lauantai 1. kesäkuuta 2019

Mehiläisten mysteerejä


Ah kesä! Nyt kaikkialla kukkii ja pörisee.

Erityisesti mehiläisistä on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Jo koulun biologian kirjoissa mehiläiset saavat erityistä huomiota.  Ne eivät ole mitä tahansa maailmamme hyönteisiä, vaan merkillisen oman järjestäytyneen yhteiskuntansa rakentajia, jotka ilmiselvästi osaavat myös ’viestiä’ keskenään. Niitä kuvataan siis ihmisten näkökulmasta ’erittäin älykkäiksi’, vaikka emme tietenkään voi tietää, mitä mehiläiset mahtavat asiasta ’ajatella’, kun me otamme niiltä hunajaa ja vahaa ja annamme tilalle sokerivettä talven ajaksi.

Hunajan kerääminen ja syöminen on ollut tunnettua jo ammoin, siitä löytyy tietoja tuhansien vuosien takaa Egyptistä ja Lähi-idän alueelta. Jossain vaiheessa mehiläisten hyödyntäminen alkoi muuttua järjestelmälliseksi ja Suomeenkin ’ensimmäisen mehiläisyhdyskunnan’ oikein kasvatusmielessä tuotti kuulemma Turun Akatemian professori 1700-luvun lopulla.

Hunaja on hyvää ja vaha hyödyllistä, mutta kenties suurin merkitys on sittenkin mehiläisten ’sivutoimella’ eli pölyttäjänä toimimisella. Viljat ovat tuulipölytteisiä, mutta lähes kaikki hedelmät ja marjat tarvitsevat pölyttäjiä, joista mehiläiset ovat ehdottomasti ykkösiä. Hedelmälepakot ja kolibrit ynnä muut pörriäiset tulevat kaukana perässä.

Albert Einsteinin nimiin on pantu 1930-luvulta lausahdus, että ’jos mehiläiset katoavat maailmasta, on ihmisellä enää neljä vuotta aikaa jäljellä’. Miksi neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Tarkoitus oli kai vain korostaa mehiläisten tärkeää asemaa luonnon monimuotoisuudessa ja siinä, kuinka kaikki täällä on lopulta riippuvaista vähän kaikesta.

Järkytys olikin suuri, kun 2000-luvun alkuvuosina alettiin kuulla mehiläisyhdyskuntien selittämättömistä tuhoutumisista. Yht’ äkkiä mehiläisiä ei vain ollut; kato levisi ensin USA:ssa alueelta toiselle, sitten jo mantereelta toiselle. Syyksi arveltiin tietynlaisten kasvimyrkkyjen käyttöä, samoin kuin alueilta toiselle nopeasti levinnyttä loismatoa, joka tuhosi toukkia. Luonnon olosuhteet olivat myös muuttuneet nopeasti; valtavia alueita otettiin vain yhden kasvin tai puulajin viljelykäyttöön ja mehiläisten aiempi ’normaali’ elinympäristö katosi.

Mehiläisiä yritetäänkin nyt hoivata erilaisin projektein: saksalaisessa aikakauslehdessäkin poseeraa musta-oranssi raidalliseksi väritetty näyttelijä, joka kehottaa liittymään luonnonmehiläisiä suojelevan Beebetter -hankkeen tukijaksi. Myrkkyjen käyttö koetetaan kieltää. Luonnontilaisia pientareita ja niittyjä toivotaan takaisin.

Mehiläiset ovat paitsi tärkeitä, myös salaperäisiä. Ei edelleenkään tarkkaan tiedetä, miten ne ’oppivat’ sen minkä ne tekevät. Kuinka ne oikein viestivät asioitaan, tanssimalla vai sittenkin kemiallisesti vai miten? Välittävätkö ne kenties viestejä ’tuonpuoleisesta’, kuten ammoin luultiin, etenkin kun ne ’virkoavat’ talven jäljiltä kuin ylösnousseet. Ne ovat söpöjä pulleroita ja kilttejäkin, mutta voivat silti pistämällä tappaa, jos niikseen tulee.


Viimeinenkin mehiläinen lähti, vai lähtikö?


Norjalainen Maja Lunde tarttui mehiläisten katoamisuutisiin ja kirjoitti 2015 kirjan ’Mehiläisten historia’, jonka Katriina Huttunen käänsi suomeksi 2016. Vähän asiallisen valju nimi kirjalle, joka kuitenkin on romaani, historiallis-dystopinen jännäri suorastaan. Kirja sai Norjassa palkintojakin.

Lunde aloittaa tarinansa tulevaisuuden vuodesta 2098, jolloin mehiläiset ovat jo kauan olleet kokonaan poissa ja autoritaarisessa Kiinassa ihmiset on pakotettu puihin, pölyttämään käsin, kaksitoistatuntisia työpäiviä tikapuilla keikkuen.

Kirjan toinen tarinan taso on 1850-luvulta, jossa elämänhalunsa menettänyt brittiperheenisä löytää ’oman juttunsa’ ryhtyessään tutkimaan mehiläisiä ja suunnittelemaan niitten kasvattamista niitä varten mahdollisimman tehokkaaksi rakennetussa pesässä, jonka hän itse suunnittelee. Kolmannessa aikatasossa ponnistelee vuonna 2007 USA:ssa elävä mehiläistenkasvattaja, joka siirtyy ensin hunajantuotannosta rahakkaampaan pölyttämiseen ja kokee sitten mehiläiskadon koko ahdistuksen.

Kiintoisaa oli lukea ’ammattimaisesta pölyttämisestä’, jota en ennen ollut ajatellutkaan. Kirjan mukaan hunajantuotanto on mukavaa puuhastelua verrattuna siihen, kuinka pölytysbisnes tahkoaa rahaa. Valtavat rekat kuljettavat mehiläispesiä osavaltiosta toiseen sesongin mukaan, ja tuottajat maksavat pölyttäjien kuskaajalle hyvin. Ensin pari viikkoa Mainessa mustikoiden kanssa, sitten länteen päin päärynöiden luokse ja sitten etelään manteliviljelmille.

Kaikilla aikakausilla kirjassa oli vaikeuksia isien ja lasten välillä, eritoten isien ja poikien. Isät vaativat pojiltaan aina jotain, mitä nämä eivät halua. Mehiläisten kanssa puuhailu innosti isiä, mutta ei poikia, ja asiat eivät muutenkaan kellään menneet niin kuin toivottiin. 

Kirja oli täynnä pettymyksiä. Vain tulevaisuuden Kiinassa, jossa elämä muutoin oli melko ankeaa ja kurjaa, koettiin sittenkin pieni toivon pilkahdus.


Mehiläisenä ajasta läpi


Hunajalla ja kullalla sivelty mies sulauttaa ’minuutensa’ toiseen, niin että he kumpikin ’katoavat’ kokonaan ja näkyy vain mehiläisiä, jotka surraavat hunaja-kulta seoksen alla..eikä tässä suinkaan vielä kaikki, vaan homma toimii myös ’taannehtivasti’ eli aikaa ja jo tapahtuneita asioita voidaan muuttaa; käväistä tätä tietä menneisyydessä muuttamassa tulevaisuus. Siis mitä?

Kuten edellisessä blogissani totesin, Heikki Kännön aiempi kirja täytyy ehdottomasti lukea! Niinpä tässä se nyt on, Sömnön edeltäjä, ’Mehiläistie’ vuodelta 2017. Mehiläiset eivät ole kirjan pääosassa, mutta niillä on ratkaiseva rooli salaisuuden tapahtumisessa.

Yhden Kännön jo lukeneena en enää yllättynyt niin kauheasti, vaikka kyllä tässäkin riitti sulattelemista. Tavanomaiset kirjojen tai elokuvien juonet, joissa tapahtuu jokin asia tai rikos, jota sitten tutkitaan, ja muodon vuoksi vähän aikaa epäillään väärää tekijää, mutta sitten löydetäänkin oikea ratkaisu, tuntuvat sangen köykäisiltä tähän ilotulitukseen verrattuna. 

Kuvataiteilija-kirjailija Kännö pyörittää tässäkin kirjassaan taiteen ympärille rakentuvia mysteerejä. Kaipa näitä Kännön kirjoja voisi verrata Dan Brownin taidemysteeri-jännäreihin. Vaikka Brownit ovat ehkä vähän yksinkertaisempia.

Nyt esillä on rituaalisia performansseja tuottanut saksalainen Joseph Beuys. Hänessä itsessään riittää jo yllin kyllin pureksimista, jäniksenraatoineen ja rasvaisine filtteineen, mutta tarinaan liittyy vielä pari höyrähtänyttä nuorempaa taiteilijaa, muutama vanha natsi, muutama juutalainen psykopaatti-murhaaja, amerikkalainen taidegalleristi ja Krimin tataareja.

Ilmeisesti mainittu Beuys on oikeasti ollut olemassa, vaikka siitäkään en enää olisi ihan varma.  Kirjassa hänen sekopäisten performanssiensa taustalla epäillään olevan oikeasti ’kykyjä’ ja ’materiaaleja’, jotka pitää saada selville ja muiden haltuun. Kun tapahtumat eivät enää noudata mitään arkijärjellä ymmärrettävää syy-seuraus suhdetta, päästään pälkähästä sillä, että todellisuutta ja aikaa on käyty peukaloimassa.

Tapahtuukohan maailmassa oikeasti nyt juuri näin? Onhan tässä jo nähty Trump? Brexit-äänestykset? Sote?


Täydellinen rikos


Kaksi mehiläiskirjaa tuli käsiini omia aikojaan ja helposti, mutta kolmikkoni kolmatta piti hiukan etsiä. Valitsin sen lopulta vain nimen perusteella, tietämättä yhtään mitä odottaa. Marko Tapio -nimen toki muistin kirjallisuushistoriasta 1960-luvulta, mutta en juuri muuta.

Marko Tapion kirja ’Kolmetoista mehiläistä’ alaotsikoltaan ’romaani rikoksesta’ on jo vuodelta 1964. Kiitos kirjastolaitoksemme, sen voi vielä löytää luettavaksi.

Tämä jännäri oli tyyliltään todellakin aivan toisenlainen kuin kolmikkoni muut. Henkilöitä on oikeastaan vain yksi; pari kolme sivuhenkilöä vilahtaa.  Kaikki tapahtuu hyvinkin arkijärjen käsitettävissä, tarkasti ja rikoksentekijän itsensä kuvamana. Tarina tuo mieleen hitaat ’ranskalaiset elokuvat’, jossa yksi mies ajattelee ääneen. Suunnittelee, perustelee, punnitsee asioita myös moraaliselta ja eettiseltä kannalta, ja kuitenkin päätyy tekemään sen minkä aikoo.

Koska kirjan rakenne oli tuo mainittu, ei lopputulos sinänsä jännittänyt kauheasti. Mehiläisten osuus jutussa oli kyllä yllättävä. Oliko se nyt fiksu idea?

Hauskinta kirjassa oli sen välittämä ajankuva. Mies oli hyvin suomalainen ja tapahtumapaikka Tampereella oli kuvailtu valokuvamaisen tarkasti. ’Tuotesijoittelu’ ei varmaan 1960-luvulla ollut vielä käytetty termi, mutta tässä kehutaan, kuvaillaan ja ihaillaan Saab -autoa niin pohjattomasti, että toivottavasti kirjailija sai siitä hyvästä edes alennusta, jos ei koko autoa.

Kirjan kieli on kaunista ja huoliteltua. Vähän vanhahtava olo siitä tulee, mutta samalla se on tyylikästä. Näin ei kirjoiteta enää. 

’Jotta maailmassa vielä olisi oikeutta, minun täytyi välttämättä toivoa, että olisin joutunut kiinni. Luultavasti tästä johtui, että tunsin olevani pettynyt.’

***


keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Kotimaista parhaimmistoa

Suomi on ruotsalainen tai venäläinen tai metsäläinen; tai kaikkea niitä yhtä aikaa.

Suomalaisuuden erilaisia osatekijöitä on etsiskelty viime vuosina useammastakin suunnasta. Minun mielestäni Suomi voisi yhteiskunnallisesti katsoen ihan hyvin olla ruotsalainen provinssi; niin paljon koen arvojen, hallinnon ja elämäntapojenkin samankaltaisuutta länsinaapurin kanssa. Idästä on tietenkin saatu henkiseen rakenteeseemme muutamia pikantteja mausteita, kuten esimerkiksi musiikkimaku.

Merkittävin yksittäinen asia suomalaisuudessa minulle on kieli. Tämä oma omituinen mongerruksemme, joka kaikkien ihmetykseksi ei vain suostunut häviämään, vaikka olimme vuosisatoja muiden vahvempien ympäröiminä ja hallitsemina. Kieli on suomalaisuudessa niitä harvoja tekijöitä, joka ei ole suora kulttuurilaina mistään muualta.

Viime aikoina on herätelty huolta siitä, että suomi saattaa taantua jälleen vain puhekieleksi ja ’kyökkisuomeksi’, kun yliopistojen ja korkeakoulujen opetusta ja tieteellisiä julkaisuja on alettu yhä enemmän toteuttaa vain englanniksi. Ehkä suomenkielinen ’yhteenveto’ kannattaisi tosiaankin määrätä joka aineessa pakolliseksi, jotta kaikenlaisten käsitteiden, asioiden ja havaintojen ilmaiseminen myös suomeksi pysyisi jatkuvasti mahdollisena.

Kielen kannalta on tärkeää, että maailman kirjallisuutta koko ajan käännetään suomeksi. Vielä tärkeämpää tietenkin on se, että kirjallisuutta kirjoitetaan suomeksi; että suomen kielellä siis alkujaankin ajatellaan.

Kirjallisuuden erilaiset ehdokaslistat ja palkinnot ovat enimmäkseen markkinoinnin apuväline; loistavaa kirjallisuutta voi hyvinkin löytyä niiden ulkopuolelta. Ne antavat kuitenkin hyvän ensiavun tarjontaan tutustuvalle: vinkin, että näistä kannattaa aloittaa! Siksi kokosinkin tämänkertaisen kolmikkoni suomalaisista palkintokirjoista: esikoiskirjapalkinnon voittaja, Finlandia-palkinnon voittaja ja Runeberg-palkinnon voittaja.


Neiti ei halua helmenharmaata


Esikoiskirjalle jaettavan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voitti viimeksi Eeva Turunen kirjallaan ’Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa’ (2018).

Kirjassa on seitsemän erillistä kertomusta, joita voinee nimittää novelleiksi. Jotkut niistä ovat yhtä pötköä ilman välimerkkejä kirjoitettua ’tajunnanvirtaa’, joka voi kai olla myös runoa, ja rivien tai rivivälien muodostamia visuaalisia kuvioita.

Eeva Turunen on hieman yli kolmikymppinen arkkitehti, joka on esikoiskirjaa aiemmin julkaissut yhden monologinäytelmän. Päänsisäisiä ajatuksia, luuloja, ahdistuksia ja muisteloita ovat esikoiskirjan novellitkin tulvillaan.

Kertomusten henkilöillä ei ole nimiä, vaan ajatuksiaan setvivät esimerkiksi Neiti N, Neiti K tai Neitiherra, joka täyttää 29. Neiti U oli ihmissuhdehistoriassaan tavannut peräti merkillisiä poikia, mutta muutoin pohdintojen kohteet ovat naisia. Tyttöystäväni, entinen tyttöystäväni, entisen naiseni nykyinen tyttöystävä. Kertomuksista yksi, ’Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata’ viittaa sisältönsä puolesta kirjoittajan arkkitehtitaustaan. Siinä on kyse työväenopiston peruskorjauksesta ja siinä syntyvistä ’intressiristiriidoista’.

Turusen tekstiä on varsin helppo lukea, sillä se pysyy kuitenkin ’järjellisissä’ kantimissa, vaikka välillä leijuukin ilman välimerkkejä. Alituisen itsetutkiskelunkin jaksaa kyllä, sillä havainnot ja näkökulmat ovat hauskoja.

Niitä ei liene varta vasten tehty ’huumoriksi’, mutta sellaisiksi ne monesti kääntyvät. Tai ehkä se riippuu lukijan mielentilasta..toista voi joku tilanne ahdistaa, toista alkaa naurattaa. Joissakin kohdin teksti toi minulle mieleen Sinikka Nopolan, jonka hahmot usein varustautuvat suorastaan pikkutarkasti kaikenlaisten asioiden varalle, ’ettei sitten jää kellekään mitään sanomista’.


Tiedonjanon ja oppimisen ylistys


Jo toista kertaa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut kirjallisen taivaamme ’kiintotähti’ Olli Jalonen on sijoittanut kirjansa ’Taivaanpallo’ (2018) tapahtumat ajallisesti kauas 1600-luvun lopulle ja maantieteellisesti kauas eteläiselle Atlantille, Saint Helenan saareen.

Sattumoisin tulin juuri muutamaa viikkoa ennen kirjan lukemista katsoneeksi YouTubesta matkailuvideon Saint Helenalta. Yhä nykyäänkin tämä Britannialle kuuluva saari on syrjäinen ja eristyksissä. Postilaiva sentään kulkee säännöllisesti Etelä-Afrikasta, mutta suunnilleen vain kerran kuukaudessa. Lentokenttäkin nykyään on, mutta kiitorata on lyhyt ja tuuliolosuhteet sellaiset, että suurta kaupallista käyttöä ei ole odotettavissa. Eniten kuuluisuutta saari on tietenkin saanut toimimisestaan Napoleonin karkotuspaikkana vuodesta 1815 alkaen.

Jalonen aloittaa tämän klassisen ’nuoren pojan kehityskertomuksensa’ vuodesta 1679, jolloin kuuluisan brittiläisen tähtitieteilijän ja fyysikon, Edmond Halleyn, käynnistä saarella on kulunut vuosi. Saarella asuva maanviljelijäperheen pieni poika, Angus, on päässyt tarkkailemaan lintuja ja vähän tähtiäkin Halleyn ’oppipoikana’, eikä unohda sitä enää koskaan.

Angus haluaa oppia. Hän haluaa tulla kaikessa samanlaiseksi kuin herra Halley, mikään vähempi ei riitä. Paikallinen pastori pystyy opettamaan lukemista ja laskemista poikkeuksellisen innokkaalle oppilaalleen, mutta se on vain alkua. Raamatun tekstien pänttäys ei sammuta tiedonjanoa.
Olot saarella käyvät yhä hankalammiksi. On paljon väkivaltaa, taikauskoa, uskonnollista lahkolaisuutta. Pieni Angus huomaa, etteivät hänen leskiäitinsä ja lahkolaisten keskuudessa epäsuosittu pastori pysty enää kunnolla suojelemaan edes hänen ja sisarusten henkeä, mistään enemmästä opin tarjoamisesta puhumattakaan. On päästävä saarelta pois.

Voimallinen tahto siis vie tämänkin pojan ruipelon, jos nyt ei läpi harmaan kiven, niin yli myrskyävän Atlantin. Lopulta monien suurten vaikeuksien jälkeen hän tosiaankin on Lontoossa, Edmond Halleyn apulaisena, ja tekee omin päinkin tieteellisiä kokeita. Jalonen lopettaa kirjansa komeasti Anguksen sanoihin Halleysta: Ihmisestä näkee, että mitä tahtoo, niin sitä kohti. Minäkin tahdon.

Lukijakin tuntee hiukan ylevöityvänsä.


Meno on kuin Sömnössä


Silmäni tahtoivat nähdä kirjan kannessa komeilevan nimen koko ajan ’Strömsö’ ja siinä näkyi jotain kukkiakin..puutarhavinkkejä, kenties?

No ei, todellakaan ei. Heikki Kännö sai tällä kirjallaan ’Sömnö’(2018) tämänkeväisen Runeberg-palkinnon. Kännö on minulle ennestään tuntematon kirjailija; hän on turkulainen kuvataiteilija ja julkaissut yhden kirjan tätä aiemmin, kertovat esittelytekstit.

Olipa hengästyttävä kirja! Kerronta imaisi mukaansa heti alusta lähtien. Kaikki tapahtui ensin Ruotsissa ja henkilöt tuntuivat tutunoloisilta ’tukholmalaishipstereiltä’; on moderni pintaliitäjä kirjailija, joka analysoi edesmenneen taiteilija Werner Bergerin tuotantoa. Sitten hän päättää tehdä Bergeristä vielä perusteellisen sukuselvityksen ja elämäkerran, jotta ymmärtäisi paremmin ’mistä kaikki kumpuaa’ ja ’mitä Sömnössä oikein tapahtui’. Sömnö oli taiteilijan mökkisaari.

Tarina lähtikin sitten aivan mahdottomaan liitoon. Kirjasta olisi saanut varmaan neljä tavanomaista romaania, mikäli kustantaja olisi halunnut maksimoida tuoton: joka syksylle uusi jatko-osa Bergerien saagalle. Suvun esi-isät ja -äidit olivat kaikki melkoisia veijareita, ja heidän vaiheensa ulottuvat Wienistä Kongoon ja Pariisista Leningradiin. Lopulta he sitten päätyvät elämään hyvin toimeentulevien huvilaelämää Ruotsiin.

Jossain vaiheessa mietin, mahtaako Kännö kirjoittaa itsensä umpikujaan kaikkien näiden rönsyävien tyyppien kanssa, mutta ei. Hänellä on mainio konsti: hän myöntää heti, että luultavasti tämä tai tuo henkilö valehtelee, tai että tämä ja tämä tuskin voi pitää paikkaansa, koska henkilön pitäisi olla silloin jo 127-vuotias, mutta ei se menoa haittaa. Etenkään, kun mukana on paljon esoteerisiä uskomuksia ja kokemuksia; kuolleet eivät välttämättä lakkaa puhumasta ja reaalimaailman tapahtumia voi muuttaa esimerkiksi maalaamalla ne tauluun sellaisina, kuin niiden haluaa olevan.

Sellainen voi olla ahdistavaa ja pelottavaa. Sitä voi myös pohtia jonkun gurun lahkossa aivan vakavissaan: mitä on Taide isolla teellä ja mitä se ilmentää? Elämänvoimaa? Perimmäistä vitaalisuutta?  Mutta jos taas ei pysty ottamaan näitä tosissaan, tulee mieleen, että jaahas, jälleen näitä tyyppejä, vanhenevia äijiä, jotka hörppivät vaikka omaa spermaansa ikuista nuoruutta metsästäessään. Wagner vaan pauhaamaan taustalle.. se on niin taiteellistakin.

Tässä kirjassa en totta totisesti pystynyt arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun aloin jo vähän väsähtää näihin ’morsiamesi onkin sisaresi’ ja ’sun isäs ei oo isäs vaikka luulee niin’ paljastuksiin, Kännö tuo piristävästi näyttämölle uudestaan alussa lyhyesti esiintyneen tyypin, Per Erikin.
Olin unohtanut hänet jo kaikkien näiden Bergerien keskellä. Hän ei kuulu sukuun, mutta on vain niin perusteellisen kiero niljake, että ei mitään rajaa. Toisaalta tuntuu, että juuri hänet on oikeasti tavannut, joskus.

Nyt täytyy ilman muuta etsiä luettavaksi se Kännön ensimmäinen kirja!

***

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Ranskalaisin silmin


Mitähän tästä kaikesta lopulta tulee? Minne maailma ja oma Eurooppamme ovat oikein menossa? Vilkas monien vaalien kevät ja mahdollisuus muutoksiin houkuttavat arvailuihin ja ennustuksiin.

Minä katselen jälleen kohti Ranskaa. Niin, niin, kun Macron on niin söpö ja puhuu niin kauniisti Euroopasta. Haluan ilman muuta uskoa häntä ja olla mukana ’rakentamassa yhteistä unioniamme’ ja samalla maailmaa. Britit ovat näemmä aivan täydellisesti tuuliajolla, ison meren takaisten amerikkalaisten järjenjuoksua en kerta kaikkiaan voi käsittää ja saksalaiset eivät vielä tiedä, kuka heitä johtaisi Angela Merkelin jälkeen. 

Eihän tässä siis jää muita katsottavia kuin Macron.

Harmi kyllä, hän taisi liidellä omassa innossaan vähän liian korkealla ja unohti perustella ja selittää toimiaan niin, että olisi saanut niille kansalaistensa tuen. Kenties hän nyt viisaasti ottaa askeleen taaksepäin, jotta voi jatkossa mennä ne tarpeelliset kolme askelta eteenpäin, ilman että kivet ja luodit lentävät Pariisissa.

Olen tässä Kirjatarhassani pariinkin otteeseen jo koettanut haarukoida luettavakseni erilaisia Ranskan paloja; vähän Macronin uutta politiikkaa, vähän suosittua nykykirjallisuutta. (toukokuu 2017, helmikuu 2018).

Talven rauhallisina vapaapäivinä päätin viimeinkin korjata yhden sivistyksessäni ammottaneen aukon ja lukea Michel Tournier’in kirjan ’Keijujen kuningas’. Olen toki kauan jo tiennyt tämän palkitun ranskalaiskirjailijan ja tämän kirjan olemassaolosta; varmaan jo hamasta 1980-luvusta lähtien se on ollut ’pitäisi lukea’ listallani. Sitä on markkinoitu kustantamojen alennusmyynneissä, se on ollut tyrkyllä kirjakerhoissa ja ties missä, mutta jostain syystä se vain on aina jäänyt minulta lukematta. Herranen aika, kirjan takakansi ilmoittaa komeasti, että ’tämä klassikko on viime vuosisadan eurooppalaisen kirjallisuuden häikäisevimpiä saavutuksia’. No huh!

Mitä tällaisen ylistetyn seuraksi sitten sopii lukea? Joku Nobelisti siihen varmaankin tarvitaan.. Patrick Modianoa olen urhoollisesti räpiköinyt, mutta vuoden 2008 Nobel-voittaja Le Clezio on minulle yhä tuntematon. Hän olkoon toinen luettava! Kolmanneksi tahdon kyllä jo jonkun naiskirjailijan..2014 on suomennettu Michele Lesbren kirja ’Punainen sohva’, joka mainostekstin mukaan ’tuo merkittävän lisän suomeksi julkaistuun ranskalaiseen nykykirjallisuuteen’. Selvä, siinä on tämänkertainen kolmikkoni.

Miltä asiat siis näyttävät ranskalaisin silmin katsottuina?


Kuka lasta rakastaa, kuka suojelee


’Keijujen kuningas’ on julkaistu jo vuonna 1970. Voi tavaton, pian 50 vuotta sitten..Kai se herätti huomiota heti silloin, luulen, mutta silti se saatiin suomeksi vasta vuonna 1984. Oliko se tuolloin ’erikoinen’? Toiko se kirjallisuuteen jotakin sellaista, jota ei aiemmin oltu käsitelty? Tai uudenlaisen tavan kirjoittaa? Minulla oli  luettavana neljäs suomenkielinen painos vuodelta 2010.

Kulttuuriperintömme ja myyttimme ovat pitkälti yhteisiä, eikä niitä voi rajata tiettyjen valtioiden  ’kansallisomaisuudeksi’. Ranskalainen Tournier on eräässä toisessa kirjassaan kirjoittanut uuden mukaelman englantilaisen Defoen ’Robinson Crusoe’-tarinasta, tämä ’Keijujen kuningas’ puolestaan saa ideansa saksalaisen sadun ja Goethen runomuotoon sommittelemaan tarinan mukaan. Runossa isä koettaa parhaansa mukaan suojella ja kuljettaa sairasta poikaansa kotiin turvaan, ettei lasta houkutteleva ’Keijujen kuningas’ eli kuolema häntä nappaisi.

Luin tietenkin tätä kirjaa eri tavalla, kuin lukisin jotain uutta, tuntemattomampaa kirjaa. Koetin oikein pinnistää ensimmäiset sata sivua, vaikka ne totta puhuen ikävystyttivätkin.  Kirjan alku toi mieleeni Gogolin Mielipuolen päiväkirjan.

Tournierin päähenkilö on ranskalainen autokorjaamon pitäjä Tiffauges, joka alkaa raapustaa vasemmalla kädellään päiväkirjamerkintöjä vuoden 1938 alusta aina toiseen maailmansotaan saakka. Tämä kooltaan suuri mutta järjenjuoksultaan ilmeisestikin simppeli mies vakuuttaa, ettei ole hullu, mutta aina vain oudommiksi hänen merkintänsä kuitenkin käyvät. Oliko hän pedofiili vai vain väärinymmärretty ’kylähullu’, jonka mielenkiintoa lapsiin ei ymmärretä ’oikein’?

Sitten syttyy sota ja myös kirjan näkökulma vaihtuu. Lapsenraiskaajaksi syytetty Tiffauges välttyy tuomiolta, jos ilmoittautuu vapaaehtoisena palvelukseen ja sen hän tekeekin. Päiväkirjan raapustelu loppuu, kerronta muuttuu hän-muotoon ja tarina saa enemmän väriä ja vauhtia. Nyt alan ymmärtää, mistä tämän kirjan maine ja ansiot ovat syntyneet.

Tiffauges jää saksalaisten sotavangiksi ja hänet viedään – Itä-Preussiin! Tammikuun blogissani kirjoitin pitkään ja innostuneena Max Egremontin tutkimuksesta, jossa kerrottiin kadonneen Itä-Preussin ja Königsbergin menneisyydestä ja muistoista. No tässä niitä nyt on, aivan samoja seutuja! Tournierin kirjan tapahtumista varmaan kaksi kolmasosaa sijoittuu nimenomaan Itä-Preussiin. Siellä ovat Masurian järvialueet, Romintenin valtavat metsät, Trakehnenin hevoset.

Siellä eläinten kanssa hyvin, no, ehkä hiukan liiankin hyvin, toimeen tuleva sotavanki Tiffauges pääsee ensin hoitamaan eläimiä, sitten metsästämään niitä ja tulemaan osaksi natsien hehkuttamaa myyttistä ’alku-germaanista’ luontokokemusta. Valkoiset kauriit, jättiläishirvet, valtakunnanmarsalkka Göringin hankkimat ’alkuhärät’ ja leijonatkin pyörivät tarinassa mukana. Tiffauges ei vaikuta enää niin hullulta..ehkä siksi, että monet hänen ympärillään ovat vieläkin sekopäisempiä. Tai sitten häneen vain tottuu.

Eläinmyyttien jälkeen nousevat kerronnan pääosaan jälleen lapset. Nuo viattomat, joita monenlaiset aikuiset ja erilaiset järjestelmät kaikkialla havittelevat uhreikseen. Alussa Tiffauges muistelee roomalaiskatolista kouluaan ja lasten käsittelyä siellä. Itä-Preussissa puolestaan on natsien ’eliittikoulutuskeskus’, jossa pikkupojista koulitaan kovalla kädellä ’parhaat’ ylenemään järjestelmässä, kunnes he ovat valmiit ja heidät voidaan ’lähettää rintamalle tapettaviksi’. Oksettava on kuvaus nuorimpien ’valintatilaisuudesta’, jossa jälleen yksi uusi ikäluokka ’annetaan puolueelle’.

Lopulta sodan kaoottisessa päätösvaiheessa alueen metsissä vaeltelevat niin pakosalle ajetut keskitysleirivangit, puna-armeijaa pakenevat siviilit kuin hätääntyneet sotilaatkin. Kuka on hyvä, kuka on paha. Kuka kantaa lapsen turvaan?


Elämän nälkä


Jean-Marie Gustave Le Clezio, nyt liki kahdeksankymppinen, on kerännyt uransa aikana monia kirjallisuuspalkintoja ja jossakin äänestyksessä 1990-luvulla hänet valittiin peräti ’merkittävimmäksi ranskalaiskirjailijaksi’. Nobel tuli vuonna 2008.

Maineestaan huolimatta Le Clezio ’ei ole koskaan ollut suuren yleisön kirjailija’, esittelyteksteissä todetaan. Se ei sinänsä yllätä; ovathan hänen aihepiireinään olleet kieli, lingvistiikka, ajattelu, mieli ja mielenterveys, vanhemmiten toki myös matkat ja muistot.

Suomeksi vuonna 2009 julkaistu ’Alkusoitto’ on varmaankin valittu juuri tuolloin kustannusohjelmaan vain Nobelin tähden, vaikka se sinänsä ihan miellyttävä pikku kertomus onkin. Mistä moinen suomenkielinen nimi kirjalle? Lähes ranskantaidottomanakin ymmärrän, että alkuperäinen nimi viittaa nälkään, ja siitä tarinassa on puhe.

Le Clezio muistaa yhä selvästi lapsuutensa nälän. Kertomus on ennen kaikkea kunnianosoitus kirjailijan äidille, joka näki nälkää sota-ajan Ranskassa ja joutui vain parikymppisenä ottamaan vastuun perheensä rippeiden hengissä selviämisestä ja pakenemisesta pois Pariisista.

’Alkusoitto’ sivuaa myös teemoja, jotka ovat ranskalaisessa yhteiskunnassa läsnä aivan eri tavalla kuin  Suomessa. Esimerkiksi siirtomaat! Ranskalla on merkittävä menneisyys siirtomaita hallinneena valtiona. Siirtomaissa eläneet ’perusranskalaiset’ tai siirtomaista manner-Ranskaan siirtyneet muodostavat yhä ison kansanosan. Le Clezion äidin perheellä on siteet Mauritiukseen, saareen Afrikan rannikolla.

Juutalaiskysymystä eivät ranskalaiset myöskään pääse pakoon. Le Clezion isä tulee juutalaisesta suvusta. Sodan aikana miehitetyssä maassa oli monia, jotka aivan omalla innolla ja pakottamatta tekivät yhteistyötä Gestapon kanssa ja toimittivat nimilistoja; nämä ja nämä meidän kadullamme asuvat ovat juutalaisia, olkaa hyvä ja tulkaa hakemaan.


Miehen tähden maailman ääriin


Michele Lesbre on niin ikään pian kahdeksankymppinen kirjailija. Hänen tuotannostaan on suomennettu toistaiseksi vain ’Punainen sohva’ (suomeksi 2014), joka oli vuonna 2008 Prix Goncourt (Ranskan arvostetuin kirjallisuuspalkinto) ehdokkaana.

Kirja kertoo ranskalaisesta Annesta, joka lähtee kolkuttelemaan junalla halki Siperian loputtomien lakeuksien ja koivikkojen löytääkseen muinaisen rakastettunsa, Gyl -nimisen miehen, joka on häipynyt jo vuosia sitten Irkutskiin. Ei kuulosta tyypilliseltä venäläiseltä nimeltä..ehkä joku kaukasialainen?

Ranskalaisilla on näemmä joku erityissuhde venäläisin. Heitä vilahtelee kirjoissa todella usein – ehkä emigrantteja on Pariisissa ja Rivieralla tosiaankin niin paljon. Toisaalta ranskalaisilla oli 1960-70 -luvuilla oma ’punainen kautensa’, jolloin äärivasemmistolaisuus yhdisti heitä neuvostoliittolaisiin. Niin ilmeisesti oli ollut myös tässä Annen ja Gylin tapauksessa.

Rinnakkain Siperian todellisuuden kanssa Anne ajattelee paljon pariisilaista naapuriaan, vanhaa naista, joka istuu päivät pitkät pienen asuntonsa punaisella sohvalla ja haluaa kuulla Annen kertovan tarinoita historian ’vahvoista naisista’. Nämä ’voimaannuttavat’ elämäkerrat antavat uskoa ja rohkeutta kummallekin naiselle omassa elämäntilanteessaan.

Arvatkaa vaan, löytyykö Irkutskista etsittyä miestä? Useampia häneen liittyviä naisia ainakin löytyy, ja lapsiakin, vaikka Annen kanssa parempaa maailmaa rakentanut mies ei aikoinaan lasta halunnut.
Kun Anne palaa takaisin Pariisiin, istuu vanhan rouvan punaisella sohvalla jo joku muu, outo sukulainen. Vanha rouva on lopullisesti poissa.  Anne kokee vapautuvansa menneisyyden painolastista ja olevansa valmis uuteen. Lukijan mielentilasta riippuu, onko tämä imelän opettavaista vai rohkaisevaa.

Ehkä tämä olisi hyvä neuvo vähän kaikillle…Ranskalle? Koko suuntaa etsivälle Euroopalle?

***