Sain taannoin lehteä lukiessani innostuksen puuskan, kun professori Juha Siltalan syntymäpäivähaastattelussa oli hänen sanomanaan maininta: ”ikääntymisessä on se hyvä puoli, että kaikkialta asioiden eri puolilta ja eri aloilta luetut asiat alkavat vihdoin limittyä ja liittyä toisiinsa. On hieno tunne, kun palaset loksahtavat paikoilleen.” Juuri noin! Tiedän mitä hän tarkoittaa. Se nimenomaan on se suurin ilon lähde tässä kaikessa lukemisessa.
Usein kirjallisuus tietenkin tarjoaa lähes samoja teemoja ja
kertomuksia aina vain uudelleen. Välillä kirjat muistuttavat toisiaan
tylsyyteen asti. Silloin jokin uusi, pienikin erilainen juonen palanen tai uusi
tieto virkistää lukijaa suuresti ja tekee kokonaiskuvasta aivan uuden. Kenties
asian voi nyt ymmärtää jopa paremmin, kun oivaltaa asiaan liittyvän jotain
muuta, muualta luettua.
Tästä on tavallaan kyse myös Finlandia-palkinnon
voittaneessa Juha Hurmeen ’Niemi’ kirjassa, jossa hän on koonnut yhteen
’kaiken’ eri lähteistä ammentamansa kulttuuri- ja luonnonhistorian ja tekee
siitä omanlaisensa synteesin. Voiko sitä nimittää romaaniksi? No, saa nähdä. Ahmin
kirjaa parhaillaan.
Aiemmin, tässä alkutalven hämäryydessä, sukelsin jälleen
kerran yhden kestosuosikkini, nimittäin venäläisen kirjallisuuden uumeniin. Otokseni kirjat ovat nyt varsin uutta
tarjontaa, kaikki vuonna 2015 suomennettuja, vaikka jotkut tarinat ovat
vanhempaa perua.
Ymmärtäisinkö tästä naapurikulttuurista nyt jotain lisää,
uutta? Näistä kirjoista todellakin löytyy
ainakin tuttua, moneen kertaan kuultua ja suorastaan uuvuttavaa, laveaa,
rannatonta ja raskastakin...jonka sitten kuitenkin äkkiä katkaisee outo,
järjetön ja ehdottoman odottamaton tapahtumien käänne. Se käänne ei välttämättä
ole tarinan hahmoille hyväksi – lukijan tekee usein mieli huudahtaa, että älä
nyt hyvä ihminen ainakaan noin tee, sehän on aivan päätöntä, et varmaankaan
pääse mihinkään hyvään lopputulokseen tuolla keinolla – mutta tarinoiden hahmot
eivät kuule. Harmi.
Täytyy sitten vain lukea ja katsoa, millaiseen sotkuun
kaikki päättyy. Hyvää toivottiin, mutta saatiin sitä samaa kuin aina ennenkin,
oih gospodi sentään..
Uhrautuminen pyhittää
vuosisadasta toiseen
Arseni eli neljä elämää, munkkina ja vaeltavana parantajana,
neljällä eri nimellä ja neljässä eri paikassa. Ehkä hän sitten lopulta
lopullisesti kuoli. Tai ehkä hän elää keskuudessamme edelleen, jonkun muun
hahmossa.
Jevgeni Vodolazkin
sai kirjastaan ’Arsenin neljä elämää’
(alkuperäisnimi Lavr, 2012) heti tuoreeltaan paljon kehuja ja venäläisiä kirjallisuuspalkintoja.
Hän osui erinomaisesti Venäjällä vallinneeseen ’ajan henkeen’, eli sopi
nostamaan esille venäläistä historiaa ja venäläistä hengellisyyttä, sitä joka
kuulemma on vastakohta länsimaisen ’mauttomalle materialistiselle’
elämäntavalle.
No mikäpä ettei noinkin voisi ajatella. Ainakin Vodolazkin
tietää, mistä tarinansa aiheita ammentaa, sillä hän on vähän päälle
viisikymppinen keskiaikaisen muinaisvenäläisen kirjallisuuden ja etenkin
’houkkien’ tai ’jumalan hullujen’ tutkija. Kirjassaan hän kuvaa enimmäkseen
sankarinsa keskiaikaista elämää, mutta tekee aina silloin tällöin lyhyitä
leikkauksia nykyaikaan; kuinka me täällä koetamme ymmärtää, miten ennen
elettiin ja kuka tässäkin luostarissa asui, tai oliko tässä raunioituneessa
kohdassa joskus tosiaan luostari vai ei?
Arseni elää 1400-luvulla, ruttoepidemioiden ja levottomien
aikojen melskeessä. Hänestä kehkeytyy isoisänsä opettamana parantaja;
hallinnassa ovat niin yrtit, pakanaloitsut kuin kirkolliset rukouksetkin.
Hetken aikaa hänellä menee hyvin; väki tykkää parantajastaan ja Arsenikin
viihtyy. Mutta aina tulee joku muutos; läheisen kuolema, uusi epidemia, uusi
väkivaltainen valloittaja, sota tai muu järistys, jonka vuoksi Arsenin on
lähdettävä. Vaihdettava maisemaa, mutta myös identiteettiä ja tehtävää.
Kaikkien keskiaikaa kuvaavien kirjojen tapaan myös Arseni
rypee liassa ja loassa. On visvaa tihkuvia paiseita, syöpäläisiä, verta,
suolenpätkiä, kaatosateita ja kuravelliä. Kirjan nostattamat mielikuvat
suorastaan pakottivat kaivamaan kaapin uumenista Tarkovskin vanhan ’Andrei
Rublev' - elokuvan. Epäilenpä, että myös Vodolazkin on sen nähnyt useampaankin
kertaan.
Niinpä niin, Andrein lahjana ja kirouksena oli ikonimaalarin
taito, Arsenilla parantajan. Kärsimyksentäyteistä vaeltamista oli kuvausten mukaan
kummankin elämä, mutta sillä pyhitettiin heidän tekemisensä ja levitettiin
heidän vaikutuksensa sukupolvien ja vuosisatojen päähän. Kärsimyksen
jalostavaan vaikutukseen uskominen on venäläisyyden ytimessä.
Rangaistus on jo
päätetty, kyllä rikos pian keksitään
Kirjallisuuskriitikkona toiminut Juri Tynjanov kirjoitti lyhyen kertomuksen, melkeinpä vain
anekdootin ’Aliluutnantti Taas’ (Podporutsik Kize) vuonna 1928. Kirjasta
tehtiin suomennos vuonna 2015.
Siinä kuvataan tsaari Paavali I:n aikaan mukamas sattunutta
tapausta, jossa silkasta kirjoitusvirheestä liikkeelle lähtenyt tapahtumien
vyöry johtaa toinen toistaan hullumpiin seuraamuksiin, ensinnäkin koska tsaaria
ei saa suututtaa ja toiseksi, koska byrokratia Venäjällä jauhaa omia ratojaan varsinaisesta
fyysisestä todellisuudesta välittämättä.
Tämäkin asioiden käsittelytapa tuntuu olevan syvällä
venäläisessä perinteessä. Tällaista oli tietenkin sattunut jo niin monesti
aikaisemminkin. Gogolin Kuolleet sielut tai Nenä olivat kuvanneet vastaavia
tapauksia jo 1800-luvun puolivälissä. Eikä Tynjanovin kirjan julkaisusta
kulunut kuin kymmenen vuotta, kun Stalinin puhdistukset, näytösoikeudenkäynnit
ja massateloitukset olivat jo täydessä käynnissä. Todellisuus taipuu kyllä, jos
hallitsija niin tahtoo. ’Vaihtoehtoiset totuudet’ eivät ole mikään viime
aikojen keksintö.
’Aliluutnantti Taas’ on jäänyt elämään kokoaan suurempana
myös siksi, että siitä tehtiin elokuva vuonna 1934. Elokuva ei ollut
kummoinenkaan menestys, mutta siihen teki musiikin Sergei Prokofjev, joka
muokkasi musiikista myös orkesteriteoksen. Nimellä ’Lieutenant Kije’ sitä
ilmeisesti soitetaan edelleen ja onpa siitä laadittu balettikin.
Tinkimätöntä
hoipertelua ja jyrkkä ehkä
’Toisaalta, kaikkea
voi sattua’ (2015) on tuhti kokoelma venäläisiä novelleja. Siihen on koottu kertomuksia viideltätoista
eri kirjoittajalta ja tekstit ovat enimmäkseen 1990-luvun valtiolliselta ja
yhteiskunnalliselta ’murroskaudelta’. Vain pitkä novelli Mihail Bulgakovilta on
vanhempaa perua.
Esipuheessa pohditaan ’venäläisen kertomuksen’ ja
länsimaisittain ymmärretyn ’novellin’ käsitteitä. Että ’novelli’ on tarina
siitä, mitä on tapahtunut. Ja että ’venäläinen kertomus’ on jotain paljon
laveampaa: mitä olisi voinut tapahtua ja yleensä tapahtuukin, mutta nyt jostain
syystä ei tapahtunut, ja etenkin tarina siitä, mitä sen johdosta sitten
kirjoittajalle tuli mieleen..
Tjah. Enpä tiedä. Voihan se tietysti noinkin olla. Mutta ei
tietenkään aina.
Kokoelman kertomukset tulevat tapahtumapaikoissaan lähelle
nykyaikaa. Ollaan Tsetsenian sodassa tai muualla levottomassa Kaukasiassa. Tai
istutaan kaupunkien kahviloissa, pelataan tietokonepelejä. Yritetään pärjätä
epävarman talouden ja työttömyyden kourissa. Tartutaan tilaisuuteen; hyvä
apaja, tästä tienaa kyllä, kunhan ensin hoidetaan muutama pikku juttu. Maaseudun
eläjällä näkymät eivät ole hääppöiset; kurjuutta riittää ja taloudellinen rappio
pahenee ryyppäämisen ja henkisen rappion takia.
Kertomusten sankarit ja sankarittaret ovat levottomia ja toimissaan
lyhytjänteisiä, mutta kuitenkin ihmeen optimistisia. Lukija sen sijaan
aavistelee pahaa jo ensi sivuilta. Äh..eihän tuosta mitään tule, sinua
huijataan ja sössit muutenkin mahdollisuutesi..Ja niinhän siinä useimmiten käy.
Kerran voi kuitenkin onni potkaista. Sitä odotellessa; mikäs
täällä on näinkin elellä, pohtii venäläinen perushahmo. Kalastelen, sienestän. Lumen tuloon saakka ainakin
olen täällä.
***
