Latvialaisia muistoja

Latvia on yksi kolmesta Baltian maasta, se keskimmäinen. Juuri muuta en sitten tästä suhteellisen lähellä olevasta Itämeren naapuristamme tiedäkään.

Suomalaiset ja latvialaiset ovat historiassa kuuluneet samaan valtakuntaankin; vähän aikaa 1600-luvulla suurvalta-Ruotsiin ja sitten pitempään tsaarien Venäjään, mutta varsin kaukaisiksi olemme silti toisillemme jääneet.

Virosta tiedän vähän jotain ja olen sen kirjallisuudesta aina joskus kirjoitellutkin. Liettuasta olen kirjoittanut tässä blogissa tasan yhden kerran, syksyllä 2019, kun olin siellä käynyt. Siinäpä onkin koko vähäinen Baltian tuntemukseni. 

Pienistä maista, suhteellisen lähellä olevistakin, tiedetään tietysti yleisestikin varsin vähän. Mieleeni muistui tapahtuma muutaman vuoden takaa Lontoosta, kun hyvin ystävällinen vanha brittipappa koetti olla turistille kohtelias: ’Ai jaha Suomesta! Minäkin olen käynyt siellä, nuorena laivastossa työskennellessäni. Mikäs se paikka olikaan…Nyt muistan, se oli Klaipeda.’  Niinpä niin, onhan se liettualainen satamakaupunki Lontoosta katsoen ainakin vähän Suomessa päin.

Latviassa on nykyään runsaat 2 miljoonaa asukasta. Pääkaupunki Riika on historialtaan hyvin vanha ja kooltaan liki suurkaupunkiluokkaa, runsaan 700 000 asukkaan vilkas keskittymä. Olen joskus viettänyt pari päivää siellä ja lisäksi nähnyt kaupungin ulkopuolella olevan Rundalen palatsin ja vajaan tunnin matkan päässä olevat Jurmalan hiekkarannat. Sieltä johti muistaakseni yllättävän suora ja hyväkuntoinen tie Moskovaan – Neuvostoaikojen politrukit halusivat nopean yhteyden lomanviettopaikkaansa. Neuvostoliiton perua on sekin, että Latvian vähän yli 2 miljoonasta asukkaasta liki kolmannes on venäjänkielisiä. Väkeä siirrettiin tarkoituksella alueilta toisille, tasapainottamaan etnisiä keskittymiä ja toisaalta korvaamaan menetyksiä, joita oli syntynyt Siperiaan kyyditysten ja maastapaon vuoksi.

Kun nyt satuin näkemään artikkelin, jossa esiteltiin suhteellisen uusi kustantamo, nimeltään Paperiporo, joka keskittyy latvialaisen kirjallisuuden suomentamiseen, päätin ryhtyä tilkitsemään tätä sivistykseni aukkoa.

Tämän kertaiseksi kirjakolmikokseni löysin latvialaisen runoilijan, kirjailijan ja kääntäjän, Vizma Belsevican omaan elämään pohjautuvan, mutta kuitenkin fiktiivisen Bille – sarjan. Koko sarjan on suomentanut Mirja Hovila.

Kirjojen esittelytietojen mukaan Belsevica (1931-2005) onnistui ponnistamaan vaatimattomista oloista lopulta opiskelemaan Moskovan Gorki-instituuttiin ja työskentelemään kirjallisuuden parissa. Vuonna 1969 hän joutui neuvostosensuurin hampaisiin (syytä ei mainittu) ja sai viiden vuoden julkaisukiellon. Muistelmateoksensa hän julkaisi uudelleenitsenäistyneessä Latviassa 1992 ja siitä tuli hyvin suosittu, vaikka se ei kaikilta osin tukenut yhteiskunnassa suotaviksi luokiteltuja ’ihanteellisia arvoja’, olivat ne sitten ensimmäisen itsenäisyyden aikaan liitettyjä tai neuvostoaikana ylhäältä annettuja.

 

Aina jotenkin pielessä

Vizma Belsevican ’Bille’ ilmestyi latviaksi 1992 ja suomeksi 2019.

Kirjan pieni tyttö on nimeltään Sibilla, lempinimeltään Bille. Miksi ihmeessä hänelle on annettu tuollainen ’outo’ nimi, josta heti saa toisilta lapsilta kuulla irvailua, tyttö pohtii. Kun hän sitten tapaa pienen pojan, jonka nimi on Rodrigo, hän riemastuu. Tuo ei nyt ainakaan voi haukkua hänen outoa nimeään, koska itsellään on vielä hullumpi nimi.

Billen koti on Riian laitamilla, köyhässä työläiskorttelissa, jossa naapurit tietävät toistensa asiat sen tarkemmin nuuskimattakin, koska meteli kuuluu asunnosta toiseen. Isä ja äiti eivät ole järin onnellisia keskenään ja äidinäiti haukkuu tasapuolisesti sekä lurjuksen vävynsä että kelvottoman tyttärensä, joka moiseen retkuun on haksahtanut.

Billen lapsuus osuu Latvian ensimmäisen itsenäisyyden aikaan, joka vuodesta 1934 alkaen oli entisen maatalous- ja pääministeri Karlis Ulmaniksen diktatuuria. Neuvostoaikojen puristuksessa tätä aikaa muisteltiin salaa ’onnellisena’ ja ’isänmaallisen innostuksen aikana’, mutta ei se sellaista kaikille ollut. Ei ainakaan Billen perheelle eikä heidän lähipiirilleen, jota maailmanlaajuinen lama-aikakin kohteli kaltoin.

Billen isä on milloin missäkin lyhytaikaisessa työssä: joskus kuljettaa viinikaupan asiakastilauksia käsikärryillä, joskus on oopperatalon vahtimestarina. Usein hän kuitenkin sortuu juomaan ja sitten tappelemaan. Silmä mustana ja käsivarsi murtuneena hän raahustaa kotiin, vaimon ja anopin haukuttavaksi. Vaimoa hän joskus lyökin, mutta Billeä ei koskaan. Hän on koko suvun ainoa, joka ei koskaan hauku Billeä, vaan toisinaan jopa pörröttää tämän tukkaa ja sanoo jotain ystävällistä.

Kirjasta jäi jotenkin surullinen olo pienen Billen puolesta: hän sai jatkuvasti kuulla olevansa huono, kömpelö, osaamaton ja ylipäänsä ei-toivottu. Äiti tuskailee, kuinka hänelle on tuollainen ’kiusankappale’ tullutkin elämäänsä vaivaksi ja äidinäiti kyllä osaa kertoa, miksi näin on käynyt.

Niinhän se oli ennen ehkäisyä ja perhesuunnittelua, että läheskään kaikki lapset eivät olleet toivottuja ja aiempien vuosikymmenten lastenkasvatukseen suorastaan kuului ’turhien luulojen pois ottaminen’, mutta silti Billen osa tuntui kovin kolkolta. Onneksi hän osasi paeta mielikuvituksensa turviin.

Kun ajat käyvät entistä tiukemmiksi eikä Riiassa enää oikein ole ruokaakaan, suku keksii keinon. Valtion tuella ’Ulmanis -lapsia’ lähetetään kaupungeista maaseudulle työvoimaksi, ja toisaalta saamaan vähän ruokaa ja ’terveellistä maalaisilmaa’. Tukiraha on pieni, mutta silläkin on merkitystä sen saajille, köyhille maalaissukulaisille. Niinpä Bille lähetetään maalle, paimeneksi. Se on aivan kokopäivätyötä – ei mitään vapaata kirmailua niityillä.

 

Kaikki muuttuu ja mikään ei pysy

Bille kokee jatkuvasti jäävänsä aikuisten silmissä ulkopuoliseksi. Häntä ei huomata ollenkaan, tai sitten sanotaan: älä kysy, älä pyöri siinä jaloissa, mene pois siitä sotkemasta – ja ennen kaikkea, älä syö niin paljon äläkä jatkuvasti pyydä ruokaa. 

Mutta tietenkin lapset ymmärtävät paljon, vaikkei heille suoraan asioita kerrotakaan. Etenkin Bille, joka huomaa olevansa aika hoksaavainen. Hän oppii lukemaan kuin itsestään, eikä koulukaan tuota muita vaikeuksia kuin sosiaalisia: hänellä on risat vaatteet ja perhe, jota ei voi opettajille tai koulutovereille mainostaa. Aikuisten puheista Bille aavistaa, että jotain on tapahtumassa, ja sitten neuvostojoukot ovatkin äkkiä jo maassa.

Vizma Belsevican ’Bille dzivo talak’ ilmestyi 1996 ja suomeksi ’Bille ja sota’ saatiin 2020.

Latvia koki Viron ja Liettuan tavoin toisen maailmansodan aikana miehityksen kurjuuden kolmeen kertaan. Kesäkuussa 1940 maahan tulivat neuvostoliittolaiset ja Karlis Ulmanis katosi jäljettömiin. Vasta Gorbatshovin aikana paljastettiin, että Ulmanis kuoli jo 1942 vankeudessa Turkmenistanissa.

Politiikka repii Billen lähipiirin aikuisten suhteita. Maalaissukulaisista osa odottaa innolla, kuinka isäntien maat pian jaetaan köyhille vuokraviljelijöille ja vuosisatainen nöyristely loppuu. Osa taas sihahtaa vain hampaittensa välistä, että kommunistit varastavat taas kaiken minkä irti saavat. Belsevica ei kirjoita henkilöhahmoilleen suuria ideologisia mielipiteitä, vaan yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa kukin vain koettaa löytää itselleen jonkun kolon, johon sujahtaa turvaan. Bille kuulee, kuinka hänen isänsä ja heidän riikalaisen kotitalonsa yläkerran naapuri ottavat raivokkaasti yhteen. Naapuri on liittynyt punakaartiin, isä ei.

Vain vuoden kuluttua komento muuttuu jälleen. Saksalaiset ajavat puna-armeijan pois ja pystyttävät oman hallintonsa. Nyt katoavat ympäristöstä kaikki ’punaisiksi’ luokitellut. Tällä kertaa Billen isäkin valitsee puolensa ja pukee päälleen saksalaisen asepuvun. Seuraa taas teloituksia ja vankileirejä. Karmeimman kohtalon saavat Latvian juutalaiset, jotka tuhotaan lähes kokonaan. Bille katselee kauhuissaan vanhaa, luurangoksi laihtunutta miestä, jonka on pakko kulkea ojassa, keltaisesta kankaasta harsittu tähti risaisessa takissaan.

Billen perheen elämä ei muutu paremmaksi, vaikka hänestä vähän yllättäen tuleekin isosisko. Pikkuveli Jekaupins saa sentään ristiäiset, johon tykötarpeet kootaan lainaamalla kaikilta naapureilta ja sukulaisilta. Isä heiluu ristiäisissäkin humalaisena eikä Bille näe häntä enää koskaan. Mitä tapahtui? Pettivätkö isän hermot – heittikö hän todella kananmunia saksalaisten päälle vai onko hänet vain lähetetty rintamalle?

Äidin, pikkuveljen ja Billen on pakko lähteä maalle sukulaisten luokse saadakseen edes jotain syödäkseen. Sinnekin tulevat lopulta pommitukset ja sodan kauhut. Hyvin nuoren näköiset saksalaissotilaat hokevat Billen kuullen : Alles kaputt, Hitler kaputt. Eikä mene montaa päivää, kun hataraan maalaismökkiin rynnistävät taas neuvostosotilaat. Repivät auki lipaston laatikot, ottavat mitä vähistä tavaroista irti saavat, viimeinen nappaa vielä seinältä kellon kainaloonsa.

 

Nuoruus on aivan ylimainostettu asia

’Billes skaista jauniba’ -kirja ilmestyi latviaksi 1999, suomeksi ’Bille ja nuoruus’ saatiin 2021.

Heti kun sodan taistelut ovat siirtyneet kauemmas Riiasta, ilmoittaa Billen sukulaistäti, ettei heidän pienessä talossaan tarvita ylimääräisiä syöjiä, vaan pääkaupungin sukulaisten on syytä kalppia kotiinsa takaisin.

Riika on monilta osin raunioina ja korjaustyöt kaupungissa sujuvat sangen hitaasti. Billen kotitalo on ihme kyllä pystyssä ja siellä voi asua, vaikkakin kurjasti. Polttopuita ei juurikaan ole, eikä ruokaa. Perheen huoltaminen jää teini-ikäisen Billen harteille, sillä äiti on jotenkin toistaitoinen, ’kykenemätön työhön kodin ulkopuolella’, kuten se määritellään, ja pikkuveli on vain muutaman vuoden ikäinen.

Bille koettaa käydä koulua ja samalla kuumeisesti haalia jostain perheelle syötävää. Täytyy aina välillä lähteä kerjuumatkalle maaseudulle. Täytyy toisinaan koettaa kaupitella jotain käsitöitä tai kukkia tai koettaa vaihtaa jotakin johonkin, jolla voisi hankkia ruokaa. Koulun terveystarkastuksessa todetaan, että Bille on aliravittu ja hänet tarvitsisi lähettää sanatorioon. Toisaalta, toteaa terveydenhoitaja, sanatorioon tarvitsisi lähettää koko luokka ja paikkoja olisi tarjolla ainoastaan kolmelle.

Lopulta Bille pääsee latomoharjoittelijaksi kirjapainoon ja yrittää jatkaa koulunkäyntiään iltakoulussa. Se ei kauaa onnistu, sillä hän on niin uuvuksissa, että nukahtaa iltakoulun penkkiin. Opettajakin toteaa, että Bille on liian nuori ja heikko, muut iltakoululaiset ovat sentään jo aikuisia ihmisiä. Koulu saa siis jäädä, vaikka juuri sitä Bille olisi eniten halunnut.

Bille yrittää myös elää ’normaalia nuoruutta’ vaikka se ei helpolla luonnistukaan. Kokemukset tansseista ja ensimmäisistä poikaystävistä tuovat pientä humoristista pilkettä muutoin kovin ankeaan kerrontaan.

Kirjan loppuosa on onneksi optimistisempi. Siitä alkoi hiukan tulla mieleen neuvostokirjallisuuden ’kuinka teräs karaistui’ – prototyyppi . Bille nimittäin alkaakin pitää työstään kirjapainossa, vaikka ensin joutui sinne nälän pakosta ja vastoin tahtoaan. Loppuhuipennukseksi hän oppii, että on olemassa kirjatyöntekijöiden ammattikoulu – paikka, jossa saa ruokaa, työvaatteet, pienen stipendin ja vielä opetetaan ammattikin. Se on uuden järjestelmän taivas, joka antaa Billelle toivon ja tulevaisuuden.

 

Kirjasarja jätti vähän sekavan surullisen tunteen. Ei ollut helppoa Billellä ja hänen sukupolvellaan Latviassa – vaikka eipä kai muuallakaan noina aikoina. Kunpa nuorten sukupolvien ei tarvitsisi kokea taas jotain samansuuntaista järjettömyyttä.

***