Epävakaita naisia

Tietokirjojen, matkakirjojen ja perinteisten dekkarien lisäksi yritän löytää luettavakseni myös proosaa; vanhoja kunnon fiktiivisiä romaaneja. Se vaan ei enää tällä iällä käy helposti, kuten olen tässä blogissani useasti aiemminkin nurissut.

Kiinnostavia romaaneja ei tunnu olevan enää useinkaan tarjolla. Ehkä niitä ei kirjoiteta tai kustanneta tai ainakaan niitä ei suomenneta. Pitäisikö sitten reippaasti vaan ’mennä epämukavuusalueelle’ ja lukea vain sinnikkäästi jotain, joka ei oikeastaan yhtään kiinnosta, vaan tuntuu tylsältä tai peräti vastenmieliseltä? Ei pidä! Lukemisen pitää olla ilo ja nautinto. Erilaisten kirjatyyppien lukemista kannattaa ilman muuta kokeilla ja opetella, mutta jos kipinää ei synny, väkisin lukemisessa ei ole mieltä.

Taannoin kirjailija/kriitikko Pertti Lassila pohdiskeli lehtiartikkelissa, kuinka kirjallisuus on valitettavan  ’ylikorostuneesti’ juonen lumoissa. Pitää olla selvä, kehittyvä juoni, joka päättyy loppuratkaisuun ja siihen päättyy kirja, mutta päättyy myös kirjan vaikutus ihmiseen. Oli ja meni, nyt se voidaan unohtaa. Juoneksi kelpaa yleensä vain joku äärimmäinen kokemus; sota, murha, insesti.

Lassila mietiskelikin, pitäisikö kirjoja arvioidessa erottaa selvemmin ’sanataide’ ja ’viihde’.  Klassikoiksi nousseita kirjoja luetaan yhä uudelleen ja uudelleen ja ne tuottavat pitkäaikaisia vaikutuksia ihmisiin ja heidän maailmankuviinsa. ’Sanataiteen’ vuoksi. Ei niinkään juonen vuoksi.

Näitä mietteitä sulatellessani huomasin mainoksen melko nuoresta (syntynyt 1981) marokkolais-ranskalaisesta kirjailijasta, Leila Slimanista. Hänen varsin tuoreet teoksensa olivat jo päässeet suomennettavien joukkoon, arvatenkin siksi, että hän oli napsinut kirjallisuuspalkintoja; 2015 La Mamounia -palkinto Marokossa, 2016 arvostettu Goncourt-palkinto Ranskassa.

Kokeillaanpa nyt siis tätä, ajattelin. Aloitin päättäväisen tutustumiseni ’kuuluisimmasta Slimanista’, eli Goncourtin voittaneesta ’Kehtolaulu’ -kirjasta ja melkein jätin sen kesken. Sen alku oli niin vastenmielinen. Sinnittelin kuitenkin eteenpäin. Sitten tartuin Marokossa palkittuun esikoiskirjaan, ’Adele’ ja kolmantena suunnitteilla olevaan sukutrilogiaan, josta on nyt suomeksi saatu ensimmäinen kirja ’Toisten maa’. Kaikki kirjat on suomentanut Lotta Toivanen.

Tapasin näiden kirjojen sivuilla monin eri tavoin onnettomia ja henkisesti erittäin epävakaita naisia, eikä murhaa ja sotaakaan tapahtumissa vältetty. Miesten osaksi jäi olla ’lähes järjissään’ näihin naisiin verrattuna, mutta silti he olivat jotenkin koko ajan ihan pihalla. Miehillä ei tuntunut olevan hajuakaan, mitä naisten päissä liikkui. Tältäkö nykypäivän nuorista naisista tosiaankin tuntuu?

 

Järjetön pelko käy toteen

Leila Slimanin ’Chanson douce’ ilmestyi Ranskassa 2016 ja suomeksi ’Kehtolaulu’ saatiin 2018. Mainostekstit kehuvat sitä ’skalpellilla kirjoitetuksi’ ja ’psykologiseksi trilleriksi’. Ei aivan katteetonta puhetta. Kirja on todellakin ’hyvä’, vaikka sitä ei välttämättä koskaan halua lukea uudestaan.

Slimani on selvästi hyvin lahjakas kirjoittaja. Hän osaa muutamalla oikein valitulla sanalla kuvata tilanteita ja mielentiloja niin, että lukijan verenpaine kohoaa. Hän ’osuu’ juuri kohdalleen. Hän on erittäin taitava kuvaamaan, miten jotakin tapahtuu tai miten jotakin sanotaan.  Kysymykseen ’miksi’ hänen hahmoillaan ei sen sijaan tunnu olevan juurikaan vastauksia.

’Kehtolaulu’ kertoo lastenhoitajasta. Olen sitä vanhaa ikäluokkaa, joka muistaa vielä hyvin, kuinka kauppojen ilmoitustauluilla ja paikallislehdissä etsittiin lapsille hoitajaa/hoitopaikkaa. ’Hei Sinä kiltti tyttö/täti, tulisitko hoitamaan Maijaa 2v ja Mattia 10 kk. Työajoista voidaan joustaa. Asunnon hankinnassa avustetaan. Kiire! Soita pian … ’

Kun ei ollut subjektiivista oikeutta kunnalliseen, valvottuun ja koulutuksen saaneiden hoitajien toteuttamaan päivähoitoon. Kun oli otettava se minkä sattui saamaan ja toivottava kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että kaikki kävisi hyvin.

Kaikkien, niin silloisten kuin nykyistenkin, vanhempien hirvittävin pelko on, että lapsille tapahtuisi jotain pahaa. Siitä ’Kehtolaulu’ alkaa ja sitä kohti tarina takautumineen kulkee. Juuri sitä ei haluaisi lukea.

Myriam on kahden pienen lapsen kanssa kotona hermoraunioksi turhautuva juristi, joka ei kestä enää sotkuista kotia ja nuhjuisia päiviä, vaan haluaa töihin. Hän ja hänen miehensä ovat sen verran varakkaita, ettei yhteiskunnan tukema päivähoito onnistu ja kuitenkin keskiluokkaisia, niin ettei kokonaan yksityinen luksus-lastentarha tule kyseeseen. Pitää siis hankkia lastenhoitaja.

Ranskassa on tarjolla suuri joukko joko aivan ’paperittomia’ tai hyvin heikossa taloudellisessa asemassa olevia ’ulkomaalaistaustaisia’, jotka ottavat mitä tahansa työtä melkein millä tahansa ehdoilla. Myriam ja hänen miehensä haluavat toki ’toimia vastuullisesti’ vaikka hoitajan palkka vie melkein koko Myriamin palkan. Mutta on tietenkin tärkeää tukea Myriamin mielenterveyttä, myöntelee aviomies.

He löytävätkin melkein ’aarteen’, tämän Louisen. Lapset pitävät hänestä ja hän tekee loistavaa ruokaakin, vaikkei sitä suinkaan edellytetty. Sitä paitsi, vaikka sitä ei saisi sanoa, on kuitenkin hyvä, että hän on ’valkoinen’. Mutta Louisella ei ole kaikki hyvin ja niin asiat alkavat kumuloitua.

 

Mitä nainen oikein haluaa

Leila Slimanin esikoiskirja ’Dans le jardin de l’ogre’ ilmestyi 2014 ja suomeksi se ilmestyi nimellä ’Adele’ 2019. Pakkomielteisen seksuaalisen halun riepoteltavana rimpuilevasta Adelesta alkaa näköjään Slimanin ’epävakaiden naisten’ sarja ja tämä ensimmäinen on kenties heistä kaikkein eniten sekaisin. Hänen kohtalonsa jää kuitenkin avoimeksi ja on pieniä viitteitä siihen, että jonkinlainen ’hoitotasapaino’ saattaisi olla mahdollinen.

’Adele’ ei ole samalla tavalla vastenmielinen kuin ’Kehtolaulu’, koska Adelen sekopäisyydestä kärsii eniten vain Adele itse. Valtaosan ajasta ihan pihalla oleva lääkäri-aviomies ja heidän pieni poikansa tietenkin kärsivät tilanteesta, mutta eivät sentään fyysisesti. En kylläkään erityisemmin halua tätäkään lukea toistamiseen, mutta kirjoittajalla ’on lahjoja’, se on selvä.

Selkeää syytä Adelenkaan ongelmaan ei tunnu olevan. Hän on vain ’aina’ halunnut olla ’haluttu’. Lapsuuteen ja äitiin tietysti syitä etsittäessä aina lopulta päädytään, eikä Adelella ja hänen äidillään ole hyvät välit, mutta siitäkään ei irtoa oikein mitään tarkkaa.

Äiti sanoo kyllä ’aina nähneensä, millainen Adele oli, jo kahdeksanvuotiaana hän keikutti peppuaan tavalla, josta ei pidetty ’. Sen sijaan isä ei koskaan nähnyt eikä tajunnut mitään, vaan aikuisuuteen asti piti Adelea ’viattomana pikku tyttönään’, kuten äiti nyrpeänä tuhahtelee. Isä-polo. Slimanin muutaman rivin kuvaus siitä, kuinka lukiolainen Adele käy parina päivänä viikossa kotimatkalla yläkerran paksun äijän luona, ennen kuin tulee kotiin läksyjä tekemään, on viiltävä.

 

Appelsiiniprinssi

’Le pays des autres’ ilmestyi 2020 ja suomeksi ’Toisten maa’ tuli saataville 2021. Kirjan on tarkoitus olla trilogiaksi venyvän sarjan ensimmäinen osa ja se rakentuu Leila Slimanin isoäidin kokemusten ympärille, vaikka fiktiivinen onkin.

Ranskalainen hyvin nuori Mathilde tapaa sodan aikana emämaata puolustamaan tulleen marokkolaisen sotilaan ja menee päätä pahkaa naimisiin. Kaikki menivät tuolloin heti naimisiin, kunhan vain joku vähänkin siedettävä mies oli saatavilla; oikeastaan riitti, että mies oli elossa.

Mathilde haluaa myös näyttää siskolleen ja muille kyläläisille: tämä ’arabi’ on komea, vaikkakin päätä lyhyempi Mathildea, ja hän on melkeinpä prinssi ja suurten appelsiinitilusten perijä. Mathilde on matkalla kohti upeaa, auringonpaisteista elämää, pois täältä rupisesta ja harmaasta tuppukylästä. Ensimmäiset kirjeet marokkolaisesta uudesta kodista kuvailevatkin unelmien täyttymystä.

Todellisuudessa koti oli syrjäinen, kivinen ja velkainen pientila, jossa appelsiinipuiden istuttamistakin vasta suunniteltiin. Mieskin muuttui kotitantereillaan oudon sulkeutuneeksi ja kireäksi, sanoi vain: täällä toimitaan tällä tavalla, älä valita. Näin on aina tehty.

Mathilde on pian onneton ja ansassa. Niin tuttu tarina. Kotiin Ranskaan ei ole paluuta, Marokossa hän on aina ulkopuolinen ja avioliitossaan hän on miehensä ja miehen suvun armoilla. Jännitteet ranskalaisten ’siirtomaaherrojen’ ja eri suuntiin repivien nationallistien ja sissiryhmien kiristyvät murhiin ja tilojen polttamisiin asti. Itseasiassa koko Marokossa ei enää kukaan ole onnellinen, maa on luisumassa sisällissotaan.  

Mikä tässäkin, kaiken sinänsä ihan hyvän, tavoittelussa meni kuitenkin niin pieleen? Tarinan jatko trilogian seuraavissa osissa antaa kenties eväitä ymmärtää jotain ’arabikeväästä’ tai tilanteesta juuri nyt, kun ihmiset yrittävät jopa uimalla päästä Marokosta Espanjan puolelle ja Euroopan unioniin.

 

***