perjantai 3. marraskuuta 2017

Suuret nimet


Onkohan olemassa joku tietty määrä kirjallisuutta ja tietty määrä musiikkia, jonka ihminen kykenee sulattamaan? Ja sen jälkeen tulee stoppi, ei vaan niele yhtään enempää, ei vaikka millä tavoin kuorrutettuna koettaisi sitä nakertaa?

Minusta kirjallisuuden suurkuluttajana on tuntunut siltä aina ajoittain. Uudet runot tuntuvat tylsiltä tai turhanaikaisilta kikkailuilta. Romaanit ovat aivan uuvuttavan ’yhtä ja samaa vatvomista’. Kaikista takakansiteksteistä tulee vain olo ’äääh..ei..’ Silloin ainoa pelastus löytyy tietokirjoista ja elämäkerroista; niistä voi ammentaa useimmiten vielä jotain uutta tai kiinnostavaa.

Kenties musiikissa käy samoin. Ainakin niin sanotussa ’kevyemmässä musiikissa’. Vuosikymmenien pop-kuuluisuus, Abba-yhtyeen Benny Andersson, nyt jo seitsenkymppinen, sanoi taannoin, ettei ole viimeisimpien 25 vuoden aikana enää kuunnellut juuri mitään muuta kuin klassista musiikkia, ja siitäkin useimmiten vain Bachia.

Itse olen musiikin suhteen amatööri ja satunnainen kuuntelija, etenkin klassisella puolella. Huomaan kyllä, että tietyt suuret nimet tulevat minullekin yhä mieleisemmiksi eivätkä ne kyllästytä. Heissä minua kiinnostaa musiikin lisäksi myös henkilöhistoria; taustan, sattuman ja olosuhteiden yhteisvaikutus ja siitä syntynyt merkillinen ja merkittävä osa maailman kulttuurihistoriaa.

Siispä, kun Turun Kirjamessuilta nappasin luettavakseni Mozart-kirjan, päätin nautiskella sen seuraksi aivan tarkoituksella myös ison järkäleen Bachia ja hieman ohuemmalti Beethovenia.


Levoton jumalten lemmikki



’Minä ja Mozart’ (2014) on ainutlaatuinen sikäli, että se on ensimmäinen Suomessa tehty Mozart-elämäkerta. Kirjan tekijä, professori Antti Vihinen, on se ’minä’, jonka oma elämä ja ’seikkailut’ leikkaavat aina välillä kirjan Mozartin vaiheiden kerrontaa.

Vihinen on kulttuurihallinnon ammattilainen; hän on toiminut mm. Lahden Sibelius-talon toimitusjohtajana ja kulttuuriteorian professorina Saksan Karlsruhessa. Hänellä oli 1980-luvulla myös oma manserock -bändi ja myöhemmin läheiset yhteydet mm. Kummeli-ryhmään. Vihinen käsitteleekin Mozartia kuten ’aikansa rock-tähteä’.

Kirjaa lukiessa tuntuu välillä, että on joutunut Jutta Grahnille kylään. Jos muistatte, Veikko Huovisen novellissa ’Jutta Grahnin mies’ kaiken aivan tavallisen, ’normaalin’ jutustelun keskeyttää tämän tästä Jutan mies, joka on piilossa sängyn alla ja nostaa päiväpeiton helmaa huutaakseen sieltä ’perse’ tai ’kikkeli’ ja nauraa hihittää omalle nokkeluudelleen riemuissaan.

Vihinen ottaa kaiken ilon irti Mozartin perheen todellakin perinpohjaisesta alapäähuumori-innostuksesta. Tätä lajia harrastivat Wolfgangin kanssa niin Mozartin tuima isä kuin serkut ja kai äiti ja siskokin. Ja mitä ilmeisimmin myös hyvin moni muu, etenkin saksalaisella kielialueella. Mozartien välisiä kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä ynnä muita alkuperäislähteitä aiheesta löytyy riittämiin. Niitä Vihinen sitten ripottelee aina välillä tekstiinsä, juuri kun on ollut kertomassa yksityiskohtaisesti lapsinero Wolfgangin esiintymismatkoista ja musiikillisesta edistymisestä.

Kiinnostavan näkökulman Vihinen tuo esiin sisko Nannerlin kohdalla. Entäpä jos meillä tosiaan olisikin nyt kaksi maailmankuulua muusikko-Mozartia, Wolfgang ja Nannerl? Mutta ajan tavan mukaan kaikki suuremmat paukut (hihihihi) laitettiin pojan koulutukseen ja hänen asemansa edistämiseen. Ilmeisen musikaalinen tytär sai jäädä alkuopetuksen saatuaan kotiin ja myöhemmin hoitaa vanhaa isäänsä, kun velipoikaa vietiin tyrkylle kaikkiin mahdollisiin hoveihin ja Euroopan kaupunkeihin. Wolfgang oli myös musiikinopettaja-isänsä ’projekti’ ja ’urasuunnitelma’, jonka piti tuottaa kunniaa ja rahaa. Eli hän vietti Vihisen sanoin monta vuotta ’keikkabussielämää’, joka tietenkin syö miestä.

Mozartin liian lyhyeksi jääneen, mutta väkevän elämän vaiheet Salzburgissa, Wienissä ja muualla roomalaiskatolisen Saksan-Itävallan alueella Vihinen kertoo niin tarkalleen, kuin se nykylähteiden ja kaikkien aiempien Mozart-tutkimusten valossa on mahdollista.

Mozartin musiikin analysoinnille Vihinen uhraa tietenkin eniten tilaa, onhan Mozart hänelle melkein yhtä kuin taivas. Valtavan tuotteliaan säveltäjän yli 600:n teoksen joukosta Vihinen ottaisi 15 valittua mukaansa autioille saarelle, pitämään hänet henkisesti koossa ja kattamaan kaikki tunnetilat, jotka ihmiselämässä vastaan tulevat.


Loppumattoman nerokas äkäpussi



Aikajanalla Bach tulee eurooppalaiseen musiikkielämään ensin, sitten Mozart ja sitten Beethoven. Kun nyt kuitenkin aloitin tämän kirjallisen musiikkimatkani Mozart-kirjasta, pysyttelen kirjoittamisessani lukemisjärjestyksessä.

Britti John Eliot Gardiner on ansioitunut kapellimestari, barokkimusiikin tuntija ja tulkitsija ja lisäksi varsin mainio kirjoittaja. Hänen Bach-elämäkertansa ’Musiikkia taivaan holveissa – Johann Sebastian Bach muotokuva’ (2013, suomennettu 2015) on paksu järkäle, mutta sen lukeminen ei ole ollenkaan vaivalloista. Myös erittäin notkeaa Sampsa Laurisen suomennosta on syytä kiittää.

Gardiner arvioi ja tutkii kirjassaan perinpohjin suuren määrän teoksia Bachin valtavasta tuotannosta, mutta  pyrkii myös tavoittamaan kuvaa ihmisestä, joka nämä kaikki teokset on tuottanut. Se ei ole helppoa, sillä Bach ei jättänyt jälkeensä juurikaan henkilökohtaista kirjeenvaihtoa eikä hän myöskään itse arvioinut tai kertonut näkemyksiään omista sävellyksistään tai niiden syntyvaiheista.

Bach kuului musiikkisukuun, kuten kaikki muutkin tässä käsitellyt ’suuret nimet’.  He saivat musiikkiopetusta kotona tai sukulaisiltaan, mutta ’kipinä’, joka teki heistä kuolemattomia toisin kuin heidän sukulaisistaan, johti siihen, että varsin pian he alkoivat luoda itse omintakeista musiikkiaan; ei ollut enää ketään, jolta he olisivat voineet oppia.

Bach eli pohjoisemman Saksan protestanttisella alueella ja hänestä tuli sen ruhtinashovien ja kaupunkien kirkkomuusikko. ’Kanttori’ on ehkä hiukan liian vaatimaton sana, itse hän oli mieluummin ’Director musices’. Pitkäaikaisimmassa työsuhteessaan hän oli Leipzigin Tuomas-koulun ja -kirkon ’kanttori’. Virka tarkoitti kiljuvien koulupoikalaumojen opetusta, kuorojen harjoittamista ja niille materiaalin säveltämistä ja lisäksi kirkollisten toimitusten musiikista huolehtimista. Kirkollekin oli sävellettävä uutta jatkuvasti. Kaiken tämän ’pakollisen’ säveltämisen ohella suurperheen isä Bach pyrki jatkuvasti luomaan omaa, uutta ja omintakeisempaa musiikkia. Näin syntyivät tunnetut passiot, oratoriot ja messut.

Työmäärä oli ilmeisen valtava ja aika ei tahtonut riittää varsinkaan siihen, mitä Bach mieluiten olisi tehnyt. Niinpä useat vähistä jäljelle jääneistä kirjallisista lähteistä ovatkin Leipzigin kaupunginraadin ja Bachin välisiä valituskirjelmiä. Bach valittaa kelvottomista työoloista, huonoista apulaisista ja surkeasta palkasta, raati taas antaa varoituksia tekemättömistä töistä, neljän kuukauden pituisesta ’muualle matkustamisesta ja toimen hoitamatta jättämisestä ilman raadin lupaa’, muista pienemmistä ’solvauksista’ nyt puhumattakaan.

Toisaalta Bach oli toimessaan jo omana aikanaan suuresti ihailtu ja arvostettu. Kuten Gardiner toteaa, kaupunginraati syyllistyi juuri siihen, mihin kaikki taiteilijoita julkisiin virkoihin nimittävät tahot nykyäänkin: he odottavat taiteilijalta sekä neroutta että annettujen viranomaismääräysten pilkuntarkkaa noudattamista. Ne eivät pysy samassa paketissa.

Nykymaailma pitää Johann Sebastian Bachia ehdottomasti yhtenä kaikkein suurimmista säveltäjistä. Vuonna 1750 tapahtuneen kuolemansa jälkeen Bach kuitenkin jäi melko unholaan liki viideksikymmeneksi vuodeksi. Vasta 1820-luvulta lähtien Bachin teokset alkoivat nousta muusikkojen ja yleisön suosion ja mielenkiinnon kohteeksi. Siitä saakka hänen musiikkinsa onkin soinut jatkuvasti kaikkialla maailmassa.


Vimmaisesti kohti korkeuksia



Tietokirjailija ja journalisti Robin Mayn ’Beethoven’-kirja (1990, suomennettu 1991) ei säikytä lukijaa paksuudellaan. Sitä paitsi ilmavasti taitetuilla sivuilla on paljon kuvitusta. Flaamilaisperäiseen, kenties espanjalaista verta omaavaan perheeseen syntynyt Ludwig van Beethoven oli näemmä nuorena mustatukkainen, tummasilmäinen ja rusehtavaihoinen, vanhempana sitten harmaa yrmeä takkutukka. Peruukkimuoti oli juuri Beethovenin aikana hellittämässä; hänkin on yleensä kuvattuna ilman sitä.

Beethovenin lapsuudesta Saksan Bonnissa ei tiedetä paljoakaan; muusikko-isä opetti häntä ilmeisen tiukasti ja koetti luoda illuusiota ’lapsinerosta’ väärentämällä Ludwigin syntymäaikaa pari vuotta nuoremmaksi. Lapsitähteä Beethovenista ei kuitenkaan tullut, mutta jo varsin nuorena hän sai kuuluisuutta loistavana pianistina ja säveltäjänä, ja kun hän parikymppisenä muutti keisarikunnan pääkaupunkiin Wieniin vuonna 1792, oli Mozart juuri kuollut ja areena oli vapaa uudelle musiikkimaailman tähdelle.

Beethoven sanoikin jatkavansa Mozartin jalanjäljissä, mutta omalla tyylillä. Jälkikäteen arvioituna hänen musiikkinsa on jonkinlaista siirtymää aiemmasta barokkityylistä kohti myöhempää romantiikan lajityyppiä, omintakeisella jylhän intohimoisella tavalla. Hän on puolestaan ollut esikuvana ja innoittajana monille hänen jälkeensä tulleille säveltäjille.

Luonteeltaan muutenkin äkkipikaisen Beethovenin henkilökohtaiseksi tragediaksi muodostui kuulon menetys. Jo kolmikymppisenä hän hakkasi monta pianoa tohjoksi kuullakseen soitostaan edes jotain, ja elämänsä pari viimeistä vuosikymmentä hän oli täysin kuuro. Se teki hänet seuraelämässä hyvin hankalaksi ja eristäytyneeksi, mutta ei pysäyttänyt hänen sävellystyötään.

Uskomattomalta saavutukselta tuntuu, että sellaiset suurteokset kuin messu Missa Solemnis tai mahtava yhdeksäs sinfonia, jonka An die Freude kuoro-osa on muodostunut koko Euroopan ’kansallislauluksi’, Beethoven on säveltänyt kuullen ne vain omassa mielessään, oman päänsä sisällä.

***


lauantai 14. lokakuuta 2017

Äärimmäisyyksien Intia



Tasainen ja myönteinen kehitys ei ole mikään uutinen, josta media pauhaisi, sehän tiedetään. Silti tuntuu, että juuri nyt kaikenlaiset levottomuudet, onnettomuudet ja kapinat suorastaan vyöryvät päälle aivan joka suunnalta. Eikö missään ole turvallista ja rauhallista? Suomessa sentään on, enimmäkseen.

Tai ehkäpä rauhaa tarjoaa Äärimmäisen onnen ministeriö? Niin no..se paikka, josta tuon nimisessä kirjassa kerrotaan, sijaitsee hautausmaalla Intiassa. Kyse ei ole kuitenkaan mistään ’tuonpuoleisesta’ rauhan tilasta, vaan vielä elävien ja suuresti kärsineiden ihmisten merkillisestä rakennelmasta, joka ihme kyllä onnistuu pysymään kasassa ja vielä kasvamaankin.

Olen siis jälleen syksyn pimetessä tarttunut kuuman Intian kirjoihin. Olen kirjoittanut niistä aiemminkin blogissani, mutta niitä on tuosta valtavasta ja kiehtovasta maasta tarjolla koko ajan vain lisää.

Monet maailmalla menestyneet intialaiskirjailijat kirjoittavat siitä äänekkäästä, mausteisesta, kirjavasta ja kaoottisesta kotimaastaan, jonka he tai jo heidän vanhempansa ovat jättäneet taakseen ja kirjailijat itse asuvat nyt Yhdysvalloissa tai Britanniassa. Heidän kuvansa Intiasta painottuu eri tavalla kuin niiden kirjoittajien, jotka elävät siinä kaikessa joka päivä ja sen tulevaisuutta miettien.
Toiset haluavat tarjota kuvan länsimaiden kannalta katsottuna hyvin erilaisesta ja eksoottisesta maasta, toiset kertoa äärimmäisestä kurjuudesta ja ongelmista, toiset taas rikkaasta ja vanhasta kulttuurista ja maasta, joka nousee ja kehittyy. Kaikki on yhtä aikaa totta, kun puhe on Intiasta.


Epätodennäköiset toivon kipinät



Kuulun niihin moniin kirjallisuuden ystäviin, jotka aikoinaan lukivat intialaisen Arundhati Royn esikoiskirjan ’Joutavuuksien jumala’ ja pitivät siitä.  Menestyskirjansa jälkeen Roy opiskeli arkkitehdiksi ja on ollut kotimaassaan pysyvä ja näkyvä kansalaisaktivisti monissa hankkeissa; kirjoittanut, puhunut, ottanut kantaa. Uutta kokonaista kirjaa häneltä saatiin odottaa kaksikymmentä vuotta.

Vihdoin vuonna 2017 Arundhati Royn ’Äärimmäisen onnen ministeriö’ ilmestyi ja se levisi oitis käännöksinä ympäri maailman. Roy kävi syyskuussa Suomessakin markkinointimatkalla. Käsittääkseni vastaanotto on laajalti ollut varsin myönteinen, vaikka ’toisen kirjan’ paineet sitä ahdistavatkin. Minäkin pidin kirjasta, mutta en niin paljon kuin ehkä odotin.

Lukukokemus kärsi minusta siitä, ettei Roy ollut luottanut kaunokirjallisen tarinan voimaan vaan halusi liittää kirjan keskiosaan ’dokumentin’ tapaisia artikkelinpätkiä, ikään kuin todisteeksi siitä, mitä maassa oikeasti tapahtuu. Olisin kyllä omasta mielestäni ymmärtänyt viittaukset vähemmälläkin.  Lisäksi hän kursii rönsyilevän tarinansa langat kokoon aivan lopussa niin kovin vanhalla kikalla; jälkikäteen tapahtumien oikean laidan selittävällä kertojalla.

Tarina vie kyllä vauhdikkaasti mukanaan. Royn Intia on todellakin kaikenkirjava, mutta se ei ole matkailumainosten väkivallaton, lempeä, kasvissyöjien ja joogaavien halaajien tyyssija. Päinvastoin, väkivaltaa on kaikkialla; se kohdistuu köyhiin, se kohdistuu naisiin, se kohdistuu kaikkiin mahdollisiin uskonnollisiin ’toisuskoisiin’ ja ennen kaikkea se kohdistuu valtion ja ’ järjestelmän’ vastustajiin tai sellaisiksi miellettyihin tahoihin. Poliisi ja armeija lyö, vangitsee ja kiduttaa kansalaisiaan armotta. Tapahtumat keskittyvät enimmäkseen Pohjois-Intiaan; Delhiin ja räjähdysherkkään Kashmiriin.

Kirjan toinen päähenkilö on hyvin ’intialainen’ - sellaista tyyppiä ei oikein voisi löytyä mistään muualta - tai no, kenties Istanbulista. Tämä mies oli syntyjään poikavauva nimeltä Aftab, mutta hän ei ollut oikeastaan poika – tai ei pelkästään poika, sillä hänellä oli myös naisen sukuelimet, ainakin suurin piirtein. Isompana hän otti nimen Anjum ja hän liittyi hijra-yhteisöön. Nämä kastroidut miehet tai kaksineuvoiset tai muuten sukupuoleltaan ’vaihtelevat’ pukeutuvat mahdollisimman hienoiksi ja koristelluiksi naisiksi ja elävät tarjoamalla juhlatilaisuuksiin siunauksia, tanssia, laulua, soittoa ja seksuaalisia palveluksia. Kysyntää riittää, vaikka väkivallan uhka leijuukin usein yllä. Hijran tappaminen tuottaa kuitenkin huonoa onnea, senhän kaikki tietävät, joten henkikulta useimmiten säilyy vaikka hakatuksi tuleekin.

Kirjan toinen päähenkilö on Tilo -niminen nainen, joka elää vaarallista elämää. Hänen on syytä olla varuillaan ja peloissaan, lähtökohtaisesti koska hän on nainen ja lisäksi koska hänellä on miesystäviä, jotka ovat mukana vaarallisissa, valtion mielestä kapinallisissa hankkeissa.

Kirjassa on myös useampia hylättyjä lapsia, outoja urakoitsijoita, entisiä imaameja, nuorukainen, joka väittää nimekseen Saddam Hussain, vaikkei kukaan sitä hänen oikeaksi nimekseen uskokaan, ja liuta toinen toistaan murheellisempia ihmiskohtaloita, jotka kaikki lopulta jotenkin kohtaavat merkillisessä hökkelien kokoelmassa, joka hiljalleen kasvaa vanhalla hautausmaalla. Kaikilla menee huonosti ja kuitenkin he kaikki löytävät jonkin pelastavan, vaikka sitten kuinka vähäisen toivon kipinän juuri täältä.


Miten määritellään oikeudenmukaisuus



Kiran Desai on Royn tavoin kansainvälisesti kuuluisa ja palkittu intialaiskirjailija, mutta hän on viettänyt aikuisvuotensa pääasiassa USA:ssa. ’Menetyksen perintö’ (2006) kuvaa vanhoissa ihmisissä yhä tuntuvia kolonialismin haavoja ja nuorten vaikeutta löytää omaa paikkaansa sen enempää poliittisesti ja kulttuurisesti risaisessa Intiassa kuin laittomana siirtotyöläisenä New Yorkissakaan.

Desain kirjan tapahtumapaikkana on utuisten vuorten Kalimpong, kaupunki Intialle kuuluvaksi määritellyllä kaistaleella liki Himalajaa ja lähellä Nepalin ja Bhutanin rajoja. Täällä kohtaavat kaikki uskonnot ja kaikki poliittiset suuntaukset. Alueen nepalilaiset nousevat aseelliseen kapinaan; heitä kyllästyttää saada vähemmistön kohtelua alueella, jossa he faktisesti ovat väestön enemmistö.

Vanha eläköitynyt tuomari nuokkuu ränsistyvässä talossaan vihaisena kaikelle. Hänet lähetettiin nuorena Englantiin opiskelemaan ja ottamaan vastaan kaikki ’isäntäkansan’ alamaisiin kohdistamat nöyryytykset. Ura tuomarina uudessa itsenäisessä valtiossa oli pettymyksiä täynnä, yksityiselämä samoin.

Nyt hän ei mahda enää millekään mitään, ei edes röyhkeille nepalilaisnuorukaisille, jotka ryöstävät hänen talonsa. Hän voi korkeintaan rähjätä kokilleen, joka elättelee suuria toiveita pojastaan, joka menestyy siellä jossain Amerikassa. Todellisuudessa kokin poika on kaikkien potkima laiton keittiötyöläinen New Yorkin ravintoloiden rottia vilisevissä kellareissa.

Tuomarin lapsenlapsi on yhtä lailla hukassa identiteettinsä kanssa. Hänen vanhempansa olivat 1960-luvun alun kommunisteja, ajalta jolloin Neuvostoliitolla ja Intialla oli lyhyt yhteistyön kausi. Siitä aatemaailmasta ei ole jäljellä mitään, ja lapsi sai kasvaa katolisten nunnien ylläpitämässä orpokodissa. Mihin hänen näillä ristiriitaisilla eväillä pitäisi sijoittua nyky-Intian moninaisuudessa? Kuka saa määritellä mitä on yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus? Miksi se on kaikille erilaista?


Satua vailla pidäkkeitä



Roy ja Desai ovat naisia ja he kirjoittavat melko suoraan Intian yhteiskunnallisesta todellisuudesta, vaikka teokset tietenkin fiktioita ovatkin. Niinpä päätin valita otokseni kolmanneksi kirjaksi ’jotain ihan muuta’ eli miehen kirjoittaman sadun, jota eivät minkäänlaiset ’toden’ edellyttämät seikat rajoita.

Salman Rushdie on jo 70-vuotias ja varmaankin intialaistaustaisista kirjailijoista tällä hetkellä kaikkein tunnetuin. Hänen uransa alkoi 1980-luvun alussa menestyskirjalla ’Keskiyön lapset’ ja järkyttävimmin hänet tunnetaan Iranin ääri-islamistien hänelle langettamasta tappotuomiosta, jonka vuoksi hän joutui piileskelemään koko 1990-luvun.

Brittiläistynyt, muslimiperheeseen syntynyt Rushdie on kirjoissaan kohdellut satiirisesti niin hinduja, muslimeja kuin kristittyjäkin. Hänen mielestään kaikenlainen ’täyden puhtauden’ vaatimus missä asiassa tahansa on silkkaa fasismia ja ihmisen kuuluu olla monikulttuurinen ja sekarotuinen.
Rushdie kirjoitti parikymmentä vuotta sitten esikoispojalleen fantasiaromaanin ’Harun ja tarinoiden meri’. Romaani saa tavallaan jatkoa, sillä kirjassa ’Luka ja Elämän tuli’ (2010), suomeksi käännettynä 2011, seikkailee Harunin pikkuveljeksi mainittu Luka.

Kirja voi olla lapsille suunnattu fantasiaromaani, mutta yhtä hyvin siitä voivat nauttia aikuiset. Tarinassa ei ole kerrassaan mitään siteitä todellisuuteen, vaan aivan mikä tahansa on mahdollista. Silti lukijan mieleen tulee kaikenlaisia tulkintoja, jotka saattavat johtaa ajatukset johonkin todellisuuden tilanteeseen, tai sitten eivät.

Kirjan sankarin, Lukan, isä on kuuluisa, suorastaan maaninen tarinankertoja Rashid Khalifa. Äkkiä eräänä päivänä hän ei pystykään enää kertomaan mitään, vaan vaipuu uneen. Hän ei enää herää millään keinolla, vaan alkaa pikkuhiljaa haihtua pois, kadota kokonaan.
Lukan on ryhdyttävä taisteluun isänsä pelastamiseksi. Siihen auttaa vain Elämän tuli, joka roihuaa Tiedon Vuorella. Sinne pääseminen ja tulen nappaaminen ei ole tosiaankaan helppo tehtävä, mutta Luka ottaa haasteen vastaan. Vaarat ja seikkailut ovat mitä moninaisimmat ja Rushdien käyttämä kieli on välillä tukehtumaisillaan kaikkiin koristeellisiin ja leikitteleviin ilmauksiin. Lopulta kuitenkin lentävän maton avulla päästään pakenemaan Magian Ytimestä ja saadaan tuotua sieltä Ylettömäin pottu, joka aivan viime hetkellä työnnetään nukkuvan isän suuhun.
Isä pelastuu ja tarinoiden kerronta maailmassa voi jatkua.

***

maanantai 9. lokakuuta 2017

Turun Kirjamessuilla

Sattuipa tähän lokakuiseen viikonloppuun kerrassaan syksyinen sää: kaatosadetta kolme päivää putkeen. Välissä vain kymmenen minuutin pituisia tihkusateisempia suvantokohtia, jolloin erehtyi luulemaan, että sade olisi nyt taukoamassa. Mutta mitäpä siitä: jälleen kerran olin Turun Artukaisissa kirjamessujen kirjoja tutkiskelemassa, kuten jo liki neljnnesvuosisadan olen tavannut olla.

Perjantain koululaistulvan keskeltä pysyttelin nyt poissa ja lauantainakin olin muualla. Ohjelman runsaudensarveen melkein hukkui, mutta sieltä silmiini sattui virolaisen Ilmar Taskan kirjan 'Popeda 1946' esittely. Luin kirjan jo keväällä ja se teki vaikutuksen. Itseasiassa olin kihelmöivän kiukun vallassa koko ajan kun kirjaa luin. En tahdo enää tällä iällä millään kestää mitään, missä lapset joutuvat kärsimään ja Taskan hienovaraisen hyytävä tapa kuvata pienen pojan hämmennystä salaisen poliisin 'kiltin sedän' ajeluttaessa häntä hienolla Popeda-autollaan, sai minut kuohuksiin. Kuinka alhaista! Tiedän toki, ettei tämä ole suinkaan pahinta, mitä lapset maailmassa joutuvat kokemaan, mutta jotenkin en haluaisi tietää siitä mitään. Ja silti tietenkin luin kirjan loppuun. Se oli todella taitavasti kirjoitettu.

Pääsin paikalle vasta sunnuntaina ja yllätyin positiivisesti päivän väenpaljoudesta. Mukavaa huomata, että kirjat ja keskustelut olivat saaneet ihmiset niin hyvin liikkeelle. Tämän vuoden messuteema oli  laaja, suorastaan kaikkea syleilevän moninainen ja 'moniääninen', joten toivottavasti mahdollisimman moni sellainenkin, joka yleensä ei kirjoja harrasta, oli tullut paikalle. Aiheita riitti todellakin aina Siionin virsiseuroista cosplay-pukeutujiin. Noita outoja otuksia liikkui väkijoukon piristeinä muutama kymmenen; heille oli kai luvattu ilmainen sisäänpääsykin.


Oli hauska risteillä hallista toiseen ja kuunnella, kuinka yhdellä lavalla Merete Mazzarella puhui 'elämän tarkoituksesta' på svenska ja toisella Roman Schatz kertoi havainnoistaan suomalaisten ja saksalaisten 'asevelipuoli' suhteesta. Myös Suomen juutalaisten 'Mahdoton sota' saksalaisten ja suomalaisten yhteisissä operaatioissa jäi vaivaamaan mieltä. Se John Simonin kirja pitää lukea.


Tarjouskirjojen pöyhiminen oli tänä vuonna erityisen antoisaa. Olen tietenkin jo aikoja sitten päättänyt, etten saa ostaa yhtään kirjaa, kun ne eivät mahdu kotona enää minnekään ja kirjastot onneksi ovat olemassa, mutta kuten kirjaholistille helposti käy, repsahdin ihan vähän. Mainio Mozart-elämäkerta, kaunis Anna Ahmatova-teos, kiinnostava Iranin historia...

Ja ensi vuonna uudestaan!

***