Kun koko kevätkautena en tietokirjapuolelta saanut yrityksistä huolimatta Kiina -aiheista kolmikkoa kasaan, päätin koukata aluksi kevyempää kautta. Dekkareissa -laadukkaissa sellaisissa - saattaa olla erittäinkin hyvää ajankuvaa ja yhteiskunnallista analyysia juoneen pakollisina kuuluvien murhien ympärillä.
Niinpä tartuin minulle ennestään tuiki tuntemattomaan dekkaristiin nimeltä Qiu Xiaolong. Tämä Kiinan Shanghaissa 1953 syntynyt ja englantilaista ja amerikkalaista kirjallisuutta opiskellut Qiu julkaisi Kiinassa myös omia runoja. Vuonna 1988 hän matkusti stipendiaatiksi Washingtonin yliopistoon ja jäi sille tielleen. Hän on myöhemmin toiminut St.Louisissa Kiinan kielen ja kirjallisuuden professorina. Ensimmäisen dekkarinsa hän julkaisi USA:ssa vuonna 2000.
Qiun kirjojen päähenkilönä on komisario Chen Cao. Hän on nuorehko poikamies, työskentelee 1990 -luvun Shanghaissa ja on syvällisesti perehtynyt runouteen. Kirjoitteleepa hän itsekin värssyjä. Yhtymäkohtia kirjailijaan itseensä siis löytyy. Qiun dekkareita on kirjan markkinointitietojen mukaan käännetty myös kiinaksi, mutta niissä tapahtumapaikka on muutettu ’nimettömäksi kaupungiksi’ ja monet yhteiskunnallisiin epäkohtiin tai ongelmiin viittaavat seikat on liudennettu pois tekstistä.
Uusinta tietoa en siis näiden dekkarien kautta saanut, mutta ’oikean’ kiinalaisen ja Shanghain hyvin tuntevan kirjailijan näkökulma vaikuttaa sittenkin aidommalta kuin jonkun kokonaan ulkomaisen, kiinalaisuutta eksotiikkana käyttävän jännityskirjailijan. Kenties saamalla kuvaa 1990-luvun Kiinasta pystyn paremmin hahmottamaan nykypäivän muutosten suuruutta.
Kansallisen mallityöläisen tuho
Qiu Xiaolongin esikoisdekkari ’Death of a Red Heroine’ vuodelta 2000 ilmestyi Jaakko Kankaanpään suomentamana vuonna 2005 nimellä ’Punaisen sankarittaren kuolema’.
Tarina alkaa hyvin perinteisesti ruumiin löytymisellä kanavasta. Sen jälkeen edetäänkin hitaanpuoleisesti ja aikaa kuluu huomattavan runsaasti monien lopulta sivuseikoiksi jäävien asioiden, kirjoitusten ja maisemien kuvaukseen. Ja tietenkin runosäkeisiin, joita tarinaan on ripoteltu runsaasti.
Nuori komisario Chen on saanut poikkeuksellisen varhain oman asunnon. Keittiö on kylläkin vain seinäsyvennys ja ahtaan vessakopin seinässä olevasta suihkusta saa pelkästään kylmää vettä, mutta silti kaikki ovat sitä mieltä, että komisario on saanut huomattavan suosionosoituksen. Arvellaan, että tämä on nyt sitä puoluejohtaja, toveri Deng Xiaopingin uutta politiikkaa; nuorten kykyjen suosimista.
Kiinassa, kuten Aasiassa ylipäätään, vanhojen ihmisten kunnioitus ja myös hierarkioissa ylimpänä pitäminen, on tavanomaista. Deng Xiaoping määräsi poikkeuksellisesti virkojen jaossa suosittaviksi koulutettuja nuoria, mutta perinnäistavat vaativat silti, että jo eläköityneeltä, entiseltä esimieheltä on yhä muutaman viikon välein käytävä ’kysymässä neuvoa’. Niinpä myös Chen käy saamassa tutkimuksiinsa neuvon: ’Luottakaa kansaan, sieltä voimamme kumpuaa.’
Chen ymmärtää kyllä roolinsa tässä näytelmässä: hänen kysymyksensä ovat näennäisiä ja saadut ’neuvot’ juuri sellaisia, joita vanhuksen kuuluukin antaa. Vaikka 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun hirvittävistä kulttuurivallankumouksen vuosista on jo aikaa, sen pitkät varjot tuntuvat. Silloin koulutetut ihmiset olivat ’porvarillista saastaa’, joita kidutettiin armottomasti. Chenin isäkin joutui vangituksi ja Chenin läheisin työtoveri vaimoineen oli monta vuotta karkotettuna maaseudulla pakkotyössä.
Mutta mitä tapahtui kanavasta löytyneelle kansalliselle Mallityöläiselle? Tälle julkisuudessa jatkuvasti esiin nostetulle naiselle, joka uurasti esimerkillisesti lähes kellon ympäri tavaratalon myyjättärenä ja sen päälle vielä osallistui innolla poliittisiin kokouksiin, joissa luettiin Toveri Deng Xiaopingin ’Valittuja teoksia’? Saattoiko hänellä vielä tämän kaiken lisäksi olla jossain välissä aikaa kaksoiselämälle?
Lentävät kirveet ovat palanneet
Järjestyksessä toinen Qiu Xiaolongin dekkari ’The Loyal Character Dancer’ ilmestyi 2002 ja Leena Peltomaan suomentamana siitä tuli meillä ’Punaisen merkin tanssija’ vuonna 2006. Nimi viittaa jälleen kammottaviin kulttuurivallankumouksen vuosiin. Silloin kaikenlainen tanssiminen oli kielletty – saastaisen porvarillisuuden ilmentymä sekin. Ainoa sallittu oli Uskollisuuden tanssi: punaista uskollisuuden kirjoitusmerkkiä paperilla käsissään kantavat tanssijat pyrkivät liikkeilläänkin ilmentämään pohjatonta uskollisuutta puhemies Maoa kohtaan.
Qiu kuvaa nostalgisesti Shanghain puistoja, joissa vanhukset harjoittelevat taiji-liikkeitä aamutuimaan ja kolhiintuneessa puistonpenkissä näkyy haaleana edelleen kaiverrus ’kauan eläköön proletariaatin diktatuuri’, mutta maisemat ovat alkaneet muuttua vauhdikkaan uudisrakentamisen ja kapitalistisempaan taloudenpitoon siirtymisen seurauksena.
Jotkut pystyvät siirtymään notkeasti uuteen järjestykseen ja ryhtymään yksityisyrittäjiksi, mutta hyvin monilla on vaikeuksia pysyä mukana tässä ’kaiken täyskäännöksessä’. Jos jotain hyödykettä vielä onnistuu saamaan jostain ’valtion hinnalla’, heillä saattaa olla mahdollisuuksia, mutta uudet ’vapaat hinnat’ ovat heille saavuttamattomia.
Maastamuuttokin saattaa vaikeuksien keskellä houkuttaa: jotkut näyttävät selviytyvän ulkomaille muuttaneiden lastensa tai lähisukulaistensa lähettämillä avustuksilla. Muutto onnistuu hankalasti ja hitaasti virallisia teitä, mutta ihmissalakuljettajia löytyy kyllä. Kommunismin sanottiin lopettaneen Kiinasta niin prostituution kuin rikollisliigatkin, mutta valitettavasti kummatkin ovat jälleen hyvissä voimissa.
Tässä kirjassa komisario Chen joutuu, vastentahtoisesti aluksi, tekemään yhteistyötä amerikkalaisen naispoliisin kanssa. Chenin esimiehet vaativat häntä toimimaan ’seurustelu-upseerina’ ja näyttämään Catherine Rohnille Shanghain parhaat puolet ja kiinalaisen poliisityön korkean laadun. USA:ssa kiinni jääneen ihmissalakuljettajan saaminen tuomiolle ja uhrien pelastaminen todistajansuojeluohjelmaan pitäisi hoitaa joustavasti yhteistyöllä.
Tapaus osoittautuu paljon mutkikkaammaksi, kuin alun perin oletettiin. Chen joutuukin filosofisesti toteamaan, että yin ja yang ovat tässä olleet pahasti epäsuhtaisia ja aiheuttaneet ironisen syy-seuraussuhteen – tai toisin sanoen ’kahdeksan tai yhdeksän kertaa kymmenestä asiat menevät tässä maailmassa pieleen.’
Hän jonka nimeä ei lausuta
Qiun vuonna 2009 julkaisema ’The Mao Case’, Katariina Kailan suomennoksena ’Tapaus Mao’ (2010), on jo kuudes komisario Chen dekkari. Kirjoitustyyli on ensimmäisistä kirjoista huomattavasti tiivistynyt ja tapahtumien kulku nopeampaa.
Nyt Qiu käy käsiksi Suureen Tabuun: koko kommunistisen Kiinan kansantasavallan perustajaan ja miljardin ihmisen vähintäänkin ’puoli-jumalaan’, Mao Zedongiin. Häneen, josta kaikki hyvä on lähtöisin ja joka oli mestari ihan kaikessa. Myös uimisessa, tanssimisessa – ja tietenkin runojen kirjoittamisessa.
Me vanhat suomalaisetkin muistamme hänet vielä hyvin – pönäkän kiiltäväposkisen miehen, entisen vallankumoussankarin, harmaassa kansanarmeijan paidassaan ja lippalakissaan. Runsaan 25 vuoden ajan hän oli puolueessaan ja maassaan ehdoton diktaattori, mutta hänen 1976 tapahtuneen kuolemansa jälkeen vallanperimys oli hetken aikaa hyvinkin riitaisaa. Koska Mao oli kuoltuaankin kaiken arvostelun yläpuolella, sai hänen neljäs vaimonsa yhteistyötovereineen nimen Neljän Kopla, ja heitä vastaan aloitettiin massiivinen parjauskampanja. Heistä saatiin syyllisiä kaikkiin kulttuurivallankumouksen ajan hirveyksiin. Vieläkään ei ole selvitetty tai julkistettu, kuinka paljon Mao itse tiesi tai päätti asioista viimeisinä vuosinaan. Mutta silloinkin kun hän vielä varmasti tiesi mitä teki, jälki oli rumaa.
Komisario Chen muistaa vielä hyvin lapsena laulaneensa ylistyslauluja Maolle, mutta Shanghaissa kulkee jo matkapuhelimet korvilla nuori sukupolvi, joille Mao on pelkkä nimi, haamu vanhempien tai isovanhempien menneisyydestä.
Sellainen on esimerkiksi nuori Jiao, tyttö, jossa on jotain salaperäistä. Millä hän oikein elää ja hankkii upeita merkkivaatteita? Onko hän kenties jonkun uusrikkaan rakennusgrynderin ’pikku jalkavaimo’, ’ylläpidetty nainen’? Sellaisia on nyky-Shanghaissa yllin kyllin.
Sellaisia oli myös ennen. Jo porvarillisella 1930-luvulla, jota jotkut shanghailaiset nykyään nostalgisesti haikailevat. Eivätkä he kadonneet kommunistisen vallankumouksen jälkeenkään. Silloin he vain olivat ’korkeiden puoluevirkailijoiden’ lemmikkejä. Jopa ’kaikkein korkeimman tahon’.
Komisario Chen joutuu penkomaan asioita, joita hänen esimiehensä eivät sallisi hänen penkoa. Hän ja hänen työtoverinsa poliisissa kamppailevat omantuntonsa ja moraalinsa kanssa. Jotkut ihmiset näköjään saavat oikeutta, jotkut eivät. On tuskallista koettaa arvioida, kuinka suuren pahan voi sallia valtavan päämäärän vastineena.
***
