Lukemisen viehätyksistä suurimpia on kirjojen avulla luoda kuvaa jostain ajasta tai paikasta. Mitä täällä tapahtui tuhat vuotta sitten? Mitä kolmesataa vuotta sitten? Jo sekin riittää saamaan veren kiertämään vilppaammin, kun palaa johonkin oman nuoruutensa kaupunkiin kolmenkymmenen vuoden jälkeen.
Turkkilainen, pääosin islamilainen Istanbul, entinen kristitty ja kreikkalaiskatolinen Konstantinopoli, entinen hellenistinen Byzantion, tarjoaa mahtavat mahdollisuudet tällaiseen aikamatkailuun. Olen kirjoittanut Istanbulista tässä blogissani aiemminkin, mutta en voinut välttää innostustani, kun käsiini osui englantilaisen ladyn ja suurlähettilään puolison kirjekokoelma ’Elämänmenoa Kultaisessa Sarvessa’. Siinä lady Wortley Montagu lähettää kotipuoleen matkakirjeitä 1700-luvun alun Istanbulista.
Kun olin jälleen joutunut Istanbulin pauloihin, etsin siitä lisää lukemista. Varsin moni kotimainen kirjailijakin on raportoinut tuntemuksiaan sieltä – Mika Waltari, Antti Tuuri, jne. – ja turkkilaisille se on ilman muuta suuri inspiraation lähde; Orhan Pamuk ja Elif Shafak tulevat ensimmäisinä mieleen.
Monien mahdollisuuksien joukosta tartuin kuitenkin suomalaisen toimittaja Reeta Paakkisen kirjaan ’Kotona Istanbulissa -tositarinoita Turkista’, koska se oli suhteellisen tuore (vuodelta 2013) ja koska se tarjosi tavallaan hauskan ’vastineen’ lady Wortley Montagun kuvauksille. Vaikka kirjoitusten välillä on kolmesataa vuotta, kumpikin nainen käyttää lukijansa kiinnostuksen herättämiseen samaa kikkaa: Täällä ei ole lainkaan sellaista, kun te muut siellä kotipuolessa luulette ja se, että pidätte tänne matkustamista outona ja pelottavana, on aivan turha huoli.
Kolmanneksi kirjojeni ryppääseen valikoin Istanbulin muistojaan kertovan turkkilaisen naisen kirjoittaman teoksen. ’Elämä on karavaaniseralji’ teoksen kirjoittaja Emine Sevgi Özdamar edustaa sitä suurta ihmisjoukkoa, joka on syntynyt ja kasvanut Turkissa, mutta päätynyt vaihtamaan asuinpaikkansa muualle: Saksaan. Hän lähti maasta ensi kerran jo suuressa 1960-luvun ’vierastyöläisten’ kutsumisessa. Kun Istanbulin rautatieasemalla Saksan viranomaiset jakoivat viikonloppuna junalippuja ja osoitteita: tänne asuntolaan menette ja tähän tehtaaseen ilmoittaudutte maanantaiaamuna töihin, tervetuloa maahanmuuttajat meille. Sellainenkin aika on joskus ollut!
Jatkuvat naamiaiset naisten ilona
Lady Mary Wortley Montagun kirjeitä on Britanniassa koottu moniin editoituihin niteisiin, joista poimitut ’Life on a Golden Horn’ kirjeet Ville-Juhani Sutinen on 2010 suomentanut kokoelmaksi ’Elämänmenoa Kultaisessa Sarvessa’.
Ensimmäinen kirje on elokuulta 1716, jolloin Wortley Montagu on päässyt vasta laivalla yli Kanaalin ja tutustuu Rotterdamiin. Siitä reissaaminen hevoskyydeillä ja välillä vesitse jatkuu. Syyskuussa ollaan jo Wienissä, jossa keskitalvi vierähtääkin. Huhtikuussa ollaan viimein Adrianopolissa, Turkissa, ja toukokuun 1717 kirjeet kertovat jo Konstantinopolista, jolla nimellä kaupunkia enimmäkseen tuolloin kutsuttiin.
Ihailen ja ihmettelen tuon ajan ihmisten sitkeyttä ja kaikkien matkustamisen vaivojen kestämistä. Nykyään jo muutaman tunnin viivästys jossakin saa matkustavaiset tolaltaan. Toinen asia, jota jaksan ihailla, on kirjeiden kulkeminen. Niitä jaksetaan kirjoittaa ja kulkevat, vaikka sitten hitaastikin. Kaikki kunnia entisille postilaitoksille!
Lady Wortley Montagu kuului tietenkin aikansa yläluokkaan, jolla oli koko ajan mukana suuri saattue – olihan puoliso peräti suurlähettiläs – mutta rouvan kirjeet ovat hilpeän ’epäsovinnaisia’. Siksi ne varmaan ovat säilyneetkin näin kauan mielenkiinnon kohteena. Hän on sitä mieltä, että brittien puheet turkkilaisten naisten alistetusta asemasta ovat varsin liioiteltuja. Monessa asiassa turkkilaisten -toki yläluokkaisten - naisten elämä on paljon mukavampaa ja hauskempaa kuin briteillä.
Kahdella paksulla viitalla/hunnulla kuorrutettuina turkkilaisnainen voi kulkea kaduilla aivan rauhassa, kukaan ei rohkene häntä häiritä. Hän elää kuin ’jatkuvissa naamiaisissa’, joissa hän voi tunnistamattomana käväistä missä mielii – ja arkea piristävien rakkausjuttujen hoitelu sujuu näin hyvin helposti.
Naisten ’arkinen’ kelliminen kotona pehmeillä tyynyillä, makeisia napostellen ja uskomattoman kauniiksi laittautuneena, saa ladyn kadehtimaan turkkilaisia sisariaan toden teolla. Jopa kylpylään lady uskaltautuu, ja antaa siitä hyvin myönteisen kuvan. Niin britti hän kyllä on, että ei itse uskaltaudu mukaan, vaan pitää korsettinsa tiukasti päällä. Turkkilaiset naiset nyökyttelevät ymmärtäväisesti: brittinainen ei varmaan saa riisua tuota kummaa kapinetta ilman aviomiehensä lupaa, tiukasti valvottu sisko-parka.
Elämä kirjava kuin matto
Emine Sevgi Ödzamar julkaisi riemunkirjavat ja loppumatonta puhetta pursuavat muistelmansa saksaksi 1992. ’Das Leben ist eine Karawanserei’ on varmasti ollut melkoinen suomennettava Raija Jänickelle, mutta niin vain ’Elämä on karavaaniseralji’ saatiin suomeksi 1999.
Kirjailija syntyy Anatolian Malatyassa heti sodan jälkeen 1946, ja muuttaa perheen isän vaihtuvien työpaikkojen perässä monta kertaa. Istanbulissa häntä pilkataan ’Anatolian kurdiksi, jolla on häntä takapuolessa’, Bursassa taas ’Istanbulin tytöksi, joka on heiveröinen ja osaamaton’. Välillä käydään myös Ankarassa, sitten palataan taas Istanbuliin.
Sevgi Ödzamarin perhe on köyhä, sen kokema Istanbul ja muut kaupungit näyttävät rupisemmat puolensa. Perheen asunnot vaihtuvat vuokrakasarmista toiseen. Arkinen elämä on erittäin värikästä. Joskus samalla kadulla asuu ’uskovaisia’, jotka katsovat karsaasti. Perhe saa hävetä isää, joka tämän tästä sortuu kapakkaan viinan ja prostituoitujen pariin. Toisaalta jossain vaiheessa juuri heillä on vähän aikaa moderni sohva ja nojatuolit, jotka tekevät heistä naapurustossa ’tärkeän’. Heidän sohvansa ja tuolinsa lainataan tämän tästä ’rekvisiitaksi’ toisten perheiden asuntoon siksi aikaa, kun siellä käy ’morsiamenkatsojia’.
Perheen naisten yhteinen kylpyläkokemus on varsin riemastuttava. Perusasiat hamamissa ovat edelleen hyvin samat kuin jo 1700-luvulla, mutta ’alemman luokan’ naisten kielenkäyttö on suorasukaisempaa.
Mummot ja tädit ovat äidin ohella tärkeitä kasvattajia, jotka vastaavat perinteen siirtämisestä ja toisaalta myös ennakkoluulojen ja kahlitsevien perinnäistapojen kulkeutumisesta seuraavalle naispolvelle. Yhteentörmäyksiä tulee väistämättä. Lopulta ollaan niin pitkällä, että nuori nainen lähtee ilman perhettä tehdastyöläiseksi Saksaan.
Glittertoppia ylle ja baanalle
Reeta Paakkinen edustaa sitä nuorempaa suomalaisnaisten sukupolvea, joka on tottunut matkustelemaan, opiskelemaan ja työskentelemään ulkomailla. Lontoossa eläminen ei suuresti hetkauttanut hänen sukulaisiaan ja tuttujaan, mutta päätös muuttaa Turkkiin nostatti jo ihmetystä ja jopa silkkaa kauhua.
’Mä en ikinä muuttais Turkkiin, siellä alistetaan naisia’ sanoivat nuoremmat. ’Miten ihmiset voivat elää siellä, kun eivät syö sianlihaa’ päivittelivät vanhemmat.
Kirjassaan ’Kotona Istanbulissa – tositarinoita Turkista’ (2013) Paakkinen kertoo monenlaisista kokemuksistaan turkkilaisperheen ’nuorena miniänä’ ja toisaalta toimittajan työssään eri puolilla Turkkia ja Välimeren aluetta.
Paakkinen haluaa muistuttaa, että Turkki on viime vuosikymmeninä kehittynyt, vaurastunut ja modernisoitunut paljon enemmän, kuin ihmiset Suomessa ehkä ajattelevat. Toisaalta erot maassa ovat suuret – elämä syrjäseudun pikku maaseutukylässä on aivan eri planeetalta, kuin meno suurkaupunkien sykkeessä. Turkkilaisten enemmistö elää kuitenkin jo suurissa kaupungeissa.
Islamin vaikutus arkipäivään on aivan viime vuosina (etenkin 2016 ns. vallankaappausyrityksen jälkeen) vahvistunut, ja huivipäisiä naisia ja moskeijoissa käyviä miehiä näkyy nyt enemmän kuin aiemmin, mutta Istanbul on silti enimmäkseen ’maallinen’ ja erittäin monitahoinen. Kaupungissa on yli 16 miljoonaa asukasta ja sinne mahtuu erilaisia yhteisöjä ja alakulttuureja niin paljon, ettei niiden tuntemiseen muutama vuosi riitä.
Istanbul on laaja, niin tuhansien vuosien historiallisilta kerrostumiltaan, kuin maantieteellisestikin. Kaupungin liikennelaitoksen busseilla voi matkustaa 75 kilometrin matkan, Euroopan puolen esikaupungeista Aasian puolen Kartaliin.
Paakkisen anoppi pukeutuu räväkämmin kuin nuorisokaan Suomessa, ja ensi töikseen hän lähettääkin miniäkokelaan kauppaan ostamaan lyhyempää hametta ja muodikkaampaa käsilaukkua. Toisaalta tuttavapiiriin kuuluu naisia, jotka käyttävät jatkuvasti päähuivia ja haluavat tyttäriensäkin ryhtyvän sitä käyttämään.
Kun tuttavuuksia ja etenkin avioliittoja ryhdytään solmimaan, tutkitaan vastapuolen ’tyyli’ tarkasti. Jos tuttavan perhe on ’liian uskonnollinen’ tai ’liian maallinen’, läheistä yhteyttä ei synny. Tärkeää on myös tietää ja toimia kunkin asuinalueen ’tavan’ mukaisesti. Säännöt pitää osata rivien välistä, vaikkei ääneen mitään sanottaisikaan.
Työelämässä Reeta Paakkinen pystyi toimimaan melko vapaasti, vaikka omat ’me-too’ kokemuksensa ja poliittisesti liian arkaluontoisten juttujen välttämisen hänkin on joutunut ottamaan huomioon. Meluisaan ja vilkkaaseen Turkkiin hän on kuitenkin jo niin kotiutunut, että on viihtynyt siellä neljännesvuosisadan, vaikka maa onkin jatkuvassa muutoksen tilassa.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti