Koivistoa kolmelta kantilta

Taas kerran on julkisuudessa puhuttu kiivaasti vallankäytön läpinäkyvyydestä. Kaikki vannovat nykyään sen nimiin. Mitään ei tietenkään peitellä, ei kähmitä kabineteissa, ei kiristetä erouhkauksilla, ei sovita lehmänkaupoista salaa kansalaisilta kysymättä, ei levitetä valheellista tai puolueellista tietoa jonkun asian hyväksytyksi saamiseksi ja tietyn lobbarijoukon etujen ajamiseksi. Ei sinne päinkään, ei, ei, ei. Jos joskus kuitenkin siltä näyttää, pyydetään heti ainakin kolmesti ja erittäin nöyrästi anteeksi.

Kansalaisten kyynisyyden kasvua ja poliitikkojen arvostuksen laskua päivitellessä on kenties terveellistä taas kerran kurkistaa menneeseen. Miten sen avoimuuden laita meillä oli esimerkiksi neljä vuosikymmentä sitten? Vai eikö sitä edes tarvittu, kun Kekkonen kuitenkin hoiti kaiken ylivoimaisilla taidoillaan ja koskaan vanhentumattomilla voimillaan?

Presidentti Mauno Koiviston vallassaoloajasta on jo kulunut yli 20 vuotta ja sen arviointi alkaa hiljalleen tulla mahdolliseksi. Kaikki asiakirjat tosin eivät vieläkään ole vapautuneet salassapidosta eivätkä kaikki asianosaiset kuolleet – tai pitäisikö paremminkin ajatella niin, että on vielä tavoitettavissa muutamia, joilta kannattaisi tapahtumista kysyä. Miten kaikki oikein menikään silloin, kun Kekkonen vaihtui Koivistoon? Mitä kansalaisille kerrottiin ja millä perusteilla valintoja todellisuudessa tehtiin? Miten Koivisto valtaansa käytti? Kuka pelasi kenenkin pussiin ja ajatteliko joku kaiken keskellä ihan rehellisesti isänmaankin etua, jos sellaista ylipäänsä on määriteltävissä?

Koivisto-kirjoja tupsahti kauppoihin tänä syksynä kaksikin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja veikatakseen, että Koivistosta ja hänen ajastaan tullaan kirjoittamaan lähiaikoina vielä monta kirjaa. Aikakausi oli niin merkittävä murrosvaihe monessa mielessä.

Syksyn Koivisto-kirjat luettuani ajattelin tarkistaa näkökulmaa vielä kolmannesta, kuuden vuoden takaisesta muistelukirjasta. Tämä yhteiskunnallinen vaihe kiinnostaa myös siksi, että olin itse jo jossain määrin osallisena siihen; sain äänestää ja seurasin uutisia. Aika vähän kuitenkaan tiesin ja ymmärsin, huomaan nyt.

Aikoinaan, 1980-luvun alussa asioiden ollessa kuumimmillaan, luin myös ajankohdan kohupamfletin Tamminiemen pesänjakajat, joka jälkikäteen katsottuna piti kutinsa melkeinpä ällistyttävän hyvin. Potkut ja paheksuntaa tuli tuolloin sen laatineille toimittajille, mutta he näköjään todellakin tiesivät, mistä kirjoittivat, eivätkä vain roiskineet paperille huhuja tai kaunaisia arvioita.

Silloin Suomessa oli todella paljon asioita-joista-ei-saa-puhua. Tietenkin silloinkin, kuten aina, osa ihmisistä tiesi yhdestä, toinen porukka toisesta, mutta ani harva saattoi yhdistellä tietonsa kokonaiskuvaksi. Kansa sai vain lukea lehdistä, kuinka kaikki itänaapurin kanssa sujuu hienosti, ulkomaillakin meitä ihaillaan ja presidentti pysyy iäti 40-vuotiaan voimissa. Kun jossain maassa nykyään tiedotus on tällaista, sitä kutsutaan propagandaksi tai peräti hybridi sodankäynniksi.

Kuka kaatoi kenet

Valtiotieteen tohtori Risto Hauvonen on valinnut kirjansa ’Koivisto Kekkosta kaatamassa’ (2015) näkökulmaksi julkisen kirjoittelun, tiedotuksen ja toisaalta muistelmien antaman kuvan dramaattisiksi äityneistä tapahtumista 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa.

Kirjan nimi tuntuu aluksi olevan väärin päin, koska likimain kaikki, Kekkosta myöten, olivat Hauvosen aineiston mukaan paremminkin kaatamassa Koivistoa. Pannaan tuo yksinäinen, hämmästyttävää kansansuosiota nauttiva Koivisto pääministeriksi munaamaan itsensä mahdollisimman perusteellisesti. Sitten kansa näkee, että miehestä ei ole hoitelemaan sosiaalipolitiikkaa, ei taloutta eikä varsinkaan missään nimessä ulkopolitiikkaa ja suhteita Kremliin. Tämä epäonnistuminen sopi hyvin Kekkoselle, Keskustapuolueelle ja myös Sosialidemokraattisen puolueen kellokkaille. Lopulta kuitenkin, kuten tunnettua on, peli päättyi niin, että Koivisto jäi asemaansa ja muut tahot joutuivat nopeasti improvisoimaan uudet kuviot, kun Kekkosen kunto romahti ja hänen eroanomuksensa tuli julkiseksi.

Karmivalta tuntuu lukea kirjasta eri henkilöiden, niin kotimaisten virkamiesten, toimittajien kuin ulkomaisten lähetystöraporttienkin kuvaamia todisteita siitä, kuinka pihalla Kekkonen oli aika ajoin jo vuosia ennen ’flunssaansa’. Kuvaukset ovat paljon pahempia kuin ne paheksutut huomiot, joita Tamminiemen pesänjakajissa uskallettiin kertoa. Kun sattui hyvä päivä, Kekkonen pystyi vielä hoitamaan virkaansa, vaikka ’heikko näkö’ aiheuttikin ongelmia. Kauan kesti, ennen kuin lääkärit uskalsivat pontevammin todeta, että vika ei nyt ole silmissä vaan silmien takana. Mahtoiko Suomen pelastus noina aikoina olla se, että naapurin Brezhnev oli samassa kunnossa?

Kuka ohjaa kättä verhon takaa

Kun sanotaan, että valta vaihtuu, miten se oikeastaan tapahtuu? Seremonioissa tietysti siirretään kruunua päästä toiseen tai ojennetaan valtuuskirjeitä, mutta ne ovat vain pintaa. Todellinen vallan vaihto on aina tapahtunut jo niitä aiemmin. Kuinka Kekkonen ei yht äkkiä enää voinutkaan vaatia Koiviston eroa, kun Koivisto ei vain suostunut eroamaan? Kuinka mahtava NKP ei voinutkaan vyöryttää omaa suosikkiaan Suomen presidentiksi? Oliko kaiken takana sattuman oikku, maailmanhistorian äkillinen mahdollisuuksien ikkuna, joka oli vain hetkisen avoinna ja siitä Koivisto sattui kömpimään?

Valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen on kirjassaan ’Koiviston aika’ (2015) vankasti sitä mieltä, että Koivistoa ohjasi koko hänen valta-aikansa tiukka KGB:n käsi ja asiat sujuivat pinnalta katsoen ja normaalikansalaisen näkökulmasta melko mukavasti ja ongelmattomasti juuri siksi, ettei Koivisto koskaan vikuroinut tätä liekanaruansa vastaan. Seppisen mukaan Suomi oli suomettuneimmillaan nimenomaan koko Koiviston valtakauden. Koko Neuvostoliiton ja KGB:nkin vallan romahdus 1991 vasta muutti kuvion.

Arviot tuntuvat ehkä hieman liikaa ’yleisen salaliittoteorian’ värittämiltä, mutta toiset tutkijat voivat varmasti päästä samoihin arkistoihin ja haastaa Seppisen tulkinnat, jos aihetta löytyy. Tässä kirjassa tiukempi editointi olisi kyllä parantanut uskottavuutta, jota nyt syö Seppisen estoitta puhkuma närkästys hänen oman virkauransa katkeamisesta ulkoministeriössä.

Kiinnostava on kirjan väite, että toukokuussa 1977 NKP lopetti vallankumouksen tavoittelemisen Suomessa. Silloin loppui siis sekä ideologinen että rahallinen tuki. Muistan vain, että syksyllä 1978 opiskelija-elämään siirtyessäni ei kukaan enää ottanut taistolaisten sinipaitoja tosissaan. Voiko selitys olla näin brutaalin yksinkertainen? Ehkä ei. Mutta monta mielenkiintoista ajatusta siitä näin jälkikäteen kehkeytyy.

Toiset kuninkaita, toiset kuninkaantekijöitä

Kumpikin tämän syksyn Koivisto-kirjoista oli poliittisen toiminnan ja asiakirjalähteiden penkomista. Kuusi vuotta aiemmin julkaistu valtiotieteen tohtori Seppo Lindblomin ’Manun matkassa’ (2009) tulee kohdettaan paljon lähemmäs. 

Lindblom on Koiviston pitkäaikainen työtoveri ja ajoittain myös luotettu ystävä. Hän kuitenkin korostaa, ettei tarkoitus ollut kirjoittaa kirjaa ’kaverin kehumiseksi’ ja etteivät hän ja Koivisto ole tavanneet toisiaan välillä pitkiin aikoihin eivätkä ole yksityisesti kovin läheisiä. Lindblom toteaa, ettei Koivisto ole hänelle eikä muullekaan tuttavapiirille julkisuudessa nimitetty ’Manu’ vaan aina Mauno.

Lindblom kertoo välillä vakavasti, välillä kepeästi, monista 1970-luvun poliittisista kiistoista ja ponnisteluista, joissa hän työskenteli Koiviston apuna tai mukana työryhmissä. Monet näistä aikanaan kuumista yhteiskunnallisista asioista ovat jo jääneet unholaan, eivätkä välttämättä vaikuta enää nykypäivään. Niissä ilmi tullut Koiviston ajattelu, sen mietitty filosofinen pohja ja tietty tiukka oikeudenmukaisuuden ja eettisyyden vaatimus on tehnyt Lindblomiin pysyvän vaikutuksen. Hänelle Koivisto edustaa jotain syvempää kuin tilanteisiin reagoivaa päivän poliitikkoa.  

Kekkosen kauden loppuvaiheet, kiivas presidenttipeli ja välillä askarruttavat suhteet naapurivaltioihin saavat käsittelynsä myös Lindblomin ja Koiviston tulkintana, jota on kiinnostavaa verrata kahteen aiemmin käsittelemääni kirjaan. Koiviston usko parlamentarismiin, kansalaisten vaikutusmahdollisuuden arvoon ja yhteiseen tekemiseen on ainakin jättänyt selvän jälkensä suomalaiseen ’kekkosenjälkeiseen’ yhteiskuntaan. 

Minkälainen jälki jäänee tämän hetkisistä päättäjistämme?

***

Kirjojen Finlandiaa

Markkinointiasiantuntijat ovat tuoneet kaikille aloille huomion nostattamiseksi palkinnot ja kilpailut. Olipa ’kilpa’ sitten todellinen tai aivan keksitty ja keinotekoinen, konsti tuntuu tosiaankin meihin ’yleisön edustajiin’ tepsivän. Kilpailut ja niiden voittajat kiinnostavat meitä. On vuoden vihannes, tieteentekijä, peltiseppä, hengenpelastaja, vanhusten ulkoiluttaja tai sketsihahmo.

On tietenkin myös vuoden paras suomalainen kirja. Tai ainakin jollain tavalla joidenkin mielestä hyvä, jostain rajatusta joukosta esille nostettu ja tällä huomiolla markkinoitu. 

Kirjojen Finlandia-palkintojakin on nykyään jo kolme; varsinaisen romaanipalkinnon lisäksi jaetaan Tieto-Finlandia sekä lasten ja nuorten kirjoille Finlandia Junior. Kaikki kolme palkintoa julistetaan tänä vuonna poikkeuksellisesti yhtä aikaa, ensi viikolla samassa palkintojuhlassa. Lieneekö kyse säästöistä vai huomioarvon kolminkertaistamisen yrityksestä? 

   

Kirjallisuus ansaitsee toki tämän saamansa huomion. Suomen kieli ja sillä tuotettu kirjallisuus on kulttuurimme ja identiteettimme todellinen kivijalka. Se, jos joku, on suomalaista. Lähes kaikki muu onkin sitten muualta lainattua tai omaksuttua, jopa maantieteelliset rajat ja geeniperimäkin vaihtelevat aikojen saatossa. 

Kirjapalkinnot ovat tietenkin lopulta aina makuasioita. Joku valitsee ehdokkaat ja toinen voittajan oman makunsa mukaan ja jonkun toisen mielestä paljon parempi teos jää huomiota vaille. Muutamat Finlandialla palkitut kirjat  ovat tosiaankin jääneet lukijoiden ikisuosikeiksi, mutta monet ovat myös vaipuneet jo vuodessa unholaan kuin entiset missit.

Tulin lukeneeksi tämän syksyn Finlandia-ehdokkaista kaksi, ennen kuin niistä tuli ehdokkaita. Niinpä sitten täydensin joukkoa kolmannella. Otos on suppea ja subjektiivinen, joten en pysty ennustamaan, onko tämän vuoden voittaja tässä joukossa. Saattaa hyvin ollakin. Tämän vuoden voittajan valitsee musiikkitoimittaja, laulaja ja lauluntekijä Heikki Harma.

Ei ole mitään ja kuitenkin on

Laura Lindstedt kirjoitti ’Oneiron’(2015) kirjaansa kuulemma kahdeksan vuotta. Rakenteli kuviota, hioi ja viimeisteli. Kyllä kai sellaisen työn tulos ansaitsee jo tulla luetuksi, ajattelin, ja tartuin kirjaan heti, kun se elokuussa tuli kauppoihin. Lindstedt oli minulle ennestään tuntematon, aiemmin yhden kirjan julkaissut ja mainostekstien mukaan kirjallisuudesta väitöskirjaa valmisteleva Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsen.

Oneironissa seitsemän naista on päätynyt kuoleman jälkeiseen ’välitilaan’. Ei ole täyttä varmuutta, missä ollaan ja etenkään, minne tästä mennään. Jokaisen naisen tarina ja kuolinsyy on erilainen, mutta jotain yhdistävää heidän kokemuksissaan lopulta on.

Aluksi kirjaa lukee lievästi ihmetellen; mihin tämä mahtaa päätyä? Ei tunnu olevan tavanomainen scifi, tuskin tästä tuntemattomalle planeetalle uuteen sivilisaatioon muutetaan. Ei vaikuta laupiaan lohduttelevalta rajatiedon enkelien kokoukseltakaan. Hiljalleen tarinaan liittyy naisten kohtaloihin yhdistyvää erilaista dokumenttiaineistoa ja Lindstedtin rakentama kuvio alkaa paljastua.

Rakennelma on hieno ja se muodostuu kauniiksi, hyvin harkituksi kokonaisuudeksi. Kirjailijan taitavuutta ja vaivannäköä voi vain ihailla. Ehkä kirja pitäisi lukea pian uudelleen, jotta sen viestiin kiinnittäisi enemmän huomiota. Nyt ensilukemalla rakenteen ihmettely ja lopulta sen taitavuuden ällistely vei tilaa varsinaiselta sisältöön liittyvältä tunnekokemukselta. Olo jää arvostavaksi mutta vähän ehkä kylmäksi. Naisista ja heidän oikeuksistaan tässä lopulta on kysymys, joten aiheen luulisi koskettavan.

 Vaiteliaan valokuvaajan tapaus

Arvelin kirjallisuudentutkija Panu Rajalan tuottaneen jälleen uuden elämäkertakirjan monien aiempien tapaan ja odotin mielenkiinnolla, minkälainen olisi hänen kuvauksensa valokuvistaan kuuluisasta I.K. Inhasta, jonka upeita otoksia Karjalan laulumailta tai idyllisistä 1800-luvun lopun maatalousmaisemista olen nähnyt monissa kirjoissa ja näyttelyissä. Kirjan nouseminen romaanipalkintoehdokkaaksi tuntui vähän oudolta; Tieto-Finlandia ehdokkuus olisi kai tällaiselle elämäkerralle luontevin paikka.

’Intoilija, fotografin muistikuvat’ (2015) yllätti lukijansa. Ensin luulin, että vanhahtava 1800-luvun lopun kieli oli esipuheessa vain tehokeino, jolla Rajala tahtoi johdatella lukijansa 150 vuotta sitten syntyneen Inhan, alkuperäiseltä nimeltään Konrad Nyströmin, omaan aikakauteen. Hetken kuluttua huomasin, että tämä ’vanha suomi’ vain jatkuu ja jatkuu. Koko kirja onkin minä-muodossa, kuin Inha itse kertoilisi elämästään ja ajatuksistaan, pettymyksistään, yksinäisyydestään, velocipedeistään ja fotograafiaparaateistaan. 

Rajala onkin siis kirjoittanut romaanin, jonka päähenkilö on I.K. Inha -niminen henkilö, joka hyvin paljon muistuttaa aikoinaan elänyttä valokuvauksen uranuurtajaa. Osa kirjan teksteistä on suoraa lainausta ’alkuperäisen’ Inhan kirjeistä ja päiväkirjoista, osan taas Rajala on runoillut omasta mielikuvituksestaan.

Onko tämä nyt sitten tietokirja, siis elämäkerta, vai onko tämä romaani? Koska selviä lainauksia on paljon, mutta niitä ei ole selkeästi merkitty sitaatteihin, on Rajalan romaania ehditty jo syyttää osittaiseksi plagiaatiksikin. Kyllä suorat, toisen varmasti tekijäksi tiedetyn henkilön tekstien lainaukset pitäisi aina merkitä näkyviin. Niiden merkitseminen varsinaista ’romaanin’ jännitettä heikentämättä ei varmaankaan Rajalan kaltaiselle kokeneelle kirjoittajalle olisi ollut ylivoimaista. 

Jostain, kustantajan ja Rajalan tietämästä syystä on päädytty tällaiseen ratkaisuun. Miksi ei tehty ’tavanomaista’ elämäkertaa, jonka Rajala varmasti olisi osannut notkeasti ja kiinnostavasti kirjoittaa ja johon olisi liitetty mukaan paljon enemmän Inhan valokuvia, niitä taideteoksia, joilla hän on paikkansa suomalaisessa kulttuurihistoriassa ansainnut?

Nöyryyden rajat

Kari Hotakainen on jo kerran saanut Finlandia-palkinnon ja ollut useaan kertaan ehdokkaana. Hänen hiukan sivusta tarkkaileva tyylinsä ja lyhyt, jopa lakoninen kielensä on tullut lukijoille hyvin tutuksi. Häntä voisi luonnehtia vaikka surumieliseksi humoristiksi. Viimeisimmissä teksteissään hän on kirjoittanut paljon palvelijoista, ihmisistä, jotka ovat olemassa muita varten, jopa niin, että he tavallaan kadottavat oman itsensä.

’Henkireikä’ (2015) kertoo lyhyissä tarinoissaan ihmisistä, joilla ’naksahti’. Kaiken nöyryyden, uhrautumisen, passaamisen, hoivan ja auttamisen jälkeen äkkiä tulee raja vastaan. Hotakainen on valinnut henkilöikseen ihmisiä, joilla oletetaan palvelemisen olevan peräti kutsumus. Tarkoittaako se, että silloin työstä ei todellakaan tarvitse kiitosta tai arvostusta, palkasta nyt puhumattakaan?

Lyhyen kirjan kertojana on Rikoskomisario, joka puhuu kohtaamistaan ihmisistä. Komisariokin on luiskahtanut elämään toisten ihmisten elämää; kaiket päivät setvimään heidän tekemisiään ja heidän nahkoihinsa asettumalla selvittämään, miten kaikki tapahtui. Varsinaisesti tarinoiden keskiössä ovat Parturikampaaja ja Suntio, jotka kaikessa mukautuvaisuudessaan ajautuvat lopulta äärimmäisiin tekoihin. Oma henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin sivuhenkilönä käväisevä Mielenterveyshoitaja, jonka tapauksen Hotakainen kuvaa hervottoman osuvasti. Ymmärrän tämän henkilön tekemän ratkaisun täydellisesti!

***

Naurun aihetta

Nauramista - kuten melkein kaikkea - on ihmiskunnan historian aikana ehditty paheksua ja pitää turhana ja tuomittavana. Totiset kristityt eivät löytäneet Raamatustakaan sen suhteen selvää toimintaohjetta eikä esimerkkiä, jossa meidän herramme olisi nauraa käkättänyt. Nykyisin naurua sentään pidetään olennaisesti ihmisyyteen kuuluvana ja suorastaan toivottavana ja terveellisenä.

Lapset nauravat paljon, mutta mitä vanhemmaksi ihmispolo käy, sitä vähemmän hän nauraa, valitettavasti. Tunnistan tämän itsessänikin: saatan kyllä hymähtää, tuhahtaa hiukan huvittuneesti, sanoa ääneenkin, että tämä on hauska, kuules tätä. Yhä harvemmin kuitenkaan pyrskähdän kunnolla, hihitän tai hohotan, lattialla en naurusta ole kieriskellyt enää varhaisteiniaikojen jälkeen.

Aikuiset ovat tylsiä ja huolestuneita, eivätkä koe enää usein ilon aiheita, se lienee yksi nauramattomuuden syy. Toinen syy voi olla se, että aito nauruun pyrskähdys vaatii yllätyksellisyyttä; tapahtuu jotain, mitä ei osannut odottaa eikä edes aavistaakaan. Aikuista ei ole enää niin helppo yllättää. Se, mikä nauratti kerran, ei ehkä toistettuna ole kuin hymähdyksen väärtti.

Kirjalliset naurut vaativat useimmiten pitemmän kypsyttelyn kuin muu huumori. Pitää selittää taustatilannetta, pitää leikitellä kielellä ja keksiä uudissanoja, rakentaa nauruun johtavaa tarinaa kohta kohdalta ennen kuin voi iskeä ratkaisevan lauseen. Joskus lukijakunta on mieleltään niin totista, että kirjailijan parodiaksi tarkoittamana juttu nielaistaan sellaisenaan, pienen päivittelyn kera.

Useimmiten kuitenkin kirjalliset naurut syntyvät siitä, että lukija tietää tismalleen, mihin viitataan ja mille ennestään tunnetulle asialle tai tekstille irvailu on kohdistettu. Kuten esimerkiksi Nobel-viikolla Helsingin Sanomissa julkaistu pikku juttu, jossa kuviteltiin Tuomas Kyrön saaneen kirjallisuuden Nobelin.  Kyrön traagis-koomisen Mielensäpahoittajan sanantapa ’kyllä ei ole’ selostettiin niin ylätyylisen kirjallisuusarvostelun pahimpien kliseiden kera, että se taatusti nauratti sellaista lukijaa, joka tuollaisia kirjallisuusarvostelijoiden puhkiselittelyjä tuiki tuntemattomien nobelistien ansioita kuvattaessa on aiemminkin kohdannut.

Halla jo hyytävi virteni raskaan

Tämän syyskesän hauskin yllätys minulle on ollut näyttelijä- kirjailija  Antti Holman kokoelma ’Kauheimmat runot’ (2015). Siinä Holma esittelee neljä täysin eri tyylistä, mutta esipuheen hervottoman  kuvauksen perusteella kuitenkin yksityiselämässään toisiinsa liittyvää runoilijaa:  Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske. Näitä lukiessani todella nauroin ääneen! Pyrskähtelin, pyyhin poskia kuiviksi ja seuraavalla sivulla iski uusi naurukohtaus.

Reino Leino oli kenties ’helpoin’ parodioitava, vaikka hänenkin ’tuotantonsa’ osoittaa kyllä Holman kielellistä osaamista. Runoilijan kunniaksi vietetään suomalaisen alkoholismin päivää heinäkuussa ja kokoelma ’Velkahirsiä’ koskettaa niin monia asunto-ongelmaisia maassamme, selvä se.  Kaikenlaisten teemojen riimityksessä alkoi kyllä jo arvattavan usein tulla vastaan ’raskaan’. Tietäähän sen, mihin se rimmaa.

Edith Södermalm on hauskan ’tekomoderni’ ja varsinainen ajatus  hänen runoissaan tuntuu välillä harhautuneen jonnekin aivan universumin ulkolaidalle, jos sitä koskaan olikaan.Varsinainen naurun ilotulitus syntyy Sirsi Sunnaksen lorutyylisistä, mutta sisällöltään roiseista lurituksista ja ennen kaikkea keksityllä ’lounaismurteella’ fundeeraavasta Karin Toisiks-Paraskesta. Näistä voin sanoa, että monet ovat mielestäni parempia kuin varsinaiset ’alkuperäiset’. 

Holma on kai jostakin Savon suunnalta kotoisin, joten hän on varmistanut selustansa kertomalla, että Toisiks-Parasken tekstit ovat 'keksittyä lounaismurretta'. Niin ovatkin, osaan kyllä sitä niin hyvin, että huomaan virheet. Ne ovat kuitenkin niin minimaalisia, että melkein alan epäillä, että ne on tehty ’tahallaan’, jotta joku murre-spesialisti ei pääsisi niitä mestaroimaan. Vaikka mitäs mestaroimista parodiassa on, se joko naurattaa tai ei, ei sitä voi ’korjailla’.

Mahtaneeko Holma tai hänen kustantajansa suunnitella jo ’Kauheimmat runot II’ kokoelmaa tämän ensimmäisen suuren suosion innostamana? Nauroin kyllä nyt enemmän kuin aikoihin, mutta seuraavassa kokoelmassa tiedän jo, mitä odottaa. Vaikeampi on enää yllättää.

Virallisuus ei lopu koskaan

Alivaltiosihteeri –ryhmä (Pasi Heikura, Jyrki Liikka, Simo Frangén) aloitti kuulemma bändinä Tampereella joskus opiskeluaikojen aamuhämärissä 1980-luvun lopulla, mutta minulle he ovat tulleet tutuiksi vasta säännöllisistä radio-ohjelmistaan ja niistä vuosittain painetuista kokoelmakirjoista. Kirjoja on kertynyt jo yli kaksikymmentä ja iloittelija-kolmikko on samalla vanhentunut opiskelijapojista tanakasti keski-ikäisiksi.

Missä on siis yllätyksellisyys? Jaksaako suurin piirtein samalla kaavalla tehty juttu naurattaa yli kaksikymmentä vuotta?  Ei aina, mutta riittävän usein, jotta sitä yhä tekee mieli lukea. Alivaltiosihteeri irvailee virallisuudelle, kuivalle byrokratian koukerokielelle ja yhteiskunnallisen keskustelun tekopyhyydelle. Ajankohtaiset aiheet eivät tältä alalta lopu ja Alivaltiosihteerin jäsenten kielellinen lahjakkuus ja oivalluskyky on edelleen huimalla  tasolla. Kyllä sitä vanhakin ’sisäinen äidinkielenopettaja’ vielä vaan osaa ja jaksaa! Ihailla täytyy.

Viimeisin Alivaltiosihteeri –kirja ’Suo, kuokka ja virallisuus’ (2015) sai minut hekottelemaan esimerkiksi huolestuneella raportilla siitä, kuinka iankaikkisesti rakenteilla olevan Olkiluodon ydinvoimalan ongelmana on nyt sitä varten hankitun uraanin puoliintuminen jo varastossa tai millaista on, kun ’Kuolettavan tylsien runoilijoiden seura’ kokoontuu.

Kaikkien aikojen palindromisuosikkini Alivaltiosihteerin tuotannosta on jo vuosien takaa: Nosta kaunis naamasi, pisamaan Sinua katson.

Lahjakortilla saa syödä kaksi ihmistä

Oma lajinsa kirjallista huumoria ovat vahingossa hauskat viestit. Lyönti- tai painovirheet  ovat klassisia naurun aiheita, mutta myös hatarasti muotoiltu lause, joka johtaa ajatuksen ihan muualle kuin alkujaan oli tarkoitettu, tuottaa usein ratkiriemukkaita tuloksia. Viestintä on todellakin vaikeaa, kuten toimittaja Miska Rantanen toteaa toimittamansa leikekokoelman ’Kukkiva syyspervo ruukussa’ (2013) esipuheessa.

Leikkeitä on kirjaa varten koottu lehdistä, valokuvattu kylteistä, ikkunamainoksista ja ilmoitustauluilta. Tämän sortin huumori on hyvin lyhyttä, kerrasta räjähtävää, mutta tarjoaa kyllä rentouttavan hohotustuokion esimerkiksi joutilaitten joulunpyhien piristeeksi. Toiseen kertaan näitä harvemmin jaksaa lukea, eikä liene tarkoituskaan. Rantanen on koonnut 2014 vielä toisen samantyyppisen kokoelman ’Kaikki ranteet auki’.

Mitä kuvia nouseekaan mieleen lehdessä olleesta rollaattorimainoksesta, jossa on  huomiopalkkiin lisättynä  ’50 % alennus kymmenelle nopeimmalle’ tai asiallisen tylsästä koulutusilmoituksesta, jossa Liiketalousinstituutti tarjoaa hyväksikäyttäjän atk-kurssia. Tienvarren kioski taas on nikkaroinut iloisen mainostaulun nuolen kera 'Kukkia poikkeaville'. Päällekkäin olevat kolme samaan suuntaan osoittavaa tiekylttiä puolestaan ohjaavat koirakentälle, jousiammuntaradalle ja pieneläin hautausmaalle. Onko suomalaisen rakentamisen taso todella tällainen, voi kysyä, kun rakennusliike SRV varoittaa kyltissään ’Oven takana on seinä. Vältä kulkua tästä.’

***

Aina muita edellä

Taiteilijat ovat mieluusti kaiken etujoukoissa: he tuovat tavallisen kansalaisen ällisteltäväksi uusinta aatetta, uusinta tyyliä, uusinta tekniikkaa. Toisaalta taiteen tehtäväksi sanotaan oman aikansa kulttuurin näkyväksi tekeminen, olemassa olevan heijastaminen taiteeseen. Ehkä tämän jälkimmäisen kategorian taiteilijat saavat apurahat, tittelit, virat ja valtion tilaukset, kun etujoukoissa reuhtoneet ovat joko kuolleet nuorina tai siirtyneet jo seuraavan, entistäkin uudemman pariin.

Etujoukossa kulkeminen on yleensä nuorten juttu; joskus tosin joku vanha ’guru’ saattaa saada ympärilleen innokkaan lauman, mutta useimmiten ’kaiken uusiksi’ lyövät parikymppiset. Se on minusta ihan oikein. Kaiken uuden innokkaassa levittämisessä on usein vaarana myös jonkin asteinen hölmöys ja sekin sopii paremmin nuorille. Mikään ei ole niin säälittävää kuin vanha hölmö.

Kaiken uusiksi laittaminen tapahtuu tietenkin jatkuvana prosessina; milloin tämä maailma valmiiksi tulisi? Seuraavat sukupolvet karsastavat erityisesti vanhempiensa aatteita ja tyylejä. Liian tuttua ja tunkkaista. Jos mitään omaa uutta ei keksitä, otetaan ideat vähintäänkin pari sukupolvea taaempaa tai peräti antiikista.

1920-luvulla maailma oli monella tavalla sekaisin maailmasodan, yhteiskunnallisten vallankumousten ja teknologian harppausten jäljiltä. Tästä myllerryksestä nousi esille todellakin aivan uusia aatteita ja ideoita. Kärsimysten jälkeen uskottiin uuteen, onnellisempaan, kaiken muuttavaan tulevaisuuteen. Ihana  innostunut optimismin aika..Siitä on mukava lukea, vaikka sen tietää lyhytaikaiseksi. 

Se innostus kuihtui sitten seuraavan vuosikymmenen totalitarismiin ja tuhoon, mutta ehti jättää kuitenkin kiehtovan jälkensä kulttuurihistoriaan.

Äänelläni vavahdutan maailmaa

Uuden maailman, uuden aatteen ja uuden tyylin tiivistymä oli vallankumouksen jälkeinen Neuvosto-Venäjä.Yhteiskunta pantiin perin pohjin uusiksi, kirjallisuutta ja runoutta myöten. Siellä uuden runon ikoniksi nousi, ja myöhemmin varta vasten virallisesti nostettiin, Vladimir Majakovski.

Ruotsalainen kirjallisuudentutkija ja kääntäjä Bengt Jangfeldt  julkaisi mittavan Majakovski-elämäkerran  ’Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä’ vuonna 2007 ja se julkaistiin suomeksi seuraavana vuonna. Kirja palkittiin Ruotsissa parhaan tietokirjan palkinnolla.

Majakovskin nimi on varmasti tuttu useimmille vähänkin kirjallisuutta harrastaville; hän oli se merkittävä, aina kaikkialla mainittu neuvostoliittolainen runoilija. Hänen runojaan ei sitten enää juuri kukaan muistakaan. Minä en ole mikään erityinen runouden harrastaja: Majakovskilta muistan vain säkeet ’äänelläni vavahdutan maailmaa, kun kuljen, kaunis kaksikymmenvuotias’. Sopivan rehvakas omakehu nuorelle miehelle. Kaiken lisäksi muistin senkin väärin:  tarkalleen ottaen se kuuluu ’kaksikymmenkaksivuotias’. Virallinen Neuvostoliitto halusi muistaa hänet Leniniä ylistävistä pitkistä runoelmista, joita ’pakkosyötettiin’ koululaisille Jangfeldtin mukaan niin paljon, ettei  Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kukaan ole halunnut kuulla Majakovskista mitään, vaikka hänen tuotannossaan olisi paljon muuta muistamisen arvoista.

Jangfeldtin kirja on mainio tietopaketti paitsi  Majakovskista, myös koko tuon aikakauden Neuvosto-kirjallisuuden liepeillä liikkuneista ihmisistä. Majakovski kirjoitti runojen ohella mainostekstejä ja piirsi grafiikkaa, laati moderneja näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Suuren yleisön keskuudessa hän oli kuuluisin esiintymisistään, joissa hän upealla, syvällä äänellään lausui runojaan.

Majakovskin elämä oli kiivasta ja värikästä, kuinkas muuten. Naisistakaan ei ollut pulaa. Merkittävin nainen hänen elämässään oli Lili Brik, jonka aviomies Osip ja sisar Elsa pyörivät mukana tässä rakkaussuhteessa, joka ei ollut kaikkein tavanomaisin. Brikit olivat notkeita kulttuuri-intellektuelleja, (kaiken lisäksi juutalaisia, mikä ei ollut heille eduksi myöhemmin) jotka osasivat vieraita kieliä ja matkustelivat tottuneesti, niin kauan kuin uusi Neuvosto-Venäjä salli kansalaistensa liikkumisen. Ujompi ja vaatimattomammasta taustasta tuleva Majakovskikin pääsi Ranskaan, Saksaan ja monien yritysten jälkeen jopa Yhdysvaltoihin, josta hän kirjoitti neuvostolukijoille valistavan runokirjan.

Uudet tuulet puhalsivat jonkin aikaa kaikilla taiteen aloilla ja vaikutteita otettiin ja annettiin yli rajojen. Sitten juhlat olivat ohi. ’Kokeilevaa taidetta’ ei enää suvaittu eikä tarvittu. Stalinistinen puolue päätti valita ’sosialistisen realismin’ ainoaksi oikeaksi tavaksi ilmaista itseään. Siihen ei ulkomaisia yhteyksiä tai vaikutteita kaivattu. Majakovskin toimet eivät enää olleetkaan hallintokoneiston suosiossa ja kaikki hänen matka-anomuksensa hylättiin. Huhtikuussa 1930 Majakovski ampui itsensä. Puolue ilmoitti julkisuuteen teon syyksi yksityiselämän ongelmat.

Yö tällainen, en unta saa

Majakovskia ja hänen aikakauttaan pöyhiessä vastaan tulee väistämättä Sergei Jesenin. Lähes samanikäinen, uuden runon intomieli sotakommunismin sekavilta päiviltä. Niin ikään 'neuvostokansan suuresti rakastama'. 

Jeseninin tuotannosta tulee minulle mieleen vain yltiöpateettinen jäähyväisruno ’ei tässä elämässä ole uutta kuolla, eikä elää, tietenkään, sen uudempaa’. Olen varmaankin kuullut sen laulettuna, kun se soi korvissani naisäänen esittämänä. Enimmäkseen Jeseninin runokuvat tuntuvat olevan romanttisia tunteita hersyttäviä; tällaisena yönä unta en saa, ainoa oikea et ole minulle, ah äitimuori, vieläkö elät, älä suotta murehdi hulttiopoikaasi..Toisinaan hän ylistää uutta neuvostovaltaa, toisinaan ikävöi lapsuutensa kadonnutta maalaisidylliä. Voi hyvin uskoa, että neuvostokansa niitä runoja ihan oikeasti rakastikin.

Jangfeldtin kirja Majakovskista oli ensimmäinen vuosikymmeniin eikä Jeseninistäkään ole lännessä paljon kirjoitettu. Penkomalla  löysin sentään vuonna 2002 suomeksi julkaistun ’Romaani vailla valhetta’. Sen on kirjoittanut jo vuonna 1926 Anatoli Mariengof, Jeseninin läheinen ystävä ja kirjailija itsekin. Kyseinen kirja ja Mariengofin muukin tuotanto oli Neuvostoliitossa  pitkään ’ei-toivottua’, koska se ei sopinut virallisesti valittuun linjaan. 

Mariengofin kirjassa Jesenin ystävineen sekoilee nälkää näkevässä, levottomassa ja jatkuvasti uusia ideoita pulppuavassa Moskovassa. Jesenin ja  Mariengof  ilmoittivat olevansa tyyliltään imaginisteja, jotka korostivat kuvan merkitystä sanataiteessa ja harrastivat ristiriitaisten jännitteiden käyttöä ilmaisussa eli että 'lehmä tulee päästää kasvihuoneeseen'. Meno olikin Mariengofin kirjan mukaan varsin villiä. Omia kirjoja painatettiin mesenaateilta huijaamalla saaduilla rahoilla, hengen pitimiksi pantattiin viimeisiä ’porvaristolta’ takavarikoituja hopealusikoita, asuntopulan ahtaudessa nukuttiin kylpyammeessa ja talvella koetettiin pysyä sulana polttamalla kaupaksi käymättömiä kirjoja kamiinassa. 

Vain kolmikymppisenä, vuonna 1925, hirttäytyneellä Jeseninillä mielialat ja naiset vaihtuivat. Vaimoja ja lapsia ehti olla neljä. Yksi lyhytaikaisista vaimoista oli amerikkalainen tanssija ja näyttelijä Isadora Duncan. Jesenin ei kestänyt repivää ’etujoukon’ elämäntyyliään; hänellä oli epilepsian ohella myös selviä mielenterveyden ongelmia, joita raskas ryyppääminen vain pahensi.

Edellä, mutta minne

Kun riehakas 1920-luku kihelmöi Berliinissä, Pariisissa, Moskovassa ja New Yorkissa, mitä tapahtui Suomessa? Nuori valtio otti horjuvia askeleitaan itsenäisenä toimijana ja paranteli sisällissodan haavojaan. Itäraja oli juuri saatu lopullisesti kiinni eikä sieltä tänne haluttu eikä päästetty ’bolsevistisia’ sen paremmin kuin muitakaan vaikutteita.Täältä itärajan yli loikki vain innokkaimpia kommunisteja tai muutamia Kalevalan laulumaita vapauttamaan halajavia heimosotureita.

Ikkunat auki Eurooppaan, huusivat silloin Suomen nuoret kuvataiteen ja kirjallisuuden tulenkantajat, Olavi Paavolainen etunenässä. Kirjallisuudentutkija Panu  Rajalan Paavolais-elämäkerta ’Tulisoihtu pimeään’ (2014) on jo peräti neljäs laajempi elämäkerta tästä herraspoikana Karjalan Kivennavalla syntyneestä kulttuurivaikuttajasta, jonka omat runoteokset eivät  menestyneet, mutta jonka kannanotot, mielipiteet, pamfletit ja  matkakirjat olivat aina ilmestyessään ’Tapauksia’.

Kenties Paavolainen on jo neljässä elämäkerrassa todellakin loppuun kaluttu, mutta Rajalan kirjoitustyyli on notkea, vauhdikas ja hyvin lukijaystävällinen. Omat maneerinsa Rajalallakin tietysti on; aiemmin kirjoittamiensa Mika Waltarin ja Juhani Ahon elämäkertojen tapaan myös Paavolaisen kohdalla Rajala miltei tyrkyttää päähenkilöään sänkyyn lähipiirinsä vanhempien naisten kanssa. Jos suoraa näyttöä ei olekaan, niin aina voi aprikoida, että’ tuskin hän olisi jättänyt tätä mahdollisuutta kokematta’.

Olavi Paavolainen, jos kuka, tahtoi etujoukkoon. Hän halusi vimmatusti olla ’Apollo’, loistava valontuoja ja suunnannäyttäjä. Hänellä olikin siihen hyvät mahdollisuudet; perhe tuki häntä rahallisesti siinä määrin, että opinnot, matkustelu ja viimeisen päälle puleerattu ulkoasu onnistuivat ilman boheemia nälkäkurjuutta. Apurahoja ja kustantajien ennakkomaksuja heltisi sen verran, että laajasti kielitaitoinen Paavolainen saattoi matkustaa ja tuoda Pariisin, Berliinin tai Istanbulin ’atmosfääriä’ vielä varsin harmaaseen ja vaisuun Suomeen. Hän tutustui Majakovskin tuotantoonkin saksalaisten kirjallisuuslehtien kautta.

Paavolainen oli innolla nostamassa uusia, nuoria runoilijoita ja kirjallisia kykyjä julkisuuteen. Pois salotorpat ja metsätyömaat, tilalle mainosvalot, autot, jazzin syke, trooppisten puutarhojen lootukset, synnit ja oopiumit. Mikään vähempi  tunne kuin ’hurmioituminen’ ei niiden kanssa tullut kyseeseen. Sitten Paavolainen riitaantui ja kyllästyi ryhmässään; tuloksena oli pamfletti  ’Suursiivous’, jossa hän teilaakin koko nuoren kirjailijapolven teennäisenä, vain rahaa ja ’erikoisuutta’ tavoittelevana ilmiönä.

Kolmikymmenluku toi sitten mukanaan Suomessakin ikävämmän ilmapiirin. Äärioikeisto vaati kaikkia omalle kannalleen, vasemmisto tiivisti rivejään uhan edessä. 

Natsi-Saksan puoluepäivien ’uuspakanalliset’ soihtukulkueet, nuorten miesten paljaat, lihaksikkaat ylävartalot ja huutavien massojen hurmos lumosi paikalla olleen Paavolaisenkin, mutta hän halusi toisaalta tehdä myös pitkän Neuvostoliiton kiertomatkan ja nähdä sen valtavat tehdaskompleksit, muuttuvan maaseudun traktorikolonnat ja loppumattomina marssivat työläisrivistöt.

Olavi Paavolainen ei löytänyt riittävää innoitusta kummastakaan, vaan olisi tarvinnut vielä jotain suurempaa, jonka puolesta liputtaa.Valitettavasti hän ei sodan jälkeen enää sellaista uutta, pelastavaa ideaa jaksanut etsiä, vaan antoi masentuneena maksan pettää.

***