Kaupungeista ja kohtaloista

Ihmisten elämät voivat muuttua yllättäen niin monista eri syistä. Viime ajat on puhuttu pandemian vaikutuksista: kun työt, asiakkaat, kontaktit ja tapahtumat ovat arvaamatta kadonneet, jääneet toteutumatta, lakanneet olemasta. Jopa perheenjäsenet, vaikka terveinä säilyneetkin, ovat voineet matkustusrajoitusten vuoksi jäädä näkemättä lähes kahdeksi vuodeksi.

Toisaalla taas muutamissa minuuteissa nousseet tuhotulvat tai maanvyöryt ovat hajottaneet kodit ja elämät. Joissain maissa sisällissodat ja yhteiskuntien poliittiset mullistukset mitätöivät kaiken, mitä kokonaisen sukupolven aikana on pystytty rakentamaan ja kaikki tuntuu palautuvan lähes nollapisteeseen.

Kun kaupungit ja ihmisten kohtalot mullistaa joku luonnonvoima, on siitä selviytyneiden ehkä järkytyksen tasaannuttua kuitenkin helpompi sopeutua tapahtuneeseen, kuin silloin, jos tuhon on aiheuttanut toisten ihmisten toiminta.

Kirjakolmikkoni aloituspisteeksi muodostui tällä kertaa Anna Soudakovan teos ’Mitä männyt näkevät’. Löysin kirjan sitä kautta, että satuin kuulemaan radiosta kirjailijan haastattelun, ja ällistelin, kuinka loistavan täydellisesti hän hallitsi kielemme, vaikka oli siihen vasta 8-vuotiaana sukeltanut. Hän toimii nyt suomalaisessa koulussa äidinkielen opettajana ja on kirjoittanut romaaninsakin suomeksi. Kirja kertoo, vaikkakin romaanina, kirjailijan isoisän ja tämän suvun vaiheista. Kun yksi jyskytys ovella aamuyön tunteina tuhoaa kaiken.

Kirjan tapahtumien kaupunkeina mainitaan Turku, Pietari/Leningrad ja Petroskoi sekä sivuosassa hieman epämääräisemmin karkotuspaikka, ’paahteisen kuuma ja aurinkoinen Uzbekistan’. Se alkoi vaivata mieltäni. Mitä tiedän siitä? Enpä juuri mitään. Tashkentin maanjäristyksen, - ja sen, että Samarkand oli silkkitien varrella merkittävä kauppapaikka. Varsinaista uzbekistanilaista kirjallisuutta en löytänyt, jokusta vanhan neuvostokirjallisuuden antologian runonpätkää lukuun ottamatta.

Sitten tupsahti esille Amin Maalouf, libanonilais-ranskalainen kirjailija; jälleen yksi nimi ’pitäisi varmaan tutustua’ -listallani. Hän on hyvin tunnettu, useilla kirjallisuuspalkinnoilla Ranskassa palkittu. Häneltä on ilmestynyt (jo 1988) ’Samarkand’ -niminen romaani, johon nyt tartuin.

Tämä varsinainen runsauden sarvi pursui tapahtumia, henkilöitä, kohtaloita ja kaupunkeja 1000-luvulta 1900-luvulle, Samarkandista kaikkialle ’Keski-Itään’ niin nykyiseen Irakiin, Iraniin, Uzbekistaniin, Afganistaniin ja jopa Kiinan länsinurkkaan. Tapahtumat siirtyivät myöhemmin erityisesti Isfahaniin, Persian entiseen pääkaupunkiin.

Isfahan on myös se kaupunki, johon Anita Amirrezvani sijoitti kirjansa ’Kukkien verellä kirjottu’. Niinpä tästä kaupungista, mattojen solmimisesta ja naisten kohtaloista kertovasta kirjasta tuli kolmikkoni ’maisemanvaihdon’ kolmas teos.

 

Isänmaan hylkimä

 

Anna Soudakova aloittaa romaaninsa ’Mitä männyt näkevät’ (2020) erään vanhan miehen sairasvuoteelta Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. Ahdistavaa tunnelmaa keventää huoneen toisten potilaiden turunmurteinen räpätys. Sitä ymmärtävät vain miehen luona vierailevista sukulaisista nuorimmat. Miten vanha mies, ’inkeriläinen paluumuuttaja’, on tänne päätynyt?

Kun Juri oli 5-vuotias iloinen pikkupoika kesällä 1936 Leningradissa, isä vei hänet isosiskon kanssa puistoon, äiti leipoi herkkuja syntymäpäiväksi ja isovanhemmat hellittelivät. Muutaman viikon kuluttua isä ja äiti oli viety ’tuntemattomaan paikkaan’, isovanhemmat olivat järkytyksestä sekaisin ja Juri lastattu päiväkausia kolkuttelevaan junaan kohti karkotuspaikkaa.

’Kansanvihollisten lapsen’ elämä tehtiin mahdollisimman vaikeaksi ja vain sitkeästi tappelemalla saattoi edes isosisko pysyä Jurin kanssa yhdessä. Vainojen, puhdistusten ja sodan kauhujen keskellä jotkut saivat laihaa lohtua siitä, että saattoivat painaa vielä jotakuta toista alemmas. Silti aina löytyi myös niitä, joilta saatu rippunen hyvyyttä auttoi kestämään.

Sodan päätyttyä paluu ’paahteisesta Uzbekistanista’ harmaan kalseaan Leningradiin toi ristiriitaiset tunteet pintaan. Olihan se entinen koti, mutta kotitalossa asui väkeä, joka luultavasti oli ilmiantanut vanhemmat asunnon ja muiden etujen toivossa. Lopulta ’kansanvihollisia’ alettiin ’rehabilitoida’: tunnustettiin, että heidät oli tuomittu väärin perustein, täysin syyttöminä. Lohduttaako sellainen tieto?

Soudakova kuvaa herkästi ja oivaltavasti läheisten uuvuttavaa ja pala palalta etenevää taistelua ’totuuden’ esiin saamiseksi. Mitä tapahtui isälle, äidille, tädille, serkuille. Kuka muistaa? Miksi -kysymystä lienee aivan turha edes esittää, mutta jos edes saisi vastauksen minne -kysymykseen.

 

Pelilauta on maailma – yksi toisensa jälkeen meidät syödään pois

Amin Maalouf on rakentanut kirjansa ’Samarkand’ (Samarcande, 1988, Annikki Sunin suomentamana 2009) peräkkäisiksi kertomuksiksi tieteentekijä-runoilija Omar Khaijamista (elänyt n.1048 -1131) ja hänen kadonneen käsikirjoituksensa löytäneestä Benjamin O. Lesagesta, joka seikkailee Persiassa 1900-luvun alussa.

Kuvitteellisesta Lesagesta voi käyttää verbiä ’seikkailee’, sillä juuri sen kaltainen, ’vanhanaikaisten seikkailukirjojen’ hahmo hän on. Jonkinlainen ’Orientin Indiana Jones’. Kuuluisan runoilijan ’pääteoksen’ löytyminen ja lopulta uudelleen kadottaminen Titanicin haaksirikossa, on juonikehys, jonka sisällä Maalouf vyöryttää lukijan nautittavaksi valtavat määrät faktaa Persian/Iranin/Keski-idän värikkäästä historiasta ja ripottelee välit täyteen fiktiota, ettei vauhti hetkeksikään pääse hiipumaan.

Tarinan ensimmäinen osa ’perustelee’ etsityn kirjan olemassaolon ja vaiheet. Alussa Samarkandiin saapuva Omar Khaijam on nuori, vasta vähän päälle kaksikymppinen, mutta jo oppineena astronomina mainetta niittänyt ’teltantekijän poika’, joka tutkimustensa ohessa rakentelee nelisäkeisiä rubaijat-runojaan. Hänenkin on kuitenkin hengissä pysyäkseen ’miellytettävä hallitsijaa’, kuka se tuolloin levottomana ja väkivaltaisena aikana sattuukin olemaan. Valtasuhteet ja tilanteet muuttuvat nopeasti, eikä runoilija voi kauaa samassa paikassa nautiskella lemmitystään, tähtien katselusta tai viinin maistelusta, vaan joutuu vaihtamaan kaupunkia ja suojelijaa tämän tästä.

On oikeastaan ihme, että Omar Khaijam pysyi hengissä niinkin kauan, yli 80-vuotiaaksi. Hänen elämänvaiheensa eivät kylläkään ole täysin todistettuja ja hänen kirjoittamikseen väitetyistä runoista kenties suuri osa on jonkun muun tekemiä ja myöhäisemmältä ajalta. Hänen pessimistis-filosofiset mietelmänsä, viinin (joka muslimeilta on periaatteessa kielletty) ja rakkauden ylistyksensä ovat kuitenkin saaneet suurta suosiota kautta maailman, sen jälkeen kun ne ’löydettiin’ ja käännettiin englanniksi 1800-luvulla.

Amin Maalouf on tehnyt fiktiivisestä Benjamin O. Lesagesta kirjan kertojan. Hänellä on liki ’James Bond -tyyppisiä’ romanttisia seikkailuja ja uskomattomia ’ihmepelastumisia’. Hänen kauttaan Maalouf kuvailee ja kommentoi kuitenkin myös koko ’Orientin’ alueen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun yhteiskunnallista ja poliittista kuohuntaa. Kuinka suurvallat, kukin vuorollaan, haluavat ’auttaa’ alueen valtioita kehittymään ja muodostumaan.

Rajoja piirrellään karttoihin mielivaltaisesti: tästä alkaa nyt brittien mielestä Irak, tämä on tästä lähtien Venäjän ja Iranin raja, tuo puoli olkoon vaikka Afganistania. Amerikkalaiset ’opettavat’ Iranille valtiontaloutta ja budjetointia, venäläiset tuovat alueelle suuret määrät sotajoukkoja pitämään shaahin apuna kapinallisia kurissa. Mutta he, kuten kaikki, haluavat tietenkin myös osansa vallasta ja öljystä.

Lukiessani Maaloufin kuvausta venäläisten joukkojen toimista, muistin yllättäen pienen yksityiskohdan tässäkin blogissa aikoinaan kommentoimastani Rasputinin murhasta 1916. Silloinhan tsaari Nikolai II ei pystynyt rankaisemaan syyllisiä kunnolla, koska he olivat hänen sukuaan ’liian lähellä’. Niinpä Felix Jusupov karkotettiin vain maatilalleen ja suuriruhtinas Dmitri Pavlovits lähetettiin ’Persian sotajoukkoihin’. Aha, näihin joukkoihin siis. Se rangaistus pelasti hänet joutumasta seuraavana vuonna bolsevikkien tappamaksi, kuten kävi muulle suvulle.

 

Sipuleita, sahramia ja silkkilankaa

Amerikkalainen , iranilaisia sukujuuria omaava Anita Amirrezvani julkaisi 2007 esikoiskirjansa ’The Blood of Flowers’ ja Hanna Tarkan suomentamana siitä tuli ’Kukkien verellä kirjottu’ (2008). Kirjan pääosassa ovat nuori tyttö, mattojen suunnittelu ja solmiminen ja Isfahanin kaupunki.

Amirrezvani kertoo kirjoittaneensa kirjaansa peräti yhdeksän vuoden ajan ja tehneensä useita matkoja Iraniin ja hankkineensa runsaasti taustatietoja, voidakseen tehdä kunniaa yleensä tuntemattomiksi jääville matontekijöille, joiden mestariteoksia me lattioillamme ihailemme.

Isän, ainoan perheen elättäjän, kuolema suistaa nuoren tytön ja hänen äitinsä lähes nälkäkuoleman partaalle. Heillä ei ole muuta toivoa kuin kaukainen sukulainen, isän etäiseksi jäänyt velipuoli Isfahanin kaupungissa. Shaahi Abbasin rakennuttama, uskomattoman kaunis Maailman kuva -aukio on kaupungin keskipiste ja uskomattoman kauniita ovat myös matot, joita shaahin mattovalmistamossa tehdään. Siellä on töissä myös mattomestari, isän velipuoli.

Kirja etenee hiukan kaksijakoisesti, välillä romanttisen historiaromaanin kliseissä kahlaten, välillä taas matontekemisen moniin yksityiskohtiin, itämaisten ruokien valmistamiseen ja kylpyläkulttuurin tarkkaan kuvaamiseen keskittyen.

Lukemaan ja kirjoittamaan opetteleminen tytön pitää tehdä ehdottomasti salaa. Matontekijäksikään nuoren naisen ei oikein olisi sopivaa kouluttautua, mutta siihen kirjan päähenkilö pääsee sukulaismiehensä vastahakoisella avustuksella.

Maton tekeminenkin vaatii silti alkupääomaa. Rahattoman ja isättömän tytön ainut ’mahdollisuus’ on suostua hänelle tehtyyn ’pika-avioliitto’ tarjoukseen: hänet ostetaan rahallista korvausta vastaan kolmen kuukauden ’vaimoksi’. Sopimus voidaan hyvässä lykyssä jopa uusia, samoin ehdoin. Näin toimien jo ennestään naimisissa oleva mies on kunnioitettava kunnon uskovainen, ei mikään huorissa käyvä törkimys.

Tämä kaikki on kirjassa tapahtuvinaan 1600-luvulla. Karmaisevaa on, että se voi tapahtua myös tänä vuonna.

***