Missä vakooja siellä vuotaja

Todellisuus ja käsikirjoitetut tarinat sekoittuvat mielessäni, kun luen Ylen välittämää uutista, jossa kerrotaan seitsemän vuotta metsästetyn Al Quaida -johtajan surmaamisesta Pohjois-Afrikassa. Niin juu, tämä operaatiohan keskeytettiin silloin jo kerran, kun amerikkalaiset epäilivät, että siitä on vuodettu…

Ei ei…operaation keskeytys tapahtuikin ’Le bureau’ TV-sarjassa. Siinä, jonka jokaisessa alkutekstissä mainitaan, että tämä sarja on fiktiota ja tapahtumien mahdolliset yhteneväisyydet todellisuuteen ovat sattumaa.

Tästä ’koronan jälkeisestä ajasta’ taitaa muodostua minulle ’vakoilijoiden kesä’, kun huomaan jatkuvasti palaavani sellaisiin aiheisiin ja kirjoihin.  

Vaan mitäpä se on muuta kuin sattumaa! Kun sattui Areenaan tulemaan lisää jaksoja ’Le bureau’ta ja kun sattui kirjakauppaan tulemaan KGB-loikkari Oleg Gordijevskista kertova kirja ja kun satuin kaivelemaan esille Edward Snowden -kirjan, koska Gordijevskista luettuani mietin, mitä Snowden mahtaa siellä Moskovassa nyt puuhailla. Gordijevskihan loikkasi sieltä pois, Snowden taas sinne. Tosin vähän väkisin, kun muuallekaan ei onnistunut pääsemään.

Tämä kaikki on minusta kiinnostavaa nimenomaan siksi, että se on ’totta’. Valitettavasti vain kaikki julkisuuteen tullut ’tieto’ vakoilijoista ja vuotajista ja peruutetuista tai onnistuneista alan operaatioista on yleensä harmittavan vanhaa. Gordijevskin merkittävästä toiminnasta on yli 40 vuotta, kuuluisasta loikkauksestakin jo 35. Jopa Snowden, joka sentään on melko ’uusi’ asia ja toimii entisaikoihin verrattuna salamannopealla on-line -aikakaudella, on ollut hipihiljaa Moskovassa ( tai missä päin laajaa Venäjän maata hän nyt lieneekään ) pian seitsemän vuotta.

Tiedustelun historiasta kirjoittanut Mikko Porvali toteaakin kirjansa alussa, että niin tärkeää kuin tiedustelu onkin, on sen täsmällistä historiallista merkitystä vaikea hahmottaa, koska tiedustelusta suuri osa on tarkoitettu jäämään salaiseksi ja myös onnistuu siinä. Emme tiedä niistä vakoilijoista tai niistä vuotajista, jotka eivät ole koskaan paljastuneet. Heitäkin on, ja heidän merkityksensä saattaa olla suuri.

Tämänkertainen käsiteltävä kirjakolmikkoni on siis ’Tiedustelun näkymätön historia’, Oleg Gordijevskista kertova ’Vakooja ja petturi’ ja Edward Snowdenista kertova ’Maailman halutuin mies’.

Kuriirien salaviesteistä tietoverkkoihin

Mikko Porvali on historiantutkija, poliisissa toiminut rikostutkija ja kirjailija. Hänen kirjansa ’Tiedustelun näkymätön historia’ (2018) pohjautuu luentosarjaan, jonka hän on pitänyt Jyväskylän yliopistossa.

Käsitteitä määritellessään Porvali toteaa, ettei vakoilun ja tiedustelun eroa voi yksiselitteisesti määritellä. Yleisesti ottaen tiedustelu on sallittua, vakoilu ei. Vakoilu merkitsee toisten valtioiden tai toimijoiden luottamuksellisiksi tai salaisiksi luokiteltujen tietojen varastamista. Kuitenkin vakoilu on monissa valtioissa luonnollinen osa ulkomaantiedustelua, vaikka siitä diplomaattisesti vaietaan julkisuudessa. Milloin ’tiedustelu’ lipsahtaa vakoilun puolelle…lienee monesti veteen piirretty viiva.

Koska aiheena on ’historia’, Porvali aloittaa kaukaa ja pysyykin siellä melkein tuskastuttavan pitkään. Asiakirjoja, dokumenttien jäänteitä ja kuvauksia löytyy muinaisesta Egyptistä, Assyriasta, Foinikiasta. Vanhan Testamentin kertomukset Mooseksen vakoilijoista Kaanaan maassa ja Jerikon porton Rahabin toiminnasta ovat saaneet aikaan ainakin kirjallisuuteen jääneet fraasit maailman vanhimman ammatin ja maailman toiseksi vanhimman ammatin harjoittajien yhteistyöstä, vaikka niiden historiallista totuutta epäilläänkin.

Keskiajalla vakoili eniten roomalaiskatolinen kirkko inkvisitioineen. Pikkuhiljaa toiminnasta alkoi tulla pysyvämpää, valtiollista puuhaa. Ranskan kardinaali Richelieu jätti jälkensä tiedusteluhistoriaankin; ensin hän määräsi kaikki käyttämään kirjeiden välityksessä valtiollista postilaitosta, sitten perusti postiin ’chambre noir’in’, mustan huoneen, jossa ihmisten kirjeitä availtiin ja tutkittiin. Nykyisin näitä ’black room’ tiloja on matkapuhelinoperaattoreiden ja sosiaalisen median yritysten konehuoneissa; nimi on säilynyt samana. Viestintäsalaisuuden suhteellisuus myös?

Kohti uudempia aikoja tullessaan Porvali kuvailee mm. nykymuotoisten tiedustelupalvelujen syntyä ja vaikeuksia, joita aiheutui rikospoliisin kansainvälisen yhteistyöjärjestön, Interpolin, joutumisesta natsien hallintaan.

Lopuksi Porvali pohdiskelee, mitä tiedustelulle seuraa nykyisestä digitaalisen tiedonkeruun ja -käsittelyn räjähdyksenomaisesta kasvusta. Tietoverkot ulottuvat jo puhelimista kodin sähkölaitteisiin, ajoneuvoihin ja sydämentahdistimiin saakka. Tekoäly mahdollistaa valtavan laskentatehon kaikkien tietomassojen yhdistelylle. Kuinka pitää niiden pariin levittäytyvät ’vihamieliset tahot’ aisoissa? Niinpä.

Heinäkuu 1985: huima pako ja Suomi mainittu!

Eversti Oleg Gordijevski oli omistanut vuonna 1938 alkaneen elämänsä Neuvostoliitolle ja tiedusteluorganisaatio KGB:lle, jota olivat palvelleet hänen isänsä ja isoveljensäkin. 

Pikkuhiljaa hän kuitenkin alkoi kypsyä ajatukseen, ettei hän halua tukea tällaista järjestelmää ja tällaista toimintaa loppuelämäänsä. Oli tapahtunut Tsekkoslovakian brutaali miehitys, olivat kielletyt kirjailijat, kielletty musiikki, kielletyt ajatukset…

Brittiläinen toimittaja ja historioitsija Ben Macintyre julkaisi myyntimenestyskirjansa ’The Spy and The Traitor’ 2019 ja Aura Nurmen suomentamana ’Vakooja ja petturi’ tuli meillä kauppoihin keväällä 2020. Gordijevski elää vielä ja on Macintyren mukaan hyväksynyt käsikirjoituksen. 

Kirjaa voidaan siis melko hyvällä syyllä pitää ’tositarinana kylmän sodan huikeimmasta vakoiluoperaatiosta’. Onneksi Macintyren kirjoitustyyli on myös ’pidättyvä’ eikä pursua kovin paljoa brittiläistä omahyväisyyttä. Se lisää uskottavuuden tuntua.

Tarina etenee kihelmöivän hitaasti. Vakoilijasta vuotajaksi ja loikkariksi kehittyminen kestää vuosikausia. Vihjauksesta yhteydenottoon menee kolmatta vuotta. Vuotamisesta paljastumiseen vielä paljon pitempään.

Lukija alkaa jännityksen kiristyessä kiemurrella… Montako kertaa Oleg torjuu epäsopivat ajatuksensa? Lähes paras nuoruudenkaveri on tsekki, joka loikkaa länteen miehityksen jälkeen. Oleg lähetetään Tanskaan, joka on kuin iloinen, värikäs, kirjoja ja musiikkia tulviva satumaa ankean brezhneviläisyyden tilalla. Gordijevski viihtyy. Melko pian tanskalaiset tiedusteluorganisaatiot päättelevät, että tämäkin nuori mukamas lähetystövirkailija on itse asiassa KGB:n palkkalistoilla ja ilmeisesti huolehtii peiteidentiteetin turvin Tanskassa toimivien Neuvostoliiton ’illegaali’ vakoilijoiden asioista. Niin kuin asia olikin.

Aika kuluu. Gordijevski etenee urallaan KGB:ssä ja samaan aikaan ryhtyy kertomaan briteille tanskalaisen turvatalon uumenissa neuvostoliittolaisen tiedustelun organisaatiosta, tavoitteista ja operaatioista. Koska kannattaisi lopettaa? Milloin KGB huomaa? Kauanko tämä voi onnistua? Siihen asti, kunnes rahanahne amerikkalainen CIA-agentti päättää vuorostaan vuotaa neuvostoliittolaisille kaiken, mitä tietää.

Loppuhuipennus ja uskomaton pakoseikkailu Moskovasta kohti Suomen rajaa ja lopulta Norjan kautta Lontooseen saa lukijan miettimään: missä olin silloin? Kesälomalla, pikkuvauvan kanssa… Eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä merkittävää oli meneillään Viipurin ja Vaalimaan välisellä metsätaipaleella.

Outo heppu

Viimeisimmät 20 vuotta ovat muuttaneet vakoilun teknologiankin perinpohjin. Huippuaikoinaankin Gordijevski tuhrasi vielä mikrofilmirullien kanssa tai seisoskeli ’harmaat housut jalassa ja punainen muovikassi kädessä’ leipäkaupan edessä, mikäli halusi ’välittää viestin’, joka sitten välitettiin joskus kolmen päivän päästä. KGB ripotteli radioaktiivista pulveria kohteen kenkiin ja koetti sitten Geiger-mittarin piippauksista selvittää, oliko täällä kenties oltu. Ei ollut kännyköitä, internettiä ja GPS:ää, ei.

Amerikkalainen Edward Snowden ponnahti koko maailman tietoisuuteen kesäkuun alussa 2013, kun hän otti yhteyttä muutamaan toimittajaan ja halusi heidän välityksellään julkistaa amerikkalaisen turvallisuuspalvelu NSA:n ja sen brittiläisen vastineen GCHQ:n keräämiä tiedostokansioita. Käytännössä julki lävähti kerralla kokonaisen suuren salatun ja suojatun kirjaston verran tavaraa: tuhansia dokumentteja ja miljoonia sanoja.

Toimittaja Luke Harding’in alkuperäisteos ’The Snowden Files’ ilmestyi 2014 ja Hannu Tervaharjun suomentama ’Snowden -maailman halutuin mies’ 2015.

Snowden -tapaus oli runsaasti uutisissa ja siitä tehtiin tuoreeltaan myös TV-dokumentti, jonka olen nähnyt. Silti kirjan lukeminen nyt tuntui jännitysnäytelmältä vailla vertaa. Tuo kalpea, hoikka, tapahtuma-aikaan vasta 29-vuotias ’tietokonenörtti’ toimi tavalla, joka hämmästytti kaikkia. Miten hän uskalsi?

Hän halusi oman kertomansa mukaan paljastaa, kuinka elektronista valvontaa harjoittavien tiedustelupalvelujen menetelmät ovat karanneet käsistä eivätkä ne enää piittaa voimassa olevien lakien rajoituksista.  Snowden ei halunnut rahaa eikä hänellä ollut vasemmistolaisia poliittisia mieltymyksiä.

Maailma sai tietää, että ympäri maailmaa matkapuhelin- ja dataliikennettä välittäviin kuituoptisiin kaapeleihin on ujutettu vakoilumahdollisuus ja kaikenlaisia ’takaportteja’ ovat saaneet niin nettipankkien turvaohjelmat kuin sosiaalisen median käyttäjätilitkin. Ja jos niitä osaavat käyttää ’valtion vakoojat’ ei mene kauaa, kun niitä pitkin luikkivat sisään myös ’konnat’, arvellaan. Koska valvottavaa liikennettä on koko ajan jo niin massiivisen paljon ettei se ’mahdu mihinkään’, on sekä USA:n että Britannian maaperälle rakennettu ’buffereita’, eräänlaisia puskurivarastoja, jossa valtavaa datamäärää voidaan varastoida sen aikaa, että sitä ’ehditään’ tarvittaessa käydä läpi, ennen kuin se tuhotaan/tuhoutuu.

Siinä ovat siis valvonnan kohteina kaikki, niin normaalikansalaiset kuin mahdolliset pahiksetkin. Huipputason meteli nousi, kun kävi ilmi, että NSA ja GCHQ oli valvonut/kuunnellut myös kaikkien G20-huippukokoukseen Lontoossa osallistuneiden valtionjohtajien kännyköitä: kuka soitti kenelle ja kuinka usein ja että esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin henkilökohtaista kännykkää oli kuunneltu/valvottu ties kuinka pitkään.

Snowdenin paljastuksista seurasi tietenkin poliittinen väittely median vapaudesta, yksityisyyden suojasta ja ’viestintäsalaisuudesta’. Yhdysvallat vaati Hong Kongiin piiloutuneen Snowdenin luovuttamista vankilaan tuomittavaksi ja mitätöi hänen passinsa. Mikään maa ei uskaltanut/halunnut antaa hänelle turvapaikkaa ja niin hän vastoin suunnitelmiaan jäi jumiin Moskovaan, jonne hän onnistui Hong Kongista pääsemään.  -Outo heppu, totesi kuulemma presidentti Putin.

Kirja jättää lukijan mieleen hämmentyneen olon ja paljon avoimia kysymyksiä. Mitä mahtaa Snowdenille nyt kuulua? Onko mikään tiedustelupalvelujen toiminnassa ja elektronisessa valvonnassa muuttunut? Ja jos on, niin mihin suuntaan?

Meillä täällä piskuisessa koto-Suomessa on ainakin perustettu uusi tiedusteluvalvontavaltuutetun toimi! Juuri kesäkuussa 2020 hän (Kimmo Hakonen nimeltään) antoi ensimmäisen vuosiraporttinsa, ja sen mukaan sekä Suojelupoliisi että sotilastiedusteluelimet ovat käyttäneet tiedustelumenetelmiä sallitusti ja valtuuksiensa puitteissa; ei huomautettavaa.

Rivikansalainen kiittää.

***