Sotauutiset Ukrainasta eivät vieläkään lupaa taistelujen loppumista. Ihmisten fyysinen uupuminen ja henkinen turtuminen tuntuvat olevan yhä lähempänä, vaikka jaksamista ja toiveikkuutta kovasti virallisissa yhteyksissä hehkutetaankin. Kauanko vielä pitää kestää?
Etsimättä tulee uutisoinneista mieleen ’se ensimmäinen televisio-sota’ eli Vietnam. Sen ’kulminaatioksi’ suunnitelluista jättipommituksista tulee pian kuluneeksi 50 vuotta ja sodan sekavaan loppuun päästiin viimein parin vuoden kuluttua niistä. Kaikenlaisia muisteluita aiheesta onkin alkanut nyt ilmestyä.
Kuulun ikäpolveen, jolla on Vietnamin sodasta muistijälkiä. Järkyttävät uutiskuvat, sodanvastaiset mielenosoitukset ja tukikeräykset tulivat murrosikäisenkin elämään. Parhaiten muistan kuitenkin John Lennonin ’Happy Xmas, war is over, if you want it ’-kappaleen ja tietenkin ’Kauriinmetsästäjä’ -elokuvan.
Tuo sota, joka ranskalaisten siirtomaa-isäntien mielestä oli Indokiinan sota ja sitä jatkamaan siirtyneiden yhdysvaltalaisten mielestä Vietnamin sota, kulkee vietnamilaisten kesken nimellä Amerikan sota. Se merkitsi vietnamilaisille kaikkiaan 30 vuoden yhtäjaksoista kärsimystä. Ei heidän elämänsä sitä ennenkään kovin auvoista ollut; ranskalaisten siirtomaa-isäntien lisäksi heitä ovat vuorollaan orjuuttaneet niin kiinalaiset, japanilaiset kuin pienemmät naapurikansatkin.
Vietnamilaiset ovat nyt saaneet elää pian 50 vuoden pituisen rauhan kauden ja kansakunta on päässyt eheyttämään niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin vammojaan. Uudet sukupolvet koettavat katsoa eteenpäin ja nauttia ennenkokemattomista mahdollisuuksista, jotka heillä nyt on.
Sodan varjo on kuitenkin pitkä – itse arvelen, että se on kunkin sodan kohdalla suunnilleen 200 vuotta - ja siihen kietoutuu yksilön kärsimyksen ohessa vaikeita moraalikysymyksiä sodan ’oikeutuksesta’, väkivallasta ja rasismista vastustajaa kohtaan.
Irakin sodassa 2004-2005 taistellut ja myöhemmin kirjailijaksi ryhtynyt Kevin Powers on todennut, että sodan tarinoita on kerrottava aina uudestaan ja uudestaan. Ei siksi, että ne opettaisivat mitään, tai että ne edes olisivat hyviä tarinoita. Niitä on hänen mukaansa kerrottava siksi, että samaa tapahtuu maailmassa koko ajan. Niitä on kerrottava, kunnes niitä ei enää tapahdu.
Tähän aiheeseen perehtymisen alkuna minulle toimi suomalaistutkijoiden muhkea ja monitahoinen kokoomateos ’Ilmestyskirja – Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa’. Vietnamilaisen kirjailija Nguyen Phan Que Main kirja ’Vuorten laulu’ puolestaan tuo esille yksilöiden kärsimykset yhden perheen historian kautta ja Kanadaan venepakolaisena päätyneen kirjailija Kim Thuyn teos ’Em -rakasta’ on sirpaleinen, mainiosti kohteisiinsa osuva ’ajatuskokoelma’, joka näyttää sen, kuinka hätkähdyttävän pitkä sodan varjo todella on.
Kaikkien muistot ovat vaikeita ja vääriä
Tutkijat Hanne Koivisto, Kimi Kärki ja Maarit Leskelä-Kärki ovat toimittaneet 2016 ilmestyneen kokoomateoksen ’Ilmestyskirja – Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa’.
Teoksen pohjana on Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen ja John Morton -keskuksen yhdessä järjestämä seminaari vuodelta 2015. Seminaarin aineistojen lisäksi teokseen on koottu muita aiheeseen sopivia tekstejä. Nimensä kirja on lainannut Francis Ford Coppolan ’Ilmestyskirja.Nyt.’ -elokuvalta, joka kuvasi Vietnamin sodan mielettömyyksien vaikutusta yhdysvaltalaisiin sotilaisiin.
Teoksen käsittelemien aiheiden kirjo on todella laaja. Erilaisia Vietnamin sotaa monilta suunnilta sivuavia artikkeleja on kirjassa yli kolmekymmentä. Eniten tilaa saavat erilaiset toimittajien ja median reaktiot, käsitellyt aiheet ja sodan kuvan muuttuminen sen pitkittyessä.
Median mahdollisuudet kertoa sodasta olivat 1960-luvun lopulla paremmat kuin koskaan aikaisemmin. Tietenkään uutiset eivät olleet nykyisenkaltaisia ’on-line’ videoita suoraan bunkkerista tai pommisuojista, mutta kuvia, tietoja ja filmimateriaaliakin saatiin kuitenkin jakoon jo muutaman päivän kuluessa. Merkittävintä oli, että ne tulivat ’kaikkien olohuoneisiin’ televisioiden kautta ja tietoja levitettiin kautta maailman. Kaukaisen Itä-Aasian tapahtumat tavoittivat joka ilta suomalaisetkin kylät ja kaupungit.
Sotaan piti myös ottaa kantaa. Se oli osa vallitsevan ’kylmän sodan’ rintamalinjoja. Ollaanko amerikkalaisten imperialistien vai vietnamilaisten kommunistien puolella? Vai ollaanko vain ’rauhan’ puolella? Voiko jommankumman osapuolen tappamista jollain argumentilla puolustaa? Onko ’objektiivista’ tiedonvälitystä olemassakaan? Yhteiskuntatieteiden ohella myös kirjallisuus, elokuvat ja musiikki reagoivat sodan teemoihin.
Nouseva länsimainen nuorisokulttuuri sai Vietnamin sodasta merkittävän tekijän, joka yhdisti sen toimijoita kautta maailman. Sotaa vastaan protestoiminen sai nuorisoliikkeet tajuamaan oman voimansa ja ymmärtämään, että sillä voi olla todellista vaikutusta koko maailman tapahtumiin.
Protestit suuntasivat nuorisoa myös laajemmin rauhanliikkeeseen, ydinaseiden vastaisuuteen ja luonnonsuojeluun. Yksi Vietnamin sodan järkyttävistä tekijöistä oli jättimäisten pommitusten kohdistaminen suoraan siviilikohteisiin ja ympäristömyrkkyjen laaja käyttö. Koska ’vihollinen piiloutui viidakkoon’ koetettiin hävittää viidakko, eli kylvettiin matalalla lentävistä kuljetuskoneista kasvimyrkkyjä tappamaan puut ja riisisato. Yhä vielä, 50 vuoden jälkeenkin, ihmisistä ja luonnosta löytyy jäämiä noista myrkyistä ja räjähteistä.
Vietnamilaiset pyrkivät selviytymään muistoistaan ’sovinnon’ kautta; heillä on ulkoisen vihollisen jättämien arpien lisäksi selvitettävänä myös kahtiajakautuneen maan ’meidän’ ja ’heidän’ välisen trauman hoito. Amerikkalaisilla on vaikeutenaan ’totaalisen epäsuositun’ sodan ja moraalille tuhoisien muistojen yhteensovittaminen sen kanssa, että veteraanien kärsimystä pitäisi silti arvostaa.
Murtumatta läpi kaikesta
Nguyen Phan Que Mai syntyi 1973 keskelle Vietnamin sotaa. Hän työskenteli riisipelloilla ja katukauppiaana, kunnes onnistui voittamaan stipendin ja pääsi Australiaan yliopistoon. Hän on opiskellut myös Englannissa luovaa kirjoittamista ja työskennellyt kansainvälisissä järjestöissä. Hän on julkaissut useita kirjoja vietnamiksi. ’The Mountains Sing’ (2020) on hänen ensimmäinen englanniksi kirjoittamansa kirja. Elina Salosen suomentamana ’Vuorten laulu’ ilmestyi 2022.
Kirja on nuoren tytön, lempinimeltään Guavan, kertoma ’muistelma’ elämästään sodan jaloissa, mummon hoivissa. Valitusta toteutustavasta johtuen teksti on rakenteeltaan jotenkin ’päiväkirjamaista’ ja yksinkertaista. Kirjan huomautetaan olevan fiktioita, mutta siinä kerrotut tapahtumat ovat ehdottomasti oikeita. Ne ovat tapahtuneet, vaikkakaan eivät kirjailijalle itselleen.
Suvun voimahahmo on mummo, joka hoitaa kaiken, järjestää kaiken ja jaksaa kaiken. Suvun miehet ovat yksi toisensa jälkeen hävinneet väkivallan seurauksena. Kadonnut, kaapattu, pidätetty eikä koskaan enää nähty, lähtenyt sotaan.
Eivätkä sodan kärsimykset lopu rauhan tuloon. Ne miehet ja naiset, jotka sodasta palaavat, eivät ole ehjiä. Monesti tuntuu, että eloonjääneet aiheuttavat kärsimystä kuolleita enemmän. Mummojen täytyy jaksaa myös heidän kanssaan.
Uusissa sukupolvissa on kuitenkin aina toivo. Ainakin mahdollisuudet johonkin parempaan, toteutuvat ne sitten tai eivät.
Geeneissä näkyy kaikki
Kanadalaistunut vietnamilainen Kim Thuy on ’ajatuspuroiksi’ luonnehdituilla kirjoillaan saavuttanut sekä myynti- että arvostelumenestystä. ’Em’ ilmestyi 2020 ja Marja Luoman suomentamana se sai nimeensä jatkeen ’Em -rakasta’ 2021.
Kirja koostuu lyhyistä ’ajatuksista’, joita kirjailija pohtii, perustelee ja analysoi. Aiheet siirtyvät ajassa eteenpäin ja vietnamilaisten kokemusten ja kärsimysten kirjo karttuu. Tekstiä on ilo lukea ja sen herättämät ajatukset jäävät sopivasti vaivaamaan.
Vietnamin kielessä em tarkoittaa pikkusiskoa tai pikkuveljeä. Sana ääntyy samoin kuin ranskan kielen aime, rakasta. Kim Thuy kirjoittaa myös ranskalaisuuden monista vaikutteista, jotka vietnamilaisessa kulttuurissa edelleen näkyvät. Monet sanat on lainattu ja muunneltu ranskan kielestä ja roomalaiskatolisuuskin koetettiin istuttaa kansaan, osin pakolla, osin koulutusjärjestelmän kautta.
Em on myös tyttövauva, joka syntyy ’useampaan kertaan’ kirjan lyhyiden ’mini-esseiden’ edetessä. Lapsen saavat esimerkiksi kumiplantaasin ranskalainen korskea siirtomaaherra ja vietnamilainen palvelija. Sota rikkoo nopeasti heidän rakkaussuhteensa ja tyttövauvan elämänlangaksi jää vietnamilainen lastenhoitaja.
Jotkut vauvat tapetaan suoraan äitiensä syliin, kun sotilaat tekevät mitä heidän käsketään tehdä. Uusia vauvoja toisaalta syntyy ja niitä hylätään kadulle amerikkalaisten sotilaiden ja vietnamilaisten naisten suhteiden tuloksena. Joskus on kyse rakkaudesta, useimmiten vain hyväksikäytöstä.
Presidentti Gerald Ford osoitti sodan viime metreillä kaksi miljoonaa dollaria operaatio ’Babyliftiin’. Sen tarkoitus oli tuoda amerikkalaissotilaiden siittämiä orpolapsia pois Vietnamista. Muutama tuhat lasta ehdittiinkin siirtää.
Kuukauden kuluttua amerikkalaiset helikopterit evakuoivat viimeisiä omiaan suurlähetystön katolta. Vietnamilaiset jäivät selviytymään, kuka mitenkin. Jotkut pakenivat maasta. Toiset sairastuivat ympäristömyrkyistä. Toiset päättivät unohtaa. Toiset päättivät muistaa.
Kirjassa on oivaltava vuoropuhelu:
-Luoti voi tappaa vihollisen, mutta se voi myös saada aikaan vihollisen. Riippuu siitä kehen se osuu.
-Jokainen luoti, joka tappaa vihollisen, saa aina aikaan uuden vihollisen. Ihan sama kehen se osuu.
***
