sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Aamun tuuli aavikolla


Talousuutisissa kohistaan, kun arvoltaan kenties maailman suurin yhtiö, saudiarabialainen Aramco, listautuu nyt pörssiin. Tämä alkujaan arabialais-amerikkalainen – kuten nimestäkin voi päätellä – öljy-yhtiö on ollut 1980-luvulta saakka kokonaan saudien omistama. Sitä voisi kutsua myös maailman suurimmaksi perheyhtiöksi, sillä Saudi-Arabia on valtio, jossa taloudellinen ja poliittinen valta on al Saud -suvulla.

Nyt saudit tarvitsevat kuulemma lisää rahaa ja tavoittelevat sen kautta maansa talouden monipuolistamista. Öljy ei enää yksin takaa rahakasta tulevaisuutta, kun energiamarkkinat muuttuvat ja ilmastosyytkin pakottavat muuttamaan strategioita.

Koko maailmaa huolestuttaa, kun Iranin suunnalla on jatkuvasti levotonta (kuten elokuun blogissani ihmettelin) ja lahden toiselta puolen Saudi-Arabiasta tulee niin ikään ristiriitaisia ja hämmentäviä uutisia. 

Maa vetää puoleensa Mekkaan ja Medinaan matkustavia islaminuskoisia pyhiinvaeltajia, mutta muiden ulkomaisten turistien suosikkikohde se ei ole, vaikka matkustamista sinne on viime vuosina helpotettu. Tuhannen ja yhden yön satumaista eksotiikkaa tai Aladdin -fantasioita on helpompi etsiä muualta, vaikkapa Emiraattien Dubaista.

Olemme kuulleet Saudi-Arabian kauan odotetuista uudistuksista; terveydenhuollon ja koulutuksen parantamisesta, jopa pienen pienistä kansalaisoikeuksien laajennuksista naisiakin koskien. Samaan aikaan kuulemme kuitenkin myös pidätyksistä, vuosikausien vangitsemisista ilman yksilöityä syytettä, kidutuksista ja jopa selvistä poliittisista murhista.

Saudi-Arabia on USA:n ylin ystävä, ja sinne näimme presidentti Trumpinkin ensi töinään kiiruhtavan vierailulle. Kuitenkin juuri Saudi-Arabiaan Osama bin Laden, tuo USA:n arkkivihollinen, perusti suoran toiminnan yksikkönsä, alkujaan nimeltään somasti Palvelutoimisto, ja sieltä hänen seuraajaansa saavat yhä avokätistä rahoitusta.

Saudi-Arabia on rikas maa, jonka yhtenä ongelmana on silti köyhyys. Maa kärsii myös pahasta työttömyydestä, etenkin levottomuutta herättävästi alle 35-vuotiaiden kohdalla. Yhteiskunta on jumissa, kun he eivät saa töitä, koska silloin he eivät voi myöskään perustaa perheitä. Samaan aikaan 30 miljoonan asukkaan maassa on kuitenkin yli 9 miljoonaa vierastyöläistä, joita ilman maa ei toimi.

Uskonnollista valtaa Saudi-Arabiassa käyttää suurmufti ja Vanhempien oppineiden neuvosto. Nämä sunnilaisen islamin wahhabistisen suuntauksen johtohenkilöt ovat useimmiten suurissa kysymyksissä taipuneet poliittisen johdon tahtoon, mutta ei aina. Heillä on myös ollut mahdollisuus jarruttaa ja hidastaa yhteiskunnallisten muutosten toteutumista.

Mitä tästä kaikesta vastakkaisesta informaatiosta oikein pitäisi ajatella? Saisiko jostain lisää tietoa? Innokkaan kirjastotietokannan penkomisen jälkeen tämänkertaiseen kirjakolmikkooni löytyi suhteellisen uusia teoksia, joista toivoin saavani laajempaa näkemystä ja taustatietoa. Kirjat ovat vuosilta 2008, 2013 ja 2019.


Suomalaisella sisulla


Heljä Kervinen on julkaissut kirjansa ’Olipa kerran Saudi Arabia’ vuonna 2008, mutta heti opuksen avattuani ja kuvat nähtyäni tajusin, että sisältö on paljon painovuotta kauempaa.Tämä kirja ei antaisi tietoa Saudi-Arabian nykyisestä tilanteesta.  Muutaman sivun luettuani päätin silti jatkaa, kirjan tarjoaman sympaattisen ’kulttuurinostalgian’ vuoksi.

Kirja on nimittäin rempseällä otteella kirjoitettu, mutta hyvin yksityiskohtainen muistelus neljänkymmenen vuoden takaa, 1980-luvun alusta; ajasta, jolloin suomalaisia lähti ulkomaankomennuksille tuonne ’öljyn ja hiekan valtakuntaan.’ Kervisen aviopuoliso oli rakennusarkkitehti, ja hänen mukanaan Saudi-Arabiaan matkasi vaimo ja kaksi melkein aikuista poikaa.

Kervinen tiesi suurimmat kulttuurieroista johtuvat hankaluudet jo ennen lähtöä, mutta halusi silti kokea tämänkin ’kerran elämässä’ mahdollisuuden.

Lähes kaikki olikin hyvin ’toisenlaista’ ja naiselle vielä kaksin verroin hankalampaa. Tutuksi tuli heti arabian kielen sana ’haram’, kielletty.

Ei sovi ajaa autoa, ei työskennellä tai edes olla samoissa tiloissa miesten kanssa, ei kulkea kaduilla tai kaupoissa ilman miespuolista sukulaisholhoojaa eli mahramia, ei pukeutua ’säädyttömästi’. Suomalaista kaihersivat myös kiellettyjen listalla olleet alkoholi, sianliha, joulunvietto, kampaamot ja elokuvateatterit. Tukalassa kuumuudessa oli kiusaus käyttää huoneiston pihalla ollutta uima-allasta, mutta sekin piti lopettaa, kun vastapäisen talon ylemmissä ikkunoissa alkoi parveilla arabimiehiä, joiden elekieli ei jättänyt sijaa tulkinnoille.

Miesten maailmassakin työn tekemisen tahti ja tavat olivat hyvin erilaiset. Sisulla ja perusmyönteisellä asenteella kaikesta kuitenkin selvittiin, tuona muinaisena aikana ennen satelliittiantenneja, ennen kännyköitä tai ennen internettiä. Tuolloin oli hienoa, kun ulkomaanpuheluita saattoi tilata etukäteen ja parin viikon vanhoja kotimaan sanomalehtiä voi käydä lukemassa firman ’residenssissä’.


Muurit murtuvat pala kerrallaan


Toimittaja Liisa Liimatainen on hankkinut vuosikymmenien aikana erittäin vankan Italian ja Lähi-Idän tuntemuksen. Tutkittuaan Irania (elokuun blogini) hän totesi tarvitsevansa tilannekuvan saamiseksi lisätietoa erityisesti Saudi-Arabiasta ja 2013 hän saikin julkaistua kirjansa ’Saudi-Arabian toiset kasvot’, alaotsikkona ’Rohkeita naisia ja kybernuoria’.

Kirja on erittäin runsas, suorastaan hengästyttävä. Siinä on paljon taustietoja, historiakatsauksia ja sivuhuomautuksia monista aiheista. Sen kantavana voimana ovat haastattelut, joissa monenlaiset eri ikäiset ja eri alojen yhteiskunnalliset aktivistit kertovat oman tarinansa.

Monien haastateltujen toimia on pyritty rajoittamaan: he ovat saaneet rangaistuksia, olleet pidätettyinä ja jotkut pitkiäkin aikoja vankilassa. Silti kaikki jaksavat olla toiveikkaita siitä, että maa tulee muuttumaan. Sen on pakko. Kyse on vain vauhdista: kuinka paljon muutoksia konservatiivinen maa pystyy nielemään nopeassa tahdissa. ’Arabikevään’ vallankumouksia pelätään ja niiden leviäminen Saudi-Arabiaan koetetaan estää tekemällä muutoksia hallitusti.

Kuten, että vuonna 2013 naisille suotiin oikeus ajaa polkupyörällä julkisissa puistoissa. Tietysti kokonaan hunnutettuina, mutta saattaahan siinä silti nilkka vilahtaa. Jo 2018 muutokset ulottuivat autoiluun. Vuodesta 1990 saakka käyty väsytystaistelu ja monet protestit toivat vihdoin naisille oikeuden ajaa autoa. Tietenkin mahramin suostumuksella.

Saudi-Arabia on vielä täysin yksinvaltainen kuningaskunta, jossa vallanperimys hoidetaan al Saud -suvun sisäisenä asiana. Perustuslakia tai muutakaan kaikille selvää kirjattua lainsäädäntöä ei ole. Hallinto perustuu kuninkaallisiin päätöksiin ja uskonnollisen neuvoston päätöksiin ja tulkintoihin.

Paikallistasolla on sentään viime vuosikymmenenä järjestetty vaaleja muutaman kerran ja jopa naiset ovat saaneet jo kerran äänestää. Se kaikki on vielä uutta ja kummallista. Ei tiedetä, uskaltaako äänestää, kuka rohkenee olla ehdokkaana ja miten vaalit oikein toimivat. Paikallishallinnossakin vaaleilla voi ylipäänsä toistaiseksi valita vain pienen osan virkailijoista.

Työmarkkinat ovat outo luku sinänsä. Naisten kouluttautuminen ja työssä käyminen ovat vielä harvinaisia poikkeuksia, se ei yllätä. Mutta aivan hämmentävää on, että saudi miehet eivät kunniansa vuoksi halua tehdä mitään sellaista työtä, joka voidaan tulkita ’palvelemiseksi’. Niinpä maahan on tuotettu miljoonia pakistanilaisia, intialaisia, srilankalaisia, filippiiniläisiä ja muita vierastyöläisiä, jotka hoitavat kaikki ’palvelusektorin’ työt.

Kaikki eivät voi päästä öljyteollisuuden ylempiin tehtäviin. Niinpä saudi miehet haluaisivat itselleen valtion viran, jossa työaikoja ei tarvitse kirjaimellisesti noudattaa. Tätä ei sinänsä vauras valtio voi millään toteuttaa. Valtion virat ylipäänsä ovat melko hiljattain perustettuja eivätkä virkailijat ole vielä vuosiin eläköitymässä.

Työttömät nuoret miehet ja näkyville, jopa työmarkkinoille, ilmaantuvat naiset ovat yhteiskunnalle paineinen yhdistelmä.


Toteutuvia haaveita vai kangastuksia


Nicola Sutcliff, brittiläinen lingvisti, opettaja ja kääntäjä vietti neljä vuotta Saudi-Arabiassa opettajana naisten yliopistossa. Työnsä ohella hän matkusteli ympäri maata ja yritti tutustua ja oppia ymmärtämään saudi naisia. Kirja ’Queens of the Kingdom’ on julkaistu 2019 ja se koostuu vuosina 2014-2017 tehdyistä haastatteluista, joissa mitä erilaisimmat naiset kertovat elämäntarinansa.

Tarinoiden runsaus ulottuu satavuotiaasta beduiininaisesta, joka eli elämänsä aavikolla ja synnytti 11 lasta koskaan näkemättä ainuttakaan terveydenhuollon ammattilaista, nykyajan nuoreen lääketiedettä opiskelevaan naiseen tai vielä nuorempaan tyttöön, joka on vakaasti päättänyt tulla jalkapallon ammattilaiseksi. Haaveet ja mahdollisuudet ovat muuttuneet tavattoman paljon.

Köyhät naiset kertovat nälästä, väkivaltaisesta miehestä ja jatkuvien serkusavioliittojen aiheuttamista kehitysvammaisista lapsista. Filippiiniläinen kotiapulainen kaipaa omaa lastaan, jota ei ole voinut nähdä kolmeen vuoteen. Rikkailla naisilla taas on käytettävissään kaikki länsimaiset huvit, luksustavarat, harrastukset, älylaitteet, TV-sarjat ja laumoittain palvelijoita. Mutta kaiken elämän pitää tapahtua jonkun suojatun neljän seinän tai puutarhan muurien sisäpuolella ja vain mahramin luvalla. Nykyään monet mahramit valvovat naisiaan älypuhelimen paikannussovelluksella, joka piippaa hälytyksen, jos valvottavan naisen sijainti muuttuu.

Joidenkin mielestä tämä on ihanaa. Saudi nainen on kuningatar, jolle kaikki tuodaan jalkojen juureen. Hänestä huolehditaan eikä hänen tarvitse tehdä mitään. Paitsi naida se, jonka suku hänelle määrää. Naiset ovatkin kuulleet, että länsimaissa nainen on orja, jonka on pakko käydä töissä. Hänet heitetään kotoaan ulos heti kun hän on täyttänyt 18 vuotta eikä hänellä sitten useimmiten olekaan muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä prostituoiduksi. Tämä on varma tieto, ja lisäksi sen voi päätellä televisio-ohjelmista.

Vanha nainen toteaa pitävänsä kasvotkin peittävää huntua, koska kerran niin on määrätty eikä hän halua joutua helvettiin. Hän kyllä tunnustaa, että muistaa vielä, miltä lapsena aavikon tuuli tuntui paljailla kasvoilla. Sitä hän kaipaa. Joskus.


***

perjantai 1. marraskuuta 2019

Aikaa ihmettelemässä

Tämänkertainen kirjakolmikkoni alkoi muotoutua, kun minulle suositeltiin Carlo Rovellin kirjaa ’Ajan luonne’. Oli kuulemma ’kauniisti’ kirjoitettu, vaikka onkin täynnä fysiikkaa. Ei lainkaan matemaattinen, joten saattaisi sopia minulle. Mikä ettei…

’Aika’ purskauttaakin välittömästi muistini syövereistä valtavan ryöpyn sitaatteja ja sananlaskuja. Kun ’ei ole aikaa’ kun kerran ’aika rientää’ ja ’ei aika mennyt koskaan palaa’ mutta silti ’aika parantaa’ koska ’kaikelle on aikansa’. Filosofit, teologit, runoilijat ja kirjailijat ovat pyöritelleet aikaa sivutolkulla ihan perusmateriaalinaan.

Fysiikan suuri kantaisä Isaac Newton kirjoitti 1600-luvulla, ettei hän ryhdy määrittelemään aikaa, paikkaa tai avaruutta, koska ne ovat kaikille jo tunnettuja ja selviä asioita. Sittemmin Albert Einstein sekoitti suhteellisuusteorioillaan monien ajatukset pahanpäiväisesti, kun hänen mukaansa aika olikin maailmankaikkeudessa erittäin tärkeä ulottuvuus mutta suhteellinen; toisinaan nopeampi, toisinaan hitaampi. Taitaa välillä kaareutuakin?

Menneen kesän aikana juhlittiin ihmisen ensimmäistä kävelyä Kuussa ja tästä 50 vuoden takaisesta tapahtumasta on saatu monia televisiomuistelmia. Einsteinin laskelmia avaruudesta, ajasta ja kiertoratojen kaareutumisista tarvittiin Kuuhun pääsemiseenkin. 

Kuten aina, ’aika kultaa muistot’ mutta minua ilahdutti ’sankariastronautti’ Neil Armstrongin tyyni asenne, kun haastattelijat riehaantuivat kyselemään häneltä kaikkea korkealentoista. Ajattelitko tapaavasi siellä toisen sivilisaation? Tunsitko, että Sinä johdit Maan asukkaat universumin valloittajiksi? Armstrong vain pudisti kevyesti päätään ja totesi: Jos testeissä olisi havaittu, että olisin tuon kaltainen ihminen, minua ei varmasti olisi valittu tähän hommaan. Niinpä! Siihen hommaan haluttiin kylmäpäinen koelentäjä, joka ei pohdiskele liikoja eikä lennä ohi, vaan saa aluksen tössäytettyä kuuperään, kun polttoainetta on jäljellä 17 sekunniksi.

Tutkimus on tietenkin kaikilla aloilla edennyt 50 vuodessa huimasti eteenpäin.  Monet aiemmin ’selvät ja tunnetut asiat’ ovatkin tutkijoiden mielissä käyneet yhä vain monimutkaisemmiksi ja sekavammiksi; on tullut toistensa kanssa kilpailevia kvanttigravitaatioteorioita ja silmukkateorioita ja säieteorioita. Aika onkin taas nykyään yksi ’suuria arvoituksia’. Onko aikaa itseasiassa lainkaan vai syntyykö sitä koko ajan lisää? Vai loppuuko se?

Nappasin luettavakseni Rovellin seuraksi vielä toisenkin aikaa setvivän fyysikon; Richard A. Mullerin kirjan ’Nyt – ajan fysiikka’. Arvelin, että näiden kahden jälkeen humanistinaivoni ovat niin ylikuumentuneet pinnistyksestä, että tarvitsen viilennykseen jotain ihan muuta. Niinpä otin kolmanneksi kirjan, joka käsittelee aikaa aivan toisesta näkökulmasta: tarkoituksella ja tahallaan tapahtunutta muunnellen. ’Ajan poluilla’ on antologia ’vaihtoehtohistoriasta’, kertomuksia, joissa historia onkin mennyt ’toisin’ kuin tähän asti olemme tienneet.


Hopeasäie on katkennut


Carlo Rovelli on italialainen tunnettu fyysikko, joka työskentelee tällä haavaa kai Ranskan Marseille’ssa. Hänen ’kansantajuistetut’ esseensä fysiikasta ovat olleet suosittuja. ’Ajan luonne’ (L’ordine del tempo) ilmestyi 2017 ja suomeksi sen käänsi Hannu Karttunen 2018.

Rovelli on ripotellut tekstiinsä pätkiä Horatiuksen oodeista ja muutenkin käyttää runollista kieltä tyyliin ’olemme ajasta tehtyjä olentoja’. Kirja päättyy Vanhan testamentin Saarnaajan sanoihin: ’Hopeasäie on katkennut, kultalyhty pirstoutunut, lähteellä oleva ruukku hajoaa, ämpäri putoaa kaivoon, maa palaa takaisin tomuksi.’ Ja Rovelli toteaa, että näin on hyvä.

Onhan tuo todella kaunis värssy vaikkapa kuolinilmoitukseen. Tosin minun korvaani vähän häiritsee tuo ’ämpäri’. En saa sitä sopimaan noin ’ylevään’ yhteyteen. Näen silmissäni vain muoviämpärin, jossa lukee jonkun sinapin nimi…Mutta tämä on vain minun henkilökohtainen ongelmani, ymmärrän sen. Minun aivojeni muistin poimuissa.

Rovelli käy läpi ajasta esitettyjä yleisiä oletuksia samoin kuin ’virallisia ja tieteellisiä’ totuuksia ja päätyy kannattamaan ajatusta, että varsinaista ’nyt’ hetkeä ei ole.  Yhteistä, yleistä ’aikaa’ ei ole, on vain suhteellista aikaa eri tekijöiden suhteen ja eri paikoissa eri ’nopeudella’. Aikaa ei siis ole ollenkaan tai sitä tulee loputtomasti aina lisää, mutta ’nyt’ on aina haihtunut jo ennen kuin olemme tajunneetkaan sitä.

Tavalliselle ihmiselle ’menneisyyden’ ja ’tulevaisuuden’ erottaminen on niin tärkeää, että fyysikkojen pohdinnat ja mittaukset siitä, ettei aikaa ole, tai että ’ajan suuntaa’ ( the arrow of time) ei voida täysin varmasti määrittää, alkavat ahdistaa. Voisiko aika siis ’kulkea takaperin’? Ei sille löydy loogista estettäkään, sanovat fyysikot. Joku pikkuriikkinen hiukkashippunen, positroni, kuulemma saattaa hetkellisesti näin tehdäkin.

Jokin on sentään ihan varmaa: vanha sääntö siitä, että energia siirtyy aina kuumemmasta kylmempään. Sitä ei voi toiseen suuntaan muuttaa eikä pysäyttää. Jos maailma joskus lopulta tulee termiseen tasapainotilaan, jossa kaikkialla on vain yhtä tasaisen lämmintä, kerrassaan mitään ei enää tapahdu. Silloin ei myöskään ole mitään eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Voihan ämpäri! Siihen menee onneksi sen verran ’aikaa’ että siitä ei nykyihmisen kannata huolestua.

Ajattelumme on oman heikkoutensa uhri, sanoo Rovelli. Ajattelumme on myös oman kielioppinsa uhri, hän huomauttaa. Suunnilleen pari sataa vuotta on mennyt siihen, että maailmanselityksestä ja sen kieliopista ovat poistuneet paholaiset, enkelit ja noidat ja tilalle ovat tulleet atomit, hiukkaset ja sähkömagneettiset aallot. Muuta todellisuutta me ihmiset emme pysty kokemaan, kuin sen minkä muistimme meidän aivojemme poimuihin rakentaa. Oli se sitten ’oikein’ tai ’väärin’. Kun muisti meiltä murenee, katoaa koko identiteettimme.


Antimateriasta madonreikään


University of California, Berkeleyn fysiikan professori Richard A. Muller’in kirja ’Now, The Physics of Time’ ilmestyi 2016 ja sen suomensi ilmeisesti jo samana vuonna Kimmo Pietiläinen nimellä ’Nyt - Ajan fysiikka’.

Tämä aikaa ja fysiikkaa käsittelevä teos on ilmestynyt siis pikkuisen aiemmin kuin Rovellin, mutta en kokenut niiden välillä juurikaan eroa ’ajan’ selittämisessä. Ehkä juuri ’nyt’ kuuluu kopsahduksia, kun fyysikot pökertyvät suorilta jaloilta moisen ymmärtämättömyyden edessä, mutta niin se nyt vain oli, minun aivopoimuissani.

Muller selostaa Rovellin tavoin, kuinka ’nyt’ on eri asia eri paikoissa ja eri nopeuksilla. Amerikkalainen Muller ei ole kuvailuissaan mitenkään ’italialaisen’ runollinen vaan lataa tekstinsä ylettömän touhukkaasti täpötäyteen nimiä, koejärjestelyjä, oletuksia, todistuksia, teorioita, saavutuksia, löytöjä ja kumoamisia. Kirja onkin todellinen runsaudensarvi viime vuosikymmenten fysiikan tutkimuskohteista.

Jos aikoisin ’isona’ fyysikoksi, tämä kirja kannattaisi varmaan lukea kannesta kanteen muutamaankin kertaan. Minä valitettavasti päästin silmäni harhailemaan ja annoin aivojeni sulkeutua heti, kun sivulle ilmestyi matemaattisia merkkejä ja kreikkalaisia kirjaimia.

Jotkut asiat kuvittelin tajuavani, toisia taas en edes yrittänyt. Onhan se varmaankin niin, että jos liikkuu oikein vilppaasti, huomattavasti valon nopeutta lujempaa, saattaa teoriassa päästä käväisemään tulevaisuudessa…takaisin paluu onkin sitten jo epävarmempaa.

Ja voi olla, että avaruuden antimateriassa, siinä mitä ennen muinoin nimitettiin eetteriksi, on ’madonreikiä’, käytäviä, joiden kautta voisi käväistä toisessa ajassa. Ne vain muodostuvat niin tavattoman lyhyeksi aikaa, ettei niiden kautta kenties ehdi yhtään mihinkään, hitaanpuoleinen ihminen varsinkaan, ennen kuin ne ovat jo kadonneet. Ehkä fyysikkojen pitäisi siis laittaa meitä tavallisia tallustajia varten varoitus : Älä kokeile tätä!

Muller kertoo innoissaan, kuinka maailmankaikkeuden laajeneminen on koko ajan meneillään, ja vielä kiihtyvällä vauhdilla. Entropia siis aina vain lisääntyy ja siinä sitä aikaa ’syntyy’ lisää, nimenomaan tuon laajenemisen vyöryvässä eturintamassa. Aha?

Fysiikka on fyysikoiden oman tunnustuksenkin mukaan sekä ’epätäydellistä’ että ’sumeaa’, mutta ehdottomasti kyllä mielenkiintoista.


Entäpä jos


Koska ’aikamatkailu’ fysikaalisessa maailmassa on joko mahdotonta tai ainakin erittäin vaarallista, kuten yllä totesin, on kirjallisuuden ja mielikuvituksen avulla tehty ’toisessa ajassa ja paikassa’ käväisy mitä loistavin tapa saada uusia, virkistäviä kokemuksia.

Suomen tieteiskirjoittajat ry ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry järjestivät kirjoituskilpailun, jossa koottiin ’vaihtoehtohistoria’ novelleja. Pasi Karppasen ja Laura Ahlstedtin toimittamaan antologiaan ’Ajan poluilla’ (2013) valittiin kilpailuun osallistuneista 16 novellia.

Tarinat ulottuvat aivan Suomen kirjoitetun historian alusta viime vuosien tapahtumiin. Suosituimpia aiheita ovat olleet ’toisin’ päättyneet sodat ja Kekkonen. Mukana oli myös tarina huoltoasemalta löydetystä Hemohes-laukusta, joka olikin norjalaisten, ja Tove Janssonin aivan toisenlainen elämänvalinta.

Sotajutut tahtoivat olla synkeänpuoleisia, dystopioita suorastaan. Muutenkaan vaihtoehtohistoria ei tuntunut saavan kirjoittajia oikein hilpeälle tuulelle, eikä suuremmin revittelemään, vaikka rata olisi ollut vapaa ihan mihin tahansa. Kirjoittajat halusivat kai olla ’uskottavia’ vaikka järjestelivätkin faktoja ’toisin’.

Oma suosikkini oli Hanna Myllyksen hitaasti aukeneva juttu 1900-luvun alun Wienistä. Sieltä kirjoittelee morsiamelleen kaipaavia kirjeitä suomalainen lääketieteen opiskelija. Aivan vahingossa alkaa selvitä myös samaa kortteeria asuttavan ujon, estyneen itävaltalaisen elämä.
Lääketieteen opiskelija mainitsee sivumennen, kuinka asuintoverin masennus on nyt helpottanut, kun tämän juutalaisen tyttöystävän perhe viimein hyväksyi vävyehdokkaan ja pari siellä nyt onnellisena työntelee esikoistaan vaunuissa. Suomalaisen omat opinnot ovat pian loppusuoralla, kotiinpaluu häämöttää ja elämä niin hänellä kuin koko Euroopassakin tuntuu nyt kehittyvän valoisaan suuntaan. On niin hyvä mieli tuon Adolfinkin puolesta!

***