sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Kotimaista kesänlämmikettä


Hyytävän kylmän kevään jälkeen saimme näköjään kalsean kesän – voi meitä, Suomi 100 - juhlijoita! Maan hallitus törmäilee sinne tänne eikä mistään tunnu tulevan mitään valmista; ehkä hyvä niin. Eipähän tule tehtyä suuria järjettömyyksiäkään.

Kyllä kesästä voi nauttia näinkin; päättää unohtaa hallituksen toilailut, pukeutuu pitkähihaisiin, kääntää selän tuuleen ja naaman aurinkoon. Vaellus kirjaston dekkarihyllyjen P-kirjaimen kohdalle tuotti mukavan pinkan heinäkuun ajankulua. Suomen juhlavuoden kunniaksi päätin nyt rajoittua kotimaiseen tarjontaan, ihan huvin vuoksi.

Olen saanut useilta tuttaviltani suosituksia monista nyt niin muodikkaista Nordic Noir -dekkareista. Kuuliaisesti olen maistellut norjalaista, ruotsalaista, tanskalaista…yhden kutakin, ja siihen se on jäänyt. En vain syty niistä, vaikkei niissä sinänsä mitään ’vikaa’ ole.  Poliisit tai yksityisetsivät niissä ovat useimmiten henkisesti rikkinäisiä, ahdistuneita juoppoja, - no ymmärtäähän sen, kun ratkaistavat tapaukset toinen toistaan järjettömämpiä, jonkun ’salaisen lahkon’ tai mielenvikaisen rituaalimurhaajan tuotoksia. Niistä jää vain tympeä olo, minua ne eivät viihdytä. Ehkä ne eivät ole tarpeeksi ’etäännytettyjä’, sillä etsin dekkareista tosiaankin viihdettä, en tietoa sosiaalityön todellisuuden kurjuudesta.

Jotta dekkarit viihdyttäisivät minua, niiden perustaltaan varsin yksinkertainen juonikuvio täytyy nimittäin sijoittaa johonkin sellaiseen aikaan tai paikkaan, josta irtoaa jotain uutta ja kiehtovaa ’sivukerrontaa’. Kuten olen tässä blogissani joskus aiemmin kertonut, tällaisia tapahtumapaikkoja ovat olleet esimerkiksi navajo-intiaanien reservaatti, keskiaikainen englantilainen luostari tai 1800-luvun Istanbul.

Kuinka siis onnistuu etäännyttäminen tai ’paikallispiirteiden’ mukanaan tuoma viihdyttävyys kun käsillä on kotimaisia dekkareita? Ei ehkä kovin helposti. Markkinoilla on kyllä helsinkiläisten lisäksi niin tamperelaisdekkarien, turkulaisdekkarien, hämeenlinnalaisdekkarien, oululaisdekkarien kuin lappeenrantalaisdekkarienkin lajityypit, porilaisiakaan unohtamatta, mutta eipä niistä kovin suurta tai omaperäistä paikallista vaihtelua irtoa. Kapakoiden erilaisia nimiä, lähinnä.
Jos haluaa minua miellyttää, kannattaa kokeilla etäännytystä ajassa.


Kenenkäs poikia?


En suinkaan sattumalta tutkiskellut kirjaston dekkarihyllyjä P-kirjaimen kohdalta, vaan etsin nimenomaan Mikko Porvalin suomalaiseen menneen ajan Viipuriin sijoittuvan dekkarisarjan toista osaa. ’Veri ei vaikene’ on vuodelta 2016 ja se jatkaa viipurilaispoliisien Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin tarinaa.

Nyt ollaan 1930-luvun lapualaisterrorin vuosissa ja poliisien oletetaan ’ymmärtävän’ tämän suunnan liikehdintää huomattavasti paremmin kuin joidenkin muiden yhteiskunnallisten ryhmittymien. Liikkeelle lähdetään historiallisesti todella tapahtuneesta murhasta, jonka uhrina oli suutari Mättö.

Rikoskomisario ja historiantutkija Porvali sekoittaa tässäkin kirjassa varsin viihdyttävästi totta ja tarua, vaikka jossain vaiheessa kaikkein virantoimituksessa kuolleiden poliisien nimien luettelointi alkoi tuntua juonen kannalta puuduttavalta. Kiltti Kähönen ja räiskyvä, arvoituksellinen Eckert ovat hyvä pari ja heille alkaa jo muodostua uskottavaa omaa luonnetta, joka antaa syvyyttä kerrontaan. Tai no, ehkä Eckert on hieman liian ’teräsmies’ ollakseen ihan oikeasti kaikilta osin uskottava. Mutta onhan hän kiehtova tyyppi! Ja kuka pietarilainen tsaarinupseeri hänen oikea isänsä sitten lopulta onkaan..siitä on minulla vissi epäilys. Kähönen ja Eckert jakavat sitä paitsi muutakin kuin vain työtoveruuden.

Porvali tuo tarinoihinsa aina myös poliisityön historiaa. Sarjan aiemmassa kirjassa uusi asia oli sormenjälkien käyttö näyttönä, tällä kertaa uutta tietoa saadaan veritahroista. Kaukana ollaan tietenkin vielä nykyisistä dna-analyyseista, joten isyys kysymyksiäkin on pohdittava vain hymykuoppia ja otsakiehkuroita vertailemalla.


Räiskettä ja päivänpolitiikkaa


Edellistä kirjaa etsiessäni huomasin hyllyssä pitkän rivin dekkareita kirjailijalta, josta en tiennyt kerrassaan mitään. Siispä päätin, että toinen kotimainen dekkaristini olkoon tällä kertaa Ari Paulow. Mies vaikuttaa kuulemma Kajaanin-Oulun suunnalla ja on julkaissut jo kymmenkunta dekkaria.

Etäännytystä ja epookkia ei tässä kirjassa paljon ole, sillä ’Väärä nainen’ on vuodelta 2013 ja siinä seikkailevat muun muassa edellisen vuoden 2012 Suomen presidentinvaalien ehdokkaat. Sankareina ovat poliisit ja etenkin oululainen yksityisetsivä-ravintoloitsija Jesse Hackman. Konnia en tässä tietenkään paljasta.

Toiminta alkaa vauhdikkaasti kansanvälisen mallin mukaisella kaappauksella Oulun Stockmannin parkkihallissa. Paikka toistetaan useampaan kertaan ja muistetaan mainita, että se on pohjoisten leveysasteiden suurin ja laadukkain tavaratalo. No, sitä ei ole enää olemassa. Kuten ei ole myöskään enää Anttiloita missään päin Suomea. Joku paikka kirjassa mainitaan sijaitsevan Anttilaa vastapäätä. Tämän verran ’epookkia’ kirjaan on siis jo ehtinyt tulla tahtomattakin.

Kaappareilla on kommandopipot ja pyssyt ja vaihtoautot ja veneet ja pre-paid puhelimet ja läppärit ja kaikki mahdolliset vermeet, mitä tällaisissa tapauksissa tarvitaan. Koko ajan tapahtuu, monissa eri paikoissa Suomea ja välillä paljon idempänäkin. Vaihdot ovat nopeita kuin elokuvissa ja ne on kirjattu minuutin tarkkuudella; kello 14.15 Oulussa tapahtuu sitä ja kello 14.45 Kemissä tätä ja kello 14.55 merellä sitä ja 15.15 metsässä tätä. Syvällinen psykologinen pohdinta ja hidas jännityksen kiristyminen eivät ole tämän kirjan juttu.

Ruumiitakin tässä leikissä syntyy, mutta ne eivät ole pääasia. Paulow on aiemmin ollut yhtenä Jerry Cottonien suomalaisena kirjoittajana ja niiden vauhdikas meno tulee tästäkin mieleen. Vaikka aluksi näyttää aika pahalta, niin varsin rennosti Jesse Hackman hoitaa sittenkin homman kotiin. Kaiken pitää kuitenkin jäädä enemmän tai vähemmän julkisuudelta piiloon, koska sekä kohteet että motiivit ovat hys-hys salaisia. Poliittinen salaliitto, tiedättehän.


Silkkimekot ja kuhafileet


Kun kerran olin löytänyt jo kaksi kotimaista dekkaristia P-hyllystä, piti tietenkin ottaa vielä kolmas.  Outi Pakkanen on kirjoittanut jo kauan, ja minulla on hatara muistikuva, että olen lukenut häneltä jotakin, joskus kauan sitten, olisiko peräti 1980-luvulla? Nyt oli siis korkea aika uusia tämä tuttavuus; miltä tuntuu tähän aikaan sijoittuva dekkari kirjankustannusmaailmasta aivan Helsingin sydämestä? ’Rakastaja’ on vuodelta 2013.

Tyyli on hyvin erilainen kuin tämän otokseni kahdessa aiemmassa kirjassa. Vanhan kirkon puiston laidalla ollaan, Bulevardin puut havisevat, silkkimekkoja ostetaan kivijalkaputiikista ja kuhafileitä paistetaan Hietalahden hallin gourmet-kokin ohjeiden mukaan. Melkein näen silmissäni ne poskisuudelmat, jotka teennäisten huudahdusten kera vaihdetaan, kun kirjan ’entisten naapurien’ seurue kokoontuu syömään.

Tietenkin tämän kiiltävän pinnan alla muhii kaikenlaista. Jotain tulee varmaankin pian tapahtumaan. Tai ehkä on jo tapahtunut ja se vihdoinkin paljastuu. Vuoron perään jokainen seurueen jäsen alkaa vaikuttaa syylliseltä johonkin. Vihjeitä ropisee, mutta mikä niistä on oikea, mikä vain hämäystä?

Kyllä tässä jotakin lopulta tapahtuu ja moni vaivaava asia selviää, mutta kerronnassa ei tarvita lainkaan aseita, veriroiskeita, murharyhmää tai poliiseja. Ei edes yksityisetsivää. Kaikki on pinnalta siistiä ja sävy-sävyyn, mutta kuitenkin niin tavanomaisen alhaista. Sellaista se vain on niissä paremmissakin piireissä.

***





perjantai 16. kesäkuuta 2017

Muusa ja kiusa


Taiteilijat ovat usein etsineet ja myös löytäneet innoitusta työhönsä rakastumalla. Tunnemyrskyn syövereissä vellovalla energiaa riittää ja luovuus kukkii. Huippuvireessä ei kuitenkaan kukaan pysy kauaa, joten suhteet kuihtuvat, arkipäiväistyvät ja hiipuvat pois. Pian tarvitaankin siis uusi ’muusa’, jonka piirittämisessä ja epätoivoisessa ’en voi elää jos en saa sinua’ huokailussa taiteilija voi taas ottaa vauhtia traagisesta äärilaidasta matkalla kohti uutta euforiaa.

Ihmisiä kiinnostavat nimenomaan toiset ihmiset. Kaikenlaiset elämäkerrat käyvät hyvin kaupaksi; oli kohteena sitten elämäänsä kypsässä 32 vuoden iässä tilittävä muusikko tai koko maanosan vaiheisiin vuosisadan ajan vaikuttanut merkkihenkilö. Jotkut hahmot koetaan niin kiinnostaviksi, että heistä kirjoitetaan elämäkertoja toinen toisensa perään; aina mahtuu markkinoille vielä yksi Mannerheim..tai Eino Leino.

Nyt kuluvan Suomen itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä olemme saaneet taas yhden Eino Leino -kirjan. Toki tästä ’toisesta kansallisrunoilijastamme’, Runebergin jälkeen, sopii aina viiden vuoden välein jotain kirjoittaa, vaikkei mitään kovin uutta hänestä enää irtoakaan. Olen sitä ikäluokkaa, joka eli 1970-luvun lopun suuren Leino-buumin. Oli elokuvaa, runomatineaa, kirjaa ja etenkin ne sävelletyt runot. Venähtänyttä c-kasettia vingutettiin niin paljon, että sain ehdottoman yliannostuksen - en Leinon runoja, vielä - mutta Vesa-Matti Loirin laulua. 

Jotkut taiteen tutkijat ovat tiukasti sitä mieltä, että analyysejä ja arvioita tulee tehdä vain ja ainoastaan taiteilijan töistä; olivat ne sitten kirjoja, tauluja, musiikkia, näytelmiä, rakennuksia tai mitä hyvänsä taideluomuksia. Sen sijaan taiteilijan yksityiselämä: lapsuus, traumat, perhesuhteet, rakkaudet, rahapulat ja taudit eivät ole ’taiteellisesti kiinnostavia’, joten ne kelpaavat heidän mielestään vain ’keltaisen lehdistön’ riepoteltavaksi. Totta. Silti oikein hyvä elämäkerta vaatii mielestäni molempia; kenties suunnilleen 75 % taidetta ja 25 % yksityiselämää olisi sopiva resepti.

Uusinta Eino Leino -kirjaa lukiessa merkittävään osaan nousevat tietenkin myös muusat, joita Leino välttämättä tarvitsi. Erityisen kiinnostaviksi muotoutuu muusista kaksi, L.Onerva ja Aino Kallas, jotka kumpikin olivat itse myös merkittäviä kirjailijoita ja saivat puolestaan Leinosta potkua omalle tuotannolleen.


Hetken mä heilua jaksoin


Kirjallisuudentutkija Panu Rajala on eläkepäivillään luonut jo aivan mittavan uuden uran elämäkerturina, jolta ilmestyy uusi kirja joka vuosi. Tämän vuoden teos on ’Virvatuli – Eino Leinon elämä’ (2017). Kirja on aiempien Rajalan teosten tapaan ammattimaisen sujuvasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu.

Leinon tuotannosta ja merkityksestä Suomen kirjallisuudessa kirjoittaessaan Rajala jättää hieman vähemmälle Helkavirret ja ne puhki luetut, kaikkein tunnetutuimmat runot, ikään kuin olettaen ’valistuneen lukijan’ tietävän ne jo ennestään. Sen sijaan hän käsittelee kiinnostavasti Leinon melko merkittävää sanomalehtimies-uraa; Mikko Vilkastuksen, Teemun ja Kanttori Sepeteuksen kirjoituksia ja myös vähemmän tunnettua, lopulta epäonnista ponnistelua näytelmäkirjailijana. 

Leinohan oli lapsinero; runoja alkoi pulputa 12-vuotiaana ja 16-18-vuotiaana hänet jo tunnettiin ’piireissä’ uutena ’kuuluisana runoilijana’. Niinpä yliopisto-opinnot jäivät häneltä aloittamatta ja kirjoittaminen vei mennessään. Vaikka Leino oli peräti 10-lapsisen sisaruskatraan nuorin, hänen lapsuutensa ja kouluvuotensa olivat päällisin puolin hyvät. Nälkää ei tarvinnut nähdä ja kouluunkin pääsi, vaikka se siihen aikaan merkitsi kauas kotoa muuttamista ja taloudellisia uhrauksia. Vanhemmat ja sisarukset kannustivat ja auttoivat kuitenkin kuopusta parhaansa mukaan. Joku pimeämpi puoli perheessä silti lienee ollut, koska peräti puolella, viidellä kymmenestä lapsesta, oli lopulta vaikeuksia mielenterveytensä kanssa. Osalla oli selkeä neurologinen vaiva, osalla epämääräisempi ’sairasti hermoja’, ’joutui mielenhäiriöön’, ’romahti henkisesti’.

Nuori nero loisti ja hulmusi hetken, mutta jo kolmeakymppiä lähestyessään Leino oli Rajalan mukaan pullea, viinan turvottama, masennuskausien vaivaama keski-ikäinen. Niinhän se usein menee. Runoilijan työtahti oli toki aivan hengästyttävä, mutta täydellinen, nykysanoilla ilmaistuna, ’elämänhallinnan puute’ kulutti miestä vielä moninkertaisesti. Näyttää siltä, ettei hän aikuistunut ollenkaan. Minkähän diagnoosin hän saisi, jos eläisi nyt?

Yhden diagnoosin Rajala vahvistaa: pitkälle edennyt kuppa oli mitä ilmeisimmin Leinon lopullinen kuolinsyy. Virallista ruumiinavausta ei kuitenkaan 47-vuotiaana rauniona kuolleelle runoilijalle tehty ja muukin lääketieteellinen todistusaineisto oli 1900-luvun alkupuolen Suomessa vielä hataraa. Silti tarttuvan ja epävarmasti hoidettavan taudin olemassaolo auttaa suuresti ymmärtämään, miksi Leinon ensimmäinen, toinen ja kolmas avioliitto olivat sellaisia katastrofeja kuin olivat ja miksi suhteet kaikkiin muusiinkin roihusivat kuumimmillaan kirjallisina kaukosuhteina ja tuhoutuivat lähes heti tavattaessa.


Sulautuneet sielut


Onerva Lehtinen, taiteilijanimeltään L. Onerva, oli Eino Leinon pitkäaikaisin muusa, vaikka heidän intohimoinen ’kahden vapaan sielun’ korkealle kurkottava suhteensa syttyi ja sammui varsinaisesti yhdessä vuodessa, 1908. Kumpikin oli tahoillaan naimisissa suhteen alkaessa ja kumpikin avioitui myöhemmin toisaalle, Leino kahdestikin. Onerva säilyi kuitenkin Leinon ’luottoystävänä’ ja aivan arkipäiväisenkin avun antajana loppuun saakka ja teki merkittävän työn kootessaan ja toimittaessaan Leinon elämäkertaa heti tämän kuoleman jälkeen.

L.Onervasta  ’nuoruuselämäkerran’ on kirjoittanut filosofian tohtori Reetta Nieminen (Elämän punainen päivä, L.Onerva 1882-1926) vuonna 1982 ja laajemman, myös Onervan taidehistoriallisiin opintoihin ja myöhäisempään tuotantoon syventyneen elämäkerran ’Naisen tie – L.Onervan kapina’ julkaisi taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen vuonna 2006. Luin molemmat, mutta käsittelen tässä enemmän Kortelaisen kirjaa, jonka yhtenä lähteenä Niemisen teos myös on.

Kortelainen esittelee Onervan 1900-luvun alun rohkeana ’uutena naisena’, jolle itsenäisyys, opiskelu ja ’oma korkea henkinen elämä’ olivat tärkeitä päämääriä. Näiden ’modernien’ tavoitteiden saavuttaminen oli Onervalle aluksi mahdollista, sillä isä Lehtinen rahoitti ja rohkaisi ainokaistaan aina naiselle poikkeuksellisiin yliopisto-opintoihin saakka. Perheen tragedia oli mielisairaalaan suljettu äiti. 

Opiskella nainen siis jo sai, mutta mitkään yliopisto- tai virkaurat eivät olleet naiselle mahdollisia. Niinpä ainoat ansaintakeinot olivat opettaminen alemmissa oppilaitoksissa, erilaiset kielenkäännöstyöt ja oma kirjailijanura. Näihin kaikkiin Onervakin turvautui, kun isä ensin menetti varansa ja sitten pian kuoli. Melkoisin taloudellisin ja henkisin ponnisteluin Onerva sai lopulta opintonsa päätökseen, aina taidehistorian väitöskirjaan asti.

Tietenkin oli olemassa myös se tavanomaisin elämän vaihtoehto: avioliitto. Onerva halusi olla seksuaalisuudessaankin avoin; hän huomasi viehättävänsä sekä naisia että miehiä ja aiheutti moraalista närkästystä kuvaamalla romaaneissaan naisia, jolla oli samanlaisia kokemuksia. Onerva meni kuitenkin yllättävään ja nopeasti päättyneeseen avioliittoon metsänhoitaja Strengin kanssa. Eino Leinossa Onerva sitten koki löytäneensä henkisesti ’vertaisensa’ mutta suhde oli ristiriitainen, pettymyksiä tuottanut ja raastava alusta lähtien ja niinpä Onerva vaihtoi Leinon nuorempaan, komeampaan ja aluksi myös tasapainoisempaan säveltäjä Leevi Madetojaan. Myöhemmin he valitettavasti alkoholisoituivat yhdessä ja joutuivat lopulta eristetyiksi toisistaan: Madetoja alkoholistiparantolaan, Onerva tahdonvastaisesti mielisairaalaan.

Onerva kirjoitti tunnistettavan Leinon hahmon toisella nimellä useisiin romaaneihinsa, samoin kolmiodraaman Leino-Onerva-Madetoja. Lapsen hankinta mietitytti Onervaa kovasti; toisaalta hän halusi äitiyttä, toisaalta pelkäsi oman äitinsä mielisairautta ja omaa jaksamistaan. Eräässä kirjeessä Onerva nimittää Eino Leinoa ’jättipalleroisekseen, josta on hänelle ollut enemmän työtä ja vaivaa kuin useammasta lapsesta’.


Kahden maan Musta rouva


Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Silja Vuorikuru on tehnyt väitöskirjansa Aino Kallaksesta ja nyt myös kirjoittanut hänestä tuoreen elämäkertateoksen ’Aino Kallas – maailman sydämessä’ (2017). 

Suomalaiseen (saksalaislähtöiseen) Krohnin kulttuurisukuun syntynyt tumma kaunotar Aino halusi palavasti kirjailijaksi jo varhaisessa nuoruudessaan ja piti sinnikkäästi kiinni kirjoittamisestaan, vaikka sen esteiksi muodostuivat välillä keuhkotuberkuloosi, vaikeudet perhe-elämässä aviomiehen ja neljän lapsen kanssa ja useat muutot. Aino Kallas asui kaikkiaan viidessä eri maassa ja kirjoitti suomeksi ja viroksi. Hän aloitti runoilijana ja siirtyi sitten psykologisviritteisiin novelleihin ja romaaneihin. Myöhemmin hän ammensi töihinsä paljon innoitusta virolaisista kansantarinoista ja lähestyi nykyäänkin jälleen muodikasta kauhuromantiikkaa.

Aino Krohn julkaisi ensimmäisen teoksensa, runokirjan, taiteilijanimellä Aino Suonio, vain 19-vuotiaana. Parin vuoden kuluttua hän avioitui virolaisen, itseään kymmenisen vuotta vanhemman kansanrunoudentutkijan, Oskar Kallaksen kanssa. Kihloihin mentiin neljän päivän tuttavuuden jälkeen eikä avioparilla ollut alussa edes yhteistä kieltä. Lapsia alkoi syntyä tiuhaan tahtiin ja työ vei aviomiehen ajan. Masentunut Aino koki ettei hänen ominaislaatuaan ymmärretty, vaikka hän välillä saattoikin vetäytyä hotelliin kirjoittamaan palvelusväen huolehtiessa perheestä.

Lapset kasvoivat ja avioliitto rakoili. Aviomies uhkasi viedä lapset mikäli Aino hakisi eroa. Ensimmäisen maailmansodan sekavina vuosina Aino vietti paljon aikaa Suomessa ilman perhettään ja uudisti tuttavuutensa aiemmin ohimennen tapaamansa ja suuresti ihailemansa Eino Leinon kanssa. Pian heidän romanssinsa leimusi runsaana kirjeenvaihtona, ravintolatapaamisina ja kävelyretkinä. ’Musta rouva’ inspiroi Leinoa kirjoittamaan runokokoelman ’Juhana herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja’ ja Aino Kallas tunsi löytäneensä sielunkumppanin, jota oli aina etsinyt. Kun raivostunut aviomies ja Krohnin suku vaativat Leinoa avioitumaan kunniallisesti Ainon kanssa, Leino vetäytyi. Hän alkoi piikitellä Ainon porvarillisuutta ja tulla tapaamisiin umpihumalassa. Suhde kuihtui, Leino rappeutui kiihtyvällä tahdilla ja Aino muutti lopulta miehensä mukana Lontooseen, jonne Oskar Kallas nimitettiin vastaitsenäistyneen Viron suurlähettilääksi.

Diplomaattikautta kesti lopulta peräti kaksitoista vuotta ja sinä aikanakin Aino jatkoi kirjoittamista ja sai myös omia kirjojaan käännetyksi englanniksi. Toisen maailmansodan raskaina vuosina Kallaksen perhe joutui kokemaan kovia; Aino ja osa perheestä pääsi pakenemaan Ruotsiin miehitetystä Virosta, osa menehtyi sinne. 

Lopulta ankeiden ja niukkojen maanpakolaisvuosien jälkeen yli 70-vuotias leskirouva Aino Kallas sai vuonna 1953 takaisin Suomen kansalaisuuden, pääsi muuttamaan Helsinkiin ja hänelle myönnettiin Jenny ja Antti Wihurin Säätiön elämäntyöpalkinto, jonka turvin hän saattoi elää yksinäiset viimeiset vuotensa. Hänellä on oma tunnustettu asemansa sekä Suomen että Viron kirjallisuushistoriassa.


***




tiistai 16. toukokuuta 2017

Ranskalaisia maistiaisia

Marseljeesi raikaa ja trikolori liehuu tänä keväänä Suomenkin mediassa useammin kuin vuosiin. Eurooppa jännittää, minkä suunnan ranskalaiset valitsevat.

Vastavalittu presidentti on sanonut kannattavansa ja puolustavansa valistuksen arvoja, ja sehän minua, vanhaa 1700-luvun ystävää tietysti kovin ilahduttaa. Minkälainen sitten oikeastaan lienee tämä Macron, jonkinlaiseksi ’nuoreksi Napoleoniksi’ tituleerattu ja ’ryvettyneen poliitikkokaartin’ ulkopuolelta valtaan noussut? Pelastaako hän Euroopan? Toiveet hänen suhteensa ovat suuret; toivottavasti eivät liian suuret. Mahtaneeko hän ajatella, kuten juuri poisnukkunut ikisuosikkini Mauno Koivisto, että lupauksia ei pidä koskaan pettää, mieluummin sitten vaikka odotukset?

En ole mikään frankofiili enkä suuri Ranskan tuntija. Koska en osaa kieltä, koko maa on jäänyt vähän ’katveeseen’; sen historia on toki tuttua, mutta viimeisimmästä parista-kolmesta vuosikymmenestä en tiedä paljoakaan. Päätin siis pakottaa itseni muodikkaasti ’mukavuusalueeni ulkopuolelle’ ja penkoa luettavakseni suhteellisen uutta ranskalaista kirjallisuutta.

Kaikki otokseni kirjailijat ovat minulle ennestään täysin tuntemattomia, mutta ilmeisestikin omassa maassaan jossain määrin menestyneitä, koska he ovat saaneet teoksensa käännetyiksi suomenkielellekin. Ranskalaisen uudemman käännöskirjallisuuden luetteloa tutkiskellessani päätin ottaa vielä yhden valintakriteerin: romaanilla olkoon mahdollisimman pöhkö nimi! Tarjontaa tähänkin lajiin oli yllin kyllin..


Sivistys vastaan pintakiilto


Ranskassa modernisaatio on tapahtunut myöhemmin kuin muualla länsimaissa; se on vieläkin kesken ja maassa on monia omia erityispiirteitään, joita muualta ei löydy. Ranskalaiset myös haluavat olla erilaisia ja korostavat tätä erityisyyttään mielellään, totesi suomalainen diplomaatti tuoreessa haastattelussa.

Yksi tällainen, jo muinaisjäänteeltä tuntuva erityispiirre on suurten kaupunkien kerrostaloissa asukkaita palveleva portinvartija. Jonkinlainen kaikkien asuntonsa talossa omistavien yhteisesti palkkaama aula-emäntä; kevyempi versio alakerrasta asunnon saavasta talonmiehestä. Statukseltaan siivoojaa korkeammalla, asukkaiden kollektiivinen ’vanhapiikatäti’, jolla ei ole muuta elämää kuin talon asukkaiden ympärivuorokautinen silmälläpito ja annettujen pikkutehtävien suorittaminen. Ota vastaan pesulan pussi, anna avain maalarille, kastele kukat. Tällainen harvinaisuus, leskirouva Renée, löytyy hienosta pariisilaistalosta Muriel Barberyn kirjassa ’Siilin eleganssi’ (2006, suomennettu 2011). 

Portinvartijan pitäisi olla pyylevä, ajatusmaailmaltaan käytännöllis-konkreettinen, 12 tuntia päivässä television saippuasarjoja asunnossaan luukuttava, littanoissa tohveleissa laahustava lajinsa edustaja. Tämä Renée on kuitenkin salaa kiinnostunut filosofiasta, tuntee syvällisesti harvinaista kirjallisuutta ja runoutta, kuuntelee Mozartia ja muuta klassista ja harrastaa taidetta. Sitä vain ei sovi näyttää talon ’paremmasta väestä’ koostuville asukkaille, koska ’luokkien välistä kanssakäymistä’ ei aidosti voi tapahtua, Renée ajattelee.

Talossa asuu myös pikkuvanha, maailmantuskaa poteva 12-vuotias ’porvarillisessa kultakalamaljassa’ kituva Paloma. Hänkään ei voi näyttää, mitä oikeastaan ajattelee tai tuntee, koska ’kukaan’ ei häntä ymmärtäisi, hänen omassa perheessään ei varsinkaan.

Näiden kummankin ’piilofilosofin’ maailma muuttuu, kun taloon tulee uusi, aivan erilainen asukas: vanha, varakas japanilaisherra Ozu. Tarina on sympaattinen ja täynnä lämminhenkistä kulttuurien kohtaamista, jota näinä aikoina itse kunkin ’omassa kuplassaan’ kärvistelevän soisi enemmän harrastavan. Kovin yllättäväksi ei juonenkuljetusta lopultakaan voi sanoa, mutta siinä on jotakin sellaista, josta heti tuntee, ettei se olisi uskottavaa tai todennäköistä ainakaan Suomessa.


Fiksuna on niin vaikea olla


Kuinka ollakaan, seuraavaksi lukemani ranskalaiskirja käsitteli jälleen älykkyyden, suorastaan fiksuuden mukanaan tuomia ongelmia!  Onko tässä problematiikassa siis jotain erityisen ranskalaista?

Martin Pagen kirjassa ’Kuinka minusta tuli tyhmä ’ (2001, suomennettu 2003)  ’liika viisas’ ei ole vanha leskirouva  vaan 25-vuotias nuori mies, Antoine. Hän on tullut elämässään umpikujaan ja siihen katkeraan johtopäätökseen, että todellinen äly tekee onnettomaksi, yksinäiseksi ja köyhäksi. Älykkyyden teeskentely sen sijaan näyttää tuovan mukanaan mediahuomiota ja toisten, yhtä vähän älykkäiden ihailua. Myös, ja ehkä eritoten, naisten.

Kirja alkaa heti vauhdikkaasti ahdistuneen päähenkilön vakaalla päätöksellä tyhmistyä niin nopeasti kuin suinkin. Isän puolelta burmalaista alkuperää oleva Antoine ryhtyy tyhmentämään itseään helpoimman kautta, pulloa kallistamalla. Alkoholistiksi vajoaminen ei kuitenkaan onnistu, koska jo puolikas oluttuoppi vie miehen geneettisistä syistä sairaalan letkuihin. Tämä ei siis voi olla suomalaisittain ymmärrettävä ’Pussikaljaromaani’ eikä ’Juoppohullun päiväkirja’. Niinpä sankarin täytyy kokeilla tyhmentymiseen jotain toista konstia, ja kolmatta, ja neljättä. 

Komediaan tulee nopeasti lisää kierteitä ja Antoineen suorastaan tyhmyyden supersankarin piirteitä. Kun Antoine lopulta on oikein tyhmä, eikä anna etiikan tai moraalin vaivata, alkaa hänelle onnistua kaikki. Lisää vain OnniPlus -mielialalääkettä kitusiin ja taas mennään…

Tietenkin tarinassa on myös loppuhuipennus ja opetus. Viimein sankari päätyy jälleen outoon pariisilaiseen islantilaisbaarin, Gudmundsdottiriin, jossa tarjotaan ranskalaisten mielestä juomia ja ruokia, joiden nimiä ei voi lausua eikä koostumusta käsittää.


Eläköön kaappien vapaa liikkuvuus


Ranskalaisille maailman muut kielet tarjoavat selvästi hupia; heitä ei suinkaan vaivaa alemmuudentunto siitä, etteivät he puhu tai ymmärrä noita muiden outoja mongerruksia. Edellisessä kirjassa hauskoja olivat islantilaiset sanat, ja otokseni kolmannen kirjan alussa riemastuttavia hetkiä tarjoaa ruotsalaisuus ja IKEA.

Romain Puértolas’n hengästyttävästi sähläävä seikkailu ’Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin’ (2013, suomennettu 2014) lähtee liikkeelle siitä, että intialainen fakiiri todellakin tulee ruotsalaisen kalustejätin Pariisin myymälään ostamaan Frållenöpik –nimisen piikkimaton uusinta mallia, mutta koska sen saa tilattuna vasta seuraavana päivänä, ostosmatka pitkittyy ja mutkistuu. Fakiiri tutkii ihmetellen kaikkea kaupan tarjontaa, ja epäilee tuotteiden nimeämisen perustuvan johonkin leikkiin, jossa kirjaimet poimitaan sokkona aakkostosta.

Farssissa joku on aina piilossa kaapissa ja toiset tulevat ja menevät ovista jatkuvien väärinkäsitysten vyöryessä yhä vauhdikkaammin eteenpäin. Tässä kirjassa fakiirille käy kaapissaan samoin. Ennen pitkää hän tekee kiertomatkan Euroopan ja Välimeren kaikkien laittomien maahantulijoiden ja lähes saman tien maasta karkotettujen joukossa kuin jossain mielipuolisessa karusellissa. Nämä onnettomat ja osattomat auttavat toisiaan, sillä systeemi huolehtii paremmin tavaroista, kuin niiden joukossa piilottelevista ihmisistä.

Kirjan etuliepeestä käy ilmi, että kirjailija Romain Puértolas on siviiliammatiltaan poliisi ja työskentelee rajavartiolaitoksessa laittoman maahanmuuton parissa. Ilmankos! Kirja onkin juuri sillä tavalla hauska ja järjetön, että sen kepeyden alta tuntuvat ne pikkuiset piikit, jotka jäävät vaivaamaan mieltä. Jollain järkevämmällä tavalla tämäkin Eurooppaa vaivaava inhimillinen ongelma pitäisi voida ratkaista. Miten?


***

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Puolan siivuja

Kuten edellisessä blogissani totesin, Puolasta pitää lukea lisää! Siksi tein aivan tarkoituksellisen sukelluksen kirjaston valikoimiin poimiakseni sieltä kolme puolalaista kirjaa. Ne ’pakolliset’ nobelistit eivät minua innostaneet, vaan niiden sijasta koetin löytää muita, mahdollisimman erilaisia ja eri aikakausien teoksia.

Puola on keskellä Eurooppaa sijaitseva suuri maa, jossa asuu tätä nykyä lähes 40 miljoonaa ihmistä. Puolalaisia on paljon myös Britanniassa ja Saksassa, samoin kuin Yhdysvalloissa. Puolan suuri juutalaisvähemmistö hävitettiin toisessa maailmansodassa lähes olemattomiin ja Puolan ’kantaväestökin’ sai kärsiä hirmuteoista niin idästä kuin lännestäkin tulleiden valloittajien kynsissä. Naapurimaiden aggressiot ovat piinanneet Puolaa kautta historian. Se pienen Suomen asukasta hämmästyttääkin: niin suuri maa, suuri kansa ja sillä suuri armeijakin, mutta aina se on joutunut kahtia revityksi, tai välillä jopa kolmeen palaseen pirstotuksi. Itäpuolta raastoi Venäjä/Neuvostoliitto, länsipuolta Saksa ja etelästä vielä Itävalta-Unkari. 

Mitä minulle tulee mieleen Puolasta? Yhteinen Ruotsinvallan aikainen kuninkaamme Sigismund, ammoin 1500-luvulla. Jarmo Jääskeläisen reportaasit ja dokumenttielokuvat 1980-luvulla, Solidaarisuus-liike ja Lech Walesan valtava lapsilauma ja roomalaiskatolisen nöyrä vaimo, kaikki suutelemassa paavin kättä. Sen puolalaisen paavin, Johannes Paavali II:n. Puolalaiset maalarit ja rakennuskonservaattorit, jotka tilataan suomalaisia arvorakennuksia korjaamaan. Olkiluodon ydinvoimalatyömaan puolalaiset hitsarit, jotka ajavat autoillaan hirmuista ylinopeutta ja joita paikallinen väestö väistelee henkensä kaupalla.

Kieslowskin ja Wadjan elokuvat menneiltä vuosikymmeniltä muistan, mutta entäpä kirjallisuus? Ammoin lukioaikana velvollisuudesta luetut Stanislav Lemin scifi-kirjat, siinäpä se taitaa olla. Pitkästä aikaa, nyt juuri alkuvuonna YLE tarjosi nähtäväksi puolalaisen TV-sarjan ’Bodo- kabareekuningas’. Sen oli suomentanut Tapani Kärkkäinen. Kun tutkin kirjastosta löytämiäni puolalaisia kirjoja, niistäkin lähes jokaisen oli suomentanut Tapani Kärkkäinen! Kun etsin netistä tietoja puolalaisesta kirjallisuudesta, kukapas muu siellä palstaa pitää kuin Tapani Kärkkäinen. Hän on siis mitä ilmeisimmin tämän hetken Puola-spesialisti numero yksi.


Hyvin kummaa


Vähän vanhemman puolalaiskirjallisuuden edustajaksi otokseeni valikoitui kokoelma Bruno Schulzin 1930-luvulla julkaistuja kertomuksia. Minulle ennestään täysin tuntematon Schulz oli juutalainen kauppiaan poika Drohobytsin pikkukaupungista. Tämä Puolan osa oli välillä kuulunut pitkiä aikoja Itävalta-Unkarin keisarikuntaan ja Schulz kirjoittaakin eräässä kertomuksessaan keisari Franz Josefista. Schulzin elämän ja aluillaan olleen kirjailijanuran lopetti toinen maailmansota. Natsiupseeri ampui hänet yhtenä päivänä huvin vuoksi kotikaupungin kadulle vuonna 1942.

Bruno Schulzin ’Kanelipuodit – ja muita kertomuksia’ ilmestyi suomeksi 2013, Tapani Kärkkäisen suomentamana. Kertomukset ovat merkillisiä ’kaiken metamorfooseja’. Monissa niistä on minä-kertoja Josef, joka lienee suurin piirtein Schulz itse. Niissä esiintyy myös usein outo, komenteleva isä, ja pulska, ponteva kotiapulainen Adela. Juonta kertomuksissa on hyvin vähän, tai se ei ainakaan ’vie’ kertomuksia paljoakaan eteenpäin. Kaikki vain muuttuu ja muuntuu toiseksi, kasvaa, kiemurtelee, kukkii, hyppii, laulaa, kietoutuu. Esineistä ja asioista syntyy outoja, uusia assosiaatioita. Muutokset eivät yleensä ole ahdistavia tai pelottavia, kuten esimerkiksi Kafkalla, mutta varsin järjettömiä ne enimmäkseen ovat. Mieleen tulevat jotkut Marc Chagallin taulut, joissa mustapukuiset juutalaiset leijuvat pikku kylien yllä taivaalla.

Tapani Kärkkäisellä lienee ollut melkoinen urakka Schulzin tyylin ja sanaston suomentamisessa. Hän mainitseekin Schulzin sopivan kirjallisuuskategoriaan ’uus kumma’ (new weird!), joka ilmeisesti on vielä vähemmän todellisuuden kanssa tekemisissä kuin aiemmassa blogissani mainittu ’maaginen realismi’.

Kielellä leikittely, assosiaatiot ja ’uusien maailmojen’ rakentelu on tietenkin yksi mahdollinen tapa ilmaista itseään kirjallisesti. Ympäröivä ’reaalimaailma’ saattaa myös joskus olla niin outo tai niin vastenmielinen, ettei sitä kerta kaikkiaan voi tai halua kuvata.


Musta menneisyys


Päätin, että otoksessani täytyy olla yksi dekkari. En löytänyt yhtään puolalaista dekkaria suomenkielellä. Ehkä niitä on, mutta nyt silmiini ei mistään luetteloista sellaisia osunut. Siispä etsin tällä hetkellä suosittua, paljon julkaissutta puolalaista dekkaristia, ja löysin nimen Marek Krajewski.

Hänellä on tunnettu poliisihahmo Eberhard Mock, joka seikkailee menneessä ajassa; vuoden 1919 Breslaussa. Kaupunki oli silloin juuri vapautunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan keisarikunnan otteesta ja ajat olivat sekavat ja levottomat. Puolankielinen väestö oli vähemmistönä tässä vanhassa rajakaupungissa, joka oli saksaksi Breslau, tsekiksi Vratislava ja puolaksi Wroclaw.

Koska suomennettuina en Mock -kirjoja löytänyt, piti tyytyä englanninkieliseen ’Phantoms of Breslau’ pokkariin vuodelta 2011. Alkuperäisteos on vuodelta 2005. Kirjan mainosteksteissä Krajewskia verrataan Boris Akuniniin, ja jotain samaa henkeä hänen kirjassaan onkin. Rikoksilla pitää aina olla joku yhteiskunnallinen ’taustakudos’ ja Krajewski kuvaa menneen ajan Breslauta vähän samoin tunnelmin kuin Akunin vanhaa Venäjää. Väärintekijöitä oli sielläkin, mutta silti se oli ’palanen iäksi kadonnutta isänmaata’.

Krajewskin sankari selvittelee rikoksia varsin synkissä tunnelmissa. Kaikki läheiset, joita hänellä on muutenkin niukanlaisesti, joutuvat pahojen tekojen kohteeksi. Yläluokka leikittelee toisten elämällä ihan vain ikävystymistä torjuakseen ja suojelee kaltaisiaan, niin kuin aina ja kaikissa oloissa ennenkin. Lisäksi Mock ryyppää aivan liikaa, mutta se johtuu siitä, ettei hän pysty nukkumaan muutoin kuin tukkihumalassa, jolloin ’Breslaun aaveet’ eivät vaivaa häntä.

Jotta Mockista tulisi yksi uusi jäsen minun omien suosikki dekkarihahmojeni joukkoon, häneen pitäisi tulla paljon lisää lämpöä ja huumoria. Voi olla, että sitä on alkujaan ollutkin, mutta se on kadonnut käännöksissä, ’lost in translation’, kenties.


Karvaiset siskokullat


Jos kaksi aiempaa puolalaiskirjaa vaativat vähän pinnistelyä auetakseen, tämä kolmas tuntui kepeämmältä. Sen lukeminen oli helppoa ja pari ensimmäistä lukua nauraa hohottelin posket märkinä.

Michal Witkowski tuli kuulemma kertaheitolla kuuluisaksi ja puolalaisen julkisuuden suosikiksi vuonna 2005 julkaistessaan esikoisteoksensa, jonka Tapani Kärkkäinen käänsi suomeksi nimellä ’Hutsula’ (2007).

Kappas vaan, tämänkin kirjan tapahtumapaikka on Wroclaw, tuo rajakaupunki, joka nykyään on vankasti puolalainen, yli 600 000 asukkaan suuri sekamelska, joka totuttelee nykyaikaan ilman venäläisten suurta varuskuntaa.

Nämä ’hutsut’ ovat lihavia, karvaisia, keski-iän jo ylittäneitä homomiehiä, jotka kutsuvat toisiaan ’siskoiksi’ ja antavat toisilleen nimiä kuten Patricia, Lucrecia tai Jessica. He haluavat uskotella olevansa hurmaavia, kun he tälläytyvät halpoihin tekokuitumekkoihin tai muovisiin kiharaperuukkeihin ja lähtevät jahtaamaan ’saalista’ yleisiin vessoihin, puiston penkeille tai rautatieasemalle viimeisen junan lähtöaikaan.

Itku silmässä he muistelevat mennyttä aikaa, jolloin kaupungissa oli valtava puna-armeijan varuskunta täynnä nuoria, mistään mitään tietämättömiä solttupoikia. Pojat eivät olleet aiemmin elämässään käyneet missään, eivätkä päässeet kahden vuoden palvelusaikana kasarmilta minnekään eikä heille maksettu palkkaa, joten heillä ei ollut rahaakaan mihinkään. Mikä ihana noutopöytä kasarmin aidan yli öisin kömpiville ’siskoille’. Nykyään kaikki on toisin: sotilaita on vähän ja niilläkin on lomat ja palkkarahat, ei siis enää mitään saumaa näillä siskoilla.

Alun ’huvittavuuden’ jälkeen Hutsulan tarinat alkoivat toistaa itseään. Kellään siskoista ei tosiaankaan mene enää hyvin ja kaikkien ennuste on yhä vain huonompi. Minulle tuli lukijana ristiriitainen olo; haluaako Witkowski olla näiden outojen ihmisten puolella ja siksi kirjoittaa heistä vai haluaako hän pilkata heitä saadakseen ’roomalaiskatolisen hetero enemmistön’ naurun kautta arvostusta itselleen? Onko tällä kuvauksella tarkoitus vahvistaa enemmistön homofobiaa; että siellä ne iljetykset vaanivat sammuneita juoppoja ja alaikäisiä poikia, koska he haluavat nimenomaan ’saada heterolihaa’ eivätkä sitä normaalioloissa ja vapaaehtoisesti tietenkään saa?

Vai onko sittenkin kyse siitä, kuten Witkowski myös vihjaa, että kirjan motiivina on tuoda näkyväksi se, kuinka taas ’yksi anarkistisen vapauden linnake’ murenee.  Nämä siskot kuihtuvat pian pois ja tilalle saadaan vain yhteiskunnan kesyttämiä nössöjä ’sisustushomoja’, jotka puhuvat puutarhanhoidosta, avioliitosta ja lasten hankinnasta. Hmm…katolisen vanhoillisuuden ollessa taas vahvassa nosteessa Puolassa arvelen kyllä, että siihen menee vielä jokunen tovi.

Paljon jäi vielä epäselvää…Puolasta pitää varmaankin lukea lisää. Esimerkiksi naisista.

***

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Maagista vai todellista


Mitä on tämä nykyinen puhe uudesta ’totuuden jälkeisestä ajasta’ ja ’vaihtoehtoisista faktoista’? Onko Ruotsissa tapahtunut jotain erityistä vai eikö ole? Oliko Washingtonin keskustassa tiettynä päivänä puolitoista miljoonaa ihmistä vai paljon vähemmän? Onko asia niin, jos siltä näyttää? Tai jos joku vain sitkeästi jaksaa toistaa sitä, vaikka ei siltä edes näyttäisi?
Eihän tämä mitään uutta ole. Tällä periaatteella on tehty poliittista propagandaa jo iät ajat ja valitettavan hyvin tuloksin.

Kirjailijan hieno etuoikeus on asettaa tarinansa henkilö minne tahansa ajassa tai paikassa. Häntä ei sido edes teoreettinen ’totuus’ eivätkä mitkään fyysiset tai henkiset rajoitteet. Teräsmies voi nähdä satojen kilometrien päähän ja lentää, Harry Potter haihtua tai ilmiintyä milloin vain, Lisbeth Salander murtautua mihin tahansa tiedostoon ja muunnella niitä omaksi edukseen aivan kuinka tahansa.

Sopivassa määrin annosteltuna tällaiset elementit tekevät romaanista vain viihdyttävämmän. Mikäli yhteys ’arkitodellisuuteen’ käy yhä vähäisemmäksi, siirtyy koko teos ’fantasian’ tai ’scifin’ otsikon alle. Jossain siellä välimaastossa on myös tila, jota kirjallisuudessa on kutsuttu mielenkiintoisella määreellä 'maaginen realismi'.

Törmäsin pitkästä aikaa tuohon vähän erikoiseen 1960-luvun käsitteeseen, kun luin uutta romaania 1900-luvun poliittisesta historiasta ja sitten perään toista, varsinaista lähdeviittein perusteltua historiantutkimusta, joissa kumpaisessakin tuli vastaan hahmoja vanhasta tutusta, ’maagisen realismin’ perusteoksesta, Mihail Bulgakovin romaanista ’Saatana saapuu Moskovaan’.
Kun reaalimaailma on aivan sekaisin, kaiken järkyttävän ja käsittämättömän faktan keskellä fiktiohahmot alkavat näemmä tuntua suorastaan järjellisiltä.


Uusi maailma vanhoilla raunioilla



Toimittaja ja kirjailija Markus Leikola julkaisi syksyllä 2016 ensimmäisen romaaninsa ’Uuden maailman katu’. Leikola on televisiosta ja radiosta tuttu politiikan toimittaja, joka on aiemmin kirjoittanut jo tietokirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja novelleja. Romaanista tulikin sitten rönsyävä, yli 900-sivuinen järkäle, jonka aiheena on 1900-luvun poliittinen historia Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Vilahtaa siellä pieni palanen Vietnaminkin historiaa.

Leikola vyöryttää rinnatusten Yhdysvaltoja ja Venäjää/Neuvostoliittoa. Eurooppa, jopa Saksa, jää tässä katselukulmassa vähemmälle huomiolle, vaikka taistelutantereena onkin.  Kummassakin suurvallassa on poliitikkoja, jotka janoavat valtaa omassa maassaan ja koko maailmassa. Vastustajat nitistetään armotta ja ’kansio’ löytyy aina kaikista, siitä pitävät tiedustelupalvelut huolen. Radio, elokuva ja tiedotusvälineet otetaan mukaan valtataisteluun. Vallankumoukset, pörssiromahdukset ja maailmansodat panee liikkeelle aina joku itsestään liikoja luuleva mies ja miljoonien muiden osaksi tulee kärsiä ja tuhoutua.

Henkilöitä ja tapahtumia on kirjassa niin paljon, että lukija miettii tämän tästä, olisiko karsiminen ja tiivistäminen parantanut kokonaisuutta. Stalinit, Trotskit, Rooseveltit ja Kennedyt meuhkaavat maailman kiusana sittenkin aika moneen kertaan luetusti. Sen sijaan ainakin minulle oudompia ja siksi kiinnostavampia olivat propagandisti Edward Naybears ja suurlähettiläs Bill Bullit, jotka toilailivat omalla tyylillään maailmanhistoriaan.

Leikolan ilmeinen ’soft spot’ on Puola. Siitä hän on halunnut kirjoittaa enemmän kuin vuosisadan poliittisen historian katsauksissa yleensä ja se sytytti minussakin kiinnostusta. Puolasta pitää lukea enemmän! Uuden maailman katu löytyy Varsovasta, ja sieltä voi kuulemma löytää kauan kadoksissa olleen ystävän. Huomion ja ’kunnian palautuksen’ saavat myös ahkerat ja taitavat puolalaiset matemaatikot ja salausteknologioiden tuntijat, jotka selvittivät saksalaisten ja venäläisten käyttämät koodisanomat ja hankkivat Enigma-salakirjoituskoneet brittien käyttöön jo ennen sodan puhkeamista.  Britit ’unohtivat’ puolalaisten osuuden lähes tyystin ja kiittelivät kaikesta vain omia Bletchley Parkin tutkijoitaan.

Todellisten tai ainakin ’hyvin toden näköisten’ henkilöiden lisäksi Leikola on ottanut romaaniinsa muutamia kirjallisuudesta tuttuja hahmoja. Kertojana ja varsinkin niiden pahimpien tapahtumien kommentoijana toimii professori Woland, eli alussa mainitun Bulgakovin kirjan Saatana. Ehkä 1900-luvun historia on niin julmaa ja käsittämätöntä, että vallanhimoisten, ahneitten ja empatiakyvyttömien poliitikkojen lisäksi sinne tarvitaan vielä tiivistynyttä, silkkaa pahuutta, Saatanaa.

Niinpä. Mahtaneeko 2000-luvun poliittisesta historiasta tulla toisenlaista? Leikolan kirjan lopussa Woland jatkaa jälleen matkaansa Jerusalemiin ja sieltä – Syyriaan.


Käsittämättömän terrorin vuosi



Saksalainen historian professori Karl Schlögel perustelee kirjansa ja tutkimuskohteensa valintaa toteamalla, että vuosi 1937 Moskovassa oli eräs maailmanhistorian ja Euroopan historian suurimmista paikallisista katastrofeista.

Keskellä rauhan aikaa liki 2 miljoonaa ihmistä joutui äkkiarvaamatta pidätetyksi; 700 000 heistä ammuttiin lähes saman tien ja 1,3 miljoonaa sai käsittämättömiä vankileirituomioita. Hyvin harva tiesi ja tajusi, mitä he oikeastaan olivat tehneet ja miksi heitä syytettiin. Yhtä ymmällä olivat pelokkaat koskemattomiksi jääneet; kai julkisuudessa esitetyt mielikuvitukselliset syytteet sitten olivat totta, eihän tätä muuten voi millään käsittää. Lähes jokainen syytettyhän lopulta tunnusti. Ihan mitä hyvänsä.

Schögelin saksankielinen alkuperäisteos ilmestyi 2008, minulla luettavana ollut englanninkielinen käännös ’Moscow 1937’ on vuodelta 2012. Suomeksi kirjaa ei vielä ole käännetty.

Näistä ns. näytösoikeudenkäynneistä ja Stalinin terrorista on toki kirjoitettu paljon jo ennenkin, mutta yhä edelleen niissä on runsaasti selittämätöntä ja aivan ’pimeää’. Moskova oli tämän ’järistyksen’ keskus, ja siitä lähti pidätysten ja teloitusten ’shokkiaaltoja’ myös muualle ympäri Neuvostoliittoa. Optimistisesti voidaan toivoa, että ajan kuluminen, poliittisten olosuhteiden muutos ja yhä uusien lähteiden aukeneminen ja löytyminen toisi jotakin selvyyttä tähän ahdistavaan asiaan.

Schlögel rakentaa kirjassaan kokonaiskuvaa siitä vuoden 1937 Moskovasta, jossa kauheudet tapahtuivat. Hän aloittaa lainaamalla Mihail Bulgakovin ’Saatana saapuu Moskovaan’ kirjasta kohtausta, jossa noidaksi muuttunut Margarita Nikolajevna lentää luudalla kaupungin yllä. Tästä Schlögel saa aineistoa karttakuvaan; tältä Moskova näytti silloin. Täällä olivat vanhat ahtaat puutalojen kujat, täällä uudemmat kivitalot, täällä vastikään rakennetut leveät, mahtavat paraativäylät, täällä joutomaat. Tässä valtava monttu, josta Kristus Vapahtajan kirkko oli räjäytetty pois ja johon piti tuleman mahtava Neuvostojen Palatsi.

Moskova oli vuonna 1937 kasvava, vilkas metropoli ja Schlögel kartoittaa todella kiinnostavasti sen kaikkia yhteiskuntaelämän puolia. Kuinka kaupunkia rakennettiin, kuinka sen alati kasvava väestö kärsi elintarvikepulasta, kuinka se asui, kuinka liikenneolot kehittyivät. Miten edistyi geologia, metroverkko, Moskovan-Volgan kanava, raskas teollisuus, ilmailu, elokuvateollisuus. Kuinka juhlittiin Puskinin juhlavuotta, kuinka vallankumouksen 20-vuotispäivää ja miten järjestettiin ’näissä oloissa’ puolueen keskuskomitean täysistunto.

Kun Schlögel siirtyy kuvaamaan terrorin etenemistä kuukausi kuukaudelta ja ala alalta, muuttuu lukemisen tunnelma kiinnostavasta ajan ja paikan kokonaiskuvasta kauhukertomukseksi. En keksi parempaa määrettä kuin ’ahdistava’. Ensin tuomitaan nämä puolueen johtohenkilöt, sitten nämä toiset. Sitten viedään geologit, sitten kanavan rakentajat, sitten lentokonetehtaan johtajat, sitten taiteilijoita, sitten elokuvaohjaajia, sitten NKVD:n omia miehiä, sitten armeijan upseereja. 

Valtavan lähdeaineiston joukossa on myös kirjailija Bulgakovin vaimon, Jelena Bulgakovan päiväkirjamerkintöjä, joissa kerrotaan, kuinka kirjailijoita ja teatteriväkeä alkaa kadota, ensin nimeltä tiedettyjä, sitten tutumpia, ja lopulta lähemmät ystävätkin ottavat yhteyttä hädissään. Bulgakovit säilyivät, vaikka mitään heidän töitään ei julkaistu eivätkä he saaneet lupaa poistua maasta eivätkä ylipäänsä minkäänlaista vastausta yhteydenottoihinsa ’ylätasolle’.


Hyvin epäilyttävä ulkomaalainen



Mihail Bulgakov kirjoitti venäjäksi ’Master i Margarita’ -nimellä tunnettua kirjaansa kuulemma jo vuodesta 1928 lähtien. Välillä käsikirjoituksen väitetään jo palaneenkin, mutta kolmas versio valmistui juuri vuonna 1937 ja lopullisen version viimeisteli vaimo Jelena. Mihail Bulgakov kuoli jo 1940. Kirja saatiin julki vasta 1966-67 sensuroituna ja lyhenneltynä. Lännessä se julkaistiin ’kokonaisena’ jo 1967, Neuvostoliitossa lopulta 1973.

Suomeksi kirja julkaistiin jo niinkin varhain kuin 1969 nimellä ’Saatana saapuu Moskovaan’. Nimen muutosta on kritisoitu kirjan ’tärvelemisenä’. Ehkä Bulgakov ei siitä pitäisi, mutta minusta nimi on suomenkieliselle versiolle oikein hyvä. Se kertoo paremmin ja enemmän kirjan kokonaisuudesta, kuin vähän lässy ’Mestari ja Margarita’ tekisi. 

No jaa, joka tapauksessa kirja on klassikko ja kerrassaan mainio. Se piti tietenkin taas lukea, ties kuinka monennen kerran, kun siihen noissa toisissa kirjoissa viittailtiin.

Tutustuin kirjaan jo teininä, kun näin jälkikäteen arvioiden yllättävänkin edistyksellinen äidinkielen opettajani luetutti sen meillä. Ymmärsin siitä silloin varsin vähän; siinä oli sekavasti vaihteleva juonirakenne, Jeesuksesta ja Pilatuksesta ei varmaan olisi saanut Neuvostoliitossa kirjoittaa ja outoa oli se, että Saatana olikin ainakin Mestarin ja Margaritan kannalta ’hyvis’.

Myöhemmillä lukemiskerroilla kirjan kerroksista on tullut aina uusia havaintoja ja tulkintoja. Hahmojen humoristisuus ja tilanteiden kehittyminen aina järjettömään farssiin asti on naurattanut. Mielikuvituksellisten tilanteiden kekseliäisyys ja osuvat lausahdukset ovat ihastuttaneet. Toisaalta, mitä enemmän on saanut tietoa ajankohdan poliittisesta todellisuudesta, sitä hyytävämmiltä henkilöiden äkilliset ’katoamiset’ ja uusien asukkaiden ilmaantumiset entisten tilalle ovat alkaneet tuntua. ’Maagiset temput’ eivät olekaan ’hassuja’ vaan oikeasti tappavia. ’Neulanpistoilla’ hoidettu mieli saa monenlaisia selityksiä.

Onnellinen loppukin on surullinen, koska vapautta ja rauhaa saadakseen täytyy poistua tästä maailmasta.

***