Egyptin aurinko

Keskitalven kylmyydessä aloin kaivata vähäksi aikaa lämpimämpiin maisemiin. Esimerkiksi Egyptiin!

Taannoin juhlittiin farao Tutankhamonin haudan löytymisen satavuotisjuhlia. Se purskautti taas ilmoille suuren määrän erilaisia dokumentteja arkeologien työskentelytavoista, löydetyistä aarteista, museoiden näyttelyistä ja jonkin verran myös yksityiskohtaisempaa uutta taustatietoa tuhansien vuosien takaisesta egyptiläisestä kulttuurista.

Esille nousivat myös vanhat kiistat siitä, kenen kulttuuria pyramidi- ja hautalöydöt oikeastaan ovat ja kuka niitä saa hallinnoida. Ovatko ne ’meidän kaikkien’ ja ’koko ihmiskunnan’ historiaa vai ovatko ne nimenomaan ja vain nykyisten egyptiläisten entisyyttä. Vai olisiko ajateltava maanosaa – siis pitäisikö sanoa, että ne todistavat afrikkalaisen kulttuurin loistavasta menneisyydestä? Näkökulmia on monia.

Minua alkoi tämän kaiken keskellä kiinnostaa myös egyptiläinen ’nykyisyys’. Olisiko löydettävissä jotain kirjallista kuvausta muustakin ’nykyisyydestä’ kuin turistikokemuksia rautaporttien taakse suljettujen ’all-inclusive’ hotellien lomaviikoista ja niistä aseistetuin saattuein tehdyistä nopeista bussimatkoista pyramideille ja takaisin?

Mediassa Egypti on meillä näyttäytynyt lähinnä osana Lähi-Idän jatkuvaa konfliktia tai ’arabikevään’ levottomuuksien yhteydessä, mutta – ehkä itselleen onneksi – se on silti jäänyt jotenkin ’syrjään’ eikä ole vaikuttanut alueen pahimmalta paikalta. Pintapuolisen katsojan silmin näyttää siltä, että egyptiläiset vaihtavat yhteiskunnallista järjestelmäänsä vuoronperään joko muslimiveljeskuntaan tai sotilasdiktatuuriin, eikä muita vaihtoehtoja synny.

Egyptiläistä kirjallisuutta ei suomeksi kovinkaan paljon löydy, mutta jotakin sentään. Suurimpana tulee heti valikoimia selatessa vastaan vuoden 1988 nobelisti Naguib Mahfouz. Hänen kuuluisin teoskokonaisuutensa on Kairo -trilogia, joka kuvaa kauppiasperheen elämää ja historiaa 1910-luvulta 1950-luvulle.

Entä sitä uudempi aika? Löytyi sentään jotain 2000-luvultakin. Egyptiläisen sensuurin kynsistä pääsi läpi ’Yacoubian -talon tarinat’, jonka maastamuuttolupaa turhautuneena odotellut hammaslääkäri Alaa al-Aswani onnistui vuonna 2002 julkaisemaan.

Suomessa julkaisi egyptiläis-suomalainen Ranya ElRamly samana vuonna omien vanhempiensa tarinan kirjassa ’Auringon asema’. Siinä hän muistelee muun ohessa Egyptin aurinkoa, joka on aina niin mahtava, että parvekkeelle ripustetut lakanat kuivuvat ennen kuin kahvivesi ehtii kiehahtaa.

Siinä siis tämänkertainen kolmikkoni.

 

Suku täynnä tulevaisuuden lupauksia

Vuonna 2006 kuollut Naguib Mahfouz kirjoitti Kairo-trilogian jo 1956-1957. Silloin Egyptin yhteiskunta oli juuri siirtymässä perustuslaillisesta kuningaskunnasta sotilasdiktatuuriin Gamal Abdel Nasserin johdolla. Mahfouz kertoo siis ajoista ennen sitä.

Suomalaisille Mahfouzin tuotantoa alettiin kääntää vasta hänen Nobel-voittonsa jälkeen. Minä sukelsin nyt hänen trilogiansa viimeiseen kirjaan, kauppias Sayyid al-Ahmadin perheen saagan päätösosaan nimeltään ’Sokerikuja’, joka Pekka Sunin kääntämänä ilmestyi meillä 1996. Alkuperäinen arabiankielinen ’Al-Sukkariyya’ on vuodelta 1957.

Tarinan tapahtuma-aikaan Egypti on saanut virallisesti itsenäisyytensä vuonna 1922, mutta valta ei ole vielä kunnolla omissa käsissä. Kuningas on heikko, brittiläinen ’residentti’ edelleen vahva ja kansallismielinen Wafd-puolue yrittää kyllä kovasti nostaa kansan omanarvontuntoa, mutta vaikuttaa nuorten mielestä liian ’ukkoutuneelta’.

Sayyid al-Ahmad, suvun patriarkka, alkaa kirjan alussa 1930- luvulla, olla jo vanha. Hän hengästyy portaissa, vetäytyy mieluiten kotinsa turviin vain radiota kuuntelemaan ja suunnittelee kauppaliikkeestäänkin luopumista. Poliittisissa kokouksissa, mielenosoituksissa ja ilotaloissa käykööt nyt nuoremmat – pojat, pojanpojat ja tyttärenpojat. Ja kyllä he käyvätkin!

Suvun naiset – niin vanhat kuin nuoretkin – pysyvät aina kotona. Ainoa ’menopaikka’ heille on pyhiinvaellus, kenties kerran elämässä.

Suvun jäsenillä on kaikilla ollut omat suuret murheensa ja niitä surraan yhdessä ja erikseen. Perhe on kohtalaisen hyvin toimeentulevaa, sanoisinko ylempää keskiluokkaa, joka etsii omaa lokeroaan vilkkaassa Kairon miljoonakaupungissa. He eivät ole satumaisen rikasta aristokratiaa, eivätkä he ole päivittäin nälkärajalla keikkuvaa proletariaattia. Perheen seuraavilla sukupolvilla on mahdollisuuksia valita.

Valinnoista Mahfouz kirjoittaakin. Pitäisikö jatkaa esi-isien malliin, niin työssä kuin vapaa-ajallakin? Jopa käyttää samaa prostituoitua kuin isä? Yksi tekee näin. Vai olisiko suuntauduttava ’länteen’ ja ulkomaille? Opiskeltava englannin tai ranskan kieltä ja eurooppalaisten filosofien ajattelua, tultava ’heidän’ kaltaisekseen? Onnistuuko se koskaan – vai jääkö silloin aina ’puolinaiseksi’, pohtii toinen.

Houkuttelevaa on myös kuunnella agitaattoreita ja saarnaajia, joilla on jo valmiit vastaukset kaikkeen ja voimakas näkemys sitä, miten tullaan merkittäväksi mieheksi ja sankariksi. Näitä teitä kulkemalla toinen al-Ahmadin lapsenlapsista päätyy vankilaan kommunistina, toinen islamistitaistelijana.

 

Rahat kouraan nyt, paratiisiin sitten myöhemmin

Hammaslääkärin koulutuksen saanut, toimittajana ja kirjailijana työskennellyt egyptiläinen Alaa al-Aswani yritti useaan otteeseen saada kirjojaan julkaistuksi, mutta törmäsi aina sensuuriin. Viimein vuonna 2002 hänen kirjansa ’Imarat Ya’qubyan’ pääsi myyntiin ja siitä tulikin heti erittäin suosittu.

Sampsa Peltosen suomentamana ’Yacoubian-talon tarinat’ ilmestyi 2009.

Kirjan nimi juontaa jo kaukaa. Vuonna 1934 armenialaismiljonääri päätti rakennuttaa Kairoon luksuskerrostalon ja antaa sille oman nimensä. Näin Yacoubian-talo nousi käsitteeksi, joka tunnettiin laajalti. Asukkaiksi valikoitui maksukykyistä eliittiä palvelijoineen ja autonkuljettajineen. Talon isolle katolle tehtiin peltikoppeja varastotiloiksi.

Ennen pitkää koppeihin alettiin myös majoittaa palvelijoita ja vuosikymmenten kuluessa sinne muutti muuta köyhää väkeä, jolla ei ollut enää mitään suoraa yhteyttä talon hienoihin asukkaisiin. Ahtaat peltikopit tulivat Egyptin auringossa hautovan kuumiksi, eikä niissä voinut nukkua tai oleilla ennen kuin hyvin myöhään iltayöstä. Siispä väki eli elämäänsä riemunkirjavassa naapurustossaan kattotasanteella.

Kirjan henkilöt varastavat, huijaavat, huoraavat, tappelevat, juonittelevat, juopottelevat ja ovat monella tavalla rosoisia, ei-ihanteellisia Egyptin kansalaisia ja muslimeja. Silti luultavasti suurin syy kirjan vaikeuksiin sensuurin kanssa oli kaunistelematon kuvaus vaalitulosten väärentämisestä, virkojen ostamisesta ja summittaisista pidätyksistä, jotka johtavat hallitsemattomaan poliisiväkivaltaan ja kuolemiin, joita kukaan ei tutki.

Nyt uudella vuosituhannella naisetkin pääsevät liikkumaan kodin ulkopuolelle. Hienojen perheiden tyttärillä on tietenkin aina ollut mahdollisuuksia opintoihin, töihin ja matkusteluun, mutta vain, mikäli perheen miehet ovat sen sallineet.

Rutiköyhien naisten taas on pakko mennä palvelijoiksi, kauppa-apulaisiksi tai tarjoilijoiksi, eikä heidän asemansa ole kehuttava. Heitä pidetään sallittuna riistana, joita työnantajat ja asiakkaat ahdistelevat ja raiskaavat mennen tullen.

Minua hämmensi se, kuinka yhä vieläkin yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden ja murjovan sotilasdiktatuurin vaihtoehdoksi nostetaan uskonto. Yhä, kuten Mahfouzin henkilöille yli kuusikymmentä vuotta sitten, kosto ja ratkaisu löytyy joidenkin mielestä seikkien ja saarnaajien puheista.

Mutta ei kaikkien mielestä. Yacoubian-talon katolle mahtuu todellakin hyvin tragikoominen asujaimisto, jonka päätavoite on selvitä elämässään seuraavaan aamuun.

 

Yritän olla itseni kokoinen

Ranya ElRamly voitti esikoiskirjallaan ’Auringon asema’ (2002) sekä Runeberg-palkinnon että Kalevi Jäntin rahaston palkinnon.

Tässä ’tajunnanvirtaa’ pulppuavassa teoksessa kirjailija kertoo vanhemmistaan, egyptiläisestä Ismaelista ja suomalaisesta Anusta. Kuinka he aikoinaan kohtasivat junassa matkalla Luxorista Assuaniin ja kuinka kahden erilaisen kulttuurin ja erilaisen ihmisen rakkaustarina kehittyi, kypsyi ja myös aikanaan hiipui.

ElRamly muistelee, millaista perheen elämä oli kuumassa Egyptissä, jossa isä oli valinnut alakseen hydrologian – veden – eikä toista tärkeää nestettä, eli öljyä. Miljoonien ihmisten maassa vettä on vain vähän ja suurin osa pinta-alasta on kuivaa hiekka-aavikkoa. Pohjaveden tutkimus ja sen löytäminen ja hyödynnettäväksi saaminen on elintärkeää.

Sopeutuminen ei ollut kummallekaan helppoa. Vaikka vanhemmat aluksi rakastivat toisiaan ja ihailivat toistensa kotimaita, oli niiden yhteensovittaminen vaikeaa. ElRamly kuvaa hienosti lapsen kokemusta siitä, millaiselta näytti ja tuoksui suomalaisella, metsäisellä kesämökillä, jossa kesälläkin oli viileää. Kuinka toisenlainen kokemus olikaan egyptiläisten sukulaisten luona raskaiden silkkiverhojen, lasipöytien ja kullanväristen koristeiden keskellä, kun ikkunoista ja ovista tulvi läkähdyttävä kuumuus. Pihalla talonmiehen likaiset lapset, täitä hiuksissaan ja kärpäsiä silmissään.

Kulttuurien moninaisuus tuntuu kaikessa ja siitä tulee luovuttamaton osa persoonaa. Kun uskonto erottaa. Kun kirjailija on iholtaan vaaleampi kuin isänsä, mutta tummempi kuin äitinsä. Kuitenkin porottavassa Egyptin auringossa hänen vaaleampi ihonsa tummuu mustemmaksi kuin isän. Ja hänen hiuksensa haalenevat vaaleammiksi kuin äidin.

Isäni tummat silmät, äitini siniset silmät. Minun silmäni ovat vihreät, en ole sitä enkä tätä, ja kuitenkin kumpaakin, RanyaElRamly toteaa.

***