Rikosmysteerejä ranskalaisittain

Tänä kesänä saatiin kunnon hellettä, mutta myös viikon pituisia sadekausia. Jatkuvaa lotinaa teki mieli paeta hetkeksi helppojen dekkarien maailmaan.

Kun on seurannut vuosikymmeniä saksalaista rikosviihdettä, tietää, että peruskaavaan kuuluu aina liikeyritys. Iso pomo on murhattu ja apulaisjohtaja tai kirjanpidosta vastaava on melko varmasti murhaaja. Motiivina on vallanhalu, liian vähälle jäänyt omistus tai mahdollisuus myydä koko liikeyritys hyvällä hinnalla jollekin, jolle iso pomo ei olisi myynyt.

Britit puolestaan jaksavat aina vaan kokoontua jonnekin viikonlopuksi. Hienompi suku kiiruhtaa maalaiskartanoon, toiset  modernimmin johonkin hotelliin, vaikkapa luokkakokoukseen. Ennen päivällistä nautituilla drinkeillä esitellään vieraat, joista osa mulkoilee jo toisiaan siihen malliin, että ketään ei yllätä kun aamulla yksi heistä on vainaa. Murhan syy on patoutunut kauna, sisäoppilaitoksen ajoilta kalvamaan jäänyt vääryys tai julkisesti esitetty kunnianloukkaus, johon ei auta muu kuin se kuuluisa ’blunt instrument’.

Näitä kumpaakin lajia on tullut katsotuksi ja luetuksi vuosikymmenet. Ne kelpaavat hyvin ajanvietteeksi jos ne on kokoonpantu huolellisesti ja tapahtumapaikkoihin ja epookkiin on kunnolla panostettu. Yleensä ne eivät edes varsinaisesti ole jännittäviä. Kolmessa vartissa katsoen tai päivässä lukien kaikki on selvää ja maailma on taas palautettu oikeaan järjestykseensä. Se rauhoittaa.

Entäpä muut kansalliset ’dekkarityylit’? Onko vaikkapa ranskalaisilla omansa?

Olen jo muutaman vuoden – etenkin presidentti Macronin kauden innostamana – tarkoituksella siirtänyt mielenkiintoani Ranskaan. Kuten blogeistani voi huomata ( toukokuu 2017, huhtikuu 2019) , etsiskelen tarkoituksella eri kirjallisuudenlajeista luettavaa, joka avaisi tätä minulle yhä suhteellisen tuntematonta maata ja kulttuuria.

Nyt koronakevään ja kirjastosulun aikaan Yle Areena tarjosi riemukseni katsottavaksi vakoilujännärisarjan ’Le bureau des legendes’, josta innostuin todella. Piristävästi erilainen, selvästi ranskalainen ja koukuttavasti jännittävä. Sekin hyvä kuitenkin loppui aikanaan.

Sitten löysin nimen Fred Vargas. Yhden markkinointitekstin mukaan hän on kauan odotettu uusi Agatha Christie. Ainakin siinä hän muistuttaa Agathaa, että hän on dekkareita kirjoittava nainen: oikealta nimeltään Frederique Audoin-Rouzeau. Toinen mainosjulkaisu puolestaan hehkutti vihdoin löytynyttä ’Maigret’ Simenonin manttelinperijää: saamme jälleen oikeita ranskalaisia dekkareita.

Lukemaan niitä siis! Monilla kirjapalkinnoilla palkittu Fred Vargas on selvästi hyvin suosittu kautta maailman, kun suomenkielisiä käännöksiäkin on kertynyt jo toistakymmentä teosta.

Merkitsevät kuviot

 

Ensimmäinen dekkari, jossa Vargas esittelee sankarihahmonsa, komisario Adamsbergin, on nimeltään ’Sinisten ympyröiden mies’ (L’Homme aux cercles bleus) ja se ilmestyi ranskaksi 1996. Vargasin kirjat on suomentanut Marja Luoma. Minulla oli käsillä pokkari, kuudes painos jo, vuodelta 2016.

Tämä Adamsberg on lyhytkasvuinen, moneen kertaan korostetusti ’epämääräisen näköinen’ ja epäsiististi pukeutuva. Paita on rypyssä ja repsottaa puoliksi housuissa, puoliksi ulkona. Housunlahkeen päärmeet ovat ratkenneet auki. Silti hän on kirjailijan mukaan ’tavallaan komea’ ja erityisesti hänestä mainitaan ääni. Se on jollain tavalla hypnoottinen, miellyttäväkin ehkä, mutta ainakin sellainen, että se saa kenet tahansa ennen pitkää uskoutumaan hänelle. On vaan ihan pakko kertoa hänelle kaikki…

Vargas mainitsee moneen kertaan, että Adamsberg on omiin mietteisiinsä usein vaipuva ’vuoristolainen’. Vähän ’peikko’ ehkä. Pyreneiltä. Mutta mikä pyreneläinen sukunimi tuo Adamsberg on? En kyllä varsinaisesti tiedä, millaisia nimiä siellä etelässä, liki Espanjan rajaa ihmisillä on, mutta Adamsberg ei vaikuta sellaiselta. Se ei vaikuta edes oikein ranskalaiselta…voisi olla jostain paljon pohjoisempaa Euroopasta. Mutta jos se on ’mennyt läpi’ ranskalaisille, niin olkoon sitten.

Rikoksia ratkotaan kuitenkin Pariisissa, jonne Adamsberg on päätynyt töihin. Läheisin työtovereista on Danglard, viiden lapsen yksinhuoltaja-isä, joka ryypiskelee ihan liikaa työaikanakin. Paikallisväriä tapahtumiin saadaan kadunnimistä, metroasemista ja puistoista. Kuka piirtelee öisin sinisiä ympyröitä katuun? Pian ympyröiden sisältä löytyy ruumiita. Kuka teki ja mitä ja miksi? Tyyppien kirjo on hauskan moninainen ja ihmiset tuntuvat elättävän itsensä varsin kummallisilla ja kekseliäillä tavoilla.

Vargasin erikoistumisala tulee juonessa nopeasti näkyviin. Hän on nimittäin ’alkuperäiseltä’ ammatiltaan tutkija: arkeologi, joka on erityisesti keskittynyt keskiaikaisiin luihin ja tartuntatauteihin.

Niinpä outojen laitapuolen hiippareiden lisäksi henkilögalleriaan ilmaantuu erilaisia, jos mahdollista vieläkin oudompia akateemisia tutkijoita: jotkut ovat kuuluisia professoreita, mutta monet myös puolittain työttömiä, osapäiväisesti tarjoilijoina tai vaikkapa silittäjinä (todellakin!) toimivia, ties minkä humanistisen alan erityisosaajia. Ranskalaista todellisuutta sekin.

Neloset nurinpäin

’Painu tiehesi ja pysy poissa’ ilmestyi ranskaksi (Pars vite et reviens tard) 2001 ja Marja Luoman suomennoksena 2005. Minulla oli vuoden 2006 pokkariversio.

Omituiset ’ammatit’ sen kuin jatkuvat. Entinen normandialainen merimies toimii nyt ’sanomien lukijana’ eli kailottaa ääneen ihmisten kirjekuorissa jättämiä sekalaisia viestejä erään korttelikapakan edessä kolmesti päivässä. Jonkinlainen ’fyysinen some’, siis. Vuosituhannen vaihteessa kirjaa kirjoitettaessa nykyisestä some-hulluudesta ei vielä tiedetty mitään. Silmiini pisti tekstissä myös nykymaailmasta täysin kadonnut faksi: yhtä sun toista tietoa toimitettiin komisario Adamsbergille vielä faksilla.

Arvaamattoman ajankohtaiseksi kirjan tekee uhkaava kulkutauti, jonka levittämisellä pariisilaisia pelotellaan. Historiallisten jäännösten ja kulkutautien asiantuntemustaan käyttäen Vargas ripottelee murhamysteeriensä mausteeksi monia kirjallisuussitaatteja, aikalaiskuvauksia ja lääketieteellisiä faktoja ruttoepidemioista Ranskassa. Paljon aineistoa on 1720-luvun rutosta, mutta rajoitetulla alueella sitä on löytynyt vielä 1920-luvullakin.

Nurinpäin maalattu nelonen huoneiston ovessa pitää ruton loitolla. Äkkiä niitä on sadoissa ovissa Pariisin kortteleissa. Kuka niitä maalaa? Silti alkaa löytyä myös ruumiita. Niitä taitaa sittenkin tuottaa jokin muu kuin rutto, vaikka outoja kirppuisia kirjekuoria löytyykin. Tässäkin tarinassa monet akateemiset asiantuntijat tarjoavat apuaan poliisille.

Adamsberg ratkoo tietenkin myös tämän mysteerin, mutta on-off tyttöystävä Camillen kanssa tulee taas ongelmia. Edes uskollinen Danglard ei pysty siinä auttamaan. Sosiaalisten suhteiden hoitamisessa komisario on toivottoman huono.

Hirvensarvia ja hiuksia

’Ikimetsän sydän’ eli alun perin ’Dans les bois eternels’ ilmestyi ranskaksi 2006. Minulla oli Marja Luoman suomennoksen pokkariversio vuodelta 2010.

Komisario Adamsberg on tässä kirjassa edistynyt elämässään sen verran, että hänestä on tullut poikavauvan isä. Oma lapsuus palaa sen myötä mieleen, hyvässä ja pahassa. On-off tyttöystävä Camille ei asu Adamsbergin kanssa; lapsi sentään käy aina silloin tällöin isän hoidettavana. Ranskalaiset eivät siis ole ihan täydellisiä sovinisteja. Aika monet heistä kyllä ovat.

Adamsberg on ’keski-ikäistynyt’ myös siten, että on hankkinut asunnokseen kokonaisen talon, hyvin vanhan röttelön tosin, Pariisin laitamilta. Talossa kummittelee, selittää naapurin vanha mies. Siksi talo olikin niin halpa.

Kummitus on tarun mukaan muinainen nunna. Neitsyitä alkaa kuolla myös kaukana Ala-Normandiassa ja Bretagnessakin. Lisäksi löytyy oudosti tapettuja isoja saksanhirviä, joilta on viety vain sydän. Mikä liittää nämä kaikki yhteen?

Ikivanha käsikirjoitus, ’ikuisen elämän eliksiiri’, kenties? Vai ihan vain sekopää sairaanhoitaja, joka piikitti hengiltä laumoittain vanhuksia? Samanlaista meno on ollut siis Ranskan vanhustenhoidossa kuin meilläkin. Kaikki monimutkaiset juonenkoukerotkin selviävät lopulta, mutta komisarion naisasiat eivät.

Fred Vargas rakentelee dekkarinsa taitavasti nykypäivää ja kaukaista historiaa sekoitellen. Se antaa juonen kuljetukselle oman erityisen ja kiinnostavan mausteensa.  Paikallisväriä Pariisista ja muilta alueilta saadaan ’juuri sopivasti’, mutta mitään matkailumainoksia nämä tarinat eivät ole.

Kliseisestä ’ranskalaisuudesta’ ei kirjoissa varsinaisesti näy mitään; ruoka hädin tuskin mainitaan, vaatteet ovat oikeastaan vitsi ja viiniäkin juo lähinnä vain Danglard-parka. Ihmiset ja heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa on kuitenkin juuri sen verran ’omanlaistaan’ etteivät hei oikein voisi olla peräisin mistään muualta.

Eikä kovin monesta maailman kaupungista löydy niin paljon kulttuurisia viitteitä, dokumentteja ja arkeologista materiaalia kuin mitä parituhatvuotinen Pariisi pystyy mysteerien mausteeksi tarjoamaan.

***

Missä vakooja siellä vuotaja

Todellisuus ja käsikirjoitetut tarinat sekoittuvat mielessäni, kun luen Ylen välittämää uutista, jossa kerrotaan seitsemän vuotta metsästetyn Al Quaida -johtajan surmaamisesta Pohjois-Afrikassa. Niin juu, tämä operaatiohan keskeytettiin silloin jo kerran, kun amerikkalaiset epäilivät, että siitä on vuodettu…

Ei ei…operaation keskeytys tapahtuikin ’Le bureau’ TV-sarjassa. Siinä, jonka jokaisessa alkutekstissä mainitaan, että tämä sarja on fiktiota ja tapahtumien mahdolliset yhteneväisyydet todellisuuteen ovat sattumaa.

Tästä ’koronan jälkeisestä ajasta’ taitaa muodostua minulle ’vakoilijoiden kesä’, kun huomaan jatkuvasti palaavani sellaisiin aiheisiin ja kirjoihin.  

Vaan mitäpä se on muuta kuin sattumaa! Kun sattui Areenaan tulemaan lisää jaksoja ’Le bureau’ta ja kun sattui kirjakauppaan tulemaan KGB-loikkari Oleg Gordijevskista kertova kirja ja kun satuin kaivelemaan esille Edward Snowden -kirjan, koska Gordijevskista luettuani mietin, mitä Snowden mahtaa siellä Moskovassa nyt puuhailla. Gordijevskihan loikkasi sieltä pois, Snowden taas sinne. Tosin vähän väkisin, kun muuallekaan ei onnistunut pääsemään.

Tämä kaikki on minusta kiinnostavaa nimenomaan siksi, että se on ’totta’. Valitettavasti vain kaikki julkisuuteen tullut ’tieto’ vakoilijoista ja vuotajista ja peruutetuista tai onnistuneista alan operaatioista on yleensä harmittavan vanhaa. Gordijevskin merkittävästä toiminnasta on yli 40 vuotta, kuuluisasta loikkauksestakin jo 35. Jopa Snowden, joka sentään on melko ’uusi’ asia ja toimii entisaikoihin verrattuna salamannopealla on-line -aikakaudella, on ollut hipihiljaa Moskovassa ( tai missä päin laajaa Venäjän maata hän nyt lieneekään ) pian seitsemän vuotta.

Tiedustelun historiasta kirjoittanut Mikko Porvali toteaakin kirjansa alussa, että niin tärkeää kuin tiedustelu onkin, on sen täsmällistä historiallista merkitystä vaikea hahmottaa, koska tiedustelusta suuri osa on tarkoitettu jäämään salaiseksi ja myös onnistuu siinä. Emme tiedä niistä vakoilijoista tai niistä vuotajista, jotka eivät ole koskaan paljastuneet. Heitäkin on, ja heidän merkityksensä saattaa olla suuri.

Tämänkertainen käsiteltävä kirjakolmikkoni on siis ’Tiedustelun näkymätön historia’, Oleg Gordijevskista kertova ’Vakooja ja petturi’ ja Edward Snowdenista kertova ’Maailman halutuin mies’.

Kuriirien salaviesteistä tietoverkkoihin

Mikko Porvali on historiantutkija, poliisissa toiminut rikostutkija ja kirjailija. Hänen kirjansa ’Tiedustelun näkymätön historia’ (2018) pohjautuu luentosarjaan, jonka hän on pitänyt Jyväskylän yliopistossa.

Käsitteitä määritellessään Porvali toteaa, ettei vakoilun ja tiedustelun eroa voi yksiselitteisesti määritellä. Yleisesti ottaen tiedustelu on sallittua, vakoilu ei. Vakoilu merkitsee toisten valtioiden tai toimijoiden luottamuksellisiksi tai salaisiksi luokiteltujen tietojen varastamista. Kuitenkin vakoilu on monissa valtioissa luonnollinen osa ulkomaantiedustelua, vaikka siitä diplomaattisesti vaietaan julkisuudessa. Milloin ’tiedustelu’ lipsahtaa vakoilun puolelle…lienee monesti veteen piirretty viiva.

Koska aiheena on ’historia’, Porvali aloittaa kaukaa ja pysyykin siellä melkein tuskastuttavan pitkään. Asiakirjoja, dokumenttien jäänteitä ja kuvauksia löytyy muinaisesta Egyptistä, Assyriasta, Foinikiasta. Vanhan Testamentin kertomukset Mooseksen vakoilijoista Kaanaan maassa ja Jerikon porton Rahabin toiminnasta ovat saaneet aikaan ainakin kirjallisuuteen jääneet fraasit maailman vanhimman ammatin ja maailman toiseksi vanhimman ammatin harjoittajien yhteistyöstä, vaikka niiden historiallista totuutta epäilläänkin.

Keskiajalla vakoili eniten roomalaiskatolinen kirkko inkvisitioineen. Pikkuhiljaa toiminnasta alkoi tulla pysyvämpää, valtiollista puuhaa. Ranskan kardinaali Richelieu jätti jälkensä tiedusteluhistoriaankin; ensin hän määräsi kaikki käyttämään kirjeiden välityksessä valtiollista postilaitosta, sitten perusti postiin ’chambre noir’in’, mustan huoneen, jossa ihmisten kirjeitä availtiin ja tutkittiin. Nykyisin näitä ’black room’ tiloja on matkapuhelinoperaattoreiden ja sosiaalisen median yritysten konehuoneissa; nimi on säilynyt samana. Viestintäsalaisuuden suhteellisuus myös?

Kohti uudempia aikoja tullessaan Porvali kuvailee mm. nykymuotoisten tiedustelupalvelujen syntyä ja vaikeuksia, joita aiheutui rikospoliisin kansainvälisen yhteistyöjärjestön, Interpolin, joutumisesta natsien hallintaan.

Lopuksi Porvali pohdiskelee, mitä tiedustelulle seuraa nykyisestä digitaalisen tiedonkeruun ja -käsittelyn räjähdyksenomaisesta kasvusta. Tietoverkot ulottuvat jo puhelimista kodin sähkölaitteisiin, ajoneuvoihin ja sydämentahdistimiin saakka. Tekoäly mahdollistaa valtavan laskentatehon kaikkien tietomassojen yhdistelylle. Kuinka pitää niiden pariin levittäytyvät ’vihamieliset tahot’ aisoissa? Niinpä.

Heinäkuu 1985: huima pako ja Suomi mainittu!

Eversti Oleg Gordijevski oli omistanut vuonna 1938 alkaneen elämänsä Neuvostoliitolle ja tiedusteluorganisaatio KGB:lle, jota olivat palvelleet hänen isänsä ja isoveljensäkin. 

Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkoi kypsyä ajatukseen, ettei hän halua tukea tällaista järjestelmää ja tällaista toimintaa loppuelämäänsä. Oli tapahtunut Tsekkoslovakian brutaali miehitys, olivat kielletyt kirjailijat, kielletty musiikki, kielletyt ajatukset…

Brittiläinen toimittaja ja historioitsija Ben Macintyre julkaisi myyntimenestyskirjansa ’The Spy and The Traitor’ 2019 ja Aura Nurmen suomentamana ’Vakooja ja petturi’ tuli meillä kauppoihin keväällä 2020. Gordijevski elää vielä ja on Macintyren mukaan hyväksynyt käsikirjoituksen. 

Kirjaa voidaan siis melko hyvällä syyllä pitää ’tositarinana kylmän sodan huikeimmasta vakoiluoperaatiosta’. Onneksi Macintyren kirjoitustyyli on myös ’pidättyvä’ eikä pursua kovin paljoa brittiläistä omahyväisyyttä. Se lisää uskottavuuden tuntua.

Tarina etenee kihelmöivän hitaasti. Vakoilijasta vuotajaksi ja loikkariksi kehittyminen kestää vuosikausia. Vihjauksesta yhteydenottoon menee kolmatta vuotta. Vuotamisesta paljastumiseen vielä paljon pitempään.

Lukija alkaa jännityksen kiristyessä kiemurrella… Montako kertaa Oleg torjuu epäsopivat ajatuksensa? Lähes paras nuoruudenkaveri on tsekki, joka loikkaa länteen miehityksen jälkeen. Oleg lähetetään Tanskaan, joka on kuin iloinen, värikäs, kirjoja ja musiikkia tulviva satumaa ankean brezhneviläisyyden tilalla. Gordijevski viihtyy. Melko pian tanskalaiset tiedusteluorganisaatiot päättelevät, että tämäkin nuori mukamas lähetystövirkailija on itse asiassa KGB:n palkkalistoilla ja ilmeisesti huolehtii peiteidentiteetin turvin Tanskassa toimivien Neuvostoliiton ’illegaali’ vakoilijoiden asioista. Niin kuin asia olikin.

Aika kuluu. Gordijevski etenee urallaan KGB:ssä ja samaan aikaan ryhtyy kertomaan briteille tanskalaisen turvatalon uumenissa neuvostoliittolaisen tiedustelun organisaatiosta, tavoitteista ja operaatioista. Koska kannattaisi lopettaa? Milloin KGB huomaa? Kauanko tämä voi onnistua? Siihen asti, kunnes rahanahne amerikkalainen CIA-agentti päättää vuorostaan vuotaa neuvostoliittolaisille kaiken, mitä tietää.

Loppuhuipennus ja uskomaton pakoseikkailu Moskovasta kohti Suomen rajaa ja lopulta Norjan kautta Lontooseen saa lukijan miettimään: missä olin silloin? Kesälomalla, pikkuvauvan kanssa… Eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä merkittävää oli meneillään Viipurin ja Vaalimaan välisellä metsätaipaleella.

Outo heppu

Viimeisimmät 20 vuotta ovat muuttaneet vakoilun teknologiankin perinpohjin. Huippuaikoinaankin Gordijevski tuhrasi vielä mikrofilmirullien kanssa tai seisoskeli ’harmaat housut jalassa ja punainen muovikassi kädessä’ leipäkaupan edessä, mikäli halusi ’välittää viestin’, joka sitten välitettiin joskus kolmen päivän päästä. KGB ripotteli radioaktiivista pulveria kohteen kenkiin ja koetti sitten Geiger-mittarin piippauksista selvittää, oliko täällä kenties oltu. Ei ollut kännyköitä, internettiä ja GPS:ää, ei.

Amerikkalainen Edward Snowden ponnahti koko maailman tietoisuuteen kesäkuun alussa 2013, kun hän otti yhteyttä muutamaan toimittajaan ja halusi heidän välityksellään julkistaa amerikkalaisen turvallisuuspalvelu NSA:n ja sen brittiläisen vastineen GCHQ:n keräämiä tiedostokansioita. Käytännössä julki lävähti kerralla kokonaisen suuren salatun ja suojatun kirjaston verran tavaraa: tuhansia dokumentteja ja miljoonia sanoja.

Toimittaja Luke Harding’in alkuperäisteos ’The Snowden Files’ ilmestyi 2014 ja Hannu Tervaharjun suomentama ’Snowden -maailman halutuin mies’ 2015.

Snowden -tapaus oli runsaasti uutisissa ja siitä tehtiin tuoreeltaan myös TV-dokumentti, jonka olen nähnyt. Silti kirjan lukeminen nyt tuntui jännitysnäytelmältä vailla vertaa. Tuo kalpea, hoikka, tapahtuma-aikaan vasta 29-vuotias ’tietokonenörtti’ toimi tavalla, joka hämmästytti kaikkia. Miten hän uskalsi?

Hän halusi oman kertomansa mukaan paljastaa, kuinka elektronista valvontaa harjoittavien tiedustelupalvelujen menetelmät ovat karanneet käsistä eivätkä ne enää piittaa voimassa olevien lakien rajoituksista.  Snowden ei halunnut rahaa eikä hänellä ollut vasemmistolaisia poliittisia mieltymyksiä.

Maailma sai tietää, että ympäri maailmaa matkapuhelin- ja dataliikennettä välittäviin kuituoptisiin kaapeleihin on ujutettu vakoilumahdollisuus ja kaikenlaisia ’takaportteja’ ovat saaneet niin nettipankkien turvaohjelmat kuin sosiaalisen median käyttäjätilitkin. Ja jos niitä osaavat käyttää ’valtion vakoojat’ ei mene kauaa, kun niitä pitkin luikkivat sisään myös ’konnat’, arvellaan. Koska valvottavaa liikennettä on koko ajan jo niin massiivisen paljon ettei se ’mahdu mihinkään’, on sekä USA:n että Britannian maaperälle rakennettu ’buffereita’, eräänlaisia puskurivarastoja, jossa valtavaa datamäärää voidaan varastoida sen aikaa, että sitä ’ehditään’ tarvittaessa käydä läpi, ennen kuin se tuhotaan/tuhoutuu.

Siinä ovat siis valvonnan kohteina kaikki, niin normaalikansalaiset kuin mahdolliset pahiksetkin. Huipputason meteli nousi, kun kävi ilmi, että NSA ja GCHQ oli valvonut/kuunnellut myös kaikkien G20-huippukokoukseen Lontoossa osallistuneiden valtionjohtajien kännyköitä: kuka soitti kenelle ja kuinka usein ja että esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin henkilökohtaista kännykkää oli kuunneltu/valvottu ties kuinka pitkään.

Snowdenin paljastuksista seurasi tietenkin poliittinen väittely median vapaudesta, yksityisyyden suojasta ja ’viestintäsalaisuudesta’. Yhdysvallat vaati Hong Kongiin piiloutuneen Snowdenin luovuttamista vankilaan tuomittavaksi ja mitätöi hänen passinsa. Mikään maa ei uskaltanut/halunnut antaa hänelle turvapaikkaa ja niin hän vastoin suunnitelmiaan jäi jumiin Moskovaan, jonne hän onnistui Hong Kongista pääsemään.  -Outo heppu, totesi kuulemma presidentti Putin.

Kirja jättää lukijan mieleen hämmentyneen olon ja paljon avoimia kysymyksiä. Mitä mahtaa Snowdenille nyt kuulua? Onko mikään tiedustelupalvelujen toiminnassa ja elektronisessa valvonnassa muuttunut? Ja jos on, niin mihin suuntaan?

Meillä täällä piskuisessa koto-Suomessa on ainakin perustettu uusi tiedusteluvalvontavaltuutetun toimi! Juuri kesäkuussa 2020 hän (Kimmo Hakonen nimeltään) antoi ensimmäisen vuosiraporttinsa, ja sen mukaan sekä Suojelupoliisi että sotilastiedusteluelimet ovat käyttäneet tiedustelumenetelmiä sallitusti ja valtuuksiensa puitteissa; ei huomautettavaa.

Rivikansalainen kiittää.

***