Vakoilu ei lopu

Parin vuoden takainen ranskalainen TV-sarja ’Le bureau’ kertoi ’mukamas’ aidoista ranskalaistiedustelussa työskentelevistä ihmisistä, jotka lähetettiin tekemään mitä milloinkin isänmaansa käskystä. Sarja oli kerta kaikkiaan koukuttava ja jännittävä. Sen kyky yhdistää ’aivan tavallinen’ ja toisaalta hengenvaarallinen toiminta oli loistavasti toteutettu.

Sarjan jälkeen tunnen vieläkin kylmät väreet, kun näen jossain lentokentällä tai hotellissa ryhmänä kulkevan lentokoneen miehistön univormuissaan, kiireisinä kiskomassa pyörillä kulkevia matkalaukkujaan. Hyvä etten hyppää pylvään taa turvaan.

’Le bureaun’ jälkeen tuntuikin vakoilujuttuja olevan kaikkialla. Tuli uusia, huonommin toteutettuja sarjoja, ja tuli monia aihetta käsitteleviä kirjoja. Minäkin olen tässä blogissani kirjoittanut varmaan jo kolmesti vakoiluaiheisista kirjoista. Ajattelin jo, että nyt saa kyllä riittää tästä aiheesta.

Kirjaston hyllyssä sattuivat kuitenkin olemaan vierekkäin kohtalaisen uudet toimittaja Jukka  Rislakin ’Tiedustelu ja vakoilu’ ja toimittaja Päivi Laitisen ’Naisvakoojat’. Ne kiinnostivat sittenkin enemmän kuin muut silloin tarjolla olevat kirjat, joten poimin ne mukaani. Siinäpä sitä taas oltiin! Ainakin tämän kerran vielä.

Kolmanneksi kirjaksi ryppääseeni päätin sitten etsiä jonkun reippaan fiktion, noiden selkeästi ’alan historiikkien’ vastapainoksi.  Sepitettyjä seikkailuja riittikin aivan tolkuttomasti; varmaan viitisenkymmentä nidettä sisälsi pelkästään nimessään sanan ’vakooja’ ja muita aiheen ympärille rakenneltuja tarinoita oli tarjolla vaikka kuinka. En halunnut luettavakseni yhtään kymmenistä James Bond -kopioista, en iänikuisia natseja, en Berliinissä pyöriviä omahyväisiä amerikkalaisia.

Valintani kohdistui lopulta espanjalaiseen jännäriin, sekin suomalaiselta nimeltään ytimekkäästi ’Vakooja’. Kuvio oli tietenkin perinteinen, mutta osapuolina olevat monet toisiaan vastaan taistelevat ryhmittymät ja tilanteena Espanjan sisällissota vuodesta 1936 alkaen, antoi kirjalle näkökulmia ja tapahtumia, jotka eivät olleet ihan tuttuja. Hitleriä, Stalinia ja jopa Mussolinia on käsitelty kirjoissa ja medioissa niin paljon, että diktaattori Franco vaikutti vaihteeksi suorastaan ’raikkaalta’ – sairasta sinänsä.

 

Aakkoskeittoa: CIA, KGB, FBI, BND, HVA, OSS…

Uransa Helsingin Sanomien toimittajana, tietokirjailijana ja myös vakoiluromaanien kirjoittajana tehnyt Jukka Rislakki on koonnut perinpohjaisen ’käsikirjan’ tiedustelun ja vakoilun historiasta, käytännöistä ja vähän tulevaisuudestakin. Teos ’Tiedustelu ja vakoilu’ alaotsikkonaan ’Opit, operaatiot, agentit’ on vuodelta 2023.

Saatesanoissaan Rislakki toteaa, että teos on ’valitut palat’, jota voi lukea luku kerrallaan aivan mistä kohtaa tahansa.  Esittelynsä saavat niin tiedustelupalvelujen organisaatiot, tehdyt operaatiot kuin käytetyt menetelmätkin. Aiheet eivät ole kronologisessa järjestyksessä, tärkeysjärjestyksestä puhumattakaan. Silti jollain tavalla tekstimäärää on täytynyt jaotella ja niinpä jakona on ’ ilmansuunta itä’, ’ilmansuunta länsi’ ja ’idän ja lännen välissä Suomi’.

Aiheita ja asiaa on paljon, mutta teksti on notkeaa ja helppolukuista. Monet aiheet ja esimerkit tuntuvat ’etäisesti tutuilta’, niin paljon vakoilijoista ja operaatioista on viime vuosina kirjoitettu.

Toisaalta Rislakki myös huomauttaa, että aiheen tutkiminen on alati vaikeaa, koska alkuperäistä ja kattavaa lähdeaineistoa on ani harvoin saatavilla. Joka ainoan dokumentin tai muistelman tai kuulusteluista saadun tiedon kohdalla täytyy jättää pieni epäilys: olisiko tämä sittenkin hämäys, väärennös tai vain virhe?

Kuten tunnettua, hyvin onnistuneet vakoiluoperaatiot jäävät pimentoon. Siksi ne kiinnijääneet tai muuten selvitetyt tapaukset tuntuvatkin niin tutuilta; ne samat Sorget, Philbyt, Gordievskit, Nuortevat, Antikaiset ja Pentikäiset toistuvat lehtiartikkeleissa ja kirjoissa yhä uudestaan ja uudestaan.

Jo Vanhassa Testamentissa Abrahamin heimoa neuvottiin lähettämään vakoilijoita tutkimaan Kanaanin maata. Tänään samoilla nurkilla riehuu Gazan sota, jonka yllättävää alkua pidettiin tiedustelun suurena epäonnistumisena. Tiedustelutoimintaan on nyt tarjolla vanhojen konstien lisäksi monenlaista hybridiä, kyberiä ja tekoälyä, mutta yhtä kaikki, se ei vaan tunnu loppuvan.

 

Kylmähermoisia ja kohtalokkaita

Toimittaja ja kirjailija Päivi Laitinen on koonnut kirjaansa ’Naisvakoojat’ (2024) kymmenkunta elämäntarinaa naisista, jotka ovat toimineet ainakin jonkinlaisina vakoojina.

Kirjaan koottujen tarinat ovat varsin erilaisia, eikä näiden naisten toimintaa voi tietenkään vertailla keskenään. He valikoituivat mukaan arvatenkin siksi, että heistä sattui olemaan tietoja saatavilla. Kuka toimi jo kauan sitten Yhdysvaltojen sisällissodassa, kuka toisen maailmansodan vastarintaliikkeissä. Kuten Laitinenkin toteaa, parhaat vakoojat eivät ole jääneet kiinni tai kirjoittaneet muistelmiaan.

Virkistävää on silti ylipäänsä huomioida se, että naisiakin toimii vakoojina, niin ultra-maskuliininen kuin vakoojan prototyyppi onkin.

Joukon kuuluisin ja pisimmän kuvauksen kirjassa saanut henkilö on hollantilainen Margaretha Zelle, joka lopulta päätyi ranskalaisten teloittamaksi. Tämä ensimmäisen maailmansodan maineikas Mata Hari on muutaman viime vuoden aikana saanut uutta kuuluisuutta ja hänestä on jälleen tehty moniakin kirjoja.

Ironista kyllä, useat viimeaikaiset kirjoittajat ovat olleet sitä mieltä, ettei Mata Hari lopultakaan ollut vakooja ensinkään, vaan että hänet teloitettiin lähinnä vain ’yleisen moraalin ylläpitämiseksi’ ja viranomaisten auktoriteetin ja maineen säilyttämiseksi.

Kiinnostavasti ’uudenlainen’ on viime vuosikymmenen vakoojatapaus, venäläinen Anna Chapman. Hän tuli kuuluisaksi vasta ollessaan mukana suuressa vankienvaihdossa, jossa tämä lännessä melko nopeasti kiinnijäänyt Anna pääsi takaisin Venäjälle.

Aiemmin kiinnijääneet vakoojat ovat Venäjällä joutuneet kotiin päästyään melko suoraan vankileireille, sovittamaan isänmaalle aiheuttamaansa häpeää ja puhdistumaan mahdollisista kaksoisagentti -epäilyistä.  Nyt kuitenkin Putin antoi Annalle saman tien kunniamerkin ja teki hänestä sitten joka kanavalla näkyvän mediajulkkiksen. ’Salaisessa palvelussa’ voi siis nykyään työskennellä myös näkymällä jatkuvasti somessa.

 

Machismoa ja paljon tupakkaa

Arturo Perez-Reverte oli minulle tuiki tuntematon kirjailija, mutta kirjan markkinointitiedoista opin, että tämä jo seitsemänkymppinen espanjalainen on suurten bestseller -listojen vakionimi. Jopa suomeksi häneltä on käännetty jo toistakymmentä teosta.

Alkuperäiseltä nimeltään ’Falco’ on julkaistu 2016 ja Einari Aaltosen suomentamana ’Vakooja’ 2017.

Tarinan päähenkilö on hiukkasen alle neljäkymppinen Lorenzo Falco, joka on levottomuuttaan ehtinyt ajelehtia kaikenlaisissa hämärähommissa – asekaupoissa, salakuljettamassa sitä ja tätä, pienissä ryöstöissä sun muissa, kunnes jää kiinni. Tämä on se kohta, jossa hänestä tulee ’vakooja’. Hänelle nimittäin tarjotaan mahdollisuutta päästä pälkähästä, jos hän värväytyy valtion palvelukseen. Tai ainakin ’valtion osan’, maassahan käydään sisällissotaa.

Tästä johtuen Falco on vakooja, jolla ei ole vahvaa henkilökohtaista vakaumusta toimintansa takana. Hän ei ole henkeen ja vereen vasemmalla eikä oikealla eikä kirkon eikä tieteen puolella. Ei natsien eikä bolsevikkien. Hän on sen puolella, joka hänet on värvännyt.

Kirjan alkupuoli oli varsin puuduttavaa luettavaa tämmöiselle vanhalle tädille. Kaikki mahdolliset ’agentti kliseet’ oli ladottu toinen toisensa perään. Falco kellisti naisia liukuhihnalta ja tietysti hotellin baarimikko oli antamassa vinkkejä, kukapas muukaan. Joka sivulla Falco oli tumppaamassa savukettaan johonkin ja ulkona liikkuessaan hän nosti takin kauluksensa ylös.

Kun näistä pakollisista koristeista vihdoin päästiin, alkoi kirja onneksi muuttua mielenkiintoisemmaksi. Sisällissodan repimä Espanja oli täynnä keskenään taistelevia ryhmittymiä, joiden sisällä oli vielä alueellisesti ja ideologisesti jakaantuneita porukoita. Ei ollut lainkaan selvää, kuka olisi ystävä ja kuka vihollinen.

Falcon saama tehtävä ja sen toteutuksen lopullinen muoto on monimutkainen ja loppuratkaisu hyvinkin yllättävä. Siitä pisteet Perez-Revertelle, jonka laajaan tuotantoon tämäkin kirja notkeasti solahtaa.

Espanjan sisällissota kaikkineen oli hyvin verinen ja julma. Kun murhia, ilmiantoja, kidutuksia ja petoksia tekevät ovat keskenään naapureita, sukulaisia, työkavereita ja entisiä ystäviä, ei asioiden unohtaminen ja anteeksianto voi käydä nopeasti.  Mille sankarihaudalle käyt viemässä kukkia – tapettujen vai tappajien?

 

***