Kimmokkeen tämän kertaiseen kirjavalintaani sain radiosta. Satuin kuulemaan sieltä kulttuurihistoriantutkija Virpi Vainion haastattelun. Hän on tutkinut etenkin pohjoisen Suomen historiaa ja sen ihmisten kohtaloita.
Vainio kertoi kiinnostavasti Petsamon alueen tapahtumista ja muun muassa siitä, kuinka siellä sodan jälkeen kotinsa menettämään joutuneet evakot ovat kokeneet jääneensä ’kaikkien muiden evakkojen’ jalkoihin. Karjalaisia oli niin paljon, ja heidän koti-ikävänsä ja tuskansa on tullut tunnetuksi. Jopa Porkkalasta pois ajetut, enimmäkseen suomenruotsalaiset, ovat myöhemmin päässeet julkisuuteen kertomaan tarinaansa. Petsamolaisten kohtalo ’ei jaksanut enää erikseen kiinnostaa’, kun koko Lappikin oli tuhottu viimeistä savua myöten. Nykyajan näkövinkkelistä tuntui hurjalta kuulla, kuinka naistenlehdessä oli kampanja, jossa pyydettiin ’niitä, joilla on ylimääräinen kattila’, lähettämään se pohjoisen äideille, jotta he voisivat edes keittää vauvojensa tuttipulloja jossain hätämajoituksessa.
Omat tietoni Petsamosta, tuosta Suomi-neidon itäisestä käsivarresta, olivat taustaltaan varsin heikot. Kouluaikoina tuosta käsivarresta ei tietenkään puhua pukahdettu. Myöhemmin olen suomalaista turismia koskevista kirjoista nähnyt 1930-luvun lopussa uutuuttaan hohtavan valkoisen Petsamon hotellin ja Jäniskosken sähkövoimalaitoksen kuvia. Niidenkin tuhon saksalaiset viimeistelivät lähtiessään.
Niinpä päätin tutustua Petsamo-aiheeseen vähän tarkemmin. Pohjaksi piti etsiä jotain vankempaa historiateosta. Kirjastosta löysin opuksen ’Turjanmeren maa - Petsamon historia 1920-1944’. Kirjan on julkaissut Petsamo-Seura r.y.
Tuon historiajärkäleen rinnalle valitsin radiossa kuulemani tutkija-kirjailija Virpi Vainion tuoreen, tänä keväänä ilmestyneen fiktion ’Petsamon enkeli’. Siinä tutkija Vainio on siirtänyt tietonsa hiukan muunneltuina romaanin muotoon. Ja kun olin jo ’kaunokirjallisuuden’ puolella, silmiini osui tietokannassa Erkki Koivulan jännitysromaani ’Petsamon verikoira’. Ehkä tässä on sopiva ’vastapaino’ enkelille, ajattelin.
Tässä siis tämänkertainen kirjakolmikkoni: Petsamo-paketti.
Luostari, kalanjalostus ja nikkeli
Petsamossa suomalaisia on kiinnostanut erityisesti yhteys Jäämereen. Täällä Itämeren viimeisessä nurkassa sumpussa asuvina meillä olisi tarvetta myös toiseen yhteyteen ulkomaailmaan. Jos vaikka Itämeren käyttö joskus estyy? Petsamossa oleva Liinahamarin satama on suojaisessa vuonossa eikä se edes jäädy talvisin. Sataman hyödyntämiselle elintärkeä oli myös tie. Sen tarpeen ymmärsi jo aikoinaan tsaarin Venäjä, joka antoi 1916 käskyn aloittaa tieurakan Ivalosta Petsamoon. Sekä tien teko että etenkin rahoitus loppui kuitenkin jo seuraavana vuonna vallankumouksen melskeisiin. Lopullisesti tie saatiin valmiiksi vasta 1931-1933.
’Turjanmeren maa – Petsamon historia 1920-1944’ -opuksen toimittajina ovat olleet Jouko Vahtola ja Samuli Onnela. Vuonna 1999 julkaistussa varsin muhkeassa teoksessa on useita eri kirjoittajia ja se kattaa Petsamon vaiheet laajalti niin luonnonolosuhteissa, taloudessa kuin yhteiskuntaelämässäkin. Itsenäinen Suomi sai Petsamon rauhansopimuksen perusteella 1920, kun uusi bolsevistinen Neuvosto-Venäjä halusi vetää rajansa Karjalassa heille paremmin sopivalla tavalla. Kuten tunnettua, seuraava sota tuli jo parinkymmenen vuoden kuluttua, eikä Petsamosta koskaan tullut Suomelle pysyvää ’käsivartta’.
Petsamon alueen historialliset ’merkinnät’ alkavat ensimmäisen ortodoksisen luostarin perustamisesta 1500-luvun lopulla. Alueen väestö on alkujaan koostunut enimmäkseen liikkuvaa elämää viettäneistä saamelaisista, joille myöhemmin muodostettujen valtioiden rajat – oltiin sitten Norjassa, Suomessa tai Venäjällä – eivät olleet merkityksellisiä.
Petsamon alueen suurin vetovoimatekijä kautta aikojen on ollut tuottoisa kalastus. Kaikkea muuta alueella on ollut niukasti – jopa puutavara on pitänyt hankkia muualta ja pikkuruiset tuvat pitänyt lämmittää turvetta polttamalla. Kun muualla on ollut sotia, tauteja ja surkeita nälkävuosia, on Petsamo silti tuntunut paikalta, jonne kannattaa muuttaa. Väkeä on tullut niin Venäjän luoteisosista kuin Suomen puoleltakin – etenkin Kainuusta. Kun Petsamosta tuli osa Suomea, sen väestökirjanpito näytti vajaata 1500 asukasta. Valtava hyppäys tapahtui vuoden 1935 jälkeen, kun alueelta löydetty nikkeliesiintymä todettiin niin hyväksi, että sen ympärille kannatti perustaa kaivos. Väestötilaston viimeisenä vuonna 1944 väkiluku oli jo lähes 5200.
Ympärivuotisesti käytettävä satama ja mahdollisuus joukkojen siirtoon pohjoisessa kiinnosti ulkovaltoja jo ensimmäisen maailmansodan aikaan. Britit ja saksalaiset häärivät alueella innokkaasti ja kaikenlaiset vakoiluoperaatiot sähköistivät Petsamon elämää. Rajan yli loikattiin puolelta toiselle milloin minkäkin tiedustelupalvelun leivissä. Toisen maailmansodan puhjettua kiinnosti vastalöydetty nikkeli etenkin Saksaa niin paljon, että se halusi laivata sitä omiin tarpeisiinsa jo malmina, eikä ehtinyt odotella keskeneräisenä olleen sulaton valmistumista.
Sitkeä pohjoinen kukka
Virpi Vainion romaani ’Petsamon enkeli’ (2026) alkaa keväästä 1937, jolloin kaivostoiminta työllistää jo paljon miehiä ja naiset puolestaan palelluttavat käsiään kalanjalostustehtaan linjalla. Petsamossa kaikki tuntuu menevän vilkkaasti eteenpäin ja entisiä jääkäreitä oli ’pesiytynyt alueelle yhtä paljon kuin vesilintuja’. Yksityiset yritykset palkkasivat ja ’pelastivat’ niitäkin aseveljiä, joille Suomen armeijassa oli tullut mutkia matkaan. Entiset jääkärit puhuivat sitä paitsi varsin hyvin saksaa – etu, jota kannatti ’siviilinäkin’ hyödyntää.
Vainion romaanissa päähenkilönä on nuori Valeria, jonka suku on aikoinaan 1800-luvun loppupuolella muuttanut Vienan Karjalasta Petsamoon. Suku on uskonnoltaan ortodoksinen ja puheenparreltaan venäjänsekaista pohjoisen murretta käyttävä. ’Mamasa, tsajua! Da, da, Alekseille suhar’. ’Olemme vanha-petsamolaisia’, sanoo Valerian isä ylpeästi, uusia kaivostöihin tulleita muuttajia katsellessaan.
Venäjänkieliset saivat kuitenkin helposti ’epäilyttävän aineksen’ leiman, kun rajaseudulla tilanne alkoi kiristyä. Eteläisestä Suomesta lähetetyt Valpon kovaotteiset kuulustelijat rusikoivat täysin syyttömiäkin, kun eivät tunteneet paikallisia käytäntöjä. Hakkaamalla saadut tunnustukset ja itsemurhaa edeltävät ilmiannot rumensivat sotaa edeltävien vuosien poliittista ilmapiiriä.
Bolsevikkeja tuli kyllä rajan takaa ja intomielisiä kotikommunisteja vuorostaan loikkasi sinne, mutta lahjonta ja luottamuksellisten tietojen vuotaminen rehotti myös poliittisen kartan oikealla laidalla. Miksi rajavartioston päällikkö löytyy ammuttuna ja miksi yhden kokeneen upseerin ase laukeaa oudosti ’aivan vahingossa’ toisen upseerin rintaan kuulustelun aikana? Vainio on käyttänyt todellisia historian tapahtumia romaanissaan, vaikkakin nimiä muunnellen.
Valeria on selviytyjäksi kasvanut sitkeä pohjoisen nainen ja hänen elämänvaiheidensa kautta Vainio kertoo niin Petsamon erikoisesta kulttuurihistoriasta kuin vaiherikkaasta yhteiskunnallisesta kehityksestäkin. Kirjan päättyessä Valeria pakkaa kalleimpansa pakkasessa kuorma-auton avolavalle, kun pitkään vitkuteltu väestön evakuointikäsky viimein saadaan. Kustantajan markkinointimateriaali vihjaa, että Jäämeren Suomesta kertova Petsamo-sarja tulee saamaan jatkoa.
Verikoira nahkasaappaissa
Erkki Koivula on kirjan markkinointitietojen mukaan tehnyt mm. metsurin, turvallisuusvartijan, työvoimaneuvojan ja toimittajan töitä ennen kirjailijanuraansa. ’Petsamon verikoira’ (2006) on hänen esikoisromaaninsa. Kirjan lajityypiksi on määritelty ’historiallinen jännitysromaani’.
Tapahtumat lähtevät liikkeelle1990-luvun lopulla Helsingissä, kun kaksi venäläistä pikkurikollista murtautuu autoon ja saa saaliikseen ihan jotain muuta kuin he olettivat. Heidän käsiinsä sattui Suojelupoliisin tietokone ja salkullinen mapitettua aineistoa, ERITTÄIN salaista, tietenkin.
Konnat haluavat myydä aineiston eteenpäin, ja Suojelupoliisi haluaa sen tietenkin takaisin. Tästä lähtee liikkeelle vuoroin James Bond -tyyppinen takaa-ajo, ravintolaillallisineen, itä-prostituoituineen, eläkkeellä olevine KGB-kenraaleineen sun muineen. Ja vuoroin kerronta laantuu asiapitoiseksi selostukseksi poliisin toimintatavoista, Karhu-ryhmän kouluttautumisesta, Keskusrikospoliisin ja Suojelupoliisin keskinäisistä kiistoista ja poliisijohdon kähinöistä oikeita johtajien sukunimiä käyttäen.
Kirja tuntui paikoin kovin nostalgiselta: tuollaistahan se meno tosiaan oli silloin Neuvostoliiton hajottua. Ei siitä nyt niin kovin kauan ole…Ja kun tarkistaa kalenterista, onhan siitä kaikesta jo neljännesvuosisata!
Tapahtumia vyörytetään Helsingistä Pietariin ja Kemijärveltä Lohjalle. Petsamossa ei kirjassa edes käydä – pohjoisin paikka, johon tapahtumilla on yhteys, lienee Salla. Kirja ei siis oikeastaan kuuluisi ’Petsamo-pakettiini’, mutta siihen se nyt päätyi nimensä perusteella!
Juttua alkaa ratkoa rikoskomisario Kairijoki, dekkarien tyypillinen surullinen vanheneva poliisimies, jolla on joku mieltä painava salaisuus.
Lopulta juoni kiertyy neuvostopartisaanien sodan aikana pohjoisen siviileille tekemiin julmuuksiin, joista ei suomettumisen vuosina ollut sopivaa mainita. ’Petsamon verikoira’ oli partisaanijoukkojen johtajana todellinen emä-pahis. Missä hän on nyt, tuo krominahkasaappaisiin mieltynyt hirviö?
***
