Avaruuden matkaajat

Seuraan maailmankaikkeutta ja avaruutta koskevia uutisia mielenkiinnolla ja myös ihmetyksellä, sillä en pysty arvioimaan, mikä kulloinkin on ’suuri uutinen’ ja mikä ’tavallista tutkijoiden välistä hypoteesien pallottelua’.

Pitemmän aikaa on puhuttu siitä, miten universumin laajeneminen kiihtyy koko ajan, eikä sille voi tehdä mitään. Lopulta tämä kotiplaneettammekin sinkoutuu irralliseksi kappaleeksi ypöyksin jonnekin loppumattomaan avaruuteen, emmekä kai siellä sitten kovin kauaa selviydy. Hiljattain saatiin kuitenkin kuulla uusia arvioita ja laskelmia, joiden mukaan kenties laajenemisen vauhti sittenkin hidastuu. Kappaleita erilleen kiskova pimeä energia saattaakin menettää voimaansa ja universumi alkaa vaihteeksi vetäytyä. Eli alkuräjähdyksessä alkunsa saanutta universumia odottaisi sitten loppurysäys – lysähdämme kasaan.

En osaa päättää, kumpi miellyttäisi enemmän. Olisiko kolmatta vaihtoehtoa?

Avaruus on tietenkin ikuisesti ihmistä kiehtova asia. Sitä on vuosituhansia tarkkailtu katseella ja kaukoputkilla. Hiljalleen on edetty kaikenlaisten mittalaitteiden ja näytteiden keräilyjen kautta avaruuteen paikan päälle menemiseen.

Suurvallat saivat vimmaisen kilpailunsa avaruuden valloituksesta talttumaan pikkuhiljaa. Yhteistyö saatiin alkuun 1980 - luvun lopulla. Viimein rakentui ISS, International Space Station, Kansainvälinen avaruusasema, joka kiertää sinnikkäästi Maata radallaan runsaat 15 kertaa vuorokaudessa. Asema on ollut yhtäjaksoisesti miehitettynä vuodesta 2000 lähtien. Nyt sen toiminnan lopettamisesta puhutaan koko ajan: teknologia vanhentuu, rahat loppuvat, ja ennen kaikkea suurvaltojen motivaatio siihen alkaa olla jo mennyttä.

Tätä kaikkea avaruustietoa sulatellessani silmiini osui ylistävä kirja-arvostelu brittiläisen Samantha Harveyn vuonna 2023 julkaistusta kirjasta ’Kiertoradalla’. Romaanissa kuusi kansainvälisen avaruusaseman tutkijaa setvii ajatuksiaan ja tuntemuksiaan kiertäessään Maata yhä uudelleen ja uudelleen. Tätä vuonna 2024 Booker-kirjapalkinnon voittanutta teosta kehutaan runolliseksi, hauskaksi, kauniiksi ja omaperäiseksi. Päätin siis lukea sen.

Mutta kun Harveyn kirja on romaani, niin pitäisikö ottaa käsille myös dokumentaarisempi teos? Kirjaston tietokannasta löytyi toinenkin ’Kiertoradalla’ -kirja, alaotsikolla ’Vuosi avaruudessa’. Sen on kirjoittanut amerikkalainen Scott Kelly, joka todellakin on viettänyt vuoden kansainvälisen avaruusaseman miehistössä. Varmaan Samantha Harveykin on tähän Kellyn vuoden 2017 kirjaan tutustunut.

Kolmanneksi voisinkin ottaa jonkun vielä vanhemman teoksen.  Ehkä teinivuosien tuttavuus, Stanislaw Lemin scifi-klassikko ’Solaris’? Äh ei, olen vanhuuttani jotenkin kasvanut ulos kaikesta scifistä. Se on liian totista ja ryppyotsaista. Niinpä peruutin vielä kauemmas menneisyyteen ja sieltä minulle vilkutti aina niin riemastuttava Jules Verne. ’Kuun ympäri’ -kirja ilmestyi Ranskassa jo vuonna 1865. Se on hauska ja todellakin omaperäinen. Mikä mainiointa, siinä ei ole kovinkaan paljon asioita, jotka eivät olisi toistasataa vuotta myöhemmin toteutuneet!

Siinäpä tämän kertainen kolmikkoni: Harvey, Scott ja Verne.

 

Maa – kaunis, hauras ja niin rakas

 

Samantha Harvey julkaisi kirjansa ’Orbital’ vuonna 2023 ja seuraavana vuonna se voitti Booker-palkinnon. Vuonna 2025 kirja ilmestyi meillä Johanna Laitilan suomentamana nimellä ’Kiertoradalla’.

Kirjan kertojina ovat kansainvälinen avaruusaseman miehistön kuusi jäsentä: kaksi venäläistä, joten heitä tituleerataan kosmonauteiksi, ja neljä muuta, jotka ovat sitten astronautteja. Amerikkalainen, britti, italialainen ja japanilainen.

Kaikilla on omat ajatuksensa ja omat murheensa, jotka tulevat mukaan kaikkialle, miksei siis myös Maata kiertävälle avaruusasemalle. Siellä oudossa, ahtaassa, rajoitetussa ympäristössä moni asia ikään kuin kirkastuu puhtaammaksi ja selvemmäksi.

Monen muun asian lisäksi tutkijat seuraavat huolestuneina myös Tyynen meren yllä kehittyvää taifuunia, josta näyttää tulevan kaikkien aikojen pahin.  Sellainen oli oikeastikin juuri taannoin, tämän vuoden marraskuussa.

Harveyn kirjassa tutkijoiden tehtäväksi on annettu monenlaisten kokeiden teko ja laitteiden ja prosessien testaaminen, mutta silti heidän sydäntään tuntuu liikuttavan kaikkein eniten tuo aseman luukuista näkyvä sini-vihertävä pallo, Maa. Miten sen käy? Kuinka sinne onkin jatkuvasti ikävä, vaikka asemalla oleminenkin on tavallaan joku ’uran huippusaavutus’. Maahan kohdistuukin tutkijoiden suurin rakkaus ja suurin tuhon pelko.

Harveyn käyttämä kieli on todellakin tavattoman kaunista. En tiedä, menettääkö se jotain tehostaan, kun se on käännetty, mutta näinkin sitä voi lukea hitaasti, kuin aforismeja maistellen.

 

Avaruuspahoinvointia ennen ja jälkeen

 

Scott Kellyn ’Endurance. A Year in Space, A Lifetime of Discovery’ ilmestyi 2017. Outi Järvisen suomennos ’ Kiertoradalla – Vuosi avaruudessa’ tuli meillä saataville 2018.

Scott Kelly on nelinkertainen avaruudessa kävijä. Hän osallistui ennen avaruusasemakomennusta jo avaruussukkulan lentoihin.  Kirjassaan hän kertoo monia muistoja ja yksityiskohtia työstään – sen verran kuin niistä voi kertoa – mutta myös omasta elämästään aivan lapsuudesta saakka.

Hänen tarinansa sopii hyvin amerikkalaiseen ’sitkeydellä saavutuksiin’ perinteeseen. Kellyn isä oli poliisi, jolle myös viina maistui ja joka oli humalassa väkivaltainen. Kelly kertoo olleensa liki kaikilla koulun tasoilla erittäin huono oppilas. ’En kerta kaikkiaan jaksanut keskittyä, minua ei kiinnostanut mikään, mitä minulle yritettiin opettaa’. Ensimmäisen kerran hän oivalsi itsestään jotain työskennellessään nuorena vapaaehtoisena ensihoito-yksikössä. Hän viihtyi työssä, jossa oltiin koko ajan menossa ja jonka työtehtävässä saattoi aina olla potentiaalinen vaara.

Hän ei ollut ’lukumiehiä’ mutta lähes ainoa kirja, jonka hän luki, oli Tom Wolfen ’Valiojoukko’ (The Right Stuff). Se aiheutti hänen mielessään ’maanjäristyksen’ ja hän tajusi haluavansa jotain samaa. Hänkin halusi hurjapäiseksi laivaston koelentäjäksi. Ja pikkuhiljaa, etappi etapilta hän etenikin kohti tavoitettaan, armeijan erilaisten koulutusohjelmien kautta. Lopulta hän löysi itsensä NASAN astronauttikoulutuksesta.

Kansainväliselle avaruusasemalle saattoi Scott Kellyn työskentelyaikana päästä enää vain venäläisten avulla, ’Tähtikaupungin’ ja Kazakstanin kautta. Amerikkalaiset olivat lopettaneet avaruussukkuloiden käytön ja rahoituksen 2011, mutta venäläiset jatkoivat lentoja. Nämä kaikki Kellyn muistot ovat mielenkiintoista kansainvälistä historiaa, joka ei ehkä enää koskaan toistu.

Kelly kertoo monista kotiasioistaan ja muista henkilökohtaisista huolista, jotka seuraavat avaruusaseman tutkijoita, niin häntä kuin muitakin, Maasta asemalle asti ja vaikuttavat heidän työhönsä. Kiinnostavaa on myös hänen kertomuksensa kaikista fyysisistä vaivoista, joita painottomuudessa ja avaruudessa oleminen aiheuttaa ihmiselle.

’Lennon jälkeen minulla on pitkään hirveän huono olo. Jalkani ovat turvoksissa enkä oikein jaksa kävellä. Ihoani polttelee ja minulla on paha, ihottuman kaltainen reaktio’, hän kertoo. Astronautteja tutkitaan jatkuvasti lennon jälkeenkin, luultavasti koko heidän loppuelämänsä ajan. ’Emme voi matkustaa Marsiin tai muihin kaukaisempiin kohteisiin, ennen kuin osaamme vahvistaa avaruusmatkailun heikointa lenkkiä: ihmisen kehoa ja ihmisen mieltä’, Kelly sanoo.

 

Välittömiä uutisia Kuusta

Ranskalainen Jules Verne loi 1800-luvun loppupuolella luonnontieteellisen ja teknisen tiedon ja uskomattoman mielikuvituksensa voimalla laajan romaanituotannon. Olen blogissani aiemmin käsitellyt Vernen sukelluslaivaseikkailuja ja useimmat varmasti muistavat ’Maailman ympäri 80 päivässä’ kirjan ja siitä tehdyt elokuvat ja TV-sarjat.

Avaruuteen lähtöä Verne käsitteli jo ’Maasta kuuhun’ -kirjassa, ja ’Kuun ympäri’ jatkaa siitä.  Alkuperäinen ’Autour de la Lune’ on todellakin jo vuodelta 1865 ja kirjan etulehdellä kerrotaan, että se on Ranskan Akatemian palkitsema teos. Suomentajana mainitaan Edwin Hagfors. Minulla oli luettavana suomennoksen neljäs painos vuodelta 1977.

Kirjassa Floridan nykyisen Cape Kennedyn läheltä ponkaisee avaruuteen ja Kuuta kohti ’ammus’, jossa on kaksi amerikkalaista ja yksi ranskalainen. Matkustajat sanovat olevansa ’ammuksessa’, ei raketissa, mutta kaikki lähdön toimenpiteet muistuttavat kovin paljon nykyisten rakettien tai sukkuloiden lähtöjä. ’Alkusysäyksen’ vaikutusten vaimentamiseen oli varustauduttu monin tavoin; muun muassa vesipatjoin ja sortuvin väliseinin.

Herrat Barbicane, Nicholl ja Ardan ovat matkallaan pukeutuneina tavanomaiseen ’herrasmiehen’ asuun. Ammuksen viihtyisät, vaikkakin ahtaat sisätilat oli pehmustettu paksulla vanulla, jonka päällä oli silkkiä. Katto on korkean holvimainen kuin tuomiokirkossa ja miesten istuimina on pyöreitä leposohvia.

Matkan aikana tapahtuu koko ajan ja herrat keskustelevat ja väittelevät kaikesta vilkkaasti. Onko päästy kiertoradalle? Törmättiinkö äsken meteoriittiin ja mitä siitä nyt seurasi? Näkyykö tuolla jo Kuu? Millaista väkeä siellä mahtaa olla – kovin tyhjältä vain näyttää? Tarvittavat hakut, lapiot ja erilaisten kasvien siemenet Kuun viljelykseen ottamiseksi ovat mukana, mutta mahtavatko ne tulla lainkaan tarpeeseen? Liiallisen hapen vaikutuksesta syntynyt hervoton ’humalakohtaus’ keventää tunnelmaa, mutta keskusteluista käy myös ilmi, että matkaajat ovat täysin tietoisia retkensä vaaroista ja valmiit uhraamaan henkensäkin tämän kaiken uuden tiedon hankinnassa.

Kirjan lopussa Verne pohtii, tuottaako tämä Kuuhun kurottanut ennenkuulumaton yritys mitään käytännöllistä tulosta.  Järjestetäänkö koskaan suoraa liikenneyhteyttä Kuun kanssa? Verne arvelee, että amerikkalaiset kyllä tulevat perustamaan jonkun ’Kansallisen tähtienvälisen liikenneyhtiön’ ja varmasti he luonteensa mukaisesti palkkaavat siihen vararikon varalle myös asianajajia.

 Hah! Kuten esimerkiksi SpaceX tai Blue Origin…

***