Linnoituksen tarinoita

Kävin kesällä Helsingin edustalla Vallisaaressa, joka on muutama vuosi sitten avattu yleisölle. Siellä voi retkeillä, kiipeillä vallituksilla ja etenkin tarkastella viereistä Suomenlinnaa toisesta suunnasta kuin yleensä. Siinä Kustaanmiekan kapoisen salmen toisella puolella oli hauska muistella, mitä kaikkea silmien eteen avautuvassa linnoituksessa olikaan vuosikymmenten aikana tullut nähtyä ja tehtyä.

Monesti Suomenlinnaan on menty nauttimaan leppeästä merituulesta ja piknikistä. Siellä on käyty kesäteatterissa, konserteissa, museoissa ja ravintoloissa.  Lasten kanssa on seikkailtu jännittävissä käytäväverkostoissa, jotka mutkittelevat vallien sisällä.

Saarien muodostama kokonaisuus ei edelleenkään ole aivan pelkkää retkeilyä ja turismia, vaan siellä toimii yhä Merisotakoulu ja myös avovankila. Vakituisia asukkaita tässä Unescon maailmanperintökohteessa on nykyään hiukan alle seitsemänsataa.

Näistä muisteluista sain pienen nostalgiapuuskan, ja niinpä päätin etsiä luettavakseni kertomuksia vanhan linnoituksen eri aikakausilta. Paljon on linnoituksessa tapahtunut, ja mitä kaikkea vielä tulevina aikoina mahtaakaan siellä tapahtua? Kaikki valitsemani kolme kirjaa ovat tietenkin fiktiota, mutta kaikki pyrkivät nojaamaan pääosin todennettuihin faktoihin.

Linnoitusta, joka alkujaan nimettiin Sveaborgiksi ja suomalaisten suussa vääntyi Viaporiksi, alettiin aikoinaan rakentaa Ruotsin itärajan turvaksi vuonna 1748. Varustautuminen oli saanut pontta siitä, että Venäjä oli muuttunut myös merisotia käyväksi maaksi, jonka uusi pääkaupunki oli rakennettu Suomenlahden pohjukkaan. Isoviha ja Pikkuviha olivat hiljattain vyöryneet alueemme yli ja uhka koettiin hyvin todelliseksi.

Sveaborgin ’Kuninkaanporttiin’ kiveen hakatut sanat kehottavat ’seisomaan aina omalla pohjalla’ ja ’olemaan luottamatta vieraan apuun’. Näihin mahtipontisiinkin sanoihin on historian aikana viitattu useinkin, kun on etsitty tukea ja perusteluja jollekin, puolesta tai vastaan. On se sitten ollut EY-ratkaisu tai Natoon liittyminen tai mikä kulloinkin.

Toisaalta, linnoitus on aina suljettu paikka, jonka selviytyminen vaatii ennen pitkää apua jostakin muualta. Tämä tuli esille valitsemissani kirjoissakin; Ruotsin armeija odotti kiihkeästi kevättä ja apujoukkojen purjehtimista Tukholmasta, venäläinen kapinoiva sotaväki tähysteli jatkuvasti horisonttiin nähdäkseen panssarilaivojen tulevan heitä pelastamaan ja suomalaisten punavankien oli kerta kaikkiaan päästävä linnoituksesta pois, keinolla millä hyvänsä.

Kirjakolmikossani on siis tarjolla Sveaborgin-Viaporin-Suomenlinnan tarinoita Ursula Pohjolan-Pirhoselta, Paavo Rintalalta ja Kari Palinilta.

 

Hybridivaikuttaja-Helena

 

Ursula Pohjolan-Pirhonen kirjoitti historiallisiin aiheisiin perustuvia, aikoinaan hyvin suosittuja viihderomaaneja. Hänen tuotteliain kautensa osui 1970-luvulle.

’Viaporin kaunis Helena’ on vuodelta 1973.  Kirjan lukeminen oli nostalginen sukellus historiaan monellakin tasolla. Kirjan tyyli oli nykylukijalle hellyttävän vanhanaikainen, mutta samalla hauska. Tämä oli juuri sitä kirjallisuutta, jonka kautta minä, ja varmaan hyvin moni muu ikätoverini, siirryin kirjastossa lasten- ja nuortenosastosta aikuisten puolelle. Aika pian näistä siirryttiin jo Puzon ’Kummisetään’, joka muistaakseni tuli saataville samoihin aikoihin.

Pohjolan-Pirhonen on sijoittanut tarinansa Viaporin linnoituksen viimeisiin hetkiin ruotsalaisessa hallinnassa. On vuosi 1808 ja käynnissä myöhemmin Suomen sodaksi nimetty sota, jossa ruotsalaiset joukot ovat enimmäkseen alakynnessä. Ruotsin armeijan strategioissa Viaporilla oli keskeinen rooli ja sen ympärillä oli lähes kolmannes Suomen maaperällä taistelevista joukoista. Mutta mitään ei tapahdu, mihinkään hyökkäyksiin ei ryhdytä, vaan Viaporiin kerätään yhä lisää joukkoja, ammuksia, ruokavaroja ja siviilejäkin. Linnoitus vain odottaa ja suorastaan pullistelee tavaraa. Nuoremmat upseerit kihisevät kiukusta, kun linnoituksen päällikkö, amiraali Cronstedt, vain epäröi.

Nuorien upseerien veren saa kuohumaan myös rouva Helena Reuterskiöld, jolla on linnoituksen upseeristossa jo kaksi aviomiestä, entinen ja nykyinen. Näyttää kuitenkin selvältä, että hän olisi halukas siirtymään jo kolmanteen, vielä hieman nuorempaan ja hellempään. Rouva lapsineen on siirretty Helsinkiin, turvaan. Mutta turva on kehnonlainen, sillä venäläiset joukot saapuvatkin sinne talvella maata pitkin Porvoon suunnalta.

Mitä virkaa siis on tässä tilanteessa linnoituksella? Rouva Helena arvelee tekevänsä hyvän työn  yrittäessään pelastaa entisiä ja tuleviakin rakastajiaan taivuttelemalla linnoitusta antautumaan. Ovelasti venäläiset tuottavat paikalle ulkomaisia sanomalehtiä, joissa Ruotsin tilannetta mustamaalataan vielä todellistakin heikommaksi ja venäläisjoukkojen suuruutta liioitellaan moninkertaisesti. Pohjolan-Pirhonen laittaa juuri rouva Helenan toimittamaan nämä lehdet linnoituksen upseereille luettavaksi ja kauhistuttavaksi. Ja juonihan toimi  - Viapori antautui laukaustakaan ampumatta.

 

Sinisilmäinen Arkadi

Paavo Rintala oli jo hyvin vakiintunut, usealla valtionpalkinnolla palkittu kirjailija ja Suomen rauhanpuolustajien puheenjohtaja, kun hän 1970 oli mukana toisena käsikirjoittajana suomalais- neuvostoliittolaisessa tv-elokuvassa ’Viapori 1906’. Samoista dokumentaarisista aineksista syntynyttä kirjaansa Rintala nimittää kuitenkin romaaniksi. ’Viapori 1906 -romaani kapinasta’ on vuodelta 1971.

Muistan nähneeni tuon tv-elokuvan, todennäköisesti useampaankin kertaan. Pääosan esittäjän nimeä en muista, mutta hänen viattomat vaaleansiniset silmänsä ja kirkkaan valkoisen sotilastakkinsa muistan kyllä. Rintala oli valinnut kirjansa tuhoutuviksi sankareiksi nuoret luutnantit, Arkadi Emeljanovin ja hänen ystävänsä Kohanskin. He tulevat kirjan alussa uusina upseereina Viaporiin ja ihmettelevät tapojen ja yhteiskunnan erilaisuutta suomalaisessa Helsingissä. Viaporissa eletään venäläisessä järjestelmässä, sieltä Helsinkiin tultaessa tullaan ’länteen’.

Venäläisessäkin yhteiskunnassa kuitenkin jo kuohuu. Vuoden 1905 levottomuudet ovat juuri takana ja uusia kapinanpoikasia puhkeaa siellä ja täällä ympäri laajaa imperiumia. Helsingissäkin jo ’punakaarti’ pitää kokouksiaan ihan julkisesti, mikä Viaporin komentavaa ylempää upseeristoa kauhistuttaa.  Kuria on kovennettava, he tuumivat. Sotamiesten ruoskiminen ja ihan vain piekseminen kuoliaaksi asti ei ole Venäjän armeijassa mikään poikkeustapaus. Mutta kun heitä kunnolla kurittaa ja opettaa, he vaikka ’kantavat sinua käsillään’ selittää kenraali alemmilleen.

Tässäkin kirjassa toimitetaan painettua materiaalia Helsingistä Viaporiin.  Nyt sotilaat tuovat mukanaan kapinaan ja vallankumoukseen kehottavia lentolehtisiä. Harmi vaan, että tavallisista tykkimiehistä suurin osa on lukutaidottomia.

Kapinaa viritellään, mutta se lipsahtaa liikkeelle aivan liian aikaisin. Odotettua tukea ei saada eivätkä muutamat nuoret upseerit pysty hallitsemaan toilailevaa joukkoaan.  Koko Viaporin kapina on ohi 60 tunnissa. Huonostihan siinä käy ja pikateloitus odottaa sinisilmäistä luutnanttia ja hänen tovereitaan. Heidän hautapaikkansakin tasoitetaan nopeasti, kylvetään nurmelle ja hävitetään näkyvistä. Heitä ei haluta muistaa koskaan olleenkaan.

’He tulivat jostain, ja katosivat sinne takaisin, hukkuivat laajan Venäjänmaan aroille’, kommentoi joku heitä kirjassa. ’Ei,’ sanoo toinen.’ He tulivat tulevaisuudesta, sieltä mikä kerran on tuleva.  Sosialismista.’

Viittaukset sosialismin onnelliseen tulevaisuuteen tuntuvat kenties nykylukijan silmin nolostuttavilta, mutta niin on tietenkin monella taholla ajateltu vuonna 1906. Kirjaan ne on kirjoitettu vuoden 1970 maailmassa ja vielä suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyöelokuvan yhteydessä, joten niille toiveille oli tilauksensa.

Edes ripaus edes jonkinlaista idealismia olisi kyllä nykymaailman ankeudessa toivottavaa. Mistä sitä vain löytäisi?

 

Nuoret pojat viimeisellä rannalla

 

Kari Palin on kirjoittanut useita kirjoja, joissa hän peilaa paljolti omia rankkoja kokemuksiaan lastensuojelun asiakkaana ja vankilatuomioita istuneena. Kolmen novellin kokoelma ’Pako Suomenlinnasta’ on vuodelta 2016. Kokoelman ensimmäinen novelli kertoo Suomenlinnasta, toiset kaksi muista aiheista.

Kokoelman fiktiivinen niminovelli kertoo kahden nuoren punavangin, seitsemäntoistavuotiaan Heikki Laakkosen ja vuotta vanhemman Iisakki Mörskyn elämän ratkaisevista valinnoista kesällä 1918.

Itsenäisyytensä 1917 saanut Suomi joutui heti ensikuukausinaan sisällissodan kurimukseen ja Suomenlinnaksi muuttunut Viapori sai ottaa muuriensa sisään runsaat 8000 vangittua punakaartilaista tai sellaiseksi epäiltyä sodan päätyttyä punaisten tappioon keväällä 1918.

Vankileiri paisui hallitsemattoman suureksi ja vankeja kuoli pikateloituksissa, mutta vielä huomattavasti enemmän suoranaiseen nälkään ja aliravitsemuksen takia riehuviin tauteihin. Kuolleiden kokonaismääräksi on arvioitu noin 1100. Tilanne rauhoittui vihdoin syyskuussa 1918, kun Suomenlinnan leiri muutettiin työleiriksi ja se siirtyi siviiliviranomaisten hallintaan.

Laakkonen ja Mörsky olivat olleet melko hyväkuntoisia nuoria miehiä leirille joutuessaan, mutta  heidän vointinsa alkaa heiketä nopeasti. Jos he onnistuvatkin pysymään ’matalina’ ja välttämään pikateloituksen, tulee noutaja kuitenkin nälän muodossa, he pohtivat. Saarelta ei pääse pois, ei millään. Toisaalta, eihän Helsingin ranta niin kovin kaukana ole. Ja onko heillä enää mitään hävittävää?

 

 ***

 

Aivan maailman äärissä

Alkuperäisten asukkaiden, maorien, mielestä heidän Tyynellä valtamerellä sijaitsevien kotisaartensa nimi on Aotearoa.

Hollantilaiset tutkimusmatkaajat löysivät tiensä tuonne kauas jo 1600-luun puolivälissä ja päättivät merkitä alueen karttoihinsa nimellä ’Nieuw Zeeland’, kotimaansa Zeelandin maakuntaa muistellen. Nimi jäi elämään englanninkieliseen asuun väännettynä ja niinpä saarivaltion asukkaat ovat Brittiläisen kansainyhteisön jäseniksi päädyttyään saaneet tottua kutsumaan kotimaataan New Zealandiksi.

Tämä Uusi-Seelanti on todellakin aivan maailman äärissä meidän eurooppalaisesta näkökulmastamme katsoen.  Jos en sen naapurista Australiasta paljon tiennyt (blogini tammikuulta 2026), niin Uudesta-Seelannista tiesin vieläkin vähemmän.

Tiesin, että siellä on kaunista ja hyvin erikoisen näköistä, tuliperäistä luontoa. Tiesin, että siellä on juuri luonnon takia kuvattu ’Taru sormusten herrasta’ -elokuvia. Muistin muutaman vuosikymmenen takaa myös ’Piano’ -elokuvan ja siinä Harvey Keitelin kasvoihin piirretyt kuviot. Ja muistin televisioista nähneeni pätkän rugbyottelun alusta, jossa Uuden-Seelannin joukkue esittää maorien hurjan ’Haka’- tanssin, arvatenkin vastustajaa pelotellakseen.

Waitangin sopimuksella vuonna 1840 alkuperäiset maoripäälliköt suostuivat brittien alamaisiksi saadakseen turvaa hyökkäileviä ranskalaisia vastaan ja saadakseen maorien keskinäiset, melko verisiksi äityneet heimosodat loppumaan. Mistä he oikeastaan luopuivat ja mitä heille luvattiin - siitä on ollut erimielisyyttä vuosikymmeniä – mutta brittien hallinto ja eurooppalaiset maahanmuuttajat tulivat jäädäkseen. Nykyään 5 miljoonan asukkaan Uudessa-Seelannissa maoreja on enää noin 15 % väestöstä. Eurooppalaisperäistä väestöä on 70 % ja viime vuosikymmeninä kovassa nousussa ollut aasialaisten maahanmuutto on nostanut heidän osuutensa väestöstä jo yhtä suureksi kuin maorien.

Uuden-Seelannin kirjallisuutta ei suomeksi paljoakaan löydy.  Nopealla haulla kirjaston luetteloista pullahti esiin vain kaksi: Witi Ihimaeran romaani ’Valasratsastaja’ ja Katherine Mansfieldin novellikokoelma ’Maata’. Kun laajensin vähän näkökulmaa, törmäsin Espanjassa asuvaan saksalaiseen kirjailijaan, Sarah Larkiin, jolla on ’Uusi-Seelanti -sarja’. Nappasin tästä ’historiallis-romanttisesta’ sarjasta neljännen, ilmeisesti päätösosan ’Toivoa maailman äärissä’.

Siinä tämän kertainen, hyvin kaukaisten saarten elämästä kertova kirjakolmikkoni.

 

Meren sisällä näkee ikuisuuteen

Witi Ihimaera (s.1944) on ollut Uuden-Seelannin kulttuurielämässä näkyvä hahmo. Hän oli ensimmäinen maori, joka julkaisi sekä romaanin että novelleja. Hän on työskennellyt myös Uuden-Seelannin ulkoasiainministeriön palveluksessa mm. diplomaattina. Valtaosan kirjoistaan hän on julkaissut englanninkielisinä, kuten 1987 ilmestyneen ’Whale Rider’ -teoksen. Kirjan lopussa on myös pieni maorinkielinen sanasto. Mervi Hangasmäen suomentamana ’Valasratsastaja’ ilmestyi meillä 2003.

Kirjan tarina tuo mieleen aikoinaan oppikoulussa/lukiossa luetut, yleensä äidinkielenopettajan ’luettamat’, hiukan ’nuortenkirjamaiset’ teokset. Vaikeuksien kautta voittoon, lapsen tai nuoren matka ’oman tiensä’ löytämiseen, aluksi hyljeksityn tai muuten alakynnessä olevan selviytyminen ja usein myös nousu oman yhteisönsä vahvaksi jäseneksi. Näistä elementeistä valtaosa maailman tarinoista koostuu.

Kiinnostavaksi tämän tekee tietenkin tapahtumaympäristön erikoisuus ja ’yliluonnollisen’ elementin liittyminen tapahtumiin. Pienen Kahu -tytön isoisä on heimonsa päällikkö – ainakin henkisen perinteen osalta - vaikka muutoin eletäänkin jo 1980-lukua ja ’nykyaikaa’. ’Pyhä’ ja ’arkinen’ ovat tarinassa hauskasti limittäin Päällikön vaimo haukkuu miehensä tämän tästä aivan lyttyyn ja uhkaa ottaa hänestä eron. Päällikkö ottaa vain kumisaappaansa ja painuu ulos mököttämään. Hän miettii suurempia asioita. Henkiä. Koko maori -kansan ja koko maailman tilaa.

Valas on maoreille pyhä eläin ja valaiden hyvinvointi kertoo koko maailman hyvinvoinnista. Kun toistasataa valasta rantautuu hiekkarannalle jumiin, kuin ne tulisivat tahallaan kuolemaan, se ei ole pelkästään ’eläinsuojeluasia’ vaan koko maailman selviytymisen asia, päällikkö tietää.

Myyttinen valasratsastaja saattaisi tietää, miten tilanteen voi pelastaa. Jos enää hänkään.

 

Älä kuvittele! Pysy roolissasi!

 

Katherine Mansfieldin 1900-luvun alkuvuosilta peräisin olevien novellien kokoelman on toimittanut ja suomentanut Tuomas Kilpi. Kokoelman nimenä on ’Maata – kertomuksia Uudesta-Seelannista’ ja se on julkaistu meillä 2022.

Mansfield syntyi varakkaaseen ’kolonialistiperheeseen’ Uuden-Seelannin Wellingtonissa 1888. Hänen hyvin lyhyiden kertomustensa aiheina ovat useimmiten nuoret tytöt, naiset, perhe-elämän valtasuhteet ja viktoriaaninen moralismi.  Kirjan nimeksi valikoitu Maata ei viittaa purjelaivan tähystäjän huutoon, kun horisontissa viimeinkin näkyy jotain, eikä se ole pitkällään olemista tarkoittava verbikään. Nimi viittaa erääseen biseksuaalin Katherine Mansfieldin seurustelukumppaniin, Maata Mahupuku –nimiseen varakkaaseen maoriperijättäreen.

Katherine Mansfield eli varsin vauhdikkaan elämän, onnistuen aiheuttamaan varmasti pahennusta ja kohuja yhteiskuntaluokassaan.  Hän kuoli tuberkuloosiin vain 34-vuotiaana. Kuollessaan hän asui venäläisen mystikon Ranskaan perustamassa kommuunissa.

Tuomas Kilven taustoittava esipuhe tulee tarpeeseen: Katherine Mansfield oli ainakin minulle aivan tuntematon kirjailija. Virginia Woolf on kuulemma kirjoittanut Mansfieldistä päiväkirjaansa: ’Kadehdin hänen tekstejään. En ole koskaan kadehtinut kenenkään muun tekstejä’.

Kertomukset ovat kyllä kiinnostavia ja paikoin hauskojakin. Jotkut niistä lähenevät klassisten kauhutarinoiden alkuja. Ne kuvaavat hyvin lyhyesti jonkun tilanteen ja tunnetilan, jota ei ehkä olisi voinut lainkaan odottaa kyseiseen asiaan liittyväksi. Mutta useimmiten kertomusten henkilöt vain toimivat tilanteissa kuin ’kauko-ohjatut’, koska ’niin kuuluu tehdä, kaikki tekevät niin’, vaikka kukaan ei varmaankaan pidä siitä. Viktoriaaninen ’käytöskoodi’ on todellakin ollut tukahduttavan ahdas – ei ihme, että Mansfield kapinoi.

 

Uuteen-Seelantiin turvaan Euroopan tuholta

 

Sarah Larkin kirja ’Eine Hoffnung Am Ende Der Welt’ on vuodelta 2015 ja Sanna van Leeuwenin suomennos ’Toivoa maailman äärissä’ on tullut meillä saataville 2022.

Vaikka en sarjan aiempia kirjoja olekaan lukenut, ymmärsin niiden kertovan nimenomaan McKenzien suvun tarinaa heidän rakentaessaan maatilaansa ja elämäänsä Uudessa-Seelannissa.

Tässä kirjassa selkeästi romanttista seikkailusarjaa kirjoittava Sarah Lark on tarttunut kahteen historiassa todella tapahtuneeseen asiaan, jotka yhdistivät Eurooppaa ja Uutta-Seelantia.

Kun toinen maailmansota riehui Euroopassa, tulivat monet uusiseelantilaiset sotilaat vapaaehtoisesti sotimaan liittoutuneiden ja etenkin vanhan emämaansa Britannian puolesta. Kuvio oli samanlainen kuin kanadalaistenkin kohdalla: maa oli virallisesti itsenäistynyt 1931, mutta säilyttänyt asemansa kansainyhteisössä ja piti valtionpäämiehenä kuningas Yrjö VI:tta.  Niinpä Sarah Lark lähettää sukusaagassaan nuoren James McKenzien lentäjäksi sotimaan Eurooppaan, vaikka pojan vanhemmat vastustavat tätä vapaaehtoisesti tapahtuvaa omalla hengellä leikkimistä syvästi.

Toinen historiallinen tapahtuma toisen maailmansodan ajalta on puolalaisten pakkosiirto itään. Puolan, ja muun Euroopan, juutalaisten pakkosiirroista ja sen synkeästä lopusta on kirjoitettu paljonkin, mutta kuinka kävi ’tavallisten ei-juutalaisten’ puolalaisten, jotka jäivät diktaattorien Hitlerin ja Stalinin kaupankäynnin kohteiksi?  Monia heistä siirrettiin junalasteittain pois kotiseuduiltaan kauas Siperiaan raatamaan kaivoksiin ja muihin pakkotöihin. Miksi? Jotta tehtiin tilaa heidän kotiseutunsa uusille asukkaille: lännempänä alueille muutti saksalaisia, idempänä taas uudet kodit annettiin ’palkinnoksi’ uskollisille neuvostokansalaisille.

Sarah Lark johdattaa puolalaiset sisarukset Helenan ja Luzynan selviytymään Siperian kärsimyksestä ja päätymään lopulta liittoutuneiden koontileirille Persiaan, nykyiseen Iraniin. Siellä heille kerrotaan mahdollisuudesta päästä pois tästä kurjuudesta: tuntematon, kaukainen, rauhallinen maa, nimeltään Uusi-Seelanti, on luvannut antaa turvapaikan joukolle puolalaisia orpolapsia. Onko tottakaan?

Tästä alkaa monipolvinen seikkailu, jossa lopulta lentäjä James McKenzie ja puolalainen Helena tapaavat. Tarinan mausteina ovat tietenkin moninaiset ihmissuhdekiemurat ja muut pulmat. Tapahtumien kulissina on jättimäinen lammasfarmi, jonka hoitoon käytetään lentokonetta. Erittäin uusiseelantilaista sekin.

 

***

 

Totista komiikkaa

Japanin kulttuuri poikkeaa melkoisesti tutusta eurooppalaisuudestamme ja tietenkin juuri se tekee siitä kiinnostavan.

Olemme kenties lukeneetkin Japanin muinaisista totisista ja uhrautuvista samurai-taistelijoista tai tutustuneet tunteja kestäviin hitaisiin teeseremonioihin. Tiedämme, kuinka temppeleissä vanhat viisaat munkit istuvat äänettöminä, mietiskellen vuosikausien kasvatuksen tuloksena vänkyräksi muotoillun puun juurella tai haravoivat väsymättä aina uudestaan soraan kuvioita, jotka tuuli tai joku kulkija on mennyt sotkemaan. Vaikuttavaa!

Mutta millaista olisi aivan toisenlainen japanilaisuus? Uusi, tässä ajassa kirjoitettu, jopa jollain tavalla humoristinen, ehkäpä peräti suhteellisen nuorten naisten tuottama teksti?  Löytääkseni jotain sellaista, päätin tällä kertaa etsiä luettavakseni ’japanilaista humoristista kirjallisuutta’. Sitäkin sentään löytyi.

Japanilaisten huumori tuntui moniin muihin verrattuna olevan aika hiljaista, kuin jotain lähes äänetöntä tirskahtelua käsi suun edessä, mutta se tuotti lukijalle sen ilon, että sen sai oivaltaa rauhassa. Ehkä vasta seuraavalla sivulla, kun näki, mihin suuntaan tapahtumat etenivät.

Nauruun pyrskähdyksiä tai posket märkinä hekottamista oli turha odottaa.  Se olisikin varmaan hyvin sopimatonta tässä ’sosiaalisen häpeän’ tiukasti määrittämässä kulttuurissa. Tuntui, että tapahtumien komiikka saattaisi milloin tahansa kääntyä traagiseen suuntaan, joten lukija jäi usein vähän varpailleen odottamaan. Tuliko tästä iloinen vai sittenkin surullinen asia?

Japanilaisen kirjakolmikkoni muodosti tällä kertaa Toshikazu Kawaguchin ’Ennen kuin kahvi jäähtyy’, Kikuko Tsumuran ’Unelma helposta työstä’ ja Sayaka Muratan ’Lähikaupan nainen’. Ne kaikki ovat  suunnilleen kymmenen vuotta sitten kirjoitettuja, heijastuksia nyky-Japanin todellisuudesta.

 

Kun kahvi on jäähtynyt, kaikki palaa ennalleen

Toshikazu Kawaguchi on kirjailijakolmikostani vanhin,1971 syntynyt ja ainoa miespuolinen. Hän on kirjoittanut paljon näytelmätekstejä ja toiminut myös ohjaajana.’Coffee ga samenai uchini’ -kirja ilmestyi 2015 ja suomeksi Markus Juslinin kääntämänä ’Ennen kuin kahvi jäähtyy’ tuli saataville 2024. Kawaguchilta on ilmestynyt lisääkin teoksia tähän sarjaan ’Kahvia ja aikamatkailua’ ja niiden kerrotaan olevan erittäin suosittuja, peräti ’BookTok’ ilmiöitä.

Kirja onkin hyvin näytelmänomainen, ilmeisen sopiva näyttämölle sovitettavaksi. Mitään nykyproosaa tai autofiktiota teksti ei ole, eikä se minun mittapuullani ollut oikein huumoriakaan. Se on enemmänkin kuin pieni satu, jota ei tarvitse uskoa todeksi, mutta joka auttaa ahdistavissa ajatuksissa vellovia ihmisiä.

Nämä uudemman ajan japanilaiset eivät kumartele teekannun yllä, vaan ryystävät koko ajan kahvia. Jossain Tokion syrjäisellä pikkukujalla sijaitsee kahvila, joka on kellaritiloissa, ilman näkymää päivänvaloon. Siellä asiakkaat voivat unohtaa, onko ulkona yö vai päivä. Itse asiassa asiakkaat voivat unohtaa ajan kokonaan, jos hyvin käy. Tietyssä pöydässä istumalla voi nimittäin siirtyä ajassa menneisyyteen. Ajassa voi kuitenkin matkustaa vain sen aikaa, mitä kahvin jäähtyminen kupissa kestää. Kun kahvi on jäähtynyt, on palattava nykyhetkeen.

Erikoisinta tässä muutenkin erikoisessa sadussa on se, että mitä tahansa menneisyydessä käydessään tekeekin, nykyhetki ei siitä muutu.

Silti monet haluavat käynnille menneisyyteen, yksi kirjan henkilöistä myös tulevaisuuteen. Hyvästä syystä, jokainen. On esimerkiksi raastavaa sydänsurua poismatkustavan poikaystävän takia tai vielä raastavampaa surua poiskatoavan muistisairaan puolison takia.

Mikään ei nykyhetkessä ole aikamatkan takia muuttunut, mutta silti kahvikupillisen jäähtymisen ajan kestävä matka muuttaa näiden ihmisten suhtautumisen koko loppuelämään. Mielen tasolla kaikki on muuttunut ja sen jälkeen ihminen voi muuttaa myöhempää toimintaansakin. Tämän kirjan kaikki hymyt nousevat kyynelten läpi.

 

Siedettävän työpaikan metsästys

 

Kikuko Tsumura (s.1978) julkaisi alle neljäkymppisenä kirjansa ’Kono yo ni tayasui shigoto wa nai’ (2015) ja Raisa Porrasmaan suomentamana siitä tuli meillä ’Unelma helposta työstä’ (2022). Markkinointitekstien mukaan Tsumura itse kärsi valmistumisensa jälkeisessä ensimmäisessä työpaikassaan kiusaamisesta ja siksi irtisanoutui ja vaihtoi alaa. Sittemmin Tsumuran kirjoittajan ura on ollut menestyksekäs ja hän on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Niinpä Kikuko Tsumura varmaankin ’tietää mistä puhuu’, kun hän laittaa kirjansa päähenkilön sanomaan työnvälitystoimiston empaattiselle virkailijalle: ’Sattuisiko teillä olemaan tarjolla helppoa, rasittamatonta työtä mahdollisimman lähellä kotiani? Esimerkiksi ihonhoitotuotteiden kollageenin uuttamisprosessin valvontaa, täysipäiväisesti?’

Tämä pyyntö on ’ironiaa’, melkein kuin haluaisi työkseen valvoa maalin kuivumista, päähenkilö selittää myöhemmin. Burn outin ja terapiajakson jälkeen hänen työttömyysvakuutuksensa on päättynyt, joten jotain on pakko yrittää. Päähenkilön yllätykseksi virkailija ei närkästykään, vaan ilmoittaa heti löytäneensä hänelle juuri sopivan työn.

Itse asiassa tämä ihmevirkailija löytää päähenkilölle kirjan edetessä lisää ’sopivia töitä’ aina vain uudelleen. Toinen toistaan oudompia, mutta kuitenkin mahdollisia. Ja päähenkilö kokeilee niitä kaikkia, osana paranemisprosessiaan.

Naiset työskentelevät edelleenkin Japanissa yleensä vain ’ennen avioliittoa’. Naimisissa olevien naisten työssäkäynti on harvinaista, ja jos sitä tapahtuu, se on yleensä osa-aikaista. Tsumuran päähenkilö on naimaton ja hänen ainoa työtoverinsa ensimmäisessä pestissä, työpaikalla yötäpäivää asustavan pomomiehen lisäksi, on rouva Oizumi, joka työskentelee vain muutaman tunnin illalla, sinä aikana kun hänen lapsensa on lisäopetuksessa. Ja rouva työskentelee juuri voidakseen kustantaa nämä lisäopetustunnit. Lasten ’preppaaminen’ on Japanissa rankkaa.

Kirjan huumori syntyy vaihtuvien työpaikkojen ’outoudesta’ ja niissä työskentelevien ihmisten huvittavista ominaisuuksista. Kiinnostavaa on myös ympäristöjen kuvaus; millaiset rakennukset, työtilat ja liikennejärjestelyt ovat. Töissä aherretaan lähes kellon ympäri, mutta tärkeitä ovat myös monenlaiset valmisruuat, joita työn ohessa napsitaan. Ne eivät suinkaan ole vain ’sushia’. Ruokakulttuuri on hyvin erilainen kuin meillä ja sekin on osa kirjan viehätystä.

  

Elämäni on minun omani, repikää siitä

Sayaka Murata (s.1979) on kuuluisa ja monesti palkittu japanilainen nykykirjailija. Hänen kirjansa ’Konbini ningen’ (2016), Raisa Porrasmaan suomentamana ’Lähikaupan nainen’ (2022) on ollut myyntimenestys niin Japanissa kuin maailmallakin.

Kirja kertoo Keiko -nimisestä naisesta, joka työskentelee pikkuisen lähikaupan myyjänä. Nämä ’konbinit’ ovat Japanissa tietynlainen ’käsite’, jokainen tietää millaisia ne ovat ja mitä niistä saa. Vaikka jättimarketteja on paljon, ja myös netistä ostaminen on jo aivan arkipäivää, ovat myös konbinit hyvin suosittuja. Niistä haetaan työpäivän välipalat ja lounaat, niistä otetaan kylmä juoma mukaan puistoon mennessä, niissä tehdään nopeat ostokset iltavuoron päätyttyä ennen junaan ryntäämistä; makkaraa, sämpylä ja vessapaperia.

Keikon ongelma on se, että hän on jumittunut tähän väliaikaiseksi tarkoitettuun, osa-aikaiseen työhönsä. Hän ei ole hakeutunut minnekään ’oikeaan’ työhön opintojensa jälkeen eikä hän ole koskaan seurustellut, joten avioliittokaan ei ’pelasta’ häntä pois konbinista. Häntä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta! Eivät muut työt eivätkä miehet.

Hän haluaa olla lähikaupan nainen!  Palvelusvuosia on kertynyt hänelle jo 18, ja joka kerta vuoron alussa hän nauttii saadessaan tehdä kaikki valmistavat toimet juuri oikeassa järjestyksessä, hyllyttää tarjoustuotteet ja paistaa lämpiminä myytävät piiraat täsmälleen sopiviksi. Ja kumartaen kajauttaa asiakkaille ’Irasshaimase!’ ’Hyvää huomenta!’

Keikon henkilöhistoriaa kerrattaessa saattaa tulla mieleen, että hänellä ehkä on joku ’sosiaalinen kömpelyys’ ja hän saattaisi saada nykyisin jonkun ’muodikkaan diagnoosin’, mutta kirjailija haluaa selvästikin kertoa, ettei ’ongelma’ Keikon kohdalla ole hänessä vaan yhteiskunnan odotuksissa. Perheenjäsenet ja ystävät suorastaan painostavat häntä hankkimaan ’paremman työn’ ja ennen kaikkea miehen!

Tästä syntyy komiikkaa, joka kyllä naurattaa. Tilanteet alkavat mennä jo aivan mahdottomiksi, kun Keiko koettaa pitää oman päänsä ja samaan aikaan koettaa olla ’normaali’. Itse asiassa Keiko on paljon kovempi luu, kuin miltä ensin näyttää.

Silti tämä kaikki on jotenkin surullista. Pitääkö Keikon todella ottaa asuntoonsa oleilemaan toinen ’hylkiö’, työtön ja selvästi misogyyninen katkera mies, vain jotta he kumpikin ’täyttäisivät normin’?  Kenen elämää ihmiset pakotetaan elämään ja miksi ihmeessä?

 

***