Ranska koettaa nyt nostaa profiiliaan ollakseen Euroopan johtava valtio. Sitä siltä suorastaan odotetaankin, sillä Saksa tuntuu jotenkin halvaantuneelta ja Britannia on brexitinsä jäljiltä itseaiheutetuilla mustelmilla. Presidentti Macron jakaa mediaan kuvia, joissa hän mätkii irvistellen nyrkkeilysäkkiä – ajatteleekohan hän siinä Venäjää, vai Kiinaa, vai Trumpia – tai ehkä Marine Le Peniä, kotimaista vastustajaansa.
Niinpä Ranska kiinnostaa, minuakin. Kulttuurisesti Ranska on meille suomalaisille yhä varsin vieras, vaikka kaikki tiedonvälitys ja sosiaalinen media onkin jatkuvasti on-line ja teknologisesti tarjolla kaikille. Kielimuuri on silti edelleen vankka ja yrittäessäni tutustua mahdollisimman uuteen ranskalaiseen kirjallisuuteen, sain huomata, että ainakin vuosi pari menee käännösten odottamisessa. Onneksi käännöksiä kuitenkin saadaan.
Herätteenä tämän kertaiseen kirjakolmikkooni oli artikkeli, jossa todettiin Ranskan suosituimman kirjailijan tuotannon suomentamisen viimein alkaneen. Kirjailijan nimi oli minulle aivan outo. Vaikka ranskalaiset tunnetusti rakastavat filosofiaa ja ’vaikeita’, sisäisiä ristiriitoja peilaavia elokuvia, on peräti kaksitoista vuotta Ranskan kirjamyyntitilastojen ykkösenä keikkunut Guillaume Musso kuitenkin keskittynyt viihdyttävien jännitystarinoiden luomiseen. Häneltä ensimmäisenä suomennettavaksi valittu ’Tyttö ja yö’ kertoo lämpimästä Etelä-Ranskasta, tapahtumapaikkoina Antibes ja Sophia Antipolis.
Kirjaston uutuushyllystä sain poimittua Musson oheen myös Edouard Louis’n ja Pierre Lemaitre’n uudet teokset. Heihin olin tutustunut aiemminkin.
Edouard Louis’n rankat lapsuudenkokemukset ja vimmainen pyrkimys ’päästä pakoon’ taustansa surkeutta ja lannistavuutta tuovat esille Pohjois-Ranskaa, sen köyhyyttä ja yhteiskunnan rakennemuutoksesta syntynyttä näköalattomuutta. Siellä kasvaa maahanmuuttajaviha, eliittiviha ja populistipuolueiden kannatus – se on varsin helppo ymmärtää.
Pierre Lemaitre on likimain yhtä suosittu kuin nuorempi kollegansa Musso. Aiemmin Lemaitre kirjoitti puhtaasti jännityskirjoiksi luokiteltavia teoksia, mutta viime vuosina hän on siirtynyt laveammin historiallisten romaanien suuntaan. Nyt Lemaitre on aloittanut uuden ’Suuri maailma’ -sarjan, ja sen ensimmäinen osa ’Loistavat vuodet’ oli minulla luettavana. Toinenkin osa sarjasta saadaan suomeksi jo tässä kevään 2024 aikana.
Lemaitre punoo sukusaagansa kuvioita Libanonin Beirutissa, Vietnamin (Indokiinan) Saigonissa ja tietenkin Pariisissa. Ranskan vahva siirtomaamenneisyys noissa maissa – ja lisäksi monissa muissa maissa Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa myöten - tarjoaa kiehtovan ja asioita monimutkaistavan näkökulman maahanmuuttajakysymykseen ja yhteiskunnan rakenteisiin. Kuka alun perin tuli kenenkin maahan ja millä oikeudella voi ketäkin nimittää hyväksikäyttäjäksi. Millaista ’takaisinmaksua’ tällaisesta historiasta on kohtuullista seuraavilta sukupolvilta odottaa?
Mikään ei mennyt niin kuin luulit
Guillaume Musson ’La jeune fille et la nuit’ ilmestyi 2018 ja Anna Nurmisen suomennos ’Tyttö ja yö’ tuli meillä saataville 2023.
Markkinointitekstit hehkuttavat kirjan ’ysärinostalgiaa’ ja lupailevat ’ranskalaistyylistä Twin Peaksia’. Minuun noilla maininnoilla ei ole mitään vaikutusta; muistan toki television Twin Peaksin, mutta lähinnä vain nimeltä. Olin jo silloin ’liian aikuinen’, jotta se olisi sarjana minuun mitenkään vedonnut, enkä tunnista likimain ainuttakaan pop-kappaletta, joiden nimiä kirjaan on ripoteltu. Mutta ei se haittaa, jos ei hyödytäkään. Kirjan tapahtumat ovat alkaneet talvella 1992 – siitä siis ’ysäri’ puheet.
Eteläranskalaisessa kansainvälisessä lukiossa opiskellut amerikkalainen tyttö on kadonnut ja moni luulee tietävänsä, minne ja miksi. Hänestä ei kuitenkaan ole vuosikymmeniin saatu mitään havaintoa ja poliisikin on jo sulkenut kansionsa. Sitten koittaa ’nykyaika’ ja tämän lukion 50-vuotisjuhla. Sinne kokoontuu yllättävän paljon niitä, jotka olivat paikalla myös tuona talviyönä 1992.
Tunnelma kirjassa on jännittävän tiheä ja jotenkin ’meren tuoksuinen’. Rantakalliot, jyrkänteet, pimeät ja lämpimänkosteat, Välimerelliset illat toimivat taustana muistoille, peloille ja ennen muuta luuloille.
Musso laittaa henkilönsä kertomaan jollekulle toiselle, miten kaikki oikein tapahtui. Kuka murhasi ja kenet, ja kuka pääsi karkaamaan ja minne. Ahdistus lisääntyy, kun paljastumisen pelko käy ilmeiseksi. Kauan onnistuin piilottelemaan totuutta, mutta nyt se on ohi ja joudun vastuuseen kaikesta, henkilöt huokaavat.
Mutta eihän kirja nyt vielä voi loppua, sivuja on jäljellä vaikka kuinka. Musso kääntääkin tarinan yllättäen aivan nurinniskoin. Se menikin näin – luulitte vain nähneenne jotain, mutta itse asiassa joku muu olikin käynyt siellä jo ennen. Ja uskomatonta kyllä, Musso kääntää kaiken uudelleen ympäri vielä kolmannenkin kerran, ilman että juoni menettää ihan kaiken uskottavuutensa.
’Tyttö ja yö’ ei ehkä jää kirjallisuuden historiaan henkilöpsykologiansa sen enempää kuin kielellisen ilmaisunsakaan takia, mutta lukijansa se osaa todellakin yllättää.
Kaiken voi muuttaa mutta ei unohtaa
Edouard Louis tuli kuuluisaksi vain 21-vuotiaana kirjoittamallaan kirjalla ’Ei enää Eddy’. Siinä Eddy Bellegueule -nimisenä vuonna 1992 syntynyt nuori mies kertoo ’selviytymistarinansa’.
Nopeasti vilkaistuna voisi ajatella: maailman lähes kalutuin kirjan aihe, nuoren miehen kasvutarina. Mutta tämä tarina oli karuudessaan hätkähdyttävä, etenkin kun se tapahtui sivistyneessä, vapaamielisessä ja melkoisen kehittyneen ’hyvinvointiyhteiskunnan’ sisältävässä Ranskassa. Kriitikot kyselivätkin, paljonko tarinaa on väritetty – tämän tasoista köyhyyttä luulisi Ranskassa olleen ehkä vuosisata sitten? Kirja herätti suurta huomiota, se myi hyvin ja siitä käytiin paljon poliittista ja kulttuurista keskustelua. Nimensä Edouard Louis’ksi muuttanut kirjailija nostettiin osaksi kulttuurieliittiä.
Vuonna 2021 julkaisemassaan ’Changer: methode’ kirjassa Louis kertoo syvemmin ’muodonmuutoksensa’ vaatimista uhrauksista, nöyryytyksistä ja ristiriitaisista tunteista. Lotta Toivasen suomennoksena ’Muutos: metodi’ tuli meillä saataville 2023.
Louis’n lapsuudenperheessä rahat loppuivat lähes aina jo ennen kuun loppua. Naapurustosta piti käydä anelemassa pastapussia tai jotain muuta syötävää. Väkivalta oli kaikkialla herkässä; piti osata väistää ja pinkoa pakoon ajoissa. Läheskään aina se kuitenkaan onnistunut. Isojen miesten kapakkatappelut kiertyivät usein maahanmuuttajista ärsyyntymiseen: Paskat tämä mikään Ranska enää ole, mustia ja arabeja joka paikassa. Aineellinen köyhyys ei kuitenkaan ollut pahinta. Pahinta oli henkinen köyhyys, ymmärtämättömyys, aloitekyvyttömyys ja ennen kaikkea näköalattomuus. Nuoren pojan päässä takoi vain: täältä on päästävä pois.
Kun Louis pääsee taistelun jälkeen naapurikaupunkiin lukioon ja aloittaa luokkanousunsa harjoittelemalla luokkakaverin perheessä haarukalla ja veitsellä syömistä ja sivistynyttä päivällispöytäkeskustelua, hankkii hänen isänsä kotona kierrätyskeskuksesta hylättyjä televisioita. Niitä korjailemalla telkkareita kertyy kodin joka nurkkaan ja ne pauhaavat lähes yötä päivää. Myöhemmin Louis toteaa rahoittaneensa korkeakouluopintojaan myymällä seksipalveluja sellaisille miehille, jotka veivät hänet yksityiskoneellaan ulkomaisiin hotelleihin, joissa yksi ainoa yö, todellakin yksi ainoa, maksoi saman verran kuin Louis’n seitsenhenkinen lapsuudenperhe ansaitsi vuodessa.
Louis’n muodonmuutoksen systemaattinen ankaruus on rankkaa luettavaa. Poika kiduttaa itseään säälimättä – hänen on muututtava aivan toisenlaiseksi. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Mieleen nousee kuvia joistain ikivanhoista kolonialismin aikaisista kertomuksista: kuinka lämminsydäminen kristitty ottaa hoiviinsa jonkun portailleen jätetyn ’villin’. Kaikki alkaa ankarasta kylpypaljussa kuuraamisesta, hiusten leikkuusta ja ’kalustetuissa huoneissa’ käyttäytymisen opettelusta. Ja kas, lopulta ilmoille putkahtaa aivan kelpo ihminen – katekismuksenkin hän jo osaa! Louis’n kohdalla tavoiteltu huippusuoritus on lopulta pääsy Pariisiin, kuuluisaan Ecole Normale Superiore -kouluun, ENS:ään.
Kaikella on kuitenkin hintansa ja välillä Louis on menestymisensä keskellä hyvin masentunut. Käydessään vanhempiensa luona, hän havaitsee, ettei heillä ole enää yhtään mitään sanottavaa toisilleen. Heidän välillään on liikaa, aivan liian suuria asioita.
Hetki, jolloin kaikki suistuu radaltaan
Pierre Lemaitre’n ’Le Grande Monde’ ilmestyi 2022. Susanna Tuomi-Giddingsin suomennos on saanut nimekseen ’Loistavat vuodet’ (2023), mutta kirjan etulehdellä todetaan sen olevan ’Suuri maailma’ -sarjan ensimmäinen osa.
Olin innoissani, kun kirjan tarina alkoi Libanonin Beirutissa, keväällä 1948. Libanon ja Syyria ovat olleet kauan vahvan ranskalaisvaikutuksen alaisia ja niistä olisi kiinnostavaa lukea enemmänkin. Se valitettavasti ei tämän kirjan kohdalla toteutunut – ehkä jatko-osissa sitten?
Saippuatehtailija Pelletier johtaa kyllä kohtalaisen menestyvää tehdastaan nimenomaan Beirutissa, mutta kaikki hänen aikuistuvat lapsensa karkaavat heti kirjan alussa pois sieltä, eikä koko Libanonista puhuta sen jälkeen sanaakaan. Tapahtumat siirtyvät Pariisiin ja Saigoniin.
Toinen maailmansota on ohi, mutta maailma on vielä paljolti raunioina. Kaikesta on pulaa, säännöstely jatkuu ja kaikenlainen keinottelu tietenkin kukoistaa. Saippuaa, kankaita, valuuttaa, mitä tahansa. Lemaitre laittaa Pelletierin perheen etsimään paikkaansa ja toimeentuloaan tämän kaiken keskelle.
Synkkä luku tuon ajan ranskalaishistoriassa on Indokiinan sota. Se alkoi heti toisen maailmansodan loputtua eivätkä sotimisesta aivan tarpeekseen saaneet ranskalaiset jaksaneet siitä kiinnostua. Sinne viidakkoon saivat lähteä julmasti tapettaviksi vain palkkasotilaat, legioonalaiset. Joillekin sota tarjosi kylläkin suuria ’mahdollisuuksia’ – valuuttakeinottelulla luotiin omaisuuksia. Kuvaus Saigonin valuuttaviraston toiminnasta on oikea ranskalaisbyrokratian malliesimerkki – ja hyvin hauska. Jos se ei olisi niin surullinen.
Kirja on helppolukuinen ja monine mutkineenkin tarina kulkee notkeasti. Lemaitren tyyli vaihtuu nopeasti traagisesta koomiseen. Muutaman kerran täytyi lukijan ihan tirskahtaa ääneen – se on aina hyvä merkki. Henkilöille tapahtuu välillä hirveitäkin asioita, mutta he selviytyvät niistä jotenkin oudosti ’menemättä rikki’. He kokeilevat kaiken jälkeen vielä toista, vaikka kuinka epätodennäköistä konstia.
Henkilöiden ’todelliset’ luonteet ja salaisuudetkin paljastuvat pikkuhiljaa. Sen voin sanoa, että vanha isä Pelletier on paljon teräväpäisempi, kuin mitä hänen jälkikasvunsa nuoruuden röyhkeässä innossaan luulee. Ja tässäkin kirjassa yritetään päästä opiskelemaan Ecole Normale Superioreen.
***
