torstai 1. elokuuta 2019

Hämmentävä Iran


Mitä ihmettä nyt on tekeillä Iranin suunnalla? Mistä johtuu tämä uhittelu, länsimaisten öljytankkerien kulun estäminen ja muut hankaukset Persianlahdella?
Kuka tässä on aloittaja ja kuka väkisin vastaamaan pakotettu? Johtuuko tämä pelkästään Trumpista ja hänen halustaan repiä rikki edeltäjänsä Obaman solmima Iranin ydinmateriaalien käyttöä rajoittava sopimus vai onko tämä enemmän Lähi-idän maiden keskinäinen nokittelu? Isisin tuhon jälkeinen ’nappuloiden uudelleensijoittelu’ pelilaudalla? 

En käsitä. Etenkään en käsitä sitä, mitä hyötyä tästä lopulta voi olla kenellekään.

Kuulun sukupolveen, joka muistaa Iranin islamilaisen vallankumouksen vuodelta 1979.  Muistan jopa jotain sitä edeltäneestä shaahin hallinnon ajasta. Mieleen ovat jääneet haalistuneet Seura-lehdet täynnä kuvia harmaantuneesta shaahista kultaisessa palatsissaan, kolmannen vaimonsa, upean shaahitar Farah Diban ja soman lapsilauman kanssa.

Shaahista salaisine poliiseineen ei välttämättä pidetty, mutta se, mitä tuli hänen tilalleen, oli vielä oudompaa. Silloin tuntui, että kelloa käännetään äkkiä monta kierrosta kohti ’keskiaikaa’: naiset kotiin ja mustan kaavun tai vähintäänkin ison huivin alle piiloon ja yhteiskunnallinen valta papeille. Heitä nousi johtamaan vanha mies, jolla oli oikeus käyttää mustaa turbaania eli hän saattoi esittää sukupuunsa polveutuvan profeetta Muhammedista.

Meillä sanottiin, ettei tämä voi kestää kauaa. Että tämä on vain pian tasoittuva heilahdus äärimmäisyyteen, kun shaahin ’liian länsimainen’ ja kovakourainen tyyli sai aikaan kumouksen.

Ällistyttävää kyllä, pappisvaltaa on nyt kestänyt Iranissa jo 40 vuotta! Iranilaisia on suunnilleen 70 miljoonaa ja heistä melkein 60 % on alle 30-vuotiaita nuoria, jotka taatusti haluaisivat hieman erilaista elämää kuin kahdeksankymppiset imaamit, mutta näin se nyt vain jatkuu. 2000-luvun alussa ilmassa oli hetken enemmänkin ’uudistusten’ odottelua, mutta niitä ei lopulta tullut.

Saadakseni lisää tietoa, hieman mahdollisuuksia samaistua iranilaisten kokemuksiin ja edes jotain analyysintynkää, ryhdyin penkomaan kirjastojen ja kirjakauppojen tarjontaa aiheesta. Aivan uusinta uutta en luettavakseni löytänyt, mutta jotain sentään. Kaksi suomalaista Iran-kirjaa; toinen vuodelta 2009, toinen 2016 ja kolmantena Hollantiin emigroituneen iranilaisen kirjailijan vuonna 2005 (suomeksi 2011) julkaistu romaani, joka käy läpi maan murrosta yhden suurperheen jäsenten kokemusten kautta.


Yritys ymmärtää


Pitkäaikainen Italiaa ja Lähi-itää seurannut ulkomaantoimittaja Liisa Liimatainen julkaisi 2009 kirjansa ’Iran -huntu ja haaste’, alaotsikkona vielä ’yritys ymmärtää Iranin yhteiskuntaa’. Teos tarjoaakin todella hyvät perustiedot Iranin yhteiskunnallisista instituutioista ja tuon hetkisestä tilanteesta.

Iran on shiiamuslimien maa, imaamien hallitsema maa, mutta se ei ole arabimaa. Asukkaat eivät ole perimältään arabeja eikä maassa puhuta arabiaa, vaan kansa on ikivanhaa persialaista juurta ja maassa puhuttu kieli on farsi, jota joskus myös nimitetään persiaksi.

Hämmentävää on, että maassa on sekä diktatuuri että kansalaisyhteiskunta. Vaaleilla valitaan presidentti, parlamentti ja asiantuntijaneuvosto. Niiden ehdokasvalintaan toki puuttuu vartijoiden neuvosto, joten vaalit eivät ole täysin ’vapaat’ länsimaisessa mielessä. Mutta miljoonat ihmiset voivat kuitenkin äänestämällä sanoa mielipiteensä.

Näiden yli menee silti vartijoiden neuvoston mielipide. Tämä 12 jäsenen neuvosto voi ohittaa tai kumota muiden toimielinten päätökset. Neuvostossa on kuusi teologia, siis shiialaista pappia, ja kuusi juristia. Juristijäsenet nimittää oikeuslaitoksen johdossa oleva henkilö, jonka henkilön puolestaan nimittää hengellinen johtaja. Neuvoston kuusi teologijäsentä nimittää niin ikään hengellinen johtaja.

Lopulta kaikki valta siis kulminoituu hengelliseen johtajaan. Hän on kaiken ylin auktoriteetti. Hän puolestaan sanoo auktoriteettinsa perustuva Koraaniin, tulkintaan siitä kulloisessakin asiassa. Toki hengellinen johtajakin on kuolevainen, siksi asiantuntijaneuvosto valvoo hänen toimintakuntoaan, ja nimittää uuden, mikäli tarvitaan. Toistaiseksi hengellisiä johtajia on ollut vasta kaksi: vallankumouksen johtaja Ruhollah Khomeini, joka kuoli 1989, ja hänen jälkeensä johdon saanut Ali Khamenei.

Liisa Liimataisen kirja on miltei hengästyttävän tiukka tietopaketti Iranin yhteiskunnallisista oloista. Hän kertoo faktoin ja haastatteluin esimerkiksi vaaleista, lehdistön valvonnasta, oikeiden ’toisinajattelijoiden’ pidätyksistä ja niiden, joita on vain luultu sellaisiksi.

Naisten asemakin vaihtelee; toiset saavat jatkuvasti pelätä vapaaehtoisten ’moraalipoliisien’ valvontaa, toisilla on vapauksia enemmän. Kuten kaikkialla, myös Iranissa superrikkaat voivat järjestellä elämänsä mukavammin. Heillä on asunto Lontoossa ja lapset siellä yliopistossa, toinen talo Sveitsissä ja kolmas sitten Teheranissa. Sielläkin ’moraalipoliisi’ poistuu ovelta setelitukku kourassa, vaikka talossa raikaa länsimusiikki, naiset ovat paljastavissa asuissa ja laseissa on jotain muuta kuin granaattiomenamehua.

Kansalla oli toiveita saada muutoksia aikaan 2000-luvun taitteessa presidentti Khatamin aikana. Systeemi kesti silti, sillä Khatami ei 22 miljoonasta häntä kannattaneesta äänestäjästä huolimatta pystynyt saamaan aikaan mitään, koska konservatiivit ja vartijoiden neuvosto onnistuivat estämään kaikki muutokset.

Iranilaiset ovat kaiken kaikkiaan melko hyvin koulutettuja ja jo shaahin aikana aloitettu syrjäistenkin seutujen lukutaitokampanja on tuottanut hyvää tulosta. Vallankumoushallinto on merkittävästi parantanut perustason terveydenhuoltoa ja koulutusta. Entä siitä eteenpäin?

Koulutettu, työtä ja vapautta janoava, turhautunut nuori väestö onkin Iranin aikapommi, sanoo Liisa Liimatainen.


Mattokauppiaan suku vallankumouksen jaloissa


Hollantiin emigroitunut Kader Abdolah sanoo kirjoittaneensa romaaninsa Euroopalle, jotta se ymmärtäisi mitä iranilaiset ovat käyneet läpi. ’Talo moskeijan vieressä’ ilmestyi hollanniksi (Het huis van de moskee) 2005 ja suomeksi Sanna van Leeuwen’in kääntämänä 2011.

Kirjassa pienen kaupungin mahtimies, mattokauppias Agha Dzan, koettaa selviytyä maailmansa myllerryksessä. Hänen serkkunsa on moskeijan imaami ja koko kirjava suku asuu samassa isossa talossa, joka on rakennettu kiinni moskeijaan.

Abdolah kuvaa kauniisti taloa, sen sokkeloita ja torneja, ja siellä asuvaa väkeä. Kaikilla on omat salaisuutensa ja omat tragediansa. Toiset ovat konservatiivisia ja haluavat pitäytyä vanhaan, toiset taas kiinnostuvat uuden ajan ihmeistä. Televisiosta, radiosta, nailonsukista, länsimaisista vaatteista, kuun valloituksesta.

Pikkuhiljaa kaupunkiinkin koittaa ’uusi aika’, tulee väkivaltaa kaduille, tulee uusi jyrkkä imaami, tulee ’salaisissa tehtävissä’ liikkuva outo vävy, tulee armeija, tulee sota. Mattokauppias hoitaa sukunsa asioita parhaansa mukaan joka suuntaan, mutta lopulta hänen on myönnettävä, että nyt hän ei enää pysty.

Abdolahin teksti on välillä hyvin tunnelmallista; hän siteeraa vanhoja persialaisia runoja ja laittaa variksetkin puhumaan. Agha Dzan on sympaattinen hahmo, jolle toivoisi mielellään hyvää loppuelämää, vaikka mikään entinen ei hänen maailmassaan enää olekaan paikoillaan.


Satakieliä ja ruusuveden tuoksua


Helsinkiläinen Mina Iranta kuvaa kirjassaan kokemuksiaan isänsä synnyinmaasta Iranista, johon hän tutustuu vasta aikuisena. Siksi hänelle se on ’Iran – Isoäidin maa’ (2016).

Faktojen osalta Iranta toistaa paljolti Liisa Liimataisen kirjan kuvauksia Iranin yhteiskunnallisesta järjestelmästä, onhan Liimataisen kirja yhtenä Irantan ’lähdeluettelon’ teoksenakin. Läheisemmän ja lämpimämmän kuvan Iranta luo sillä, että hänen tapaamansa ihmiset ovat hänen perhettään ja suurta sukuaan, joka ottaa hänet avosylin vastaan.

Miljoonat iranilaiset asuvat Iranin ulkopuolella. Jotkut ovat muuttaneet vapaaehtoisesti parempien mahdollisuuksien perään, mutta suurin osa on paennut vainoa, joko jo shaahin aikaan tai islamilaisen vallankumouksen jälkeen.

Monille Iraniin jääneille islamilainen vallankumous on tuonut paljon hyvää ja he ovat tyytyväisiä. Elintaso on noussut, säännöt ovat selvät, epävarmuus on vähentynyt. Silti maailman muutokset hiipivät tiukankin systeemin sisään. Jos ennen piiloteltiin radiota lipaston laatikossa ja myöhemmin televisiota verhon takana, löytyy nykyisin jokaisesta tuttavapiiristä joku, joka osaa kiertää netin ja sosiaalisen median käytölle asetetut rajoitukset ja päästää ystävänsä niihinkin tietoverkkojen syövereihin, jonne imaamit eivät heitä haluaisi päästää.

Arkipäivässä keksitään myös keinoja, kuinka ulkoiluttaa lemmikkikoiraa maassa, jossa sellaisten pitäminen on ehdottomasti kiellettyä. Nainen ei myöskään saa laulaa yksinään eikä hänen lauluaan tietenkään saa kuunnellakaan. Tanssiminen, etenkin miesten ja naisten yhdessä, on myös kielletty. Mutta konsteja on, jos on tahtoa.

Iranta kuvaa kauniisti myös Iranin maantiedettä. Maa on historiallisesti kiinnostava ja täynnä niin maisemiltaan kuin kulttuuriltaankin upeita kohteita, joita massaturismi ei ole ’päässyt pilaamaan’. Monien tekisi varmasti mieli nähdä ne, jos se olisi vain vähän helpompaa.

Toiset haluaisivat tulla, toiset päästä pois. Nuori matkaopas ehdottelee Minalle ensitapaamisella avioliittoa viisumin saamisen toivossa ja Minaa ahdistaa Iraniin jäävien serkkujensa kohtalo. Ikuinen ’kissan ongelma’; kummalla puolella ovea se ikinä onkaan, aina se haluaa sinne toiselle puolelle.



Niinpä. Miksi vaivalla neuvoteltu sopu ydinmateriaalikiistasta ja talouspakotteista piti taas repiä auki? Kuvitellaanko että oven toisella puolella sittenkin olisi saatavissa jotain parempaa? Entä jos siellä onkin vain pahempaa? Täytyykö levottomille ja turhautuneille nuorille tarjota aina vain yhtä tulevaisuudennäkymää - martyyriutta? Eikö nyt mitään muuta keksittäisi, tässä edistyneessä ja valistuneessa maailmassa?

***

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Apteekkarin sekoituksia


Lääkekasvien kerääjät ja rohtojen keittäjät, jonkinlaiset poppamiehet, parantajat tai noituuteen viittaavat ’konstien tietäjät’ lienevät pappien ohella ihmiskunnan vanhimpia ’erityisammattilaisia’. Mainintoja heistä löytyy vanhimmistakin kansanrunoista, sankarilegendoista ja kauhutarinoista.

Me vanhoja Suomi-filmejä katsoneet muistamme tyypillisen pitäjän apteekkarin: vähän hoono soomi puhuva, herraseurueille kortti-iltoja ja pirtureseptejä järjestävä ’paremman väen’ edustaja, joka usein oli ihan pikkuisen liberaalimpi ja maailmallisempi kuin paikallisen moraalin tukipylväänä ylvästelevä maaseudun rovasti. Viimeisin mielikuva apteekkarista on Babylon Berlin -sarjan rasvaisesti hirnahteleva ja kieltään lipova, laittomia morfiini-heroiini sekoituksia pornokuviin vaihtava suurkaupungissa toimiva alan yrittäjä.

Sattumoisin törmäsin apteekkineuvos Marcus Ollin laatimaan yksityiskohtaiseen historiikkiin ’Menetetyt apteekit’(2010), jossa hän selvittää kuvien kera kaikkien toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta pois siirrettyjen apteekkien vaiheita. Apteekinpito on meillä aina ollut luvanvaraista toimintaa, joten yllättävän paljon asioita voidaan selvittää arkistolähteiden avulla. Minua eivät nämä yksittäisten apteekkien vaiheet niinkään kiinnostaneet, mutta kirja tarjosi samalla tiiviin historiakatsauksen apteekkien toimintaan ylipäätään, ja se oli kiehtovaa.

Nykyään apteekki näyttäytyy neuvojana, reseptien tarkistajana ja lääketehtaiden valmiiden lääkepakkausten jakelupaikkana, mutta tämä on varsin uusi kehityskulku. Ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun suurimmalla osalla kansasta ei ollut varaa eikä mitään mahdollisuutta ’tehdasvalmisteisten’ lääkkeiden käyttöön ja apteekkarien oli hankittava tulonsa omalla ’tippakaupalla’; sekoittelemalla pirtua ja erilaisia mausteita lähes joka vaivaan auttaviksi ’apteekkarin tipoiksi’.

Kuten tunnettua, lääkkeet ovat myrkkyjä ja myrkyt ovat lääkkeitä. Annostelun tapa ja määrä ovat ratkaisevia, kun haetaan suuntaa sille, onko tarkoitus hoitaa vai tappaa.  Ei tarvita pörhisteleviä uhkailuja, ei meteliä, ei sotkua. Vain ennalta-arvaamaton ja äänetön tippa jotakin teekuppiin, ja loukattu nainen on saanut kostonsa. Tästähän Agatha Christiekin sai inspiraationsa, kun oli ensimmäisen maailmansodan aikana sotilassairaalassa työskennellessään tutustunut myrkkyihin ja lääkkeisiin.

Apteekkareita käsitteleviä kirjoja ei ollut lainkaan vaikea löytää, sen verran kiehtova ala on. Tämänkertaisen kolmikkoni kirjoista kaksi on saatu meillä myyntiin tänä vuonna, yksi on vähän vanhempi. Yksi on faktaa, kaksi fiktiota.


Rohtoja ja lahkoja


Virolaisen Indrek Harglan murhamysteerit keskiajan Tallinnasta ovat tulleet jo suomalaisillekin tutuiksi. Uusin käännös ’Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru’ saatiin tarjolle Jouko Vanhasen suomentamana 2019, alkuperäinen ’Gotlandi kurat’ on vuodelta 2017.

Nyt Rataskaivonkadun apteekkari joutuu setvimään epäilyttäviä kuolemia vuoden 1433 suuren tulipalon jälkeen. Palokuolemien joukkoon on piilotettu uhreja, jotka ovat olleet hengettömiä jo ennen kuin liekit levisivät Olevisten kirkon ympäristöön. Mikä kumma kunnon tallinnalaisia nyt riivaa?  

Yksinkertaisen pään voi sekoittaa yrttikeitoksella mutta myös uskonnollisella fanatismilla. Kumpikin on väärissä käsissä pelkästään vaarallista.

Hargla kuvaa viihdyttävästi ja kiinnostavasti vanhaa Tallinnaa, mutta tapahtumat vaativat myös piipahtamista Tartossa ja Lyypekissä; kummatkin jo merkittäviä kaupunkeja tuolloin.  Juoni polveilee vauhdikkaasti, murhia tapahtuu, uhkauksia kuullaan, outoja kirjoituksia ja rohtoreseptejä löytyy. Melchior saa tutkimuksissaan apua tyttäreltään, joka on ryhtynyt Piritan luostarin nunnaksi voidakseen rauhassa keskittyä puutarhan hoitoon.

Melchiorillahan on myös poika; niin ikään nimeltään Melchior ja apteekkarin kisälli! Poika on sentään kaukana Lyypekissä, jottei ihan isänsä klooniksi muuttuisi. Hänellä on siellä myös omia seikkailuja, joissa hänen täytyy päättää, liittyykö elämässään pahisten vai hyvisten joukkoon. Kannattaa siis katsoa tarkasti, onko kapakan nimikyltin läheisyyteen oven päälle kiinnitetty ruostuneet sakset.


Hitaasti kypsyvät keitokset


Saksalaisen Ingrid Nollin hidas jännäri ’Die Apothekerin’ vuodelta 1994 paljastaa jo nimellään, että tässä apteekkari on nainen, kuten nykyään kai Suomessakin jo useimmiten. Suomeksi ’Apteekkari’ saatiin vuonna 1999 Oili Suomisen kääntämänä.

Apteekkari on nimeltään Hella Moormann ja hän alkaa purkaa elämäänsä sairaalahuoneessa hiljaiselle vierustoverilleen. Aluksi Hella vaikuttaa vähän poloiselta; hiukan väärinymmärretty, vanhempiensa ja koulukaveriensa hylkimä, hiukan tohelo ja reppana, joka aina retkahtaa kelvottomiin miehiin, jotka vain huijaavat häntä.

Hiljalleen tarina saa lisää kierteitä. Hella on kyllä huijattavissa ja uskoo kerta toisensa jälkeen miestensä mielikuvitukselliset selitykset, koska ei halua päästää heistä irtikään, mutta Hella on kuitenkin alansa ammattilainen ja osaa käsitellä lääkkeitä tai myrkkyjä, kummiksi niitä nyt haluaakin nimittää.

Minua lukijana Hellan hitaus ja uskomattoman venyvä pinna alkoi uuvuttaa: olisin itse kannattanut huomattavasti selvempää ja nopeampaa toimintaa. Mutta asiat vyöryvät eteenpäin omalla painollaan ja ratkaisujakin saadaan, vaikka ei sellaisia kuin aluksi olisi voinut olettaa.

Sairaalan huonetoverillakin on lopulta jotain sanottavaa.


Sadistista farmasiaa


Patricia Posner kertoo teoksessaan ’Auschwitzin apteekkari’ toisen maailmansodan aikaisella tuhoamisleirillä pahamaineisen tohtori Mengelen proviisorina toimineen Victor Capesiuksen tarinan. Suomeksi kirja on julkaistu 2019 Niko Jääskeläisen kääntämänä, alkuperäiskirja on vuodelta 2017.

Victor Capesius oli syntyjään romanialainen, romaniansaksalainen. Naapurit siellä muistelivat ’kilttiä, vähän pulleaa apteekkarisetää’, jonka kanssa käytiin kesäisin uima-altaalla. 

Kun natsit kutsuivat ’hajallaan’ olleita saksalaisia ’takaisin valtakuntaan’, Capesiuskin otti tilaisuudesta vaarin ja muutti Saksaan. Hän pystyi osoittamaan puhtaan arjalaisuutensa ja pääsi koulutuksensa turvin nopeasti nousemaan SS-joukkoihin asti. Koulutettua väkeä tarvittiin ja Capesius hyötyi siitä, että CV:ssa oli edes lyhyt maininta toimimisesta lääkeyhtiö Bayerin myyntiedustajana. 

Pahimman työvaiheensa Capesius palveli Auschwitzin tuhoamisleirillä ’lääkehuollon’ tehtävissä. Vangeille lääkkeitä ei tietenkään annettu, vaan päinvastoin, tuhottavaksi tuotujen tavaroista pengottiin esille heidän mukanaan tuomansa lääkkeet ja ne otettiin saksalaisten käyttöön. Usein lääkepurnukoihin oli myös piilotettu arvoesineitä. Ne, kuten myös kaasutettujen ja ammuttujen suista irti revityt kultahampaat, Capesius kumppaneineen korjasi parempaan talteen. Lisäksi Capesius huolehti siitä, että Zyklon-B -kaasua oli varastoissa riittävästi.

Oksettavimmat työtehtävänsä Capesius suoritti tohtori Mengelen ja muiden lääkäreiden ’tieteellisten’ kokeiden farmaseuttisena toteuttajana. Hän muun muassa antoi vangeille myrkkyruiskeita, avusti kokeiluja eri lääke-aineiden ja lääke-aineiden korvikkeiksi suunniteltujen kemikaalien syöttämisessä tai eri tavoin vankien elimistöön annostelemisessa. Kokeiden kohteina kiltillä sedällä oli myös lapsia, erityisesti kaksosia. Kukaan ei tietenkään selvinnyt kokeista elävänä ja raporteissa Bayerille ja muille lääkeyrityksille muistettiinkin korostaa, että nämä kokeet ovat juuri siksi niin merkittäviä ja erityisiä, koska niitä ei voida suorittaa missään muualla kuin täällä, tällä ’materiaalilla’.

Kirjan jälkipuoli käsittelee Capesiuksen tuomiolle saamisen vaikeutta ja kaikkien oikeudenkäyntien nopeaa laantumista kylmän sodan alkaessa. 

Capesius onnistui kahteenkin otteeseen kiemurtelemaan vapaaksi sotarikossyytteistä. Britit pidättivät hänet, mutta vapauttivat sitten, kun oli niin paljon muutakin puuhaa. Seuraavan kerran hän jäi amerikkalaisten haaviin ja siellä hänen asiaansa tutkittiin hiukan pidempään, mutta hän hankki ’maineenpuhdistus’ todistuksia ja selvisi jälleen.

Sodan jälkeisenä pula-aikanakin Capesiukselta sattui jotenkin löytymään riittävästi pääomaa ja hän saattoi ostaa apteekin ja perustaa kauneushoitolan. ’Kaunistu Capesiuksen hoidossa’ lukee hoitolan lasi-ovesta otetussa valokuvassa. 

Kaikki sujui apteekkarin elämässä pitkään rauhallisesti. Vasta 1960-luvun alussa Eichmann -oikeudenkäynnin nostamassa uudessa sotarikollisten tutkinta-aallossa Capesius ja monet muut joutuivat jälleen oikeuden eteen. Lopulta neljän ja puolen vuoden tutkintavankeuden ja oikeudenkäynnin jälkeen hän sai Auschwitzin teoistaan 9 vuoden tuomion, josta hän kärsi lopulta runsaat kaksi vuotta. 

Lääkinnän ja myrkyttämisen raja on häilyvä; niin myös hyvän ja pahan. Kun Capesius jälleen vapauduttuaan meni perheineen asuinkaupungissaan Göppingenissä konserttiin, muu yleisö tervehti häntä aplodein.

***

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Mehiläisten mysteerejä


Ah kesä! Nyt kaikkialla kukkii ja pörisee.

Erityisesti mehiläisistä on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Jo koulun biologian kirjoissa mehiläiset saavat erityistä huomiota.  Ne eivät ole mitä tahansa maailmamme hyönteisiä, vaan merkillisen oman järjestäytyneen yhteiskuntansa rakentajia, jotka ilmiselvästi osaavat myös ’viestiä’ keskenään. Niitä kuvataan siis ihmisten näkökulmasta ’erittäin älykkäiksi’, vaikka emme tietenkään voi tietää, mitä mehiläiset mahtavat asiasta ’ajatella’, kun me otamme niiltä hunajaa ja vahaa ja annamme tilalle sokerivettä talven ajaksi.

Hunajan kerääminen ja syöminen on ollut tunnettua jo ammoin, siitä löytyy tietoja tuhansien vuosien takaa Egyptistä ja Lähi-idän alueelta. Jossain vaiheessa mehiläisten hyödyntäminen alkoi muuttua järjestelmälliseksi ja Suomeenkin ’ensimmäisen mehiläisyhdyskunnan’ oikein kasvatusmielessä tuotti kuulemma Turun Akatemian professori 1700-luvun lopulla.

Hunaja on hyvää ja vaha hyödyllistä, mutta kenties suurin merkitys on sittenkin mehiläisten ’sivutoimella’ eli pölyttäjänä toimimisella. Viljat ovat tuulipölytteisiä, mutta lähes kaikki hedelmät ja marjat tarvitsevat pölyttäjiä, joista mehiläiset ovat ehdottomasti ykkösiä. Hedelmälepakot ja kolibrit ynnä muut pörriäiset tulevat kaukana perässä.

Albert Einsteinin nimiin on pantu 1930-luvulta lausahdus, että ’jos mehiläiset katoavat maailmasta, on ihmisellä enää neljä vuotta aikaa jäljellä’. Miksi neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Tarkoitus oli kai vain korostaa mehiläisten tärkeää asemaa luonnon monimuotoisuudessa ja siinä, kuinka kaikki täällä on lopulta riippuvaista vähän kaikesta.

Järkytys olikin suuri, kun 2000-luvun alkuvuosina alettiin kuulla mehiläisyhdyskuntien selittämättömistä tuhoutumisista. Yht’ äkkiä mehiläisiä ei vain ollut; kato levisi ensin USA:ssa alueelta toiselle, sitten jo mantereelta toiselle. Syyksi arveltiin tietynlaisten kasvimyrkkyjen käyttöä, samoin kuin alueilta toiselle nopeasti levinnyttä loismatoa, joka tuhosi toukkia. Luonnon olosuhteet olivat myös muuttuneet nopeasti; valtavia alueita otettiin vain yhden kasvin tai puulajin viljelykäyttöön ja mehiläisten aiempi ’normaali’ elinympäristö katosi.

Mehiläisiä yritetäänkin nyt hoivata erilaisin projektein: saksalaisessa aikakauslehdessäkin poseeraa musta-oranssi raidalliseksi väritetty näyttelijä, joka kehottaa liittymään luonnonmehiläisiä suojelevan Beebetter -hankkeen tukijaksi. Myrkkyjen käyttö koetetaan kieltää. Luonnontilaisia pientareita ja niittyjä toivotaan takaisin.

Mehiläiset ovat paitsi tärkeitä, myös salaperäisiä. Ei edelleenkään tarkkaan tiedetä, miten ne ’oppivat’ sen minkä ne tekevät. Kuinka ne oikein viestivät asioitaan, tanssimalla vai sittenkin kemiallisesti vai miten? Välittävätkö ne kenties viestejä ’tuonpuoleisesta’, kuten ammoin luultiin, etenkin kun ne ’virkoavat’ talven jäljiltä kuin ylösnousseet. Ne ovat söpöjä pulleroita ja kilttejäkin, mutta voivat silti pistämällä tappaa, jos niikseen tulee.


Viimeinenkin mehiläinen lähti, vai lähtikö?


Norjalainen Maja Lunde tarttui mehiläisten katoamisuutisiin ja kirjoitti 2015 kirjan ’Mehiläisten historia’, jonka Katriina Huttunen käänsi suomeksi 2016. Vähän asiallisen valju nimi kirjalle, joka kuitenkin on romaani, historiallis-dystopinen jännäri suorastaan. Kirja sai Norjassa palkintojakin.

Lunde aloittaa tarinansa tulevaisuuden vuodesta 2098, jolloin mehiläiset ovat jo kauan olleet kokonaan poissa ja autoritaarisessa Kiinassa ihmiset on pakotettu puihin, pölyttämään käsin, kaksitoistatuntisia työpäiviä tikapuilla keikkuen.

Kirjan toinen tarinan taso on 1850-luvulta, jossa elämänhalunsa menettänyt brittiperheenisä löytää ’oman juttunsa’ ryhtyessään tutkimaan mehiläisiä ja suunnittelemaan niitten kasvattamista niitä varten mahdollisimman tehokkaaksi rakennetussa pesässä, jonka hän itse suunnittelee. Kolmannessa aikatasossa ponnistelee vuonna 2007 USA:ssa elävä mehiläistenkasvattaja, joka siirtyy ensin hunajantuotannosta rahakkaampaan pölyttämiseen ja kokee sitten mehiläiskadon koko ahdistuksen.

Kiintoisaa oli lukea ’ammattimaisesta pölyttämisestä’, jota en ennen ollut ajatellutkaan. Kirjan mukaan hunajantuotanto on mukavaa puuhastelua verrattuna siihen, kuinka pölytysbisnes tahkoaa rahaa. Valtavat rekat kuljettavat mehiläispesiä osavaltiosta toiseen sesongin mukaan, ja tuottajat maksavat pölyttäjien kuskaajalle hyvin. Ensin pari viikkoa Mainessa mustikoiden kanssa, sitten länteen päin päärynöiden luokse ja sitten etelään manteliviljelmille.

Kaikilla aikakausilla kirjassa oli vaikeuksia isien ja lasten välillä, eritoten isien ja poikien. Isät vaativat pojiltaan aina jotain, mitä nämä eivät halua. Mehiläisten kanssa puuhailu innosti isiä, mutta ei poikia, ja asiat eivät muutenkaan kellään menneet niin kuin toivottiin. 

Kirja oli täynnä pettymyksiä. Vain tulevaisuuden Kiinassa, jossa elämä muutoin oli melko ankeaa ja kurjaa, koettiin sittenkin pieni toivon pilkahdus.


Mehiläisenä ajasta läpi


Hunajalla ja kullalla sivelty mies sulauttaa ’minuutensa’ toiseen, niin että he kumpikin ’katoavat’ kokonaan ja näkyy vain mehiläisiä, jotka surraavat hunaja-kulta seoksen alla..eikä tässä suinkaan vielä kaikki, vaan homma toimii myös ’taannehtivasti’ eli aikaa ja jo tapahtuneita asioita voidaan muuttaa; käväistä tätä tietä menneisyydessä muuttamassa tulevaisuus. Siis mitä?

Kuten edellisessä blogissani totesin, Heikki Kännön aiempi kirja täytyy ehdottomasti lukea! Niinpä tässä se nyt on, Sömnön edeltäjä, ’Mehiläistie’ vuodelta 2017. Mehiläiset eivät ole kirjan pääosassa, mutta niillä on ratkaiseva rooli salaisuuden tapahtumisessa.

Yhden Kännön jo lukeneena en enää yllättynyt niin kauheasti, vaikka kyllä tässäkin riitti sulattelemista. Tavanomaiset kirjojen tai elokuvien juonet, joissa tapahtuu jokin asia tai rikos, jota sitten tutkitaan, ja muodon vuoksi vähän aikaa epäillään väärää tekijää, mutta sitten löydetäänkin oikea ratkaisu, tuntuvat sangen köykäisiltä tähän ilotulitukseen verrattuna. 

Kuvataiteilija-kirjailija Kännö pyörittää tässäkin kirjassaan taiteen ympärille rakentuvia mysteerejä. Kaipa näitä Kännön kirjoja voisi verrata Dan Brownin taidemysteeri-jännäreihin. Vaikka Brownit ovat ehkä vähän yksinkertaisempia.

Nyt esillä on rituaalisia performansseja tuottanut saksalainen Joseph Beuys. Hänessä itsessään riittää jo yllin kyllin pureksimista, jäniksenraatoineen ja rasvaisine filtteineen, mutta tarinaan liittyy vielä pari höyrähtänyttä nuorempaa taiteilijaa, muutama vanha natsi, muutama juutalainen psykopaatti-murhaaja, amerikkalainen taidegalleristi ja Krimin tataareja.

Ilmeisesti mainittu Beuys on oikeasti ollut olemassa, vaikka siitäkään en enää olisi ihan varma.  Kirjassa hänen sekopäisten performanssiensa taustalla epäillään olevan oikeasti ’kykyjä’ ja ’materiaaleja’, jotka pitää saada selville ja muiden haltuun. Kun tapahtumat eivät enää noudata mitään arkijärjellä ymmärrettävää syy-seuraus suhdetta, päästään pälkähästä sillä, että todellisuutta ja aikaa on käyty peukaloimassa.

Tapahtuukohan maailmassa oikeasti nyt juuri näin? Onhan tässä jo nähty Trump? Brexit-äänestykset? Sote?


Täydellinen rikos


Kaksi mehiläiskirjaa tuli käsiini omia aikojaan ja helposti, mutta kolmikkoni kolmatta piti hiukan etsiä. Valitsin sen lopulta vain nimen perusteella, tietämättä yhtään mitä odottaa. Marko Tapio -nimen toki muistin kirjallisuushistoriasta 1960-luvulta, mutta en juuri muuta.

Marko Tapion kirja ’Kolmetoista mehiläistä’ alaotsikoltaan ’romaani rikoksesta’ on jo vuodelta 1964. Kiitos kirjastolaitoksemme, sen voi vielä löytää luettavaksi.

Tämä jännäri oli tyyliltään todellakin aivan toisenlainen kuin kolmikkoni muut. Henkilöitä on oikeastaan vain yksi; pari kolme sivuhenkilöä vilahtaa.  Kaikki tapahtuu hyvinkin arkijärjen käsitettävissä, tarkasti ja rikoksentekijän itsensä kuvamana. Tarina tuo mieleen hitaat ’ranskalaiset elokuvat’, jossa yksi mies ajattelee ääneen. Suunnittelee, perustelee, punnitsee asioita myös moraaliselta ja eettiseltä kannalta, ja kuitenkin päätyy tekemään sen minkä aikoo.

Koska kirjan rakenne oli tuo mainittu, ei lopputulos sinänsä jännittänyt kauheasti. Mehiläisten osuus jutussa oli kyllä yllättävä. Oliko se nyt fiksu idea?

Hauskinta kirjassa oli sen välittämä ajankuva. Mies oli hyvin suomalainen ja tapahtumapaikka Tampereella oli kuvailtu valokuvamaisen tarkasti. ’Tuotesijoittelu’ ei varmaan 1960-luvulla ollut vielä käytetty termi, mutta tässä kehutaan, kuvaillaan ja ihaillaan Saab -autoa niin pohjattomasti, että toivottavasti kirjailija sai siitä hyvästä edes alennusta, jos ei koko autoa.

Kirjan kieli on kaunista ja huoliteltua. Vähän vanhahtava olo siitä tulee, mutta samalla se on tyylikästä. Näin ei kirjoiteta enää. 

’Jotta maailmassa vielä olisi oikeutta, minun täytyi välttämättä toivoa, että olisin joutunut kiinni. Luultavasti tästä johtui, että tunsin olevani pettynyt.’

***