sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Napolin naiset

Italialainen kirjallisuus ei ole tullut blogissani vielä käsitellyksi, paitsi tietenkin nuo iki-ihanat ’pastadekkarit’, joissa murhien ratkomisen lomassa aina syödään, kokataan ja ennen kaikkea puhutaan ruuasta. Olikin siis jo korkea aika syventyä muunlaisiin italialaisiin romaaneihin, nimittäin Elena Ferranten Napoli- kirjoihin, joista on kehkeytynyt maailmanlaajuinen menestys.

Sarjan neljä kirjaa julkaistiin italiaksi 2011, 2012, 2013 ja 2014. Suomeksi niistä on saatu käännetyiksi vasta kaksi ensimmäistä; Loistava ystäväni 2016 ja Uuden nimen tarina 2017. Vapaasti kääntäen kolmas olisi suomeksi nimeltään Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ja neljäs Kadonneen lapsen tarina. 

Kirjailija Elena Ferrante on salanimellä kirjoittava, ilmeisesti todellisuudessakin nainen, jo iäkäs, yli 70-vuotias ja kotoisin Napolista. Ferrante on julkaissut ensimmäiset kirjansa jo 1990-luvun alussa. Napoli-sarjan valtaisan menestyksen myötä Ferranten oikean henkilöllisyyden selvittämisestä on tullut vallan vimmaista ja sitä on yritetty jo arveluttavin keinoinkin; hakkeroimalla kustantajan maksuliikennettä sen selvittämiseksi, kenen tilille kirjailijan palkkioita maksetaan. Väitetään siis, että Ferrante olisi yhtä kuin kustannustoimittaja Anita Raja, mutta tieto on virallisesti kiistetty.

Kun joku kirja tai kirjasarja nousee myyntimenestykseksi, suosio ruokkii itseään ja markkinointipuheet kuulostavat toinen toistensa kopioilta. Ferranten kirjojen liepeissäkin siteerataan yhtä sun toista suurta kansainvälistä lehteä ja kriitikkoa, joka sanoo kirjasarjan olevan ’ainutlaatuinen’ ja ’ihmeellinen’ ja ’koskaan ei ole kirjoitettu mitään tämän kaltaista’.

Niin no..minusta kirjat olivat kiehtovia, kiinnostavia ja liikuttaviakin juuri siksi, että ne olivat vanhanaikaisia! Juuri tällaisia kirjoja on kirjoitettu aiemminkin. Niissä ei kikkailla tehosteilla, ei sisäisillä monologeilla eikä sekoitetuilla aikajaksoilla, vaan tarinaa kertoo ’kaikkitietävä kertoja’ lähestulkoon siinä järjestyksessä kuin asiat tapahtuivat. Dialogiakaan ei käytetä kuin aivan nimeksi. Tarinan perusjuonena on kahden ystävyksen suhde; kuinka se kehittyy, kuinka he hiljalleen kasvavat erilleen, kuinka he riitelevät, kuinka toinen tahtoo määräillä toista, kuinka toinen lähtee pois, opiskelemaan ja laveammille maisemille ja toinen taas jää kotikulmille. Onko heillä enää mitään yhteistä? Kuka petti ketä ja miten? Mikä heitä sitoo yhteen?

Eikö tämä nyt ole melkein maailman toiseksi yleisin kirjan aihe? Kyllä, mutta poikkeuksellisempaa on, että tämä kahden ystävyksen tarina kerrotaan naisista! Napolin rupisimpien, kurjien köyhien kortteleiden naisista! En väitä, että naisten elämä ja ystävyys olisi vaikeampaa tai kiinnostavampaa kuin miesten vastaavat tarinat, joita maailman kirjallisuus on täynnä, mutta erilaista se on. Näkökulma on toisenlainen.

Kirjojen tarinoista suunnitellaan Italiassa kuulemma jo televisiosarjaa. Hyvä idea.


Kulta-aika lapsuuden



’Loistava ystäväni’ (2016) alkaa suunnilleen 1950-luvun alusta, jolloin saman ikäiset köyhät tytöt Elena ja Lila tutustuvat koulussa ja pihalla. Elena on se ujompi,  joka kuitenkin lopulta lähtee opiskelemaan ja pois Napolista, joten hän on kirjojen kertoja ja kenties Elena Ferranten samaistumisen kohde. Lila on hurjempi, vaarallisempi ja selittämättömämpi, mutta hän ei poistu koskaan Napolista Ischiaa kauemmaksi.

Tyttöjen kasvuympäristössä perheet ovat suuria, köyhiä, äänekkäitä ja väkivaltaisia. On aivan tavallista, että naapurustossa miehet hakkaavat vaimojaan, äidit lyövät lapsiaan, lapset lyövät toisiaan ja aina joskus joku naapuruston aikuisten riita päättyy hakkaamisen sijasta tappoon. Palkkamurhia tapahtuu sitten erityistapauksissa. Kun Lila ’käyttäytyy epäkunnioittavasti’ suutari-isäänsä kohtaan, tämä heittää ruipelon tyttärensä ikkunasta ulos, kiviselle pihalle. Käsi vain murtui, pääsi siis vähällä.

Koulu ja siellä muutama kannustava opettaja muuttaa Elenan ja Lilan elämän tavoitteet kotipihaa pidemmälle. Molemmat tytöt ovat lahjakkaita ja opettaja käy kummankin kotona neuvomassa vanhempia antamaan tyttöjen jatkaa ’keskikouluun’. Elena saa jatkaa, Lila lopulta ei.

Välillä Lila tuntuu olevan kaksikosta se lahjakkaampi, joka osaa asiat koulua käymättäkin, kun taas Elena taistelee opintojensa kanssa. Koti ei häntä pysty auttamaan eikä kannustamaan ja pelkkä läksyjen teko koko katraan yhteisen makuuhuoneen nurkassa tuottaa vaikeuksia. Elena jää vuosikausiksi epävarmaksi; hän pelkää ettei todella osaa ja todella ymmärrä, vaan pinnistelee tai teeskentelee ja toistaa ulkomuistista ’oikeita’ kommentteja ja mielipiteitä.

Lila taas päättää pelata korttinsa niin hyvin kuin ikinä pystyy ja menee 16-vuotiaana naimisiin. Korttelin kauppiaan pojalla on rahaa.


Kynsin ja hampain



Sodanjälkeinen kurjuus alkaa helpottaa ja 1960-luvun alkuvuosina Napoliinkin rakennetaan uusia kerrostaloja. Onnekas voi hankkia auton tai peräti television. Suutarin lapsista voi tulla vaikka menestyneitä yrittäjiä kenkäbisnekseen, kunhan rahoittaja löytyy. ’Uuden nimen tarina’ (2017) kuvaa Lilan vaiheita ’rouva Carraccina’, joka koettaa myydä itsensä mahdollisimman kalliisti. Pitää saada rahoitusta ja töitä myös velipojille ja isälle sen lisäksi, että itse kulkee hienona kuin rouva Kennedy. 

Helpolla se ei tule. Hääyönä hakattu ja raiskattu Lila tekee kaikkensa, ettei joutuisi tyypilliseksi kotiin suljetuksi synnytyskoneeksi. Lapsettomuus on näissä kortteleissa suuri häpeä eikä todellakaan mikään yksityisasia. Raskaaksi on tultava. Lilan ainoa mahdollinen kosto on huutaa hirveälle aviomiehelleen ’lapsi ei ole sinun, se ei todellakaan ole sinun’.

Lila on siis jo rouva ja hänen on pysyttävä kotona. Elena ja korttelin kaikki muut nuoret pyörivät vielä teini-iän huvituksissa ja kaikki seurustelevat ja kihlautuvat ristiin rastiin keskenään. Jossain vaiheessa tyttöjen yletön oikuttelu ja poikien naurettava uhittelu alkoi tuntua jo liian ärsyttävältä. Piti oikein muistuttaa itselleen, että niin, nämä ovat siis oikeasti 17- 18-vuotiaita, eivät sen kypsempiä, vaikka heidän lapsuutensa näillä kujilla loppuu niin varhain.

Elena jatkaa opintojaan ja alkaa kokea kirjoittamisen olevan ominta aluettaan. Hän alkaa tuntea itsensä ulkopuoliseksi vanhoilla kulmillaan ja onnistuu pääsemään stipendiaattina yliopistoon Pisaan. Lilakin osaa kirjoittaa, mutta ei ehdi paneutua siihen, sillä hänellä on yllin kyllin tekemistä miehensä, rakastajansa, lapsensa, lapsuuden perheensä ja lukuisien naapuruston ihmisten asioiden junailussa. Hän on eräänlainen naispuolinen pikku-mafioso, tai Napolista puhuttaessa ehkä ’camorristi’. Hetken hän luuleekin pitävänsä lankoja käsissään, mutta pelureita on monia eikä hän sittenkään pärjää heille kaikille.


Muuttuuko mikään todella



Suomenkielisiä käännöksiä odotellessa luin sarjan viimeisen osan ’The story of the lost child’ englanniksi.
Aika kuluu ja naisten maailmat eriytyvät; Lila pyörittää bisneksiään kotikulmilla Napolissa, Elena puolestaan asuu pohjoisessa Torinossa ja Firenzessä. Hän avioituu yläluokkaisempaan, akateemiseen perheeseen, ja saa lapsia, jotka appivanhemmat haluavat kasvattaa visusti ’oman sukunsa’ traditioiden mukaan.

Kummankin naisen elämään tulee monenlaisia vastoinkäymisiä, aviokriisejä, pettäviä puolisoita, lisää lapsia ja kelvottomia rakastajia, jotka luikertelevat aina irti kaikista sitoumuksistaan ja jättävät naiset selviytymään syyllisyytensä ja ahdistuksensa kanssa. Lopulta naiset kuitenkin palaavat taas yhteen, Elena muuttaa lapsineen Napoliin ja ’Lila-tädistä’ tulee osa hänen ja lasten jokapäiväistä elämää.

Ferrante kuljettaa tarinoissa mukana Italian yhteiskunnallista levottomuutta; fascistien ja kommunistien taistelua, yliopistojen kuohuntaa, 1960- ja 1970-lukujen vasemmistoterrorismia ja rikollisuutta.  Se pysyy kuitenkin koko ajan vain taustakudoksena; pääosassa ovat Elena ja Lila. Nyt kun tarkemmin ajattelen, huomaan, että yksi iso instituutio loistaa poissaolollaan; kirkko. Paavi ja papit eivät näyttele minkäänlaista osaa näissä tarinoissa.

Kirjoissa tulee selvästi esille, paitsi tietysti pääaihe, eli ystävyys, myös italialaisten tyypillinen raastava ’läheisriippuvuus’. Ystävät, mutta myös naapurit ja etenkin sukulaiset ovat koko ajan läsnä ja puuttuvat kaikkeen ihmisen elämässä. Hyvässä ja pahassa. Jos minun äitini olisi kohdellut minua niin kuin Elenan äiti, en taatusti olisi ollut häneen enää missään yhteydessä; hautajaisiin ehkä olisin adressin lähettänyt. Jos minun ystäväni olisivat jääneet kiinni sellaisista epärehellisyyksistä kuin tässä kirjassa, en varmaankaan tapaisi heitä enää koskaan. Mutta ei, nämä jatkavat riitaisaa ja ahdistavaa yhteiseloaan.  

Kukaan tarinoiden monista henkilöistä ei ollut ’täydellinen’ vaan kaikissa oli myös ärsyttäviä ja vastenmielisiä piirteitä. Inhimillistä. Silti huomasin sympatisoivani eniten Elenaa, etenkin lopussa kun hän 58-vuotiaana isoäitinä katseli elämäänsä ja tyttäriään ja totesi, että ’minä selvisin, sittenkin’.
Kaikki ei kirjoissa kuitenkaan selviä koskaan. Maagiselle realismille, tai mitä arkipäivän mysteerejä ne lienevätkään, jää oma tärkeä osansa. Se vain lisää kirjojen kiehtovuutta entisestään.

***


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Uudelleenlöydetyt


Kirjakaupoissa on vielä hetken kesä-ale; tuulikaappien koreissa on taas röykkiöittäin viime syksyn uutuuksia, joita ei enää nosteta mainostelineisiin. Ne joutavat pois, uusien tulevien ’syksyn uutuuksien’ tieltä.

Pitäisikö kirjaa ajatella ’kulutushyödykkeenä’? Siltä ainakin tuntuu, kun katsoo esimerkiksi kustantamojen työpaikkailmoituksia, joissa kokemus mistä tahansa tavaran myymisestä on plussaa. Jotkut kirjat tuntuvatkin kyllä turhakkeilta, jotka hotkaisee nopeasti, selaa läpi ja sitten pohtii, minne sen työntäisi pois pölyä keräämästä...ehkä oven stoppariksi tai keikkuvan pöydänjalan alle?

Vai onko kirja sittenkin jotain arvokasta henkistä pääomaa? Inhimillisten suurten ponnistelujen tulos? Jotkut ovat, jotkut eivät. Joidenkin arvo nähdään yleisesti ja ne jättävät suuren jäljen yhteiskuntaan. Jotkut unohdetaan tyystin.

Jotkut sentään löydetään uudelleen ja nostetaan julkisuuden parrasvaloihin neljännesvuosisata tekijänsä kuoleman jälkeen, kuten nyt on käynyt amerikkalaisen John Williamsin kirjoille. Ensin ne nostettiin esille amerikkalaisilla markkinoilla ja sieltä ne ovat levinneet kriitikoiden kehumina ja markkinoijien levittäminä muualle; nyt nämä kolme kirjaa on käännetty peräperää myös suomeksi.

Silmiini osui kirjastossa kirjan kansi: harmaa, sitkeänlaiha miehen pää, sivuprofiili ja mainosteksti ’Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut’. Aika hyvä täky, ainakin se nauratti minua! Tulin uteliaaksi; siis kuka tämä John Williams onkaan? Kirjastotietokanta antoi nimelle sadoittain osumia. Tarkemmin tutkittuna ne olivatkin lähes kaikki musiikkia..kuuluisa elokuvamusiikin säveltäjä John Williams on kuitenkin eri mies kuin tämä ’Stoner’in’ kirjoittaja.

Tämä John Williams oli kirjallisuuden professorina Missourissa. Syntyi 1922, kuoli 1994. Julkaisi kaikkiaan neljä kirjaa, joista ensimmäistä ei halunnut muistella. Muut kolme: Stoner, Butcher’s crossing ja Augustus saivat jonkinlaista huomiota ilmestyessään 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa, mutta sitten ne unohtuivat. 

Stonerin uusi tuleminen alkoi 2006; uusintapainos ja kriitikkojen kehut nostivat sen ’Suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi’ ja Williamsin muutkin kirjat kaivettiin näkyville.


Surun keskellä onnen murusia



Stoner’ (suomeksi 2015) - kirjasta on helppo pitää, ainakin suomalaisen.  Enpä tiedä, onko se nyt niin valtavan ’Suuri’ romaani, mutta kauniisti kirjoitettu ja läpikotaisin surullinen elämäntarina se on. Ei mikään kurjuuteen sortumisen surkeus kuitenkaan. Mies, joka ei tahtonut kenellekään mitään pahaa, sai lopulta, toisten vastustuksesta ja pahantahtoisuudesta selvittyään, valtavien ponnistelujen jälkeen sen mitä tavoitteli. Vain todetakseen, ettei se ollut sen väärtti.

Tarina on jälleen kertaalleen kirjoitettu ’amerikkalainen unelma’ ja ’mies tekee sen mitä miehen on tehtävä’, mutta tässä versiossa kaikki tapahtuu pienesti ja hiljaisesti. Ei räiskettä, ei meteliä, ei mahtavia kaksintaisteluja, ei loistavia bisnesideoita eikä menestyksekkäitä kauppoja. Kaikki tapahtuu pienen provinssiyliopiston kirjallisuuden oppiaineen ympyröissä; luentoja, virantäyttöä, seminaariesitelmiä, illallisia.

Päähenkilö Stonerille ei tapahdu ulkoisesti näyttäviä tragedioita, vaan elämä on pikemminkin tasaisen tuskaista. Lukijan kurkkua kuristaa, kun Williams kuvaa taidokkaan eleettömästi, kuinka Stoner vieraantuu yksinkertaisista maanviljelijävanhemmistaan, jotka luulivat hänen opiskelevan agronomiksi, tai kuinka hän tajuaa avioliittonsa olevan suuri ja peruuttamaton epäonnistuminen jo kolmantena päivänä häiden jälkeen. Suhde ainoaan lapseenkin jää kovasta yrittämisestä huolimatta vaisuksi ja etäiseksi.

Kirjallisuuden, oppimisen, analysoinnin ja oivaltamisen tarjoamat ilon hetket kantavat Stoneria yli loputtoman ahdistavan kotielämän ja työpaikan juonittelujen. Onneakin hän saa sentään elämässään maistaa muutaman kuukauden, mutta luopuu siitä taistelutta, koska se ’olisi sopimatonta’. Elämänsä lopussa hän haparoi käsiinsä oman kirjansa, joka on unohdettu, ja kysymys siitä, oliko sillä edes joskus ollut arvoa, tuntuu hänestä sangen joutavalta.

No niin Williams siellä jossain pilvenreunalla, mitäs itse tuumaat? Oliko kirjoittaminen joutavaa vai ei? Yhtä joutavaa kuin elämä muutenkin? Vai sittenkin ainoa asia, joka jää?


Tappamisen turhuus



Helposti saattaisi kuvitella, että Stoneriin on tarttunut aineksia Williamsin omasta akateemisesta elämästä, vaikka hän pontevasti kiistääkin tarinan kaikki yhteydet Missourin yliopistoon ja sen kirjallisuuden oppiaineeseen. Stonerin menestyksen vanavedessä julkaistiin uudelleen myös Williamsin aiempi kirja, ’Butcher’s crossing’ (suomeksi 2016), joka tapahtuu tyystin toisenlaisessa ympäristössä, nimittäin 1800-luvun lopulla Coloradon vuoristossa.

Tämä villin lännen biisonien lahtaustarina on täynnä hikeä, verta, sisälmyksiä, likaa, uupumusta ja kaikenlaista löyhkää, joka on peräisin sekä ihmisistä että eläimistä. Metsästysporukka jää talvikaudeksi jumiin lumen saartamaan laaksoon, jonne se on ensin saanut teurastettua ja nyljettyä monen tuhannen biisonin lauman. Lihat saavat mädäntyä paikoilleen, vain nahkoja tavoitellaan. Tämä hirvittävä lahtaus ja haaskaus on tuon ajan amerikkalainen käsitys ’luontosuhteesta’ ja ’maan haltuunotosta’.

Tarinassa on taas mies, jonka ’on tehtävä mitä miehen on tehtävä’, tai ainakin yritettävä sitä. Päähenkilö on nyt nuori mies, joka tulee idästä länteen ’kokemaan’ jotakin, ehkä yhteyttä luontoon, tai ainakin ’etsimään itseään’. Hän jää kuitenkin jotenkin sivulliseksi tässä omassa tarinassaan, sillä paljon verevämmin Williams kuvaa vuotakauppiaat, metsästäjät, nylkijät, huorat ja juopot muulikuskit, joiden seuraan nuori mies vuodeksi jää.

Minulle kirjan metsästyskuvauksista tulee mieleen 1990-luvun menestyselokuva ’Tanssii susien kanssa’, jossa intiaanit surevat mätänemään jätettyä biisonin lihaa. Heille se olisi merkinnyt koko talven muonaa, valkoisille metsästäjille vain nahka oli rahanarvoinen. Sekin vain niin kauan, kuin markkinoilla on sille kysyntää. Kun biisonin nahka todetaan liian haisevaksi ja uusi muoti vaatiikin muita turkiksia, voi äkkiä arvottomiksi käyneet vuotakasat vaikka polttaa.

Kiihko kohdistuu aina johonkin, jota ajaa takaa ja tavoitella. Kun sen ehkä joskus saavuttaa, se menettää arvonsa. Ahneus ei sammu koskaan.


Kuinka keisariksi tullaan



Williamsin viimeiseksi jäänyt kirja ’Augustus’ ilmestyi alkujaan vuonna 1972 (nyt suomeksi 2017) ja siinä hän vaihtaa jälleen täydellisesti tapahtumien aikaa ja paikkaa. Nyt ollaan antiikin Roomassa ajanlaskumme alkuvuosina ja tämän kirjan elämäänsä opetteleva nuori mies on Gaius Octavius, joka myöhemmin tunnettiin keisarina nimellä Augustus.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassaan Williams käytti suoraa kerrontaa, mutta Augustus etenee pätkittäin ja limittäin, sillä tarinaa kertovat monet eri henkilöt. Jotkut kertovat asioista monta vuotta myöhemmin, ehkä kirjeessä jollekulle kolmannelle henkilölle tai sitten päiväkirjamerkinnöissään. Joskus taas Augustus kirjoittaa suoria ohjeita tai määräyksiä asioista, jotka tapahtuvat juuri nyt.

Kaikki alkaa Julius Caesarin salamurhasta. Murhan tilasi monen henkilön salaliitto ja vallantavoittelijat riitautuvat pian myös keskenään. Sisällissota uhkaa tuhota Rooman. Nuori Octavius, Caesarin ottopoika, on vasta parikymppinen ja häntä pidetään kokemattomana pikkutekijänä. Mutta pian hän oppii..

Vehkeilyt, taistelut, liittoutumiset, murhat ja petokset seuraavat toistaan loppumattoman tuntuisesti. Avioliittoja solmitaan ja puretaan poliittisista syistä. Niinpä niin, kyllähän historiasta muistetaan, että Augustuksesta tuli lopulta hyvinkin pitkään hallinnut keisari. 

Välillä jo tuskastuin kommentoivien henkilöiden paljouteen; kuka tämä Lucius nyt taas olikaan ja miksi hän kirjoittaa juuri tälle Agrippalle? Onneksi aina silloin tällöin joku lakoninen lausahdus nosti hymyn huulille ja sai jaksamaan lukemista eteenpäin, kuten ’Mies voi elää vuoden täytenä typeryksenä ja sitten viisastua yhdessä päivässä’.

Lähes kaikki ihanteensa menettäneenä, jatkuvasti perheenjäsentensä ja ystäviensä lojaaliutta epäilevänä ja usein vakavasti sairaana Augustus kuitenkin sinnitteli yli 70 vuoden ikään ja onnistui vahvistamaan keisarin ja Rooman valtaa. Kaipa se sitten kannatti. Rooma jää. Sitäkö Williams tahtoi kirjallaan sanoa?


***



sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Kotimaista kesänlämmikettä


Hyytävän kylmän kevään jälkeen saimme näköjään kalsean kesän – voi meitä, Suomi 100 - juhlijoita! Maan hallitus törmäilee sinne tänne eikä mistään tunnu tulevan mitään valmista; ehkä hyvä niin. Eipähän tule tehtyä suuria järjettömyyksiäkään.

Kyllä kesästä voi nauttia näinkin; päättää unohtaa hallituksen toilailut, pukeutuu pitkähihaisiin, kääntää selän tuuleen ja naaman aurinkoon. Vaellus kirjaston dekkarihyllyjen P-kirjaimen kohdalle tuotti mukavan pinkan heinäkuun ajankulua. Suomen juhlavuoden kunniaksi päätin nyt rajoittua kotimaiseen tarjontaan, ihan huvin vuoksi.

Olen saanut useilta tuttaviltani suosituksia monista nyt niin muodikkaista Nordic Noir -dekkareista. Kuuliaisesti olen maistellut norjalaista, ruotsalaista, tanskalaista…yhden kutakin, ja siihen se on jäänyt. En vain syty niistä, vaikkei niissä sinänsä mitään ’vikaa’ ole.  Poliisit tai yksityisetsivät niissä ovat useimmiten henkisesti rikkinäisiä, ahdistuneita juoppoja, - no ymmärtäähän sen, kun ratkaistavat tapaukset toinen toistaan järjettömämpiä, jonkun ’salaisen lahkon’ tai mielenvikaisen rituaalimurhaajan tuotoksia. Niistä jää vain tympeä olo, minua ne eivät viihdytä. Ehkä ne eivät ole tarpeeksi ’etäännytettyjä’, sillä etsin dekkareista tosiaankin viihdettä, en tietoa sosiaalityön todellisuuden kurjuudesta.

Jotta dekkarit viihdyttäisivät minua, niiden perustaltaan varsin yksinkertainen juonikuvio täytyy nimittäin sijoittaa johonkin sellaiseen aikaan tai paikkaan, josta irtoaa jotain uutta ja kiehtovaa ’sivukerrontaa’. Kuten olen tässä blogissani joskus aiemmin kertonut, tällaisia tapahtumapaikkoja ovat olleet esimerkiksi navajo-intiaanien reservaatti, keskiaikainen englantilainen luostari tai 1800-luvun Istanbul.

Kuinka siis onnistuu etäännyttäminen tai ’paikallispiirteiden’ mukanaan tuoma viihdyttävyys kun käsillä on kotimaisia dekkareita? Ei ehkä kovin helposti. Markkinoilla on kyllä helsinkiläisten lisäksi niin tamperelaisdekkarien, turkulaisdekkarien, hämeenlinnalaisdekkarien, oululaisdekkarien kuin lappeenrantalaisdekkarienkin lajityypit, porilaisiakaan unohtamatta, mutta eipä niistä kovin suurta tai omaperäistä paikallista vaihtelua irtoa. Kapakoiden erilaisia nimiä, lähinnä.
Jos haluaa minua miellyttää, kannattaa kokeilla etäännytystä ajassa.


Kenenkäs poikia?


En suinkaan sattumalta tutkiskellut kirjaston dekkarihyllyjä P-kirjaimen kohdalta, vaan etsin nimenomaan Mikko Porvalin suomalaiseen menneen ajan Viipuriin sijoittuvan dekkarisarjan toista osaa. ’Veri ei vaikene’ on vuodelta 2016 ja se jatkaa viipurilaispoliisien Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin tarinaa.

Nyt ollaan 1930-luvun lapualaisterrorin vuosissa ja poliisien oletetaan ’ymmärtävän’ tämän suunnan liikehdintää huomattavasti paremmin kuin joidenkin muiden yhteiskunnallisten ryhmittymien. Liikkeelle lähdetään historiallisesti todella tapahtuneesta murhasta, jonka uhrina oli suutari Mättö.

Rikoskomisario ja historiantutkija Porvali sekoittaa tässäkin kirjassa varsin viihdyttävästi totta ja tarua, vaikka jossain vaiheessa kaikkein virantoimituksessa kuolleiden poliisien nimien luettelointi alkoi tuntua juonen kannalta puuduttavalta. Kiltti Kähönen ja räiskyvä, arvoituksellinen Eckert ovat hyvä pari ja heille alkaa jo muodostua uskottavaa omaa luonnetta, joka antaa syvyyttä kerrontaan. Tai no, ehkä Eckert on hieman liian ’teräsmies’ ollakseen ihan oikeasti kaikilta osin uskottava. Mutta onhan hän kiehtova tyyppi! Ja kuka pietarilainen tsaarinupseeri hänen oikea isänsä sitten lopulta onkaan..siitä on minulla vissi epäilys. Kähönen ja Eckert jakavat sitä paitsi muutakin kuin vain työtoveruuden.

Porvali tuo tarinoihinsa aina myös poliisityön historiaa. Sarjan aiemmassa kirjassa uusi asia oli sormenjälkien käyttö näyttönä, tällä kertaa uutta tietoa saadaan veritahroista. Kaukana ollaan tietenkin vielä nykyisistä dna-analyyseista, joten isyys kysymyksiäkin on pohdittava vain hymykuoppia ja otsakiehkuroita vertailemalla.


Räiskettä ja päivänpolitiikkaa


Edellistä kirjaa etsiessäni huomasin hyllyssä pitkän rivin dekkareita kirjailijalta, josta en tiennyt kerrassaan mitään. Siispä päätin, että toinen kotimainen dekkaristini olkoon tällä kertaa Ari Paulow. Mies vaikuttaa kuulemma Kajaanin-Oulun suunnalla ja on julkaissut jo kymmenkunta dekkaria.

Etäännytystä ja epookkia ei tässä kirjassa paljon ole, sillä ’Väärä nainen’ on vuodelta 2013 ja siinä seikkailevat muun muassa edellisen vuoden 2012 Suomen presidentinvaalien ehdokkaat. Sankareina ovat poliisit ja etenkin oululainen yksityisetsivä-ravintoloitsija Jesse Hackman. Konnia en tässä tietenkään paljasta.

Toiminta alkaa vauhdikkaasti kansanvälisen mallin mukaisella kaappauksella Oulun Stockmannin parkkihallissa. Paikka toistetaan useampaan kertaan ja muistetaan mainita, että se on pohjoisten leveysasteiden suurin ja laadukkain tavaratalo. No, sitä ei ole enää olemassa. Kuten ei ole myöskään enää Anttiloita missään päin Suomea. Joku paikka kirjassa mainitaan sijaitsevan Anttilaa vastapäätä. Tämän verran ’epookkia’ kirjaan on siis jo ehtinyt tulla tahtomattakin.

Kaappareilla on kommandopipot ja pyssyt ja vaihtoautot ja veneet ja pre-paid puhelimet ja läppärit ja kaikki mahdolliset vermeet, mitä tällaisissa tapauksissa tarvitaan. Koko ajan tapahtuu, monissa eri paikoissa Suomea ja välillä paljon idempänäkin. Vaihdot ovat nopeita kuin elokuvissa ja ne on kirjattu minuutin tarkkuudella; kello 14.15 Oulussa tapahtuu sitä ja kello 14.45 Kemissä tätä ja kello 14.55 merellä sitä ja 15.15 metsässä tätä. Syvällinen psykologinen pohdinta ja hidas jännityksen kiristyminen eivät ole tämän kirjan juttu.

Ruumiitakin tässä leikissä syntyy, mutta ne eivät ole pääasia. Paulow on aiemmin ollut yhtenä Jerry Cottonien suomalaisena kirjoittajana ja niiden vauhdikas meno tulee tästäkin mieleen. Vaikka aluksi näyttää aika pahalta, niin varsin rennosti Jesse Hackman hoitaa sittenkin homman kotiin. Kaiken pitää kuitenkin jäädä enemmän tai vähemmän julkisuudelta piiloon, koska sekä kohteet että motiivit ovat hys-hys salaisia. Poliittinen salaliitto, tiedättehän.


Silkkimekot ja kuhafileet


Kun kerran olin löytänyt jo kaksi kotimaista dekkaristia P-hyllystä, piti tietenkin ottaa vielä kolmas.  Outi Pakkanen on kirjoittanut jo kauan, ja minulla on hatara muistikuva, että olen lukenut häneltä jotakin, joskus kauan sitten, olisiko peräti 1980-luvulla? Nyt oli siis korkea aika uusia tämä tuttavuus; miltä tuntuu tähän aikaan sijoittuva dekkari kirjankustannusmaailmasta aivan Helsingin sydämestä? ’Rakastaja’ on vuodelta 2013.

Tyyli on hyvin erilainen kuin tämän otokseni kahdessa aiemmassa kirjassa. Vanhan kirkon puiston laidalla ollaan, Bulevardin puut havisevat, silkkimekkoja ostetaan kivijalkaputiikista ja kuhafileitä paistetaan Hietalahden hallin gourmet-kokin ohjeiden mukaan. Melkein näen silmissäni ne poskisuudelmat, jotka teennäisten huudahdusten kera vaihdetaan, kun kirjan ’entisten naapurien’ seurue kokoontuu syömään.

Tietenkin tämän kiiltävän pinnan alla muhii kaikenlaista. Jotain tulee varmaankin pian tapahtumaan. Tai ehkä on jo tapahtunut ja se vihdoinkin paljastuu. Vuoron perään jokainen seurueen jäsen alkaa vaikuttaa syylliseltä johonkin. Vihjeitä ropisee, mutta mikä niistä on oikea, mikä vain hämäystä?

Kyllä tässä jotakin lopulta tapahtuu ja moni vaivaava asia selviää, mutta kerronnassa ei tarvita lainkaan aseita, veriroiskeita, murharyhmää tai poliiseja. Ei edes yksityisetsivää. Kaikki on pinnalta siistiä ja sävy-sävyyn, mutta kuitenkin niin tavanomaisen alhaista. Sellaista se vain on niissä paremmissakin piireissä.

***





perjantai 16. kesäkuuta 2017

Muusa ja kiusa


Taiteilijat ovat usein etsineet ja myös löytäneet innoitusta työhönsä rakastumalla. Tunnemyrskyn syövereissä vellovalla energiaa riittää ja luovuus kukkii. Huippuvireessä ei kuitenkaan kukaan pysy kauaa, joten suhteet kuihtuvat, arkipäiväistyvät ja hiipuvat pois. Pian tarvitaankin siis uusi ’muusa’, jonka piirittämisessä ja epätoivoisessa ’en voi elää jos en saa sinua’ huokailussa taiteilija voi taas ottaa vauhtia traagisesta äärilaidasta matkalla kohti uutta euforiaa.

Ihmisiä kiinnostavat nimenomaan toiset ihmiset. Kaikenlaiset elämäkerrat käyvät hyvin kaupaksi; oli kohteena sitten elämäänsä kypsässä 32 vuoden iässä tilittävä muusikko tai koko maanosan vaiheisiin vuosisadan ajan vaikuttanut merkkihenkilö. Jotkut hahmot koetaan niin kiinnostaviksi, että heistä kirjoitetaan elämäkertoja toinen toisensa perään; aina mahtuu markkinoille vielä yksi Mannerheim..tai Eino Leino.

Nyt kuluvan Suomen itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä olemme saaneet taas yhden Eino Leino -kirjan. Toki tästä ’toisesta kansallisrunoilijastamme’, Runebergin jälkeen, sopii aina viiden vuoden välein jotain kirjoittaa, vaikkei mitään kovin uutta hänestä enää irtoakaan. Olen sitä ikäluokkaa, joka eli 1970-luvun lopun suuren Leino-buumin. Oli elokuvaa, runomatineaa, kirjaa ja etenkin ne sävelletyt runot. Venähtänyttä c-kasettia vingutettiin niin paljon, että sain ehdottoman yliannostuksen - en Leinon runoja, vielä - mutta Vesa-Matti Loirin laulua. 

Jotkut taiteen tutkijat ovat tiukasti sitä mieltä, että analyysejä ja arvioita tulee tehdä vain ja ainoastaan taiteilijan töistä; olivat ne sitten kirjoja, tauluja, musiikkia, näytelmiä, rakennuksia tai mitä hyvänsä taideluomuksia. Sen sijaan taiteilijan yksityiselämä: lapsuus, traumat, perhesuhteet, rakkaudet, rahapulat ja taudit eivät ole ’taiteellisesti kiinnostavia’, joten ne kelpaavat heidän mielestään vain ’keltaisen lehdistön’ riepoteltavaksi. Totta. Silti oikein hyvä elämäkerta vaatii mielestäni molempia; kenties suunnilleen 75 % taidetta ja 25 % yksityiselämää olisi sopiva resepti.

Uusinta Eino Leino -kirjaa lukiessa merkittävään osaan nousevat tietenkin myös muusat, joita Leino välttämättä tarvitsi. Erityisen kiinnostaviksi muotoutuu muusista kaksi, L.Onerva ja Aino Kallas, jotka kumpikin olivat itse myös merkittäviä kirjailijoita ja saivat puolestaan Leinosta potkua omalle tuotannolleen.


Hetken mä heilua jaksoin


Kirjallisuudentutkija Panu Rajala on eläkepäivillään luonut jo aivan mittavan uuden uran elämäkerturina, jolta ilmestyy uusi kirja joka vuosi. Tämän vuoden teos on ’Virvatuli – Eino Leinon elämä’ (2017). Kirja on aiempien Rajalan teosten tapaan ammattimaisen sujuvasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu.

Leinon tuotannosta ja merkityksestä Suomen kirjallisuudessa kirjoittaessaan Rajala jättää hieman vähemmälle Helkavirret ja ne puhki luetut, kaikkein tunnetutuimmat runot, ikään kuin olettaen ’valistuneen lukijan’ tietävän ne jo ennestään. Sen sijaan hän käsittelee kiinnostavasti Leinon melko merkittävää sanomalehtimies-uraa; Mikko Vilkastuksen, Teemun ja Kanttori Sepeteuksen kirjoituksia ja myös vähemmän tunnettua, lopulta epäonnista ponnistelua näytelmäkirjailijana. 

Leinohan oli lapsinero; runoja alkoi pulputa 12-vuotiaana ja 16-18-vuotiaana hänet jo tunnettiin ’piireissä’ uutena ’kuuluisana runoilijana’. Niinpä yliopisto-opinnot jäivät häneltä aloittamatta ja kirjoittaminen vei mennessään. Vaikka Leino oli peräti 10-lapsisen sisaruskatraan nuorin, hänen lapsuutensa ja kouluvuotensa olivat päällisin puolin hyvät. Nälkää ei tarvinnut nähdä ja kouluunkin pääsi, vaikka se siihen aikaan merkitsi kauas kotoa muuttamista ja taloudellisia uhrauksia. Vanhemmat ja sisarukset kannustivat ja auttoivat kuitenkin kuopusta parhaansa mukaan. Joku pimeämpi puoli perheessä silti lienee ollut, koska peräti puolella, viidellä kymmenestä lapsesta, oli lopulta vaikeuksia mielenterveytensä kanssa. Osalla oli selkeä neurologinen vaiva, osalla epämääräisempi ’sairasti hermoja’, ’joutui mielenhäiriöön’, ’romahti henkisesti’.

Nuori nero loisti ja hulmusi hetken, mutta jo kolmeakymppiä lähestyessään Leino oli Rajalan mukaan pullea, viinan turvottama, masennuskausien vaivaama keski-ikäinen. Niinhän se usein menee. Runoilijan työtahti oli toki aivan hengästyttävä, mutta täydellinen, nykysanoilla ilmaistuna, ’elämänhallinnan puute’ kulutti miestä vielä moninkertaisesti. Näyttää siltä, ettei hän aikuistunut ollenkaan. Minkähän diagnoosin hän saisi, jos eläisi nyt?

Yhden diagnoosin Rajala vahvistaa: pitkälle edennyt kuppa oli mitä ilmeisimmin Leinon lopullinen kuolinsyy. Virallista ruumiinavausta ei kuitenkaan 47-vuotiaana rauniona kuolleelle runoilijalle tehty ja muukin lääketieteellinen todistusaineisto oli 1900-luvun alkupuolen Suomessa vielä hataraa. Silti tarttuvan ja epävarmasti hoidettavan taudin olemassaolo auttaa suuresti ymmärtämään, miksi Leinon ensimmäinen, toinen ja kolmas avioliitto olivat sellaisia katastrofeja kuin olivat ja miksi suhteet kaikkiin muusiinkin roihusivat kuumimmillaan kirjallisina kaukosuhteina ja tuhoutuivat lähes heti tavattaessa.


Sulautuneet sielut


Onerva Lehtinen, taiteilijanimeltään L. Onerva, oli Eino Leinon pitkäaikaisin muusa, vaikka heidän intohimoinen ’kahden vapaan sielun’ korkealle kurkottava suhteensa syttyi ja sammui varsinaisesti yhdessä vuodessa, 1908. Kumpikin oli tahoillaan naimisissa suhteen alkaessa ja kumpikin avioitui myöhemmin toisaalle, Leino kahdestikin. Onerva säilyi kuitenkin Leinon ’luottoystävänä’ ja aivan arkipäiväisenkin avun antajana loppuun saakka ja teki merkittävän työn kootessaan ja toimittaessaan Leinon elämäkertaa heti tämän kuoleman jälkeen.

L.Onervasta  ’nuoruuselämäkerran’ on kirjoittanut filosofian tohtori Reetta Nieminen (Elämän punainen päivä, L.Onerva 1882-1926) vuonna 1982 ja laajemman, myös Onervan taidehistoriallisiin opintoihin ja myöhäisempään tuotantoon syventyneen elämäkerran ’Naisen tie – L.Onervan kapina’ julkaisi taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen vuonna 2006. Luin molemmat, mutta käsittelen tässä enemmän Kortelaisen kirjaa, jonka yhtenä lähteenä Niemisen teos myös on.

Kortelainen esittelee Onervan 1900-luvun alun rohkeana ’uutena naisena’, jolle itsenäisyys, opiskelu ja ’oma korkea henkinen elämä’ olivat tärkeitä päämääriä. Näiden ’modernien’ tavoitteiden saavuttaminen oli Onervalle aluksi mahdollista, sillä isä Lehtinen rahoitti ja rohkaisi ainokaistaan aina naiselle poikkeuksellisiin yliopisto-opintoihin saakka. Perheen tragedia oli mielisairaalaan suljettu äiti. 

Opiskella nainen siis jo sai, mutta mitkään yliopisto- tai virkaurat eivät olleet naiselle mahdollisia. Niinpä ainoat ansaintakeinot olivat opettaminen alemmissa oppilaitoksissa, erilaiset kielenkäännöstyöt ja oma kirjailijanura. Näihin kaikkiin Onervakin turvautui, kun isä ensin menetti varansa ja sitten pian kuoli. Melkoisin taloudellisin ja henkisin ponnisteluin Onerva sai lopulta opintonsa päätökseen, aina taidehistorian väitöskirjaan asti.

Tietenkin oli olemassa myös se tavanomaisin elämän vaihtoehto: avioliitto. Onerva halusi olla seksuaalisuudessaankin avoin; hän huomasi viehättävänsä sekä naisia että miehiä ja aiheutti moraalista närkästystä kuvaamalla romaaneissaan naisia, jolla oli samanlaisia kokemuksia. Onerva meni kuitenkin yllättävään ja nopeasti päättyneeseen avioliittoon metsänhoitaja Strengin kanssa. Eino Leinossa Onerva sitten koki löytäneensä henkisesti ’vertaisensa’ mutta suhde oli ristiriitainen, pettymyksiä tuottanut ja raastava alusta lähtien ja niinpä Onerva vaihtoi Leinon nuorempaan, komeampaan ja aluksi myös tasapainoisempaan säveltäjä Leevi Madetojaan. Myöhemmin he valitettavasti alkoholisoituivat yhdessä ja joutuivat lopulta eristetyiksi toisistaan: Madetoja alkoholistiparantolaan, Onerva tahdonvastaisesti mielisairaalaan.

Onerva kirjoitti tunnistettavan Leinon hahmon toisella nimellä useisiin romaaneihinsa, samoin kolmiodraaman Leino-Onerva-Madetoja. Lapsen hankinta mietitytti Onervaa kovasti; toisaalta hän halusi äitiyttä, toisaalta pelkäsi oman äitinsä mielisairautta ja omaa jaksamistaan. Eräässä kirjeessä Onerva nimittää Eino Leinoa ’jättipalleroisekseen, josta on hänelle ollut enemmän työtä ja vaivaa kuin useammasta lapsesta’.


Kahden maan Musta rouva


Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Silja Vuorikuru on tehnyt väitöskirjansa Aino Kallaksesta ja nyt myös kirjoittanut hänestä tuoreen elämäkertateoksen ’Aino Kallas – maailman sydämessä’ (2017). 

Suomalaiseen (saksalaislähtöiseen) Krohnin kulttuurisukuun syntynyt tumma kaunotar Aino halusi palavasti kirjailijaksi jo varhaisessa nuoruudessaan ja piti sinnikkäästi kiinni kirjoittamisestaan, vaikka sen esteiksi muodostuivat välillä keuhkotuberkuloosi, vaikeudet perhe-elämässä aviomiehen ja neljän lapsen kanssa ja useat muutot. Aino Kallas asui kaikkiaan viidessä eri maassa ja kirjoitti suomeksi ja viroksi. Hän aloitti runoilijana ja siirtyi sitten psykologisviritteisiin novelleihin ja romaaneihin. Myöhemmin hän ammensi töihinsä paljon innoitusta virolaisista kansantarinoista ja lähestyi nykyäänkin jälleen muodikasta kauhuromantiikkaa.

Aino Krohn julkaisi ensimmäisen teoksensa, runokirjan, taiteilijanimellä Aino Suonio, vain 19-vuotiaana. Parin vuoden kuluttua hän avioitui virolaisen, itseään kymmenisen vuotta vanhemman kansanrunoudentutkijan, Oskar Kallaksen kanssa. Kihloihin mentiin neljän päivän tuttavuuden jälkeen eikä avioparilla ollut alussa edes yhteistä kieltä. Lapsia alkoi syntyä tiuhaan tahtiin ja työ vei aviomiehen ajan. Masentunut Aino koki ettei hänen ominaislaatuaan ymmärretty, vaikka hän välillä saattoikin vetäytyä hotelliin kirjoittamaan palvelusväen huolehtiessa perheestä.

Lapset kasvoivat ja avioliitto rakoili. Aviomies uhkasi viedä lapset mikäli Aino hakisi eroa. Ensimmäisen maailmansodan sekavina vuosina Aino vietti paljon aikaa Suomessa ilman perhettään ja uudisti tuttavuutensa aiemmin ohimennen tapaamansa ja suuresti ihailemansa Eino Leinon kanssa. Pian heidän romanssinsa leimusi runsaana kirjeenvaihtona, ravintolatapaamisina ja kävelyretkinä. ’Musta rouva’ inspiroi Leinoa kirjoittamaan runokokoelman ’Juhana herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja’ ja Aino Kallas tunsi löytäneensä sielunkumppanin, jota oli aina etsinyt. Kun raivostunut aviomies ja Krohnin suku vaativat Leinoa avioitumaan kunniallisesti Ainon kanssa, Leino vetäytyi. Hän alkoi piikitellä Ainon porvarillisuutta ja tulla tapaamisiin umpihumalassa. Suhde kuihtui, Leino rappeutui kiihtyvällä tahdilla ja Aino muutti lopulta miehensä mukana Lontooseen, jonne Oskar Kallas nimitettiin vastaitsenäistyneen Viron suurlähettilääksi.

Diplomaattikautta kesti lopulta peräti kaksitoista vuotta ja sinä aikanakin Aino jatkoi kirjoittamista ja sai myös omia kirjojaan käännetyksi englanniksi. Toisen maailmansodan raskaina vuosina Kallaksen perhe joutui kokemaan kovia; Aino ja osa perheestä pääsi pakenemaan Ruotsiin miehitetystä Virosta, osa menehtyi sinne. 

Lopulta ankeiden ja niukkojen maanpakolaisvuosien jälkeen yli 70-vuotias leskirouva Aino Kallas sai vuonna 1953 takaisin Suomen kansalaisuuden, pääsi muuttamaan Helsinkiin ja hänelle myönnettiin Jenny ja Antti Wihurin Säätiön elämäntyöpalkinto, jonka turvin hän saattoi elää yksinäiset viimeiset vuotensa. Hänellä on oma tunnustettu asemansa sekä Suomen että Viron kirjallisuushistoriassa.


***




tiistai 16. toukokuuta 2017

Ranskalaisia maistiaisia

Marseljeesi raikaa ja trikolori liehuu tänä keväänä Suomenkin mediassa useammin kuin vuosiin. Eurooppa jännittää, minkä suunnan ranskalaiset valitsevat.

Vastavalittu presidentti on sanonut kannattavansa ja puolustavansa valistuksen arvoja, ja sehän minua, vanhaa 1700-luvun ystävää tietysti kovin ilahduttaa. Minkälainen sitten oikeastaan lienee tämä Macron, jonkinlaiseksi ’nuoreksi Napoleoniksi’ tituleerattu ja ’ryvettyneen poliitikkokaartin’ ulkopuolelta valtaan noussut? Pelastaako hän Euroopan? Toiveet hänen suhteensa ovat suuret; toivottavasti eivät liian suuret. Mahtaneeko hän ajatella, kuten juuri poisnukkunut ikisuosikkini Mauno Koivisto, että lupauksia ei pidä koskaan pettää, mieluummin sitten vaikka odotukset?

En ole mikään frankofiili enkä suuri Ranskan tuntija. Koska en osaa kieltä, koko maa on jäänyt vähän ’katveeseen’; sen historia on toki tuttua, mutta viimeisimmästä parista-kolmesta vuosikymmenestä en tiedä paljoakaan. Päätin siis pakottaa itseni muodikkaasti ’mukavuusalueeni ulkopuolelle’ ja penkoa luettavakseni suhteellisen uutta ranskalaista kirjallisuutta.

Kaikki otokseni kirjailijat ovat minulle ennestään täysin tuntemattomia, mutta ilmeisestikin omassa maassaan jossain määrin menestyneitä, koska he ovat saaneet teoksensa käännetyiksi suomenkielellekin. Ranskalaisen uudemman käännöskirjallisuuden luetteloa tutkiskellessani päätin ottaa vielä yhden valintakriteerin: romaanilla olkoon mahdollisimman pöhkö nimi! Tarjontaa tähänkin lajiin oli yllin kyllin..


Sivistys vastaan pintakiilto


Ranskassa modernisaatio on tapahtunut myöhemmin kuin muualla länsimaissa; se on vieläkin kesken ja maassa on monia omia erityispiirteitään, joita muualta ei löydy. Ranskalaiset myös haluavat olla erilaisia ja korostavat tätä erityisyyttään mielellään, totesi suomalainen diplomaatti tuoreessa haastattelussa.

Yksi tällainen, jo muinaisjäänteeltä tuntuva erityispiirre on suurten kaupunkien kerrostaloissa asukkaita palveleva portinvartija. Jonkinlainen kaikkien asuntonsa talossa omistavien yhteisesti palkkaama aula-emäntä; kevyempi versio alakerrasta asunnon saavasta talonmiehestä. Statukseltaan siivoojaa korkeammalla, asukkaiden kollektiivinen ’vanhapiikatäti’, jolla ei ole muuta elämää kuin talon asukkaiden ympärivuorokautinen silmälläpito ja annettujen pikkutehtävien suorittaminen. Ota vastaan pesulan pussi, anna avain maalarille, kastele kukat. Tällainen harvinaisuus, leskirouva Renée, löytyy hienosta pariisilaistalosta Muriel Barberyn kirjassa ’Siilin eleganssi’ (2006, suomennettu 2011). 

Portinvartijan pitäisi olla pyylevä, ajatusmaailmaltaan käytännöllis-konkreettinen, 12 tuntia päivässä television saippuasarjoja asunnossaan luukuttava, littanoissa tohveleissa laahustava lajinsa edustaja. Tämä Renée on kuitenkin salaa kiinnostunut filosofiasta, tuntee syvällisesti harvinaista kirjallisuutta ja runoutta, kuuntelee Mozartia ja muuta klassista ja harrastaa taidetta. Sitä vain ei sovi näyttää talon ’paremmasta väestä’ koostuville asukkaille, koska ’luokkien välistä kanssakäymistä’ ei aidosti voi tapahtua, Renée ajattelee.

Talossa asuu myös pikkuvanha, maailmantuskaa poteva 12-vuotias ’porvarillisessa kultakalamaljassa’ kituva Paloma. Hänkään ei voi näyttää, mitä oikeastaan ajattelee tai tuntee, koska ’kukaan’ ei häntä ymmärtäisi, hänen omassa perheessään ei varsinkaan.

Näiden kummankin ’piilofilosofin’ maailma muuttuu, kun taloon tulee uusi, aivan erilainen asukas: vanha, varakas japanilaisherra Ozu. Tarina on sympaattinen ja täynnä lämminhenkistä kulttuurien kohtaamista, jota näinä aikoina itse kunkin ’omassa kuplassaan’ kärvistelevän soisi enemmän harrastavan. Kovin yllättäväksi ei juonenkuljetusta lopultakaan voi sanoa, mutta siinä on jotakin sellaista, josta heti tuntee, ettei se olisi uskottavaa tai todennäköistä ainakaan Suomessa.


Fiksuna on niin vaikea olla


Kuinka ollakaan, seuraavaksi lukemani ranskalaiskirja käsitteli jälleen älykkyyden, suorastaan fiksuuden mukanaan tuomia ongelmia!  Onko tässä problematiikassa siis jotain erityisen ranskalaista?

Martin Pagen kirjassa ’Kuinka minusta tuli tyhmä ’ (2001, suomennettu 2003)  ’liika viisas’ ei ole vanha leskirouva  vaan 25-vuotias nuori mies, Antoine. Hän on tullut elämässään umpikujaan ja siihen katkeraan johtopäätökseen, että todellinen äly tekee onnettomaksi, yksinäiseksi ja köyhäksi. Älykkyyden teeskentely sen sijaan näyttää tuovan mukanaan mediahuomiota ja toisten, yhtä vähän älykkäiden ihailua. Myös, ja ehkä eritoten, naisten.

Kirja alkaa heti vauhdikkaasti ahdistuneen päähenkilön vakaalla päätöksellä tyhmistyä niin nopeasti kuin suinkin. Isän puolelta burmalaista alkuperää oleva Antoine ryhtyy tyhmentämään itseään helpoimman kautta, pulloa kallistamalla. Alkoholistiksi vajoaminen ei kuitenkaan onnistu, koska jo puolikas oluttuoppi vie miehen geneettisistä syistä sairaalan letkuihin. Tämä ei siis voi olla suomalaisittain ymmärrettävä ’Pussikaljaromaani’ eikä ’Juoppohullun päiväkirja’. Niinpä sankarin täytyy kokeilla tyhmentymiseen jotain toista konstia, ja kolmatta, ja neljättä. 

Komediaan tulee nopeasti lisää kierteitä ja Antoineen suorastaan tyhmyyden supersankarin piirteitä. Kun Antoine lopulta on oikein tyhmä, eikä anna etiikan tai moraalin vaivata, alkaa hänelle onnistua kaikki. Lisää vain OnniPlus -mielialalääkettä kitusiin ja taas mennään…

Tietenkin tarinassa on myös loppuhuipennus ja opetus. Viimein sankari päätyy jälleen outoon pariisilaiseen islantilaisbaarin, Gudmundsdottiriin, jossa tarjotaan ranskalaisten mielestä juomia ja ruokia, joiden nimiä ei voi lausua eikä koostumusta käsittää.


Eläköön kaappien vapaa liikkuvuus


Ranskalaisille maailman muut kielet tarjoavat selvästi hupia; heitä ei suinkaan vaivaa alemmuudentunto siitä, etteivät he puhu tai ymmärrä noita muiden outoja mongerruksia. Edellisessä kirjassa hauskoja olivat islantilaiset sanat, ja otokseni kolmannen kirjan alussa riemastuttavia hetkiä tarjoaa ruotsalaisuus ja IKEA.

Romain Puértolas’n hengästyttävästi sähläävä seikkailu ’Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin’ (2013, suomennettu 2014) lähtee liikkeelle siitä, että intialainen fakiiri todellakin tulee ruotsalaisen kalustejätin Pariisin myymälään ostamaan Frållenöpik –nimisen piikkimaton uusinta mallia, mutta koska sen saa tilattuna vasta seuraavana päivänä, ostosmatka pitkittyy ja mutkistuu. Fakiiri tutkii ihmetellen kaikkea kaupan tarjontaa, ja epäilee tuotteiden nimeämisen perustuvan johonkin leikkiin, jossa kirjaimet poimitaan sokkona aakkostosta.

Farssissa joku on aina piilossa kaapissa ja toiset tulevat ja menevät ovista jatkuvien väärinkäsitysten vyöryessä yhä vauhdikkaammin eteenpäin. Tässä kirjassa fakiirille käy kaapissaan samoin. Ennen pitkää hän tekee kiertomatkan Euroopan ja Välimeren kaikkien laittomien maahantulijoiden ja lähes saman tien maasta karkotettujen joukossa kuin jossain mielipuolisessa karusellissa. Nämä onnettomat ja osattomat auttavat toisiaan, sillä systeemi huolehtii paremmin tavaroista, kuin niiden joukossa piilottelevista ihmisistä.

Kirjan etuliepeestä käy ilmi, että kirjailija Romain Puértolas on siviiliammatiltaan poliisi ja työskentelee rajavartiolaitoksessa laittoman maahanmuuton parissa. Ilmankos! Kirja onkin juuri sillä tavalla hauska ja järjetön, että sen kepeyden alta tuntuvat ne pikkuiset piikit, jotka jäävät vaivaamaan mieltä. Jollain järkevämmällä tavalla tämäkin Eurooppaa vaivaava inhimillinen ongelma pitäisi voida ratkaista. Miten?


***