Aivan maailman äärissä

Alkuperäisten asukkaiden, maorien, mielestä heidän Tyynellä valtamerellä sijaitsevien kotisaartensa nimi on Aotearoa.

Hollantilaiset tutkimusmatkaajat löysivät tiensä tuonne kauas jo 1600-luun puolivälissä ja päättivät merkitä alueen karttoihinsa nimellä ’Nieuw Zeeland’, kotimaansa Zeelandin maakuntaa muistellen. Nimi jäi elämään englanninkieliseen asuun väännettynä ja niinpä saarivaltion asukkaat ovat Brittiläisen kansainyhteisön jäseniksi päädyttyään saaneet tottua kutsumaan kotimaataan New Zealandiksi.

Tämä Uusi-Seelanti on todellakin aivan maailman äärissä meidän eurooppalaisesta näkökulmastamme katsoen.  Jos en sen naapurista Australiasta paljon tiennyt (blogini tammikuulta 2026), niin Uudesta-Seelannista tiesin vieläkin vähemmän.

Tiesin, että siellä on kaunista ja hyvin erikoisen näköistä, tuliperäistä luontoa. Tiesin, että siellä on juuri luonnon takia kuvattu ’Taru sormusten herrasta’ -elokuvia. Muistin muutaman vuosikymmenen takaa myös ’Piano’ -elokuvan ja siinä Harvey Keitelin kasvoihin piirretyt kuviot. Ja muistin televisioista nähneeni pätkän rugbyottelun alusta, jossa Uuden-Seelannin joukkue esittää maorien hurjan ’Haka’- tanssin, arvatenkin vastustajaa pelotellakseen.

Waitangin sopimuksella vuonna 1840 alkuperäiset maoripäälliköt suostuivat brittien alamaisiksi saadakseen turvaa hyökkäileviä ranskalaisia vastaan ja saadakseen maorien keskinäiset, melko verisiksi äityneet heimosodat loppumaan. Mistä he oikeastaan luopuivat ja mitä heille luvattiin - siitä on ollut erimielisyyttä vuosikymmeniä – mutta brittien hallinto ja eurooppalaiset maahanmuuttajat tulivat jäädäkseen. Nykyään 5 miljoonan asukkaan Uudessa-Seelannissa maoreja on enää noin 15 % väestöstä. Eurooppalaisperäistä väestöä on 70 % ja viime vuosikymmeninä kovassa nousussa ollut aasialaisten maahanmuutto on nostanut heidän osuutensa väestöstä jo yhtä suureksi kuin maorien.

Uuden-Seelannin kirjallisuutta ei suomeksi paljoakaan löydy.  Nopealla haulla kirjaston luetteloista pullahti esiin vain kaksi: Witi Ihimaeran romaani ’Valasratsastaja’ ja Katherine Mansfieldin novellikokoelma ’Maata’. Kun laajensin vähän näkökulmaa, törmäsin Espanjassa asuvaan saksalaiseen kirjailijaan, Sarah Larkiin, jolla on ’Uusi-Seelanti -sarja’. Nappasin tästä ’historiallis-romanttisesta’ sarjasta neljännen, ilmeisesti päätösosan ’Toivoa maailman äärissä’.

Siinä tämän kertainen, hyvin kaukaisten saarten elämästä kertova kirjakolmikkoni.

 

Meren sisällä näkee ikuisuuteen

Witi Ihimaera (s.1944) on ollut Uuden-Seelannin kulttuurielämässä näkyvä hahmo. Hän oli ensimmäinen maori, joka julkaisi sekä romaanin että novelleja. Hän on työskennellyt myös Uuden-Seelannin ulkoasiainministeriön palveluksessa mm. diplomaattina. Valtaosan kirjoistaan hän on julkaissut englanninkielisinä, kuten 1987 ilmestyneen ’Whale Rider’ -teoksen. Kirjan lopussa on myös pieni maorinkielinen sanasto. Mervi Hangasmäen suomentamana ’Valasratsastaja’ ilmestyi meillä 2003.

Kirjan tarina tuo mieleen aikoinaan oppikoulussa/lukiossa luetut, yleensä äidinkielenopettajan ’luettamat’, hiukan ’nuortenkirjamaiset’ teokset. Vaikeuksien kautta voittoon, lapsen tai nuoren matka ’oman tiensä’ löytämiseen, aluksi hyljeksityn tai muuten alakynnessä olevan selviytyminen ja usein myös nousu oman yhteisönsä vahvaksi jäseneksi. Näistä elementeistä valtaosa maailman tarinoista koostuu.

Kiinnostavaksi tämän tekee tietenkin tapahtumaympäristön erikoisuus ja ’yliluonnollisen’ elementin liittyminen tapahtumiin. Pienen Kahu -tytön isoisä on heimonsa päällikkö – ainakin henkisen perinteen osalta - vaikka muutoin eletäänkin jo 1980-lukua ja ’nykyaikaa’. ’Pyhä’ ja ’arkinen’ ovat tarinassa hauskasti limittäin Päällikön vaimo haukkuu miehensä tämän tästä aivan lyttyyn ja uhkaa ottaa hänestä eron. Päällikkö ottaa vain kumisaappaansa ja painuu ulos mököttämään. Hän miettii suurempia asioita. Henkiä. Koko maori -kansan ja koko maailman tilaa.

Valas on maoreille pyhä eläin ja valaiden hyvinvointi kertoo koko maailman hyvinvoinnista. Kun toistasataa valasta rantautuu hiekkarannalle jumiin, kuin ne tulisivat tahallaan kuolemaan, se ei ole pelkästään ’eläinsuojeluasia’ vaan koko maailman selviytymisen asia, päällikkö tietää.

Myyttinen valasratsastaja saattaisi tietää, miten tilanteen voi pelastaa. Jos enää hänkään.

 

Älä kuvittele! Pysy roolissasi!

 

Katherine Mansfieldin 1900-luvun alkuvuosilta peräisin olevien novellien kokoelman on toimittanut ja suomentanut Tuomas Kilpi. Kokoelman nimenä on ’Maata – kertomuksia Uudesta-Seelannista’ ja se on julkaistu meillä 2022.

Mansfield syntyi varakkaaseen ’kolonialistiperheeseen’ Uuden-Seelannin Wellingtonissa 1888. Hänen hyvin lyhyiden kertomustensa aiheina ovat useimmiten nuoret tytöt, naiset, perhe-elämän valtasuhteet ja viktoriaaninen moralismi.  Kirjan nimeksi valikoitu Maata ei viittaa purjelaivan tähystäjän huutoon, kun horisontissa viimeinkin näkyy jotain, eikä se ole pitkällään olemista tarkoittava verbikään. Nimi viittaa erääseen biseksuaalin Katherine Mansfieldin seurustelukumppaniin, Maata Mahupuku –nimiseen varakkaaseen maoriperijättäreen.

Katherine Mansfield eli varsin vauhdikkaan elämän, onnistuen aiheuttamaan varmasti pahennusta ja kohuja yhteiskuntaluokassaan.  Hän kuoli tuberkuloosiin vain 34-vuotiaana. Kuollessaan hän asui venäläisen mystikon Ranskaan perustamassa kommuunissa.

Tuomas Kilven taustoittava esipuhe tulee tarpeeseen: Katherine Mansfield oli ainakin minulle aivan tuntematon kirjailija. Virginia Woolf on kuulemma kirjoittanut Mansfieldistä päiväkirjaansa: ’Kadehdin hänen tekstejään. En ole koskaan kadehtinut kenenkään muun tekstejä’.

Kertomukset ovat kyllä kiinnostavia ja paikoin hauskojakin. Jotkut niistä lähenevät klassisten kauhutarinoiden alkuja. Ne kuvaavat hyvin lyhyesti jonkun tilanteen ja tunnetilan, jota ei ehkä olisi voinut lainkaan odottaa kyseiseen asiaan liittyväksi. Mutta useimmiten kertomusten henkilöt vain toimivat tilanteissa kuin ’kauko-ohjatut’, koska ’niin kuuluu tehdä, kaikki tekevät niin’, vaikka kukaan ei varmaankaan pidä siitä. Viktoriaaninen ’käytöskoodi’ on todellakin ollut tukahduttavan ahdas – ei ihme, että Mansfield kapinoi.

 

Uuteen-Seelantiin turvaan Euroopan tuholta

 

Sarah Larkin kirja ’Eine Hoffnung Am Ende Der Welt’ on vuodelta 2015 ja Sanna van Leeuwenin suomennos ’Toivoa maailman äärissä’ on tullut meillä saataville 2022.

Vaikka en sarjan aiempia kirjoja olekaan lukenut, ymmärsin niiden kertovan nimenomaan McKenzien suvun tarinaa heidän rakentaessaan maatilaansa ja elämäänsä Uudessa-Seelannissa.

Tässä kirjassa selkeästi romanttista seikkailusarjaa kirjoittava Sarah Lark on tarttunut kahteen historiassa todella tapahtuneeseen asiaan, jotka yhdistivät Eurooppaa ja Uutta-Seelantia.

Kun toinen maailmansota riehui Euroopassa, tulivat monet uusiseelantilaiset sotilaat vapaaehtoisesti sotimaan liittoutuneiden ja etenkin vanhan emämaansa Britannian puolesta. Kuvio oli samanlainen kuin kanadalaistenkin kohdalla: maa oli virallisesti itsenäistynyt 1931, mutta säilyttänyt asemansa kansainyhteisössä ja piti valtionpäämiehenä kuningas Yrjö VI:tta.  Niinpä Sarah Lark lähettää sukusaagassaan nuoren James McKenzien lentäjäksi sotimaan Eurooppaan, vaikka pojan vanhemmat vastustavat tätä vapaaehtoisesti tapahtuvaa omalla hengellä leikkimistä syvästi.

Toinen historiallinen tapahtuma toisen maailmansodan ajalta on puolalaisten pakkosiirto itään. Puolan, ja muun Euroopan, juutalaisten pakkosiirroista ja sen synkeästä lopusta on kirjoitettu paljonkin, mutta kuinka kävi ’tavallisten ei-juutalaisten’ puolalaisten, jotka jäivät diktaattorien Hitlerin ja Stalinin kaupankäynnin kohteiksi?  Monia heistä siirrettiin junalasteittain pois kotiseuduiltaan kauas Siperiaan raatamaan kaivoksiin ja muihin pakkotöihin. Miksi? Jotta tehtiin tilaa heidän kotiseutunsa uusille asukkaille: lännempänä alueille muutti saksalaisia, idempänä taas uudet kodit annettiin ’palkinnoksi’ uskollisille neuvostokansalaisille.

Sarah Lark johdattaa puolalaiset sisarukset Helenan ja Luzynan selviytymään Siperian kärsimyksestä ja päätymään lopulta liittoutuneiden koontileirille Persiaan, nykyiseen Iraniin. Siellä heille kerrotaan mahdollisuudesta päästä pois tästä kurjuudesta: tuntematon, kaukainen, rauhallinen maa, nimeltään Uusi-Seelanti, on luvannut antaa turvapaikan joukolle puolalaisia orpolapsia. Onko tottakaan?

Tästä alkaa monipolvinen seikkailu, jossa lopulta lentäjä James McKenzie ja puolalainen Helena tapaavat. Tarinan mausteina ovat tietenkin moninaiset ihmissuhdekiemurat ja muut pulmat. Tapahtumien kulissina on jättimäinen lammasfarmi, jonka hoitoon käytetään lentokonetta. Erittäin uusiseelantilaista sekin.

 

***