Kiinalaisia harppauksia

Mitä tiedän kiinalaisista? Heitä on nyt jo liki puolitoista miljardia ja he muodostavat selkeästi yhden maailman mahtivaltioista. Heidän tekemisensä vaikuttavat minuunkin. Tietoni heistä ovat silti sangen vähäiset.

Kirjallisuus? Hämärästi muistan jostain lukioajoilta ’Punainen pioni’ kertomuksen. Tarinoita menneiltä vuosisadoilta; pitkät letit ja silkkikauhtanat, joissa on valtaisat hihat. Hihaan voi piilottaa kirjakäärön. Kääröt ovat pitkiä ja täynnä käsittämättömiä kirjoitusmerkkejä. Kulttuuri on ikivanha ja hyvin outo.

Myöhemmät mielikuvat ovat jo televisiosta ja elokuvista. Oopiumiluolan pitäjä, joka houkuttaa Sherlock Holmesia. Viimeinen pikku keisari palatsissaan, matkalla kohti tuhoa. Julmannäköinen vanha nainen, joka on ikuisiksi ajoiksi jättänyt mieleeni kuvan naistyypistä, jota nimitän sanalla ’leskikeisarinna’. Sitten siirrytäänkin jo uutiskuviin: kommunistinen puheenjohtaja Mao univormussaan ja lippalakissaan. Miljoonat alamaiset pyöräilemässä ja heiluttamassa punaisia kirjojaan. Joka vuosi julistettiin tehdyn ihmeellisiä uusia ennätyksiä: eniten sulatettua terästä, kaivettua kanavaa, raivattua suota, istutettua puuvillaa. Propagandaa, jota ei voi ottaa kaikin osin todesta.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten kiinalaiset tekivät jälleen yhden suuren harppauksen ja lisäsivät omintakeiseen sosialismiinsa mahdollisuuden kapitalistiseen voiton tavoitteluun. Eihän se mitenkään sovi perinteiseen marxismiin, mutta teoriat voivat joustaa. ’Ei ole väliä, minkä värinen kissa on, kunhan se pyydystää hiiriä’. Ja niin ennätysten raportointi jatkuu: eniten uusia miljardöörejä, eniten uusia rakennettuja kaupunkeja, eniten luksustuotteiden myymälöitä.

Kiina on kaupankäynnin ohella viime vuosina avautunut muutenkin ulkomaailmalle: sinne on päästetty turisteja ja etenkin kiinalaisia on päästetty matkustamaan muualle. Moni asia yhteiskunnassa on vain yhden ihmisiän aikana muuttunut päälaelleen, mutta ei kaikki. Kiinnostuin heti, kun törmäsin uuteen kirjaan ’Kiinan suurin harppaus – päämääränä maailman valvotuin kansa’.

Tuon suomalaisraportin oheen halusin löytää jotain kiinalaista näkökulmaa ja päädyin Yu Hua -nimisen kirjailijan esseekokoelmaan ’Kiina kymmenellä sanalla’. Kaiken taustaksi koetin sukeltaa oikein syvään filosofian historiaan teoksella ’Mestari Kongin Keskustelut’, alaotsikolla ’Kungfutselaisuuden ydinolemus’. Sieltäkö löytyy avain itäaasialaisen ajattelutavan ymmärtämiseen?

 

Vallankumouksesta höynäytykseen

Halusin aloittaa kolmikkoni kiinalaisen omalla kertomuksella maastaan. Koska kiinalainen kirjallisuus on minulle täysin tuntematonta, selvittelin jonkun aikaa, kuka tämä mainostekstin mukaan ’nyky-Kiinan tunnetuimpiin kuuluva kirjailija Yu Hua’ oikein on. Onko hän varmasti Kiinan kansantasavallasta, eikä kenties Taiwanista tai Hong Kongista tai joku jossain muualla asuva emigroitunut? 

Ilmeisesti hän on ’aito tapaus’, noin kuusikymppinen mies, joka on aloittanut kirjoittajan uransa kiinalaisesta erikoisuudesta, seinälehdistä, ja sitten siirtynyt aikakauslehtien kertomuksiin, novelleihin ja lopulta romaaneihin. Aivan ensimmäisen työuransa hän aloitti vuonna 1978 maaseudulle komennettuna kylästä kylään kiertävänä hammaslääkärinä. Työvälineistö ei ollut kovin hienostunutta, mutta eivät olleet lääketieteelliset tavoitteetkaan; harmia aiheuttavat hampaat kiskottiin pois ja sitten siirryttiin seuraavaan kylään.

Esseekokoelma ’Kiina kymmenellä sanalla’ on julkaistu meillä 2019 Rauno Sainion suomentamana. Alkuperäinen kiinankielinen teos ’Shige cihui li de Zhongguo’ on vuodelta 2011 ja se on julkaistu Taiwanissa (tämä laittoi minut pohtimaan kirjailijan alkuperää). Esseet on päivätty vuodelle 2009, mutta Yu Hua on lisännyt niiden perään epilogin vuodelta 2018.

Yu Huan kaksi ensimmäistä esseetä, ja ne kaksi ensimmäistä kymmenestä sanasta, ovat otsikoista ’Kansa’ ja ’Johtaja’. Näitä lukiessani en tiennyt, kuinka suhtautua. Yu Hua kertoo, kuinka hän lapsena ja nuorena oppi nämä käsitteet ja miten hän yritti niitä sisäistää. Mao oli kaikkialla läsnä ja ’aina rinnallamme’ ja ’kansa’ muodostui samaan suuntaan ponnistelevista, jotka parhaansa mukaan ilmiantoivat naapureitaan ja muita, jotka olivat hairahtuneet johonkin ’vastavallankumoukselliseen’, vaikka sitten niin pieneen, kuin Maon kuvan taittelemiseen niin, että hänen naamaansa muodostui risti.

Hiljalleen aloin tottua Yu Huan tyyliin, jossa hän omaa elämäänsä kerraten kommentoi samalla maansa yhteiskunnallisia muutoksia. Kulttuurivallankumouksen aika 1966-1976 oli kenties pahinta; ainakin se oli verisintä. Nuori mies joutui näkemään paljon pidätyksiä, teloituksia ja ruumiita. Myöhemmin hän kertoo saaneensa kritiikkiä fiktiivisten kertomustensa väkivaltaisuudesta ja arvelee sen johtuneen nuoruuden kokemuksistaan. Nyttemmin hän on tietoisesti pyrkinyt pois väkivallan kuvaamisesta.

Omat lukunsa saavat myös ’Lukeminen’ ja ’Kirjoittaminen’, jotka kuvaavat Yu Huan maailman avautumista oman kokemuspiirin ulkopuolelle, myös länsimaiseen kirjallisuuteen. Sitä sai tosin aluksi vain outoina katkelmina, teoksina, joista puutui alkuosa tai loppuosa.

Viimeisimmät Yu Huan käsittelemät Kiinaa kuvaavat sanat ovat ’Jäljitelmä’ ja ’Höynäytys’. Kapitalismin myötä erilaisten esineiden ja asioiden ’omistaminen’ on tullut tärkeäksi ja jos ihan aitoa ei olekaan, ’jäljitelmä’ kelpaa kyllä. Kaikkea myös myydään ja ostetaan: vaikka pätkää kuuluisasta jalkakäytävästä tai onnea tuottavia osoitteita, joita ei oikeasti ole olemassa.

Nopeus on kaikessa valttia ja asioiden kierto on nopeaa. Hyvinvointi ei tietenkään jakaudu tasan, ei enää edes teoriassa. Ne, jotka osaavat ja ehtivät, ovat voitolla. Toiset joutuvat kitkuttamaan pakkosiirrettyinä matkatyöläisinä. Jotkut menestyvät, jotkut elävät nälkärajalla. Niinpä suurkaupungeissa on kerjäläisiä, joiden kaulassa on iso kyltti, johon on printattu QR-koodi. Ohikulkija voi halutessaan skannata sen puhelimeensa ja siirtää sille almunsa.

 

Harppaajille ei sallita harha-askelia

Toimittaja Katarina Baer ja valokuvaaja Kalle Koponen viettivät vuoden Kiinassa, lähinnä Shanghaissa. He tulivat pois juuri korona pandemian alettua ja julkaisivat 2020 raporttinsa ’ Kiinan suurin harppaus – päämääränä maailman valvotuin kansa’.

Raportti kertoo, kuinka Shanghain valtava miljoonakaupunki on kasvanut vauhdilla ja sen uudet tornitalot on rakennettu ryhmiin, joiden ympäri kiertää muuri. Muurien päällä on piikkilankaa ja lasimurskaa. Valvontakameroita on kaikkialla ja muurien sisälle pääsee vain vartioitujen porttien kautta. On kuin kaupungin uudisrakennukset olisivat kaikki vankiloita. Kyse on kuitenkin vain ’asukkaiden turvallisuudesta’. Seinillä on julisteita, joissa kannustetaan ilmiantoihin: ’Mobilisoi joukot raportoimaan – kitke pahuus’.

Baer ja Koponen toteavat, että läntiset yhteiskuntatieteilijät uskoivat pitkään elintason nousun johtavan demokratian omaksumiseen. Samoin oletettiin internetin mahdollistavan vapaan tiedonvälityksen ja tiedonsaannin ja johtavan vääjäämättä demokraattisiin muutoksiin.

Kiinan osalta kumpikaan näistä oletuksista ei ole toteutunut. Maassa on nyt miljardöörejä ja paljon kohtuullisen hyvin toimeentulevia, mutta köyhiksi luokiteltavia on silti yhä liki 40 prosenttia väestöstä ja jopa 200 miljoonaa ihmistä keikkuu aina välillä nälkärajalla. Kiina sanoo olevansa ’demokraattinen diktatuuri’ ja vaikka se on läntiseltä kannalta katsoen käsitteellinen mahdottomuus, ei se tällä haavaa kiinalaisia haittaa.

Internet taasen on Kiinassa vahvalla maan sisäisellä palomuurilla valvottu ja sen sisällä verkkokuri ja sensuuri on tiukka. Tarjolla on myös manipulaatiomielessä tehtyjä valeuutisia ja suoranaisia ’aivopesukanavia’, joilla jaetaan ’sopivaa tietoa’. Varsinaista sananvapautta ei maassa ole ja uskonnon harjoittajia vainotaan.

Raportin mukaan suurin mullistus kansalaisten valvonnassa tulee varmaan olemaan suunnitteilla ja jossain määrin jo rakenteilla oleva järjestelmä, jossa tehokas kasvojentunnistus pyritään yhdistämään viranomaisten muuhun kansalaisista keräämään materiaaliin. Kun tämä tulevaisuudessa onnistuu on-line, voi viranomainen poimia valvontakameroiden kasvovirrasta kenet tahansa ja tarkistaa saman tien nimen, osoitteen, perhesuhteet, tulot, terveystiedot, harrastukset, tuomitut rangaistukset, tehdyt ilmiannot ja kaiken muun, mikä ikinä tiedostoihin onkaan päätynyt.

 

Mestarin säännelty paluu

Jyrki Kallio on suomentanut fragmentteja yli kahdentuhannen vuoden takaisista Mestari Kongin ’Keskusteluista’ ja kirjoittanut taustoittavat luvut ja selitykset Gaudeamus Oy:n ja Helsinki University Pressin 2014 julkaisemaan kirjaan ’Mestari Kongin Keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus’.

Taustoitukset ja selitykset teoksessa ovatkin erittäin mielenkiintoisia. Kirja antaa erinomaisen ’sisäänajon’ menneiden vuosituhanten kulttuurin ja ajattelun kehitykseen. Varsinaiset muinaiset keskustelunpalaset jäävät näin ensilukemalla kylläkin aika haaleiksi. Filosofian omaksuminen vaatisi tietysti paljon enemmän ja syvemmin perehtymistä. Opettavaisia keskustelunpätkät toki ovat, kuten: Herrasmies nauttii oikeellisuudesta, vähäpätöinen mies nauttii hyödystä. Valtiastaan tulee kunnioittaa. Tulee pyrkiä harmoniaan. Vanhempiaan tulee kunnioittaa.

Silmiä avaavaa on, että kungfutselaisuuden opit, riitit ja esi-isien palvonta muodostivat todellakin yli kahdentuhannen vuoden ajan keisarillisen Kiinan ja levitessään myös koko eteläaasialaisen kulttuuripiirin henkisen selkärangan. Ne poistuivat julkisesta käytöstä vasta 1900-luvun alussa, ensin lyhyen tasavaltalaisuuden ja sitten kommunistisen vallankumouksen jälkeen.

Nyt, kun Kiinan nopea yhteiskunnallinen muutos johtanut ihmiset uuteen identiteettikriisiin, ei entinen kommunistinen retoriikka sovellu kapitalistisen voitontavoittelun kylkeen arvomaailman pohjaksi. Niinpä Kiinassa on ryhdytty jälleen puhumaan ’kansallisylpeydestä’, ’vanhasta kansallisesta kulttuurista’ ja ’harmoniasta’.

Siitä täytyy kuitenkin toistaiseksi puhua valtakoneiston sallimassa tyylissä ja laajuudessa, niin, ettei mitään ylhäältä annettuja entisiä tulkintoja ja toimintatapoja ryhdytä edes filosofian varjolla kritisoimaan omin päin.

 

***