Kenen pään sisällä

Valitellessani jälleen kerran ’hyvän’ uuden lukemisen puutetta, tartuin saamaani vinkkiin: Max Porter. Hänkin on juuri nelikymppinen, kuten viime kuussa haarukoimani Leila Slimani. Uudempaa kirjailijapolvea siis.

Jos marokkolais-ranskalaisen Slimanin kuvaamien naisten pään sisällä tuntui olevan aika outoa, niin tämän britti-Porterin päähenkilöt ovat enimmäkseen miehiä, outoine mietteineen. Porter ei oikeastaan teksteissään edes käy paljoakaan ’ulkopuolella’ vaan myllää henkilöidensä mielenliikkeissä lähes koko ajan.

Max Porterilta on toistaiseksi suomennettu kolme hyvin ohutta kirjaa ja hotkaisin ne lähes yhtä kyytiä, nopeasti ja hänen omintakeista kirjoitustyyliään maistellen.

Teoksia nimitettiin ’romaaneiksi’ tai ’pienoisromaaneiksi’. Yhdessä teksti oli arviointien mukaan ’runouden ja kerronnan’ yhdistelmää, toisessa taas tekstin kuulemma oli tarkoitus olla kuin taulun maalaamista sanoilla. Porterin sanomaksi oli takatekstiin (varmuuden vuoksi) laitettu: Elämä on lyhyt, siksi halusin kirjoittaa lyhyen kirjan. Ehkäpä niin.

Näitä lukiessani mieleeni tulvahti viime syksyn Finlandia-voittaja, Jukka Viikilä ja hänen kirjansa ’Taivaallinen vastaanotto’. Se oli kylläkin mitaltaan pitempi kuin nämä Porterit, mutta samoin lukijaa hämmentävä. Siinä juuri mikään tapahtumakulku ei oikeastaan jatkunut suoraan tai liittynyt juuri edellisiin. Itse odotin koko Viikilän kirjan loppuun asti, että sympaattinen taksissa nukkuja palaisi, mutta ei. Kaikenmoiset muut, epäsympaattisemmat tyypit, vain pullahtelivat esille. Viikilä sanoikin jossain haastattelussa, että kirjaa voi käsitellä ’aforistiikkana’ ja sitä voi alkaa lukea ihan mistä kohtaa tahansa.

Mutta takaisin Max Porteriin. Hän on ennen nykyistä suurta kirjallista suosiotaan ehtinyt toimia mm. kirjakauppiaana. Opintoihinsa hän on sisällyttänyt muun muassa taidehistoriaa, performanssia ja psykoanalyysia. Se näkyy kyllä teksteissä.

Kaikki kolme lukemaani Max Porterin kirjaa on suomentanut Irmeli Ruuska.

 

Isä ja varis tappelevat olohuoneessa

’Surulla on sulkapeite’ (suomeksi 2018) on Max Porterin läpimurtoteos. Alkuperäinen ’Grief is the Thing with Feathers’ ilmestyi 2015 ja se kehuttiin taivaisiin. Englanninkielinen lukijakunta on varmaankin osannut yhdistää sen viittaukset amerikkalaisen Emily Dickinsonin runoon ’Hope is the Thing with Feathers’ ja brittirunoilija Ted Hughesin runoon ’Crow’. Minun piti ne kummatkin tarkistaa jälkikäteen, mutta eivät ne ole välttämättömiä tekstistä nauttimiseen.

Tässä Porterin pienoisromaanissa ’puhuvat’ vuorotellen lontoolainen isä, hänen pienet poikansa yhdessä ja varis. Perheen äiti on äkillisesti ja odottamatta kuollut. Siksi suru muuttaa perheeseen ja suru on tässä kirjassa varis.

Teksti on paikoitellen hauskaa, paikoitellen surullista ja välillä pelkästään sekopäistä. Suru vaikuttaa elämään monin eri tavoin. Varis on koko ajan talossa.

’Hyvää tarkoittavat’ muut ihmiset hokevat aluksi ’te tarvitsette aikaa’, ’aika auttaa’, ’antakaa sille asialle aikaa, kyllä se siitä’ ja sitten aivan liian pian he siirtyvät hokemaan ’teidän on aika jo siirtyä elämässä eteenpäin’, kyllä nyt jo pitäisi ’move on’. Mutta mies käyttäytyy järjettömästi, ryyppääkin liikaa, ei aina pysy kasassa. Pikkupojat kertovat ihmisille päättömiä juttuja, tappelevat keskenään ja sotkevat kylpyhuoneen peilin hammastahnalla, koska äiti aina moitti siitä. Ehkä äiti palaa takaisin.

Sitten lopulta, monien vaiheiden ja suunnilleen kolmen vuoden päästä varis viimein toteaa: on lupa lähteä, työni on tehty. Suurin suru on surtu ja tuhkat voi levittää.

 

Omituinen on lievä sana

’Lanny’ (2019), suomennettuna 2020, on lukemistani Porterin kirjoista paksuin (ei silti kovinkaan paksu) ja tavallaan viehättävin. Ehkä siksi, että se lähenee tavanomaista romaania ja siinä on enemmän henkilöitä, taas kylläkin ’puhumassa vuorotellen’, mutta tuomassa tarinaan enemmän ulottuvuuksia.

Henkilöiden pään sisällä ja tavassa reagoida asioihin Lannyssakin liikutaan. Psykoanalyysin tekee tavallaan lukija, arvioidessaan kunkin henkilön puheita ja toimia.

Nimihenkilö Lanny on alakouluikäinen, hurmaava, kerrassaan rakastettava poika. Hän on aurinkoinen ja häntä kiinnostaa kaikki; etenkin luonto ja taide. Hän nauttii vaeltelusta niityillä ja metsissä (niissä harvoissa ’puita sisältävissä alueissa’, joita Englannissa nyt voi sanoa olevan), eikä häntä haittaa yhtään, vaikka metsässä elelee myös Isä-Suomukka, puu, joka on yhteydessä kaikkiin aikaisemmin eläneisiin sukupolviin. Eräänlainen metsänhenki, joka tuo kirjaan yliluonnollisen elementin, aiemman kirjan variksen tapaan.

Lannylla on hyvin toimeentuleva pankkiiri-isä, joka ajaa joka aamu ensin puoli tuntia kylästä asemalle ja sitten vielä vajaan tunnin junalla, päästäkseen Lontooseen istumaan tietokoneensa ruudun äärelle. Näinä koronan ja etätöiden aikana se, ennen sinänsä tuiki tavallinen käytäntö, tuntuu aika muinaiselta tavalta työskennellä.

Lannylla on herkkä, ehkä vähän tasapainonsa kanssa kamppaileva äiti, joka kirjoittaa kirjoja kotona. Kylässä asuu myös ’entinen kuuluisuus’, kuvataiteilija Pete. Lannyn äiti solmii ensin jonkinlaisen yhteyden erakkomaiseen Peteen ja saa hänet lopulta suostumaan siihen, että piirtämistä rakastava Lanny voi alkaa käydä säännöllisesti Peten luona. Harjoittelemassa hiilipiirustusta ja keskustelemassa kaikesta.

Tämä idylli särkyy, kun Lanny katoaa.

Seuraa reaktioiden purskahdus. Huolta ja ahdistusta täynnä olevat äiti ja isä, hämmentynyt Pete, kyläläiset, työkaverit, paikallislehdet, poliisit…Syyttelyä, arvailua, teorioita, ’varmaa tietoa’, pelkoa, hiukan hyväntahtoisuutta ja paljon pahantahtoisuutta. Kaikki ottavat kiivaasti kantaa. Ihmisparven ’kylkiaisti’ toimii.

Tarina ei ole Hollywood-onnellinen, mutta sen loppu lämmittää mieltä.

 

Viimeinen purskahdus

’Francis Baconin kuolema’ (2022), alkuperäisenä ’The Death of Francis Bacon’ (2021), on näistä lukemistani kolmesta vaikeimmin sulatettava, tai sanoisinko ei-samaistuttava.

Pintatasolla kirjassa on ajatuksiaan jakamassa vain yksi henkilö, kuolemaa tekevä taidemaalari. Hän suunnittelee vielä päässään viimeisiä teoksiaan ja keskustelee sekavien ajatustensa ja muistojensa kanssa.

Ilmoille purskahtelee värejä, verta ja spermaa. Joku ääni toistaa lausetta: Bacon on huomionarvoinen muttei loppujen lopuksi tärkeä maalari.

Jotta sain lukemaani tekstiin edes jotain kosketuspintaa, täytyi etsiä taustatietoja kuvataiteilija Francis Baconista. Hän ei siis ollut 1500- ja 1600-lukujen vaihteen kuuluisa valtiomies ja filosofi Sir Francis Bacon, vaan tämä Francis Bacon oli ekspressionistinen kuvataiteilija, joka eli vuosina 1909 - 1992.

Taiteilija Bacon oli alkujaan irlantilainen ja hänen katoliset vanhempansa koettivat hakkaamalla ja piiskaamalla saada homoseksuaalisuutta pois hänestä.  Taiteessaan Bacon kuvasi usein ihmishahmoja, joiden piirteet olivat hämäriä ja vääristyneitä. Hän teki mm. useita eri paavien muotokuvia.

Nyt 2000-luvulla Baconin teoksia on myyty taidehuutokaupoissa aivan uskomattomilla hinnoilla. Yksittäisestä teoksesta maksettiin New Yorkissa peräti hieman yli 100 miljoonaa euroa.  Mitä siitäkin pitäisi ajatella? Esimerkiksi, että maailmassa on näemmä liikaa löysää rahaa, joka ei muka löydä järkevämpää kohdetta…vaikka jotain katolista lastenkotia, jonka toimintaa voitaisiin valvoa ja parantaa. Itse asiassa, minne mahtavat kuljeskella rahavirrat tauluista, joiden tekijä on ollut jo kolmekymmentä vuotta kuolleena?

Näin taas kirja johti ajatukseni ihan uusille urille! Siksi luen.

 

***