Ranska Jupiterin aikaan

Hyvä tavaton, siitä on tosiaan jo viisi vuotta, kun blogissani kirjoitin kiinnostuneeni Ranskasta ja sen 2017 presidentinvaaleista. Nyt siellä on jälleen vaalikevät ja viime kerralla valituksi tullut nuori Emmanuel Macron, tuo ’Jupiter - presidentti’, on saanut kokea väkijoukkojen innostuneen hurraamisen muuttuvan vihamieliseksi buuaamiseksi nopeammin kuin kukaan edeltäjistään.

Macron on halunnut olla kansalaisilleen uudistaja, tiennäyttäjä ja korkealla kiitävä johtotähti, ’Jupiter’, joka on myös ’instituutio’ ja sen suojissa arkipäiväisyyksien yläpuolella. Ei siis missään nimessä ’tavallinen’, jollaiseksi hänen edeltäjänsä Hollande määritteli itsensä. Macron ei näyttäydy ’vapaalla’ eikä käy lippalakissa ja venyneissä verkkareissa  -edes turvamieslauman ympäröimänä – kulmakapakassa jutustelemassa kansalaisten kanssa.

Ranskalaiset olivat taannoin tehneet kansallissankaristaan, kenraali ja presidentti Charles de Gaulle’sta  sympaattisen, historiallisesti pikkutarkan TV-sarjan, jota oli nyt alkuvuodesta hauska seurata meidänkin televisiostamme. De Gaulle, jos kuka, oli instituutio. Silti, kaiken sen saamansa kunnioituksen, ihailun ja suoranaisen palvonnan jälkeen myös de Gaullelle huudettiin: Lähtekää jo!

Ranska on edelleenkin meille suomalaisille oudompi kuin moni muu Euroopan maa. Nyt, kun Britannia on jättänyt EU:n ja Saksa totuttelee Angela Merkelin jälkeiseen elämään, on Ranskan painoarvo vain noussut. Presidentti Macron on hyvin aktiivisesti etsimässä tietä rauhaan Venäjän ja Ukrainan välille ja EU:n tämän hetkisenä puheenjohtajanamaana Ranska näkyy iltauutisissa harva se päivä.

Ranskasta on meille viime vuosina raportoinut usein toimittaja Annastiina Heikkilä. Pidän hänen tyylistään: kuulijaa ei aliarvioida lepertelemällä joutavia eikä toisaalta hukuteta poliittiseen tai kulttuuriseen erikoissanastoon, vaan raportit ovat kiinnostavia, napakoita ja oivaltavia.

Heikkilä on tehnyt raporteistaan myös laajempia, kirjallisia kokonaisuuksia ja niitä oli mukava lukea.

’Bibistä burkiniin’ (2018) käsitteli totuuksia ranskatar-myytin takaa ja ’Miksi Ranska raivoaa’ (2019) eli Macron ja keskiluokan kapina, pureutui keltaliivimellakoihin ja talouden ja politiikan tavoitteiden ristiriitoihin. Kolmanneksi luettavakseni valitsin Annastiina Heikkilän uuden romaanin, ’Vapaus valita kohtalonsa’ (2022). Tämä kirja ystävyydestä on fiktiota, mutta sen käsittelemät ainekset ranskalaisesta todellisuudessa ovat todistetusti olemassa: kolonialismin pitkä varjo, kansalaisten epätasa-arvo ja eliitin vallankäyttö.

 

Myyttejä murskaamassa

 

’Bibistä burkiniin’(2018) -kirjan Bibi on tietenkin presidentti Macronin iällään huomiota herättänyt puoliso Brigitte ja burkini taas on musliminaisille suunniteltu erittäin peittävä kokovartalo-uimapuku, jonka käyttämisestä tai toisaalta käytön kieltämisestä on Ranskassa keskusteltu kiivaasti.

Läntisessä maailmassa vellovat yhteiskunnalliset kysymykset ja muutospaineet ovat saavuttaneet Ranskankin, vaikka maassa mielellään vaalitaan ajatusta, että olisi olemassa joku ’ranskalainen poikkeus’, joka antaisi monissa asioissa luvan pysytellä omalla kannallaan, oli kyse sitten viinin juonnin terveellisyydestä tai sukupuoliroolien jämähtämisestä viime vuosisadalle.

#metoo -liike nostatti suuria laineita Ranskassakin, vaikka ensin ajateltiin, että ranskalainen nainen kyllä ymmärtää ’flirttiä’, joka ’hysteerisen puritaanisessa anglosaksisessa maailmassa’ koetaan häirinnäksi. Jotkut naiset kiirehtivätkin ’ymmärtämään väärinymmärrettyjä miehiä’ ja selittämään, ettei ’romantiikkaa’ pidä kieltää. Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan raivostuneet ranskattaret perustivat oman #balancetonporc eli ’käräytä oma sikasi’ - kampanjan, joka sai kuukaudessa puoli miljoonaa reaktiota.

Keskustelu on sen jälkeen ryöpynnyt moniin suuntiin. ’Käräyttämistä’ vieroksuvat vanhemmat naispolvet muistuttivat, että he ovat sentään taistelleet naisten oikeudesta omaan kehoonsa, ehkäisyyn, aborttiin tai nautintoon ylipäätään.

Nuoremmat naiset ovat vastanneet, että se on kyllä hyvää, mutta se ei suinkaan riitä. Tarvitaan lisäksi työelämän tasa-arvoa ja kaikenlaisesta häirinnästä vapaata arkea. Ettei aamulla ruuhkametrossa joku hinkkaa itseään sinuun, ettei hississä käpälöidä ja ettei työpaikalla pomo tai työkaveri ehdottele ja huomauttele. Pahemmasta puhumattakaan. Ja ettei tässä tosiaankaan ole kyse mistään ’ritarillisuuden kieltämisestä’.

Kirjassaan Heikkilä käy tarkkanäköisesti läpi monia muitakin naisten asemaan liittyviä ennakkoluuloja, ulkoa asetettuja ahdistavia vaatimuksia ja alistavaa vallankäyttöä. Joissakin asioissa Ranskan ja toisaalta pohjoismaiden käytännöt eroavat toisistaan, mutta epätasa-arvon perusteet ovat samoja.

 

Miten käsitellä ’kansan oikeutettua ärtymystä’?

Yhteiskunnalliset tunnelmat vaihtuivat Ranskassa ennätysnopeasti, kertaa Annastiina Heikkilä kirjassaan ’Miksi Ranska raivoaa (2019). Toukokuussa 2017 kansa hurrasi uudelle presidentilleen ja heinäkuussa muhkeasti juhlittu kansallispäivä todisti, että ’Ranska on palannut johtopaikalle’, ’France is back’. Tosin, jo silloin presidentin ja puolustusvoimien komentajan välit olivat hyytävät, vaikka he vielä rinta rinnan seisoivatkin paraatin jeepissä.

Kesän vaihtuessa syksyksi puolustusvoimien komentaja oli pyytänyt eroa ja presidentin rivakasti liikkeelle laittamat monet uudistukset olivat törmänneet ankaraan vastustukseen. Vaikka presidentti enimmäkseen toteutti sitä, mitä oli vaalikampanjassaan lupaillut, reaktio oli kielteinen. Ei haluttu eläke-uudistusta, ei julkisten menojen supistuksia, ei armeijan määrärahojen leikkauksia, ei polttoaineiden hinnankorotuksia edes maapallon pelastamiseksi eikä paljon muutakaan. Vuoden 2017 lopussa enää kolmasosa ranskalaisista ilmoitti kannattavansa presidenttiä ja luku oli jatkuvasti jyrkässä laskussa.

Diesel-veron korotusta vastustaneet mielenosoittajat pukeutuivat keltaisiin huomioliiveihin ja valtasivat protestiensa tapahtumapaikoiksi kaupunkien keskeisiä liikenneympyröitä, etenkin lauantaisin. Tämä tapa alkoi levitä ympäri maata ja pian mielenosoituksissa vastustettiin monia muitakin yhteiskunnassa koettuja vääryyksiä.

Otteet kovenivat puolin ja toisin mielenosoitusten muuttuessa 2018 mellakoiksi, joista pahimmat tapahtuivat lähes presidentin virka-asunnon ’rappusilla’, Pariisin Champs-Elysees’llä ja Riemukaaren liikenneympyrässä. Liikkeitä vallattiin, ikkunoita rikottiin, roskakatoksia ja autoja poltettiin, puita kaadettiin. Etenkin Pariisissa näytti olevan lähes ’sotatila’. ’Macron häivy’, ’Eroa Macron’ huusivat ihmiset ja heiluttivat banderollejaan, puolentoista vuoden kuluttua vaalivoiton huumasta.

Kärsimätön Jupiter-presidentti ei ollut osannut asettua ’tavallisen’ ranskalaisen asemaan. Häntä tuskastutti prosessien hitaus ja hänen start-up -maailmasta peräisin ollut kielenkäyttönsä englanninkielisine termeineen vain lisäsi kansalaisten kiukkua. Tyrmätessään ensimmäiset protestit ’lukutaidottomien’ tai ’laiskureiden’ liikehdinnäksi hän vaikutti niin ylimieliseltä, että vastaisku oli vääjäämätön.

Heikkilä analysoi kirjassaan monipuolisesti Ranskan ’keskiluokan kapinaa’ ja globalisaation ja työelämän muutoksen koko maailmaan synnyttämiä vaikeuksia, joiden ratkaiseminen, etenkään nopeasti, ei tahdo onnistua missään maassa.

Kiinnostavaa on, että näiden suurten vastoinkäymisten jälkeen presidentti Macron onnistui kuitenkin ’nousemaan tuhkasta’. Hän viivästytti joitakin muutoksia, teki uusia ehdotuksia, liennytti puheitaan ja opetteli ’kuuntelemaan, kun kansalla on asiaa’. Varsin ilmeisesti hän on nyt saamassa toisen presidenttikautensa.

 

Kylläpä puhut yllättävän hyvin ranskaa!

’Vapaus valita kohtalonsa’ (2022) romaani kertoo kahdesta nuoresta naisesta, suomalais-ranskalaisesta Leasta ja algerialaistaustaisesta Anissasta. Pääosassa on naisten syvä ystävyys, joka kestää, vaikka kumpainenkin joutuu taistelemaan omasta paikastaan ja identiteetistään lujemmin kuin ’keskimääräinen ranskalainen’. Molempien on taisteltava oma, erilainen taistelunsa.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat upeita käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan edelleenkään toteudu tämän päivän Ranskassa kaikkien kohdalla. Taustasi tai ihonvärisi tai uskontosi tai yhteiskuntaluokkasi vaikuttavat vahvasti siihen, miten yhteiskunta kohtelee sinua ja miten voit edetä elämässäsi.

Toiset saavat aivan huomaamattaan rahaa, mahdollisuuksia, sosiaalista pääomaa ja oikeat kontaktit. Toiset ovat jatkuvasti viranomaisten silmätikkuna ja kohtaavat alentuvaa kohtelua, syrjintää ja poliisiväkivaltaa, vaikka eivät omalla toiminnallaan antaisi moiseen mitään aihetta.

Algeria on entinen Ranskan siirtomaa, joka itsenäistyi verisen sodan jälkeen 1962. Se sota muistetaan länsimaissa ehkä enää siitä, että se erotti ranskalaiset rakastavaiset ’Cherbourgin sateenvarjoissa’ ja jätti näin maailmalle haikeita klassikkosävelmiä, mutta sen vaikutus algerialaisille, etenkin Ranskan puolella taistelleille, oli erityisen tuhoisa. Ne algerialaiset, jotka päätyivät - kuka mistäkin syystä, jotkut vahvasta lojaalisuudestakin -  taistelemaan sodassa Ranskan puolella, saivat todellakin kärsiä valinnastaan.

Algeria käsitteli näitä ’harkeja’ pettureina, jotka oli teloitettava. Ranska ei pitänyt mitään kiirettä heidän evakuoimisessaan, vaan vasta viime hetkellä ja hyvin vastahakoisesti, salli osan heistä päästä Algeriasta pois, Ranskaan. Siellä harkit tungettiin ahtaisiin leireihin, joiden kurjissa oloissa monet kuolivat. Leiriltä sai lähteä pois vain, jos oli onnistunut itse hankkimaan itselleen työtä ja asunnon. Minä törmäsin harkeihin ja heidän kohtaloonsa ensi kerran lukiessani Alice Zeniterin romaanin ’Unohtamisen taito’ (2019).

Heikkilän kirjan Anissa setvii isovanhempiensa harki-taustaa ja omaa asemaansa ranskalaisena, vaikka jo kolmannen polven kansalaisena. Lea puolestaan kokee ranskalaisesta isästään huolimatta ulkopuolisuutta, etenkin eliittiperheiden lasten kansoittamassa Pariisin Sciences Po -yliopistossa.

 

***