Ensimmäinen koronakesä 2020 meni minulla ranskalaista ’Le Bureau’ta’ katsoessa ja muitakin vakoilujuttuja lukiessa, kuten tästä blogistakin saattoi huomata. Tämä toinen koronakesä, 2021, oli niin kuuma ja helteinen, ettei tavanomaisia ’sadepäivien viihdedekkareita’ tullut avatuksi ollenkaan.
Vakoilusta ja tiedustelupalvelujen kaikenmoisista tosielämän operaatioista sen sijaan riitti yhä vain kohinaa julkisuudessakin. Mitä oikein tapahtui Iranin ydinteknologisissa laitoksissa? Kuka Venäjällä ripotteli hermomyrkkyä alushousuihin? Valkovenäläisiä opposition toimijoita varjostetaan, kaapataan ja murhataan oman maan rajojen ulkopuolellakin; meneekö se kaikki jonkun ’perinteisen opaskirjan’ oppien mukaan?
Näiden arvailu on jännittävää ja pelottavaakin. Nämä asiat todellakin tapahtuvat – eivät ole vain keksittyä juonta. Selvyyttä tämänkaltaisiin juttuihin saadaan vasta vuosikymmenten päästä, kun intressit ovat haalistuneet, osallistujat kuolleet ja dokumenttien salassapitoajat kuluneet. Lisäksi täytyy löytyä joku, joka jaksaa uupumatta penkoa, ottaa selvää ja yhdistellä huolellisesti tiedonmurusia sieltä täältä.
Kirjaston uutuushyllystä löytyikin luettavaksi toimittaja-tietokirjailija Jukka Rislakin teos ’Saatan kuolla jo rajalla’, joka selvittelee Neuvostoliiton salaista operaatiota, joilla länsimaita huijattiin vuosien ajan ja Suomen itärajalla oli uskomattoman vilkas ’vakoojien ikkuna’, josta ihmiset ja tiedot kulkivat.
Kirjaa lukiessa tuli aina välillä vastaan joitakin nimiä ja tapahtumia, jotka muistin toisista yhteyksistä. Siksi päätin vihdoinkin täyttää taas pari ’aukkoa tiedoissa’ ja etsiä luettavakseni tiettyjä vanhoja kirjoja, jotka ovat jo kauan olleet ’pitäisi lukea’-listallani.
Erittäin suuri kiitos, jälleen kerran, maamme erinomaiselle kirjastolaitokselle. Kokoelmien järkevä hoito vaatii jatkuvaa kirjojen poistoa, tarjonnan uudistamista ja kokoelman pitämistä liikkeessä. Siksi onkin aivan mainiota, että myös maakunnittain pidetään yllä muutamia arkistokokoelmia, joiden loppumattomiin uumeniin on voitu säilöä vanhempaa ’harvoin kysyttyä’ aineistoa.
Niinpä sain liitettyä tämänkertaiseen kolmikkooni Rislakin uuden kirjan lisäksi Paul Dukes’in ’Punaisen hämärän maa’ ja Arvo Poika Tuomisen ’Kremlin kellot’. Toisella ikää liki sata vuotta, toisellakin reilusti yli kuusikymmentä.
Kaoottista, vaarallista mutta ehkä kuitenkin väliaikaista?
Paul Dukes, sittemmin ansioistaan aateloituna Sir Paul Dukes, kirjoitti ’seikkailuistaan’ Neuvosto-Venäjällä ja teki jälkikäteen katsoen varsin selvänäköisen analyysinsa bolsevistisen järjestelmän toimintatavoista varsin pian kuvailemiensa tapahtumien jälkeen.
Hän poistui (pakeni) Venäjältä loppuvuonna 1919 ja hänen kirjansa
on ollut jo suomennettunakin saatavilla 1923. Käännöstyön on tehnyt O.
A. Joutsen. Kirjan alkuperäinen nimi on ’The Red Dusk and Morrow’. Suomalaiseksi
nimeksi on joku Werner Söderström Osakeyhtiössä keksinyt laittaa ’Punaisen
hämärän maa’, ja se on mielestäni aivan loistava valinta. Jo nimi luo
mielikuvan jostain jännittävästä, oudosta ja ehdottomasti kiinnostavasta.
Britti Dukes oli opiskellut Venäjällä musiikkia, osasi kielen ja tunsi maata ja kulttuuria. Vallankumouksen jälkeenkin hän jäi seuraamaan tilannetta, kunnes hänet ’komennettiin’ takaisin kotiin ja hänelle tarjottiin mahdollisuutta palata takaisin Venäjälle, mutta nyt Britannian ’tiedustelutoimen’ palveluksessa.
Tämän hän tekikin. Mutkikkaat salareitit, valeasut ja tunnussanat johtivat hänet ja hänen tiedustelumateriaalejaan kuljettavat apurinsa Suomen itärajan yli ja taas takaisin useaankin kertaan. Helsinki ja Viipuri aivan kuhisivat salahankkeita, vakoojia ja monenlaisia keskenäänkin kilpailevia emigranttiryhmittymiä, jotka kaikki odottivat ’vastavallankumoukselleen’ tukea länsivalloilta, erityisesti Britannialta.
’Valkoisten’ ryhmittymien ja sotajoukkojen sekavuus, keskinäinen riitely ja valitettava ’täydellinen kyvyttömyys tarjota mitään selkeää vaihtoehtoa’ johti lopulta siihen, että kaikesta mahdottomuudestaan huolimatta bolsevikkihallinto sai kaapattua vallan. Dukesin kuvaukset mm. siitä, kuinka edustajien valinta ’neuvostoihin’ oli huijausta alusta lähtien ja hyvä oppitunti myöhemmille kaikenlaisten yhteisöjen ’junttaamiselle’ ja soluttamiselle, tuntuvat järkyttävän tutulta vielä tänäkin päivänä.
Lähes ’kaikki’ mukamas asioista jotain tietävät tahot olivat Dukesin aikoihin varmoja, ettei tämä ’uusi järjestelmä’ voi kestää kauaa. Sen lennokkaat iskulauseet ovat tyhjää täynnä, perustana olevaa ’talousteoriaa’ ei ymmärrä kukaan, lähes lukutaidoton kansa varsinkaan, ja ennen kaikkea se ei pysty edes ruokkimaan kansaansa. Ainoastaan lisäämään väkivaltaa.
Niinpä. Silti tämä ’ei kauaa’ kesti rapiat seitsemänkymmentä vuotta.
Vaikka kuinka seuloisi Dukesin tekstistä pois ’työnantajan miellyttämistä’ ja siitä seuraavaa ’tarkoitushakuisuutta’ tai ’vastapuolen mustamaalaamista’, jää vieläkin jäljelle ällistyttävän selkeä analyysi siitä, miten valta Venäjällä otettiin ja millä keinoilla se pidettiin. Tämä oli luettavissa ja julkisesti saatavissa jo 1920-luvun alussa, mutta eihän sitä tietenkään uskottu. Mieluummin luotettiin agitaattoreihin tai vaikka johonkin salateitse saatuihin suttuisiin maailmanvallankumouksen monisteisiin.
Milloin se ’totuudenjälkeinen aika’ oikein alkoikaan? Ehkä se on ollut aina.
Kaksoisagentti, kolmoisagentti, elävä, kuollut
Jukka Rislakki on kirjoittanut vakoilusta ja tiedustelusta vuosikymmeniä. Nyt hän on uusien lähteiden avulla selvitellyt erityisesti ’Operaatio Trustina’ tunnettua 1920-luvun salaista operaatiota ja siinä toiminutta Eduard Opperput -nimeä käyttänyttä, syntyjään latvialaista, agenttia.
’Saatan kuolla jo rajalla’ (2021) on välillä melkein uuvuttavan runsas nimien, salanimien, paikkakuntien, salajärjestöjen, hankkeiden ja hämäysten kudelma. Paljon Rislakki saa selvitettyä, mutta joutuu silti lopuksi siteeraamaan kirjailija John Le Carrea ’Sääntö numero yksi: ei mikään, ehdottomasti ei mikään, ole sitä, miltä näyttää.’
Nuori Neuvostoliitto vakiinnutti asemaansa syöttämällä länsimaille paksua pajunköyttä ’vastavallankumouksellisesta’ järjestöstä, joka ihan koht’sillään kaataa bolsevikkihallinnon, kunhan saa monenlaista apua länsivaltojen tiedustelupalveluilta ja ennen kaikkea rahaa. Ihmeen kauan tämä huiputus onnistui. Rahat napattiin oitis bolsevikkihallinnon pussiin ja erilaisiin ’operaatioihin’ houkutellut ulkomaiden agentit jäivät lähes aina kiinni, kun taas venäläiset selvisivät ällistyttävän hyvin.
Suomen aloittelevan valtion aloitteleva tiedustelutoiminta koetti pysyä isompien kyydissä. Suomea käytettiin aina välillä tukikohtana ja ’ikkunana’, jonka kautta agentteja ja tavaraa kulki vilkkaasti. Suomalaiset tiedustelu-elimet, eli Etsivä Keskuspoliisi ja armeijan Yleisesikunnan tiedusteluosasto, kilpailivat keskenään. Ne olivat erimielisiä toimintatavoista, epäilivät toistensa yhteistyökumppaneita ja kantelivat toisistaan presidentille.
Eduard Opperput -nimellä (ja monella muulla nimellä) liikkunut agentti kulki Suomen ja Neuvostoliiton väliä, mukamas ’terroritekoja’ järjestelemässä. Kun ’Operaatio Trusti’ oli tulossa ’elinkaarensa päähän’ ja neuvostotiedustelu oli lopettamassa sitä, Opperput äkkiä ’loikkasikin’ lännen puolelle ja ’paljasti’ osan hankkeesta. Vai oliko sekin osa näytelmää? Kuka hänet lopulta ampui jossain Valko-Venäjällä 1927 vai kuoliko hän ylipäätään silloin?
Suurin osa niistä neuvosto-tiedustelun toimijoista, jotka olivat Trustissa mukana, tapettiin viimeistään Stalinin puhdistuksissa 1930-luvulla. Omat ovat vakoojalle, etenkin entiselle vakoojalle, yhtä vaarallisia, jos ei vaarallisempia, kuin vieraat.
Unelmasta tuhoon
Arvo ’Oskarovits’ eli Poika Tuominen onnistui 1933 pääsemään Ruotsin kautta Neuvostoliittoon, jatkamaan sieltä käsin Suomessa kielletyn kommunistisen puolueen toimintaa. Samaisen Ruotsin kautta hän onnistui pääsemään myös Neuvostoliitosta pois vuoden 1938 alussa. Tästä viiden vuoden jaksosta hän kertoo muistelmateoksessaan ’Kremlin kellot’ (1957).
Vakaumuksellinen kommunisti Tuominen oli käynyt läpi sisällissodan ja puolueen maanalaisen toiminnan monet vaiheet ja istunut Suomen vankiloissa liki kymmenen vuoden ajan. Väkeä ja agitaatiomateriaalia ja aseitakin kulki salareittejä pitkin yli itärajan molempiin suuntiin, mutta toiminta kävi koko ajan hankalammaksi. Siksi siirtyminen työskentelemään puolueen hyväksi Neuvostoliitosta käsin tuntui parhaalta vaihtoehdolta.
Kun ajattelee Tuomisen elämän siihenastista kulkua, kokemuksia ja taustaa, on riipaisevaa lukea hänen järkytystään neuvosto-todellisuuden lävähdettyä silmille. Kun puolue-eliittiä kylpylään kuskaava juna on aseistettujen sotilaiden joka ovella vartioima, jottei nälänhädän kourissa kärvistelevä väki väliasemilla ryöstä ravintolavaunua. ’No, ymmärräthän, tämä nyt on vain väliaikainen hankaluus, ensi vuonna ruuan tuotantomme ylittää jo kaikki normit’, Tuomiselle selitetään.
Vienan merestä Laatokkaan johtavan ’Stalinin kanavan’ avajaisjuhlissa Tuominen tajuaa, ettei tämä pakkotyövankien raadannalla tehty ’työläisvaltion suursaavutus’ ollut ’poikkeus’, jossa olemassa olevaa ’vankimateriaalia’ olisi vain käytetty johonkin hyvään, päinvastoin. Tämä ihmisten, työläistoverien, riisto oli välttämätön osa järjestelmän toimintaa: vankeja oli saatava, jotta heistä voitiin puristaa irti kaikki ennen kuoppaan heittämistä. Ja uusia ’kansanvihollisia’ löytyi aina tarvittava määrä vangittavaksi, se osa tuotantoketjua toimi moitteettomasti.
Kun vainot vain kiihtyvät ja ’kansanvihollisia’ alkavat olla jo lähes kaikki Tuomisen tuntemat itään aikoinaan loikanneet suomalaiskommunistit, ei Otto Ville Kuusisen suojaamanakaan tunnu enää turvalliselta. Tuominen onnistuukin saamaan matkustusluvan itselleen ja myös vaimolleen. ’Häntä en panttivangiksi jätä’, Tuominen toteaa.
Kirjaa lukiessa alkaa tietenkin muun ohella pohtia päivämääriä. Stalin kuoli 1953. Hrustsev piti kuuluisan ’Stalinin rikokset tuomitsevan’ puheensa helmikuussa 1956. Arvo Poika Tuominen on päivännyt muistelmateoksensa esipuheen marraskuun loppuun 1956 ja kirja on julkaistu heti sen jälkeen. Kekkonen tuli Suomen presidentiksi keväällä 1956 ja tahtoi mahdollisimman läheiset suhteet Hrustseviin. Siinä aukesi pieni ’aikaikkuna’, jolloin tämänkaltaisen kirjan saattoi julkaista. Ei missään nimessä ennen, eikä enää kovin paljon myöhemmin.
Kaikesta itärajan yli tapahtuneesta vilkkaasta vakoilu- ja tiedustelutoiminnasta huolimatta tuntuu, ettei ainakaan 1920- tai 1930-luvuilla kummallakaan puolella ollut oikeaa kuvaa siitä, mitä toisella puolella todella tapahtuu ja mitkä ovat ’kansan’ todelliset ajatukset. Ollaankohan nyt yhtään viisaampia - kaikkien trollien, valeuutisten, disinformaation ja peiteoperaatioiden ympäröiminä?
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti