Euroopan rajalla

Ukraina merkitsee sananmukaisesti ’rajalla’ tai ’rajamaa’. Nyt siitä on jälleen tullut taistelukenttä, jolla revitään meitä kaikkia henkisesti ja ukrainalaisia myös fyysisesti. Tällaista ei pitänyt enää koskaan tapahtua, ja taas kuitenkin se on silmiemme edessä. Uskomattoman masentavaa.

Eihän se tietenkään tyhjästä syntynyt eikä edes nopeasti. Tämä myllerrys on kai ollut meneillään ja kasvanut vuosi vuodelta jo kolmekymmentä vuotta, mutta me emme vain ole nähneet sitä. Minä en ainakaan. Olen kyllä seurannut yhteiskunnallisia asioita, jopa suurella kiinnostuksella, mutta likinäköisesti sittenkin vain lähellä ja lännessä. Baltiaan ehkä osasin katsoa, mutta en kauemmas. Berliinin muurin murtumistakin olisin niin kovin mielelläni halunnut olla kokemassa, mutta en mitenkään arvannut, että se tapahtuisi juuri silloin, kun tapahtui.

Nyt ei sitten auta muu, kuin koettaa kuroa kiinni niitä vuosikymmeniä, jotka jäivät välistä. Mitä Ukrainassa tapahtui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen? Minkälainen kaaos siellä oli, kun uutta valtiota pystytettiin? Meillä oli samaan aikaan romahtanut idänkauppa, devalvaatio ja suuri lama, EY-jäsenyysneuvottelut ja muuta tohinaa – Ukraina ei käynyt mielessäkään.

Tietenkin olisi pitänyt älytä katsoa vakavammin asioita viimeistään 2014, kun Venäjä rynnäköi Krimin niemimaalle. Ja vielä tarkemmin sitten, kun epämääräinen ’tunnuksettomien auttajien’ ja ’separatistien’ sinne tänne vellova ’paikallissota’ itäisessä Ukrainassa puhkesi ja jatkui ja jatkui ja jatkui. Kahdeksan vuotta ihmisiä on tapettu ja koteja tuhottu, ja silti vasta helmikuussa se rävähti kaikkien silmille: Euroopassa on jälleen sota!

Jälkiviisauden imelä katku onkin leijunut niin poliitikkojen kuin tavallisten kansalaistenkin ympärillä koko kevään. Se on ymmärrettävää, vaikkakin vastenmielistä.

Tartuin siis kotimaiseen kirjaan ’Itä-Ukraina – lännen etuvartio’ saadakseni pikapäivityksen siitä, mitä alueella on ollut tekeillä viime vuosina ja vuosikymmeninä. Kaipasin kuitenkin kirjakolmikkooni myös ukrainalaisten omia näkemyksiä ja tuntemuksia, joita he ovat suodattaneet fiktiivisen kirjallisuuden kautta – niissä kun asiat tiivistyvät usein osuvammin, kuin ’dokumentaareissa’, joita usein vaivaa paatoksellisuus ja tietynlainen ’valkopesu’. Vasyl Kozeljankon ’Hopeinen hämähäkki’ liikkuu 1930-luvun lopun ja toisen maailmansodan sekavissa tunnelmissa, Andrei Kurkovin ’Kuolema ja pingviini’ puolestaan kertoo 2000-luvun vaihteen levottomista ’mafiasotien’ ajoista. Kumpainenkin kirja on niin mustaa huumoria, että nauru hyytyy tämän tästä kurkkuun.

 

Saako kaikkia pelisääntöjä rikkoa, jos on iso?

Juha-Antero Puistola ja Johanna Suhonen julkaisivat kirjansa ’Itä-Ukraina – lännen etuvartio’ vuonna 2020 ja se jäi, - minulla ainakin – täysin koronan varjoon ja rauhassa pölyttymään kirjaston hyllyyn. Kirjoittajat ovat perehtyneet asiaansa usean vuoden ajan; Puistola työssään Nato:ssa ja Suhonen ETYJ:n komennuksella Ukrainassa.

Heti alussa tekijät toivovat, että kirjasta välittyisi heidän olennaisin huolensa: Vain muutaman tunnin matkan päässä Suomesta käydään sotaa, jossa alueellinen suurvalta yrittää väkivalloin muuttaa maailmanjärjestystä. Lukijan arvioitavaksi jätetään, onko Itä-Ukraina myös meidän asiamme.

Ikävä kyllä, se sota ei jäänyt pelkkään Itä-Ukrainaan ja tänä keväänä siitä tuli meidän ja koko Euroopan asia.

Ukrainan koko historia on ollut värikäs ja valitettavan väkivaltainen. Omaa, nykymuotoisesti käsitettävää valtiollista itsenäisyyttä sillä ei ole pitkäaikaisesti ollut, vaan sen rajat ja sitä hallinneet rakenteet ovat myllertäneet moneen suuntaan. Monessa vaiheessa sen kohtalot vertautuvat Baltian maiden tilanteeseen.

Puistolan ja Suhosen kirja taustoittaa nopein vedoin Ukrainan tuskaisia vaiheita Neuvostoliiton ja Saksan kynsissä, mutta keskittyy tarkemmin nimenomaan aikaan 1990-luvun itsenäisyysjulistuksen jälkeen.

Taloudellinen riippuvuus Venäjästä hankaloitti tietenkin poliittisen riippumattomuuden luomista ja osoittamista, eivätkä juuri pystytetyt yhteiskunnalliset instituutiot olleet sillä tasolla, että ne olisivat voineet vakuuttaa nälkäiset ja viluiset kansalaiset toimivuudestaan. Monenlaista separatismia ja ’välistävetävien’ oligarkkien kilpailevia ryhmittymiä syntyi. Kirja on melkeinpä hengästyttävän täynnä tietoja, tapahtumia ja esimerkkejä.

Ukrainalaisia on jo pitkään kiristetty energialla, uhattu sotilaallisesti ja sitten konkreettisesti pommitettu. Ennen kaikkea heidät on altistettu vuosikausia kestäneeseen ’hybridisotaan’, jonka tauottomalla propagandalla venäläisten kaikkein läheisimmistä slaaviveljistä on saatu mielikuvissa väännettyä ’narkomaaninatseja’,  joten on kyllä pienoinen ihme, että he nyt pystyvät näin päättäväiseen vastarintaan. Mutta kauanko he jaksavat?

Puistola ja Suhonen huomauttavat, että nykyisissä sodissa ei ole enää ’rintaman’ ja ’kotirintaman’ välistä eroa. Vaikka pommeja ei suoraan sataisi niskaan, voivat kyberhyökkäykset, informaatiovaikuttaminen tai erilainen ’ilkivalta’ lamauttaa yhteiskuntien toimintaa tuhansien kilometrien päästä. Siksi he halusivat vuonna 2020 kirjallaan ’soittaa hälytyskelloja’ suomalaistenkin korvissa.

Hälytys on nyt kuultu, mutta mitä lopulta seuraa. Kukaan ei tiedä, ikävä kyllä.

 

Kuka diktaattori tarjoaa eniten?

Ukrainalainen Vasyl Kozeljanko tarjoilee kirjassaan ’Hopeinen hämähäkki’ (alkuperäisteos vuodelta 2004, Eero Balkin suomennos vuodelta 2006) melkoisen historiallisen ja kulttuurisen sekoituksen. Kirjaa voisi ehkä luonnehtia ’historialliseksi veijariromaaniksi’.

Kirjan pääparina toilailevat ukrainalainen Karol ja saksalainen Helmut. He ovat etsivinä toimivia poliiseja, jotka koettavat ratkoa rikoksia romanialaiseksi määritellyssä Cernautin kaupungissa. Ehkä eniten he kuitenkin pitävät juhlimisesta sen tasokkaissa ravintoloissa.

Kaupunki on tosin saksankielisten (-ja mielisten) puheessa nimeltään Czernowitz ja sen asukkaat puhuvat saksan, ukrainan ja romanian kielten sekoitusta, jota ryydittävät runsaat puolalaiset ja juutalaiset jiddishin ja hepreansekaiset sanonnat.

Ihmiset, kielet ja alueet ovat Euroopan sydänmailla aina sekoittuneet. Sellaiset kirjassa mainitut historialliset alueet kuin Galitsia, Bukovina ja Bessarabia olivat aikoinaan omia, merkittäviä kokonaisuuksiaan. Nykyään ne on pilkottu osiksi Puolaa, Ukrainaa, Moldovaa ja Romaniaa. Karttakirjalle on taas käyttöä, kun hahmottaa kirjan tapahtumapaikkoja.

Kirjan lähtee liikkeelle vuodesta 1938, jolloin Euroopassa väreili jo sodan odotus. Kaikenlainen intomielinen nationalismi nostaa päätään. Jotkut ovat keksineet uuden johtoaatteen, Suur-Romanian luomisen. Toiset haluavat palata takaisin ’Reichiin’, Saksan tulevaan tuhatvuotiseen valtakuntaan, jonne Hitler on kaikkia saksankielisiä kutsunut. Paljon on niitäkin, joihin vetoaa Stalinin tarjoama työläisten paratiisi, vaikka sieltä kuuluukin outoja uutisia jatkuvista oikeudenkäynneistä ja nopeista teloituksista.

Miksi kaikkien toisten outo nationalistinen intoilu näyttäytyy pelkästään naurettavana pullisteluna, mutta oma vastaava ei? Miksi tappamiselle ja toisten alueiden ja omaisuuden hamuamiselle pitää aina keksiä joku jalo aate, joka mukamas sitä vaatii? Jonka mieliksi kaikki se pahuus tehdään?

Rinnakkaistarinana kirjassa kerrotaan, kuinka ne kolmekymmentä hopearahaa, jotka Juudas sai maksuksi petoksestaan, mutta joita hän ei sitten halunnutkaan, vaeltavat halki historian ryhmittymältä toiselle. Ehkä ne lopulta tulevat jonkun tutun hahmon käsiin?

 

Kun paras ystäväsi on depressiivinen pingviini

Ukrainalaisen Andrei Kurkovin teos ’Kuolema ja pingviini’ on vuodelta 1996. Suomeksi se on Eero Balkin käännöksenä julkaistu 2006. Kustannusyhtiö Otava on ottanut kirjasta nyt uusintapainoksen, jonka tuotto ohjataan SPR:n kautta Ukrainan sodan uhrien auttamiseen.

Kirja on hauska, mutta tragedia ja komedia kulkevat koko ajan niin käsi kädessä, ettei lukija pysty aina päättämään, ovatko tapahtumat enemmän naurettavia kuin kammottavia. Nuhruisessa kaksiossaan asuva Viktor haaveilee kirjailijan ammatista, mutta päätyy runoilemaan tilauksesta nekrologeja yllättäen kuolleista ’merkkihenkilöistä’. Kun hän aloittaa tekstien laatimisen ja kerää taustatietoja, ovat kohteet vielä hyvinkin elossa. Tekstit tarvitaan ’vastaisen varalle’, hänelle kerrotaan. Se aika tulee yllättävän pian.

Ukrainan surkea taloudellinen tilanne 1990-luvun loppupuolella näkyy kaikessa. Viktor ottaa tietenkin työn kuin työn ja palkkiot maksetaan useimmiten käteisellä, pimeästi, ja rullalle käärittyinä dollareina. Naisia ei Viktorin vaisu elämäntyyli houkuttele.

Ei Viktor silti yksin asu, vaan Misan kanssa. Kun eläintarha meni konkurssiin ja työntelijät irtisanottiin, jäivät myös eläimet heitteille. Sieltä Viktor pelasti itselleen lemmikin, ison pingviinin, jolle hän antoi nimen Misa. Pingviini on alkuun varsin vaisu ystävä, se ei ääntele ollenkaan, seisoo vain mykkänä, useimmiten sohvan takana naama seinään päin. Nälkä sentään ajaa sen kävellä läpsyttelemään keittiöön tai kylpyammeen reunalle, pakastekalan toivossa. Pikkuhiljaa Misa ja Viktor pystyvät kommunikoimaan, edes katseella.

Asiat alkavat muuttua uhkaavammiksi. Pian eivät riitä pelkät nekrologit, vaan Viktorin on pakosta otettava osaa myös hautajaisten muistotilaisuuksiin. Kun Viktorin hoiviin päätyy pingviinin ohella neljävuotias tyttö, jonka isä ei koskaan enää palaa, muuttuu ’yhteistyö’ nekrologien tilaajan kanssa entistä hyytävämmäksi. Kirjoittaako joku muu jo Viktorin omaa nekrologia? Onko tilanteesta mitään ulospääsyä? Pelastaisivatko tiedostavat eläintenystävät edes pingviinin?

 

***