on tullut lähes jatkuvalla syötöllä ja ne ovat työntäneet järkyttävän pandemiankin taka-alalle.
Nyt, kun kolumneja ja artikkeleja lukee suuren määrän yhtenä pötkönä, huomaa myös, että lähes joka ainoaan juttuun Petäistö on liittänyt edes yhden lauseen Macronin vaimosta, Brigittestä. Ja usein vain yhden lauseen, jolla ei varsinaisesti olisi merkitystä jutun kokonaisuudelle. Mainitaan vain, että vaimo-Brigitte on ’kaunis’ tai ’huoliteltu’ tai ’sipsakka’ tai ’timmissä kunnossa’ tai ’glitter-asussaan’ tai jotain vastaavaa, jolla kuvataan aina hänen ulkonäköään. Kertooko tämä yhä vielä jostain tarpeesta selitellä sitä poikkeuksellista seikkaa, että Brigitte on Macronia vanhempi?
Maailma muuttuu ja Ranskakin muuttuu. Jotkut asiat mullistuvat ällistyttävän nopeasti, jotkut uskomattoman hitaasti.
***
