Värikästä jännitystä

Kun kaksi vuotta jatkunut pandemia alkoi viimein helpottaa, alkoikin Euroopassa sota.

Se masensi ja ahdisti. Teki sen, mihin pandemia ei vielä pystynyt: lähes murensi uskoani valistukseen ja ihmisen edistymiseen. Mutta kenties mieleni mittakaava on harhainen – ehkä on toivoa, että tämä hulluus olisi vain poikkeuksellinen taka-askel paremmassa suuressa kuviossa.

Niin tai näin, nyt tarvitsin kesälomaan aivan tarkoituksellista todellisuuspakoa. Siihen sopi ’cosy crime’: rikosmysteeri, jossa pahuus on hallittavissa, ymmärrettävissä ja ratkaistavissa. Lisäksi asiat tapahtuvat erikoisissa, värikkäissä ja osin humoristisissakin ympäristöissä.

Esimerkiksi Intiassa! Se on kaukana Euroopasta. Se on maa, jossa on kaikkea yltäkylläisesti. Värejä ja mausteita. Kuivuutta ja sadetta. Äärimmäistä rikkautta ja köyhyyttä. Surkean takapajuista taikauskoa ja vuosisatojen aikana kerättyä viisautta ja tiedettä. Jossa asuu hinduja, muslimeja, sikhejä, kristittyjä, parseja, buddhalaisia ja monia muita erilaisia uskontoja tunnustavia. Jossa puhutaan hindiä, urdua, bengalia, marahtia, tamilia ja yli neljääsataa muuta kieltä. Jossa IT-alan terävimmät huiput ja pyhät lehmät tungeksivat samoilla kaduilla.

Olen lukenut yhtä ja toista kiinnostavaa Intiasta jo aiemminkin, mutta dekkareita en vielä koskaan. Yritin nyt koota ’intialaisdekkarien’ kolmikkoni erityyppisistä kirjoista. Niinpä yksi tapahtui Delhissä, toinen Punessa, kolmas fiktiivisessä Satapurissa. Kaksi sijoittui suunnilleen nykyaikaan, yksi sadan vuoden taakse. Kaksi kirjoista oli otteeltaan humoristisia, yksi luonteeltaan enemmänkin totinen. Yhdestäkään eivät yöunet menneet, vaan jännitystä oli vain sen verran, että jaksoi kirjan loppuun. Kaikki olivat tyyppiä ’ratkaisu ei ole tärkein, vaan matka sinne’.

Sattumoisin jokaisella dekkarieni kirjailijalla oli kyllä yhteyksiä Intiaan, mutta kukaan ei ollut siellä syntynyt. Oli Delhissä asuva britti, jonka vaimo on puoliksi intialainen. Oli amerikkalainen kirjailija, jolla oli ’suvussaan intialaistaustaa’ ja oli suomalaiskirjailija, joka oli työskennellyt Intiassa.

Luultavasti he kaikki jollain tavalla katsovat intialaisuutta ’ulkopuolelta’, mutta en ole varma, onko se haitta vai ehkä etu. Kaikki ainakin olivat kokeneet Intian niin viehättäväksi ja kiinnostavaksi, että halusivat sijoittaa dekkarinsa sinne.

 

Menneisyys myrkyttää

Tarquin Hall on jo tunnettu salapoliisi Vish Puri -dekkareistaan. The Case of the Deadly Butter Chicken  (2012) on Jaana Kapari-Jatan suomentamana saanut nimen ’Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus’ (2014). Kirjan nimestä jo aavistelin tietynlaista ironista ja kevyehköä britti-otetta asiaan ja kirjan lopussa tarjolla olevat ruokareseptit vahvistivat näkemystä. Kirjan lopussa on myös intialaisten nimien ja ilmausten sanasto, jota tutkiskelin mielelläni. Se helpottaa ja tuo tarinan jotenkin ’lähemmäs’.

Vish Puri on siis yksityisetsivä, joka asuu ja toimii liikenneruuhkaisessa ja kaoottisessa Delhissä. Hänen lempinimensä perheen kesken on Pullukka ja hänen menemisiään, tulemisiaan ja tekemisiään kommentoivat myös vaimo ja etenkin äiti.  En ollut aiemmin lukenut Vish Puri -tarinoita, joten minua hämmensi kirjan tietty sekamelska. Onko tämä Vish Puri lainkaan ’vakavasti otettava’ rikosten ratkoja vai onko tämä kaikki enemmänkin pelleilyä? Outoja taivaasta tupsahtavia apulaisia ja ’valepukuja’ ja juonen harhautumista joidenkin kadonneiden, irti leikattujen viiksien etsintään? Pullukalla on myös jatkuva dieetti, mutta paino ei vain laske, koska hän syö salaa.

Koheltamisen keskellä varsinainen juonikin sentään kehittyy. Siihen liittyy kaikissa suunnattomia intohimoja herättävä peli, kriketti, ja sen mestaripelaaja, joka on pakistanilainen ja nimeltään Khan. Kirja on siis kymmenen vuoden takaa – mutta tämän vuotisissa todellisissa uutisotsikoissa on juuri ollut pakistanilainen poliitikko, entinen krikettitähti, nimeltään Khan. No, ehkä se on vain sattumaa, Khan on varmaan koko Pakistanin yleisin sukunimi.

Pakistan on intialaisille yhä vaikea ja ahdistava asia. Vuoden 1947 valtiollisen itsenäistymisen aikaiset veriset mellakat ja suoranaiset kansanmurhat puolin ja toisin, kun maa repesi muslimi-enemmistöiseksi Pakistaniksi ja hindu-enemmistöiseksi Intiaksi, eivät ole vielä unohtuneet.

Onneksi Vish Puri pystyy voittamaan omat ennakkoluulonsa ja ratkomaan visaisen toimeksiantonsa molemmin puolin rajaa. Äitiä siihen tosin tarvitaan.

 

Pieniä hyviä asioita

Jukka Behm on julkaissut tietokirjoja, romaaneja ja novelleja. Hän on työskennellyt Intiassa, Sri Lankassa ja muissa kehittyvissä maissa. ’Viallinen valkaisuvoide’ (2016) jatkaa hänen aloittamaansa Herra Patil ratkaisee -sarjaa.

Tämä herra Patil ei ole poliisi eikä edes yksityisetsivä, vaan polkupyöräkorjaamoa Punessa pitävä entinen insinööri. Hän on ollut aiemmassa toiminnassaan ilmeisen onnekas, koska hän on nyt niin varakas, että voi elää mukavasti ja pitää polkupyöräkorjaamoa vain ’huvin vuoksi’. Korjattavaa ei välttämättä ole monena päivänä ja vaikka olisikin, hän ei juurikaan laskuta palveluksistaan. Apulaisiakin hän pitää palveluksessaan vain ihmisystävällisyydestä: Yhden tehtävä on lakaista hiekkapihaa ja toisen etsiä vanhoista sanomalehdistä jotain kiinnostavaa. Työpaikan tarjoamalla pelastaa monta elämää.

Herra Patil ratkoo ongelmia, jotka eivät ehkä ole suuria rikoksia tai ainakaan kuormittuneet viranomaiset eivät niihin suostuisi aikaansa käyttämään. Silti niille ihmisille, joita ongelmat koskettavat, ne ovat koko elämää ravisuttavia.

Jukka Behm katselee herra Patilin kautta intialaisen yhteiskunnan erilaisia puolia, rakenteita, tapoja, outouksia ja hauskuuksia lämpimästi. Välillä ymmärtäen, välillä ihmetellen. Kaikki, mitä ’perinnäistapojen’ nimissä tehdään, ei suinkaan ole kaunista ja hyvää.

Herra Patil on myötätuntoinen ja ystävällinen, mutta hänessä on koko ajan läsnä myös surua.

 

Valoa viidakkoon

Sujata Massey’n kirja ’The Satapur Moonstone’ (2019) sai Maija Heikinheimon suomentama nimen ’Satapurin jalokivi (2020) ja sen tapahtumat sijoittuvat sadan vuoden taakse, 1920-luvulle, aikaan, jolloin Intia oli vielä brittihallinnon alaisuudessa.

Tarinan ’rikoksia ratkova sankari’ on nainen, Perveen Mistry. Hänessä on aikakaudelleen monta poikkeuksellista ominaisuutta; hän juristiksi Oxfordissa kouluttautunut intialainen nainen, joka asuu erossa miehestään. Lisäksi hän on vielä uskonnoltaan parsi, vähemmistössä siis siinäkin asiassa.

Brittihallinnolla on ollut vaikeuksia saada kontaktia Satapurin hallitsijan palatsiin, koska ainoa elossa oleva prinssi on vielä alaikäinen ja hänen leski-äitinsä ja leski-isoäitinsä noudattavat purdah – puhtaussäännöstöä. He eivät siis voi tavata ketään perheen ulkopuolisia miehiä. Tarvitaan näin ollen joku nainen edustamaan Britannian hallintoa ja välittämään viestejä. Niinpä Perveen Mistry saa komennuksen.

Palatsissa on pimeää ja synkkää, sekä fysikaalisesti että henkisesti. Vesivoimaa, sähkövaloa ja kunnollista ajotietä on Satapuriinkin suunniteltu, mutta toistaiseksi hallitsijat eivät jumalallisessa viisaudessaan ole niitä hyväksyneet.

Vanha maharani on katkera, komenteleva ja ilkeä. Nuorempi maharani voi vain kärsiä ja totella anoppiaan. Ei paljonkaan lohduta, vaikka palvelijoita hyörii ympärillä, silkkivaatteet kahisevat ja jalokiviä notkuvat korut täyttävät kaapit, kun minkäänlaista henkilökohtaista vapautta tai ’omaa elämää’ ei ole. Ero Perveen Mistryn valintoihin ja mahdollisuuksiin on siis silmiinpistävä.

Mistry ei kuitenkaan voi uutta vapauttaan vielä kovin rennolla otteella hyödyntää. On vaikeaa olla lähes kaikessa ’poikkeus’. Jatkuvasti hän pohtii, onko nyt sopivaa tehdä sitä tai tätä. Voiko nainen yöpyä talossa, jossa on naimaton mies? Voiko nainen ratsastaa jonnekin yksin? Voiko nainen matkustaa junassa yksin? Voiko nainen avata verhot ja katsella ulos kantotuolistaan, jossa häntä kannetaan – silloinhan hänet nähdään myös ulkopuolelta?

Pienin erin hän kuitenkin venyttää näitä sopivaisuuden rajoja. Britannian paikallinen poliittinen asiamies, Colin Sandringham, antaa mielellään tukea Perveen Mistryn toimille.

Juoni alkaa kehkeytyä varsin hitaasti, mutta pian on selvää, että Satapurin palatsissa sattuneissa maharazojen kuolemantapauksissa on ollut jotain hämärää. Myrkkyä kenties? Mielenvikaisuutta? Vallanperimysjuonittelua?

Voittaako valo pimeyden? Tietenkin, aina lopulta.

 

***