sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Kun vilunki rehellistä huijaa


Rehellisyys on keskeinen suomalainen perusominaisuus. Me luotamme toisen ihmisen sanaan, sillä itsestämme tiedämme, että niin voi tehdä. Luotamme tästä syystä myös yhteiskunnan rakenteiden ja virkamiesten rehellisyyteen. 

Näitä lauseita olemme tottuneet kuulemaan vanhemmiltamme, opettajiltamme, kaikilta yhteiskuntamme tukipylväiltä. Tätä me myös itse mieluusti kerromme ulkomaalaisille; jopa naureskellen. Olemme niin rehellisiä, että se on meissä jo melkein vika. Emme epäile silloinkaan, kun ehdottomasti pitäisi.

Huijaaminen, valehteleminen, petos. Sellainen on jotenkin erityisen likaista, erityisen alhaista, erityisen loukkaavaa sen kohteeksi joutunutta kohtaan. Selkeä riiteleminen, suuttuminen ja siitä johtuva suora väkivalta on aina väärin ja pahasta, mutta se on silti rehellisempää kuin kaksinaamainen ketkuilu.

Petoksia on tietysti monen tasoisia; joku näpistää kaupasta sämpyläpussin nälkäänsä, toinen vannoo kivenkovaan palauttaneensa kirjaston kirjan, vaikka ei ole, kolmas puolestaan rakentelee miljoonien pyramidihuijauksen virtuaalivaluuttoineen eivätkä itseään tavallista fiksumpina sijoitusguruina pitäneet huijatut kehtaa myöntää edes itselleen tulleensa petetyiksi.

Valitettavasti myös suomalaiset huijaavat. Heitä ei yltiörehellisessä kansassamme ehkä ole kovin montaa, mutta sen verran kuitenkin, että heistä saa aikaiseksi muutaman kiinnostavan kirjan.
Tässä niistä kolme. Tositarinoita.


Sovituskoppien sankari

 
Tavanomaisista kaupoista tehdyt tavanomaiset varkaudet ja näpistykset eivät ole kovin hohdokkaita kirjan aiheita. Ei, vaikka varas olisi kansallispuvussa ja hameen alla kulkeutuisi kassan ohi moottorisaha. Näistä saa aikaiseksi korkeintaan yhden palstan tilke-uutisia lehtiin.

Suomessa on vain yksi liike, joka on tällaiseen kirjaan riittävän hohdokas, ja se on tietenkin Stockmannin tavaratalo Helsingin keskustassa. Tuo 1920-luvulta peräisin oleva muhkea kivitalo rullaportaineen ja atriumeineen. Maamme ainoa ’mannermaista tasoa’ oleva tavaratalo, jossa sekä tarjolla olevat tuotteet, niitä myyvä henkilökunta että ostoksilla käyvät asiakkaat kohosivat hieman arjen yläpuolelle.

Stockmannilla oli myös aivan oma vartiointiyksikkönsä. Sen toiminnasta ja talossa tapahtuneista monista sattumuksista saatiin vuonna 2015 kirja ’Stockmann Yard’. Kirjan kirjoitti talossa 18 vuotta myymäläetsivänä ollut ja oman todistuksensa mukaan 10 000 kiinniottoa tehnyt Antto Terras. Stockmannin johto hämmentyi tästä suuren suosion saavuttaneesta kirjasta aluksi sen verran, että ensi kommenteissaan totesi ’herra Terraksen kirjoittaneen fiktiivisen teoksen, joka on tapahtuvinaan Stockmannilla’.

Valitettavasti kirja ei ollut fiktioita, vaan myös Stockmannilta varastettiin tavaraa. Pieniä esineitä sujauteltiin povitaskuun ja käsilaukkuun, isompia eriä vietiin suoraan trukkilavoittain varastosta. Myös kaikenlaisia kuitti- ja asiakirjaväärennöksiä kokeiltiin. Etsivät saivat juosta pitkin Aleksanterin katua ’tavallisen varkaan’ perässä tai taistella niin diplomaattista suojaa vaativien kuin muuten vain ’parempien piirien’ edustajien kanssa; ’ettekö te tiedä kuka minä olen’ fraasi tuli sekin tutuksi.

Terras osaa kirjoittaa hauskasti ja kiinnostavasti. Hän ikään kuin joka kerta ällistyy uudelleen siitä, kuinka paljon kekseliäisyyttä, vaivannäköä ja etukäteissuunnittelua myymälävaras jaksaa tehdä onnistumisensa eteen. Eikö tuollaisilla kyvyillä voisi jo tienata ihan hyvin oikeissakin töissä?

Kirja on muutamassa vuodessa muuttunut jo nostalgiaksi. Terras ei enää ole Stockmannilla töissä eikä Stockmannin omaa vartiointiyksikköäkään ole enää olemassa. Pian kaikki se, mitä käsitettiin sanalla ’Stockmann’ on kadonnut : Herkku on myyty pois, Akateeminen kirjakauppa on myyty pois ja koko tavaratalon toimintakonsepti on muutettu.

Pakosta, kai. Nettikauppa tuli ja söi.


Mestariteoksia värit märkinä


Kun elintaso ja varallisuus nousevat sen verran, että ylimääräistäkin jo jää, voi sijoittaa vaikka taiteeseen. 

Suomessa tämä taso saavutettiin ensimmäistä kertaa laajemmin 1980-luvun lopun nousukauden aikana. Nousukkaiden seinälle piti saada muutakin kuin hirvigobeliini tai Tuhkimo-ristipisto. Sitä paitsi hinnat kohosivat jatkuvasti; taulun voi seuraavana vuonna myydä tuplahinnalla eteenpäin, ja se teki asian kiinnostavaksi niillekin, jotka eivät taiteesta sinänsä piitanneet.

Oliko tunnettua, riittävän ’myyvää’ taidetta sitten saatavissa? Ne harvat rikkaat suvut, jotka olivat aikoinaan rutiköyhiä taiteilijoita tukeneet, eivät yleensä taulujaan myyneet, vaan nauttivat arvonnoususta hiljaa tykönänsä hykerrellen ja loput arvotaulut olivat jo museoiden kokoelmissa.

Eipä hätää; uusia Järnefeltin talvimaisemia, Gallen-Kallelan Afrikka-luonnoksia tai Schjerfbeckin omakuvia löytyi kuin löytyikin. Alkuperätodistusta tai omistajaketjua ’ei varmuudella’ voitu yleensä vahvistaa, mutta jo kuitti Ateneumiin arvioitavaksi jättämisestä tai nopea käväisy arvostetun huutokauppakamarin listalla riitti pyhittämään teoksen ja kiivas kysyntä hoiti loput. Kauppa kävi.

Taidekauppias Jouni Ranta ja toimittaja Marko Erola ovat kirjoittaneet Suomen taidemarkkinoiden villeistä vuosista aivan mainion kirjan ’Vilpitön mieli’ (2017). Ranta oli itse toiminnassa mukana ja sai lopulta väärennösten myymisestä tuomionkin. Kovin moni alan iso tekijä ja muhkeat välityspalkkiot kuitannut kuitenkin luisti kaikesta väittäen toimineensa vain ’vilpittömin mielin’. Heille ei siis noussut mitään epäilystä mieleen, vaikka uusia, ennen tuntemattomia vanhojen mestarien teoksia löytyi myyntiin jatkuvalla syötöllä..ja joissakin oli maali vielä kauppaan tuotaessa märkää.

Ranta ja Erola väittävät Suomen taidemarkkinoiden olleen ja vieläkin olevan niin täynnä huijaamista, että asialle olisi syytä tehdä jotain. Koko systeemi pitäisi puhdistaa. Teosten tekninen analysointi ja iän määritys on toki nykyään jo parempaa kuin 1980-luvulla, mutta keräilijöiden ja perikuntien seinät ovat yhä niin täynnä väärennöksiä ’että pahaa tekee’.

Oma mielenkiintoinen lukunsa on myös ’Taiteilija’, tuo mies, jonka siveltimenjälki oli niin loistavaa, että häneltä syntyi aivan uskottavan näköistä Gallen-Kallelaa, Järnefeltiä tai von Wrightiä tuosta vain. Jos hän olisi signeerannut nuo taulut omalla nimellään, niistä olisi maksettu ehkä 500 markkaa. Nyt niitä myytiin 500 000 markalla ja toivottiin hinnan tuplaantuvan seuraavaan huutokauppaan mennessä.

Mistä me oikein maksamme?  Luulemme maksavamme?


Liian iso kala


Helsingin Sanomien toimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth olivat seuranneet muiden rikosjuttujen ohella myös Helsingin poliisiyksiköiden sisäisiä kahinoita; milloin mikäkin yksikkö väitti toisen haittaavan omaa työskentelyään, pimittävän tietoja tai sotkeentuvan tutkintaan juuri, kun oma väki oli pääsemässä kuumille jäljille.

Se, mitä lopulta alkoi paljastua, tuli melkein kaikille täytenä yllätyksenä, voi sanoa jopa shokkina: näyttää vahvasti siltä, että huumepoliisin maineikas johtaja olikin itse huumekauppias ja moni muukin poliisi teki kaikenlaista pientä ’firaabelia’, josta johto ’tavallaan’ oli tietoinen, mutta ’katsoi muualle’. 

Hyvänen aika sentään! Suomen poliisi ja Suomen poliisin johto! Jos tällaisen jutun käsikirjoitusta olisi aikoinaan tarjottu TV-sarjan ideaksi, se olisi varmasti tyrmätty. Niin epäuskottava, ettei kukaan viitsi moista sarjaa katsoa. Ei sitä voi saada jännittäväksi, kun juoni on niin täysin satua..

Nyt kirja ’Keisari Aarnio’ (2017) on kirjoitettu ja sitä tehty TV-sarjakin pyörii katsottavana. Se ei oikeastaan ole enää jännittävä, koska siitä käytävää oikeudenkäyntiä on kommentoitu uutisissa jo monta kuukautta, mutta sen sijaan se on kammottava ja masentava. Tällaista ei saisi olla olemassa.

Juttu on koko ajan paisunut ja pahentunut, emmekä tiedä, kuinka se oikein päättyy. Ensin poliisit suojelivat kollegaansa kaikin keinoin: kaikki on vain median ajojahtia ja toimittajien asiantuntemattomuutta ja vääristelyä ja varmaankin rikollisten tekemää lavastusta. Minäkin olisin halunnut uskoa, että niin on. Valitettavasti ei enää yhtään näytä siltä.

Luottamus poliisiin, oikeuslaitokseen, puolustusvoimiin ja julkisiin johtaviin viranhaltijoihin on suomalaisen yhteiskuntarakenteen suojaava kattorakenne: jos se rysähtää alas, alkaa myös koko vankka pohja, ihmisten luottamus toinen toisiinsa, murentua pala palalta. Mitä sitten seuraa? Klikkiytymistä pieniin ’omiin porukoihin’, korruptiota, mafia-valtio, anarkia..

Tällaisen painajaisen torjumiseksi likapyykki pitäisi pestä niin perusteellisesti, että kaukaisimmatkin tahran saaneet kuurataan. Vaikka se kirvelee.

***

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Huumoria sivistyksen sivumaulla

Suomen kirjastoissa jonotetaan nyt vimmaisesti alkuvuoden suursuosikkia; Minna Lindgrenin kirjaa ’Vihainen leski’. Ruuhkaisimmilla paikkakunnilla oman lukuvuoron voi odottaa tulevan jo adventtina.

Ymmärtäähän sen – tarjolla olevan alituisen tappamisen, uskonnollisten yhteisöjen ahdistuksen, maailmanlopun ennustusten ja kaikenlaisten sairaskertomusten tulvassa huumoria lupaava kirja tuntuu erittäin houkuttelevalta. Kaiken lisäksi nyt on kyse ’naishuumorista’ - mitä ikinä sellainen voikaan olla -  siis Arto Paasilinnan feminiinisestä vastineesta, kehuvat markkinointitekstit.

Arto Paasilinnan muistan kyllä: olen niin varttunutta ikäluokkaa, että hänen ensimmäisiä menestysteoksiaan luetettiin minulle lukiossa. Sittemmin luin hihitellen oma-aloitteisestikin muutaman, kunnes hänen toistamansa kaava tuli liian tutuksi. Kirjoissa oli eri tavoin anarkistisesti käyttäytyvä myöhäisessä keski-iässä oleva mies, joka lähti aina jonkinlaiselle uskomattomalle kiertomatkalle tai suoritti muuten jonkun epätodellisen urakan. Tälle kotikutoiselle James Bondin ja Mustanaamion risteytykselle onnistui kaikki ja hän sai myös osakseen nuorempien naisten huomiota; muutakin, kuin kyynisen huomautuksen ’Ja mitäs se vaari siinä vonkaa?’.

Mutta entäs tämä Lindgren? Nyt on korkea aika tutustua häneen laajemmin.
Minna Lindgren on nimenä ja äänenä tullut minullekin tutuksi jo vuosia sitten. Hän on nimittäin toiminut pitkään Yleisradiossa klassisen puolen musiikkitoimittajana, kunnes siirtyi erinäisten uudelleen organisointien ja yt-kierrosten jälkeen free lanceriksi. On hän vilahdellut televisionkin puolella ainakin konserttien esittelijänä ja kommentoijana. Hänen musiikkia ja muusikkoja esitelleet radiopakinansa olivat ja ovat teräviä ja hauskoja. Niistä voi siis jo aavistaa jotakin hänen kirjojensa tyylilajista.

Kirjoittajana törmäsin Lindgreniin ensi kerran vakavammissa merkeissä; luin Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä hänen pitkän ja paljon keskustelua herättäneen artikkelinsa byrokraattisista vaikeuksista, joihin hänen isänsä joutui halutessaan kuolla oman hoitotahtonsa mukaisesti. Artikkeli tuotti Lindgrenille lopulta Bonnierin suuren journalistipalkinnon.

Tässä vaiheessa Lindgren ilmeisestikin joutui/pääsi tutustumaan perin pohjin suomalaiseen vanhustenhoitoon ja nämä kokemukset varmaankin johdattivat hänet kirjoittamaan Ehtoolehto-sarjan. Kolme humoristista, vaikkakin kai tragiikan rajamailla käyvää kirjaa tapahtumista vanhainkodissa /palvelutalossa/toimintakeskuksessa, tai millä nimellä niitä nyt kutsutaankaan. Ymmärtääkseni kirjat ovat olleet erittäin suosittuja ja ne ovat pohjustaneet tämän uusimman kirjan valtaisaa ennakkosuosiota.

Valitettavasti olen ’Kvartetti’ -näytelmän käynnistämän ’muistisairaat toilailevat vanhainkodissa’ buumin pyörteissä nähnyt jo liikaa vastaavia näytelmiä ja lukenut yli tarpeen kirjoja tästä ja sitä sivuavista aiheista. Olen pannut kaiken tällaiseen viittaavankin henkilökohtaiseen boikottiini. Tämä johtuu siis minusta, ei Lindgrenistä, mutta en lue Ehtoolehto -kirjoja.

Siksi valitsinkin ’Vihaisen lesken’ lisäksi tämänkertaiseen kolmikkooni Minna Lindgreniltä kirjat ’Sivistyksen turha painolasti’ ja ’Sinfoniaanisin terveisin’.


Vapauden kaiho


’Vihainen leski’ (2018) tuo mieleen oitis vastinparin ’Iloinen leski’; tuota kepeää flirttiä, samppanjaa ja tarttuvia tanssisävelmiä pursuavaa operettia lienee musiikkitoimittaja Lindgrenkin ainakin aavistuksen ajatellut kirjaa nimetessään.

Tämän kirjan leski on kylläkin operettisankaritarta vanhempi, yli 70-vuotias, mutta yhä suhteellisen hyvässä kunnossa ja todellakin vihainen. Ihan syystä.

Ulla-Riitta, eli Ullis, on taloudellisesti hyvin pärjännyt hammaslääkäri, jonka koko elämä on kulunut muille mieliksi olemiseen. Ensin omille vaativille vanhemmille, sitten tympeäksi osoittautuneelle aviomiehelle, karsealle anopille ja vaivalla hankituille nyrpeille lapsille. Pisteenä iin päälle tuli miehen halvaantuminen ja kymmenen vuoden ympärivuorokautinen omaishoitajuus: ei suuresta rakkaudesta vaan pyytämättä ja yllätyksenä, hämmennyksestä, tilanteen vaatimuksesta ja uhrautumisen tottumuksesta.

Hän on vielä sitä sukupolvea, jolle tällainen käytös on ominaista, kuten tutkija Heli Vaaranen juuri hiljattain kolumnissaan kirjoitti. Nyt pari-kolmekymmentä vuotta itseään nuorempien kanssa pariutuvat eivät taatusti tällaista tule kokemaan.

Lindgren kuljettaa juonikuviossaan vuorotellen Ulla-Riitan sisäistä monologia ja ulkoisia tapahtumia. Vihdoin ulkomaailmaan ja vapauteen päässyt leski koettaa muutaman, yllättäen vielä elossa olevan ystävättärensä kanssa ottaa ilon irti ’senioreille’ suunnatuista huvituksista ja harrastuksista. Näissä kohdin tapahtumien kulku tuo kyllä mieleen paasilinnamaisen liioittelun, mutta humalainen vanha nainen on, jos mahdollista, vieläkin herkempi romahdukselle kuin humalainen vanha mies. Raja vauhdikkaan ja menevän juhlijan ja säälittävän juopon välillä on ohut.

Varsinainen tekstin mehukkuus onkin Ulla-Riitan sisäisessä puheessa. Siinä hän antaa tulla todellakin tuutin täydeltä kaikelle sille, mikä häntä on elämässä kalvanut. Ansaitun osansa saavat myös jo keski-ikäiset lapset, joille äidin tarjoama palveluautomaatti tuntuu menneen nyt jotenkin epäkuntoon.

Nauroin ja tyrskin monta kertaa ääneen Ulliksen purkauksia lukiessani. Hän ei ole kaikesta selviytyvä supersankaritar eikä ryhdy mihinkään epäuskottavaan eikä ylettömään, mutta hän ottaa oman elämänsä omiin käsiinsä, viimein loppusuoralla. Vaikka hän onkin varsin vihainen, hänestä on helppo pitää ja hänelle haluaa toivottaa onnea ja hyvää loppuelämää.


Kohtipäispuhuja ja sinekyyri


’Sivistyksen turha painolasti’ (2011) on sanakirjasta kirjoitettu kommenttisanakirja. Siinä Minna Lindgren käy läpi Väinö Hämeen-Anttilan yksinään kirjoittamaa opusta ’Uusi tietosanakirja’, jonka osa A-Hiawatha ilmestyi vuonna 1928 ja loppuosa Hibbing-Öölanti vuonna 1932. Kirjan kieli ja sanavalinnat ovat aikakautensa mukaisia ja jo sinällään varsin hervottomia.

Kun Lindgren valikoi käsittelyynsä aina muutaman sanan sieltä täältä ja lisää niihin omat huomionsa, mielleyhtymänsä ja omiin kokemuksiinsa liittyvät kommenttinsa, tulee tästä ’turhanpäiväisen tiedon’ ilotulituksesta aivan mainiota luettavaa.

Kohdasta ’agnaatit’ eli sukulaiset isän puolelta, ja siihen liittyvästä viitteestä ’kognaatit’ eli sukulaiset äidin puolelta, Lindgren pääsee kommentoimaan omaa perhettään, jossa : äidin mielestä sukurakkaus on vilpitöntä välittämistä, jonka lämpimässä piirissä voi olla varma, että kaikki pitävät pieruvitseistä ja ymmärtävät, miten raskasta on puhdistaa arkihopeita. Isän mielestä taasen sukurakkaus on vitsaus, jonka kautta yritetään ilmaista jollain tavalla positiivisessa valossa sellaisia asioita kuin nepotismi ja narsisimi. Mitä enemmän tätä Lindgrenin kommenttia mietin ja analysoin, sitä enemmän pidän siitä. Tismalleen!

Lindgren kommentoi tämän tästä myös työpaikkaansa Konttoria, eikä kertaakaan nimeltä mainiten Yleisradiota. Tämä liene joku juridinen juttu, tai sitten vain huumoria, mutta joka tapauksessa riveistä ja niiden väleistä voi lukea yhtä sun toista tuon laitoksen tilanteesta vuosituhannen alkupuolella. Kun toimittajilla ei ole enää pomoja, vaan konsulttiselvitysten perusteella rakennetuilla Osaamiskeskuksilla on Asiakkuuspäälliköt, jotka hyväksyvät tai hylkäävät toimittajien heille ostettaviksi tarjoamia Hankkeita.

Tätä sanakirjaa voi lukea epäsäännöllisesti, kohdan silloin toisen tällöin, eikä putoa kärryiltä. Sanojen pyörittelystä, merkityksistä ja niihin liittyvistä kulttuurisista yhteyksistä kiinnostuneelle kirja antaa todella paljon hupia. Jääkö sanoista ja merkityksistä jotain mieleen pidemmäksi aikaa – sitä en tiedä.

Kohtipäispuhuja on muuten Hämeen-Anttilan mukaan yhtä kuin improvisaattori, toiselta nimeltään tilapäissepittäjä. Sinekyyri puolestaan on ’palkkatoimi, johon ei sanottavasti kuulu töitä’. Niitä kai oli olemassa sanakirjan ilmestymisaikaan 1930-luvun alussa…Nyky-Suomesta ne ovat kadonneet, niin kuin suuri osa muunkinlaisista työpaikoista.


Kirpeitä kirjeitä soitosta


’Sinfoniaanisin terveisin’ (2014) koostuu Minna Lindgrenin ja tamperelaisen tutkijan ja tietokirjailija Olli Löytyn kirjeenvaihdosta. Ideana on, että rockiin kyllästynyt Löytty haluaa tehdä tutkimusmatkoja hänelle vieraaseen klassisen musiikin maailmaan ja kyselee opastusta ja ’tyhmiä kysymyksiä’ klassisen puolen läpitunkemalta musiikkitieteilijä Lindgreniltä.

En tiedä, ovatko kirjeet aitoja vai ’näyteltyjä’. Ensin ne tuntuvat liian kohteliailta; kumpikin vain kiittelee toinen toistaan ’uskalluksesta sukeltaa uuteen asiaan’ ja ’opastamisen vaivannäöstä’. Toinen vakuuttaa pitäneensä sittenkin kirkumiselta ensin tuntuneesta Cecilia Bartolin laulusta ja toinen peesaa, että kyllähän Bob Dylaninkin ääntelyssä sävyjä on, tavallaan ainakin.

Vihdoin teksteihin syntyy jotain jännitettä, kun osapuolet huomaavat kokevansa ns. musiikkikasvatuksen melkoisen eri tavalla ja sittenkin, kaikesta kohteliaasta vakuuttelusta huolimatta, arvottavansa eri musiikin lajeja eri perustein. Lukija, joka ei samaistu kumpaankaan kirjoittajaan, koettaa löytää argumenteista ja mielipiteistä jotain tiedonmurusia ja virkistäviä uusia näkökulmia. Onneksi niitä löytyy!

Lindgren selostaa, kuinka länsimaisen klassisen musiikin säveltämisessä ja esittämisessä on tavattomasti ’konventioita’, määrättyjä tapoja ja määrättyjä kaavoja, joita nyt ’vain täytyy noudattaa’, kunnes joskus jostain tulee taas joku niin ’suuri guru’, että hän saa muutettua ne kaikki. Sinfonioissa on oltava neljä osaa ja konsertoissa on oltava kolme osaa ja niin edelleen ja niin edelleen.  

No niin, tätähän minäkin olen tykönäni ihmetellyt, että miksi Mozartin klarinettikonsertossa on se alkuosa tilulii ja lirularu, ja taas se loppuosa pimpelipompeli, joita kumpaakaan en millään jaksa kuunnella, vaan harppaan aina siihen iki-ihanaan keskiosaan, adagioon, jonka aikana olen aina kuin halvaantuneena, leijumassa taivaisiin. Kun joku on pystynyt luomaan jotain noin kaunista, miksi siihen pitää liittää väkisin nuo joutavat lisukkeet.. Siksi, koska niin pitää olla. Konserton on oltava nopea-hidas-nopea.

Kiinnostava oli myös kirjoittajien erilainen näkemys soittamisen ’luovuudesta’. Rock-puolelta asioita katsova Löytty liputti kovasti sen puolesta, että soittaminen on aina hyvin luova tapahtuma. Lindgren puolestaan huomautti, että orkesterimuusikon on vähintään 20 vuotta opiskeltava ankarasti, jotta pystyy tekemään kaiken sekunnilleen samoin kuin kaikki muutkin. Luovuudelle tulee sijaa vasta sitten myöhemmin, kenties. 

Paitsi jos olet nero: silloin voit soittaa ihan miten lystäät.

***

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Eestlaset naaberit

Sukulaiskansamme ja eteläinen naapurivaltiomme Viro juhli alkutalvesta valtiollisia satavuotisjuhliaan. Omista juhlistamme juuri toipuneina me suomalaiset otimme mielellämme osaa näihin juhliin.

Peilaamme monissa kohdissa omaa historiaamme Viron vaiheisiin ja sen 50 vuotta ’pakastettuna’ olleeseen itsenäisyyteen. Meillä on paljon yhteistä ja kuitenkin niin paljon eroavaisuuksia, että se tekee naapureistamme monella tavalla kiinnostavia.

Meri on yhdistänyt suomalaiset, ruotsalaiset ja virolaiset jo ammoin, valtiollisista rajoista riippumatta. Toisille se vain on nimeltään Itämeri, toisille Lännenmeri. Yhä vielä Suomen lounaiskolkassa asuvien on murteensa pohjalta helpointa ymmärtää virolaisten puhetta. Historiassa oli myös lyhyehkö vaihe, jolloin me kaikki kuuluimme Ruotsin valtakuntaan; virolaisille siitä jäi ainakin sanonta ’vanha hyvä Ruotsin aika’.

Itämerta ristiin rastiin kulkivat monet valloittajat ja elintilan laajentajat: välillä hyökkäsi tanskalainen, välillä saksalainen, välillä venäläinen. Suomesta tuli tunnetusti yli 700 vuodeksi osa Ruotsin valtakuntaa ja ruotsalaista kulttuuripiiriä, Viro puolestaan oli likimain saman aikamäärän tiukasti saksalaisessa otteessa. Viimein päädyimme sitten kummatkin tsaarien syleilyyn.

Virolaisista kirjailijoista muistan jo kouluaikoina luetetut Aino Kallaksen ja Hella Vuolijoen, jotka kumpainenkin olivat tavallaan sekä suomalaisia että virolaisia. Sitten tuleekin vuosikymmenien tauko ilman ainuttakaan kosketusta eteläisen naapurimme kirjallisuuteen. Vasta 1990-luvulla löysin Jaan Krossin valtavan, vanhanajan perheraamattuakin isomman ’Uppiniskaisuuden kronikan’ ja hänen monet muistelmateoksensa. Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kuvaamat tuskalliset kohtalot Neuvostoliiton murjomassa maassa tulivat tutuiksi 2000-luvun alkuvuosina. Tässä Kirjatarhassa olen aiemmin kirjoittanut ainakin Ene Mihkelsonin ’Ruttohauta’ kirjasta ja Ilmar Taskan ’Pobeda 46’ teoksesta, jotka molemmat jättivät vahvan ja  epämiellyttävän tunteen. En kai olisi oikeastaan halunnut tietää, että ihmiset joutuivat kokemaan sellaista. En pysty uskottelemaan itselleni, että kirjat ovat vain fiktiota.

Nyt Viron juhlavuoden innostamana koetin etsiä luettavaan kolmikkooni melko uusia virolaisen kirjallisuuden käännöksiä ja päädyin otokseen, jonka kirjat ovat ilmestyneet suomeksi 2011, 2012 ja 2015. Sisällöltään ne eivät kuitenkaan aivan ’uusinta uutta’ edusta, kuten pian näemme.


Ajat muuttuvat – mikä ei?


Vanha ja arvostettu Jaan Kross kirjoitti viimeiseksi jääneessä kirjassaan ’Tahtamaa’ (2007, suomennettu 2012) toimittajasta, joka koettaa saada jotain järjestystä elämäänsä tilanteessa, jossa kaikki entiset kuviot ovat muuttuneet. 

Valtio ja yhteiskunta on toisenlainen, työpaikalla puhaltavat uudet tuulet ja ennen kaikkea sekava yksityiselämä ex-vaimoineen, rakastajattaren ex-miehineen ja avioerossa täysin tuntemattomaksi jääneen oman pojan tapaamisineen saa päähenkilön haparoimaan jotain uutta kiintopistettä. Olisiko se vanhan ’porvarillisen’ valtion aikana suvulle kuuluneen Tahtamaan tilan omistusoikeuden vaatiminen? Nyt vanhoja kotitiloja voi anoa takaisin, jos vain riittävää näyttöä ja byrokraattista sinnikkyyttä löytyy.

Uusi aika tuo heti myös ’uudet ihmiset’. Salkku kädessä kulkevat ’bisnesmiehet’, joilla on suhteita ja ’melkein varma rahoitus’ loistavalle idealle: mutakylpylä Tahtamaalle, siitä tulee menestys!
Vaikka päähenkilö on toimittaja, ei kirjailija, ja vaikka hänen nimensä on Abel Haljand eikä Jaan Kross, tuntuu hänen ajatusmaailmansa ja tapansa tarkkailla ympäristöään hyvin paljon samalta kuin Krossin muistelmateoksissa.

Kuinka tässä uudessa järjestelmässä ’voidellaan’ byrokratiaa? Sitä pitää kai tässäkin yhteiskuntamallissa harrastaa? Keitä pitää tuntea ja mihin vanhoihin suhteisiin kannattaa nyt vedota? Enää ei auta olla Gorbatshovin lähimmän miehen vävyn kalakaveri, mutta jos isä oli aikoinaan lyseossa samalla luokalla kuin nykyinen maaherra, saattaa Tahtamaan kartta sittenkin vielä löytyä arkistosta ja tuhansien hakemusten pinossa oma paperi välttyä katoamiselta. 

Kaikki ovat jälleen tasa-arvoisia, jotkut vain tasa-arvoisempia kuin toiset.


Totuuksia on useampia


Enn Soosaar oli virolainen kirjallisuudentutkija, kääntäjä, yhteiskunnallinen keskustelija ja kannanottaja, viimeisinä aikoinaan lähes ’kansallinen omatunto’. Soosaar kuoli vuonna 2010. Hänen 2008 ilmestyneen kirjansa ’ Viron nurinkurinen vuosisata’ suomenkieliseen käännökseen vuodelta 2011 on esipuheen kirjoittanut peräti tuolloinen Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves.

Soosaar kuvaa oman isoisänsä ja isänsä vaiheiden kautta koko Viron valtiollista ja yhteiskunnallista historiaa. Henkilökohtaiset muistelmat sekoittuvat laajempaan analyysiin; kuinka koulunkäynti avasi polkuja sosiaaliseen nousuun ja kuinka näin syntyvä sivistyneistö aktivoitui myös poliittisesti.

Soosaarin isä oli luterilaisen seurakunnan pappi ja merkittävässä asemassa myös koko Viron kirkon hallinnossa. Kun nuoren Viron valtion hallinto alkoi luisua diktatuuriin ja pian sen jälkeen toisen maailmansodan koko kauheus vyöryi kahteen-kolmeen kertaan Viron ylitse, olivat kirkon edustajat erityisessä pinteessä. Soosaar ei mässäile kauheuksilla, vaan paremminkin väistelee niistä suoraan kertomista ja toistaa moneen kertaan, että hänen perheensä säästyi. Säästyi ihme kyllä ja säästyi kaikesta huolimatta. Ehkä mukana on myös hiukan ’pelastuneen syyllisyyttä’.

Soosaar kuittailee toiselle virolaiselle ’instituutiolle’ Jaan Krossille huomauttaen, että suosituissa muistelmakirjoissaan Kross yliarvioi ja liioittelee sekä omaa että kirjoissaan kuvaamiensa ystävien ja aikalaisten viisautta, kaukonäköisyyttä ja suoraselkäisyyttä.

Pahinta Soosaarin mukaan oli totalitarismin rituaalileikkien ja ’kaksoisajattelun’ pesiytyminen osaksi kansalaisten ’normaalia’ elämää. Siihen kasvoivat ja sitä tottuivat käyttämään kaikki 1950-luvulla ja sen jälkeen aikuistuneet sukupolvet.

’Meillä ei ole mitään hävettävää ’, Soosaar toistaa moneen kertaan. Silti hänen mukaansa ei pidä liikaa korostaa Viron kohtaloa ’olosuhteiden uhrina’, vaan muistaa ja pohtia myös sitä, että maasta löytyi merkittävä määrä myötäilijöitä valmiina toimimaan niin natsien kuin puna-armeijankin apuna. Jo ennen kuin heitä siihen pakotettiin. 

Se pitää muistaa, jottei se koskaan enää toistuisi.


Myrkky tappaa keskiajan Tallinnassa


Tanskalaiset maahantunkeutujat ehtivät perustaa Viron rannikolle oman pysyvän tukikohtansa, viroksi Taani linn eli tanskalaisten kaupunki, 1200 -luvun alussa. Suunnilleen sadan vuoden kuluttua tämä Tallinna siirtyi saksalaisen ritarikunnan omistukseen.

Indrek Hargla on 1970-luvulla syntynyt ja edelleen hyvin tuottelias virolainen kirjailija, jota luonnehditaan esittelyteksteissä tieteiskirjailijaksi. En tunne hänen muuta tuotantoaan, enkä ole varsinaisesti tieteiskirjojen ystävä, mutta tartuin innolla hänen dekkarisarjaansa apteekkari Melchiorista, joka ratkoo rikoksia 1400-luvun roomalaiskatolisessa Tallinnassa. Taas yksi dekkarisarja, jossa minua kiinnostaa enemmän kaikki muu kuin varsinainen rikos.

Ensin aioin ottaa käsittelyyn kirjan ’Oleviste viirastus’ eli siis kummitus, mutta sitten pääsyin kuitenkin teokseen ’Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka’, joka on vuodelta 2014 ja suomennettu 2015. 

Suomessa keskiajasta ei paljoakaan jälkiä ole, mutta Tallinnassa on yhä nähtävissä keskiaikaisia kivitaloja, muurinpätkiä, kivetyksiä ja muita kaupunkirakenteita, joita katsellessa voi päästää mielikuvituksensa laukkaamaan vaikkapa vuoteen 1432, jolloin apteekkari Melchior saa ratkottavakseen kuolemantapauksia keskellä dominikaanisen munkkiveljestön suurta Corpus Christi -juhlaa.

On luostari, on kauppiaiden ja käsityöläisten alakaupunki ja on muurien ulkopuolella hospitaali, jossa hoidetaan spitaalisia. On vanha apteekkari Melchior, sukunimeltään Wakenstede, joka on kotoisin suuresta saksalaisesta hansakaupunki Lyypekistä. Sinne hän lähettää poikansakin apteekkarin oppiin.

Kirja ei tuo mitään varsinaisesti uutta tämän lajityypin dekkareihin; me ’Ruusun nimen’ ja ’Munkinhuppu’ -sarjan lukeneet osaamme kyllä arvata, mitä aineksia vielä pitää tarinaan ilmaantua, ennen kuin loppuratkaisu häämöttää. Silti tämä on aivan mainiota historiallista viihdettä, jossa pahuus on etäännytetty sen verran kauas, ettei se enää ahdista.

Eipä Melchiorin tarvinnut etsiä tiedustelulaboratorioiden synteettisiä myrkkyjä: hullukaalia ja myrkkykatkoa löytyi joka taloudesta.

***