Hankalat nerot

Harmaan ja vetisen keskitalven piristykseksi on julkisen huomion kohteena uusi kiinnostava ryhmä; originellit matemaatikko- ja  fyysikkonerot. Elokuvateattereissa pyörii parhaillaan filmejä Turingista ja Hawkingista, loppusyksystä taas Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria täyttää sata vuotta ja sitä ennakoidaan jo monenlaisilla julkaisuilla ja tapahtumilla. Kirjakaupat ja muu media tekevätkin parhaansa tarjotakseen kaikentasoista luettavaa ja kuultavaa näistä tutkijoista ja heidän ajatuksistaan. Monikanavamarkkinointi  jyllää. 

Tieteen popularisointi ei tämän tason matematiikan ja fysiikan kohdalla ole tosiaankaan helppoa: yksinkertaistettuja käytännön esimerkkejä on hyvin hankala keksiä, kun tutkijoiden ajatukset liihottelevat ongelmissa, joita normaalikansalainen ei ikipäivänä ajattele.Tuntuu siltä, että osa nykyisistä tieteen tekijöistä aivan tarkoituksella pörröttää tukkansa, antaa parran rehottaa ja sitaisee aina huivin löyhästi kaulaan korostaakseen olemuksellaan vaikutelmaa, että ’Suurten nerojen jäljillä tässä mennään’, kun itse asioista on niin vaikea viestiä.

Kukaan ei tietenkään lopulta ole Suuri Nero yksinään vaan kaikki ’seisovat toisten jättiläisten hartioilla’ ja vasta jälkikäteen voidaan selkeästi nähdä, mikä kenenkin työn merkitys oli tieteen kokonaisuudelle.Yleisesti ottaen näyttää siltä, että suuret oivallukset saadaan varsin nuorina, kunnia ja asema viimein keski-iässä ja vanhuus kuluu oman poteron ja nuoruuden saavutusten äkäisessä puolustamisessa uusia oivaltajia vastaan. 

Kotitausta ja oikeaan aikaan saatu koulutus merkitsevät tietysti paljon, sillä huippututkijaksi on vaikea tulla aivan alkeellisista oloista. Monien kohdalla kuitenkin perhe on pistänyt vain hanttiin ja opettajat ovat olleet ymmärtämättömiä, lähes sadisteja, joiden arvostelukyky ja näkemys on riittänyt juuri ja juuri lausuntoihin ’Sinusta ei koskaan tule mitään’. Yksi vaikuttaakin melko selkeältä aspergerilta, toinen oli varmaan autisti ja kolmannen ei kai pitäisi olla elossa ollenkaan. Onneksi elämä jaksaa aina yllättää meidät.

Suhteellisen ihmeellinen

Albert Einstein on maailman tunnetuin tieteentekijä, oman aikansa fysiikan globaali supertähti. Kaikki tunnistavat hänen pörrötukkaisen hahmonsa ja muistavat ainakin sukunimen. Hän sattui nousemaan kuuluisuuteen aikana, jolloin elokuvateattereissa esitettiin uutispätkiä kaikelle kansalle ja joukkoviestimet alkoivat tavoittaa todellakin suuria joukkoja lähes samanaikaisesti.Valtaosa ihmisistä ei tajunnut vähääkään siitä, mitä hän oli tutkinut, mutta hänestä tuli Viisaan Tutkijan ja Hajamielisen Professorin prototyyppi. Kulki ilman sukkia, villatakki juoponnapissa ja tukka sekaisin. Vaikutti kuitenkin ystävälliseltä, puhui rauhasta ja pasifismista, ei ollut ahne eikä pahantahtoinen.

Einstein ei kuitenkaan ollut suotta julkisuuden lemmikki, sillä edelleenkin fysiikkaa syvällisesti ymmärtävät arvottavat hänet 1900-luvun merkittävimmäksi fyysikoksi yleisen suhteellisuusteorian kehittäjänä.Toiseksi merkittävin on niin ikään Einstein, kaikkien muiden tutkimustensa vuoksi. Vasta kolmannelta sijalta lähtien alkaa tulvia muita nimiä.  

Saksalainen tiedetoimittaja ja fyysikko Albrecht Fölsing  julkaisi vuonna 1993 muhkean Albert Einstein Elämäkerran (suomennettu 1999), joka pyrkii käsittelemään Einsteinia mahdollisimman laajasti. Hänen töidensä syntyä, sisältöä ja merkitystä koetetaan myös avata niin paljon kuin se suinkin ’yleistajuiseksi’ tarkoitetussa kirjassa on mahdollista. Se tekee lukemisesta tällaiselle tavalliselle humanistille välillä raskaan, mutta ehdottomasti mielenkiintoisemman ja palkitsevamman, kuin vain kertomus Einsteinin erikoisesta käyttäytymisestä lapsuudessa, myrskyisistä avioliitoista tai hankalista virantäyttöpulmista ja tieteellisistä kiistoista olisi tehnyt. Ihmeellisiä olivat erityisesti vuodet 1905 ja 1915, jolloin Einsteinin pörröisestä päästä putkahteli aivan solkenaan oivalluksia, joista jo yksi ainoakin olisi riittänyt uran suureksi saavutukseksi. Tämä kaikki tapahtui elämänvaiheessa, jossa nuori mies hankki niukkaa elantoaan päivätyössä patenttiviraston alimman tason virkailijana ja kotona nurisi vaimo ja parkuivat pikkulapset.

Einstein on tavallaan koko 1900-luvun historia yhdessä ihmisessä. Hän tahtoi rauhaa ja kaipasi vapaata omaehtoista työskentelyä, etsi ja löysi täysin uusia ratkaisuja perimmäisiin kysymyksiin ja koetti saada lopulta kaikki tiedon palaset sopimaan yhteen, suureksi yhtenäisteoriaksi. Kuitenkin hänen ympärillään valtiot kehittyivät totalitaarisiksi komentotalouksiksi, joissa kaikki tähtäsi vain sotaan, tehokkaampaan tappamiseen ja ’poikkeavasti ajattelevien’ tai muuten erilaisten yksilöiden vahtimiseen ja vainoamiseen. Niinpä hän joutui määrittämään suhtautumisensa myös sellaisiin oman ajatusmaailmansa kannalta täysin mahdottomiin asioihin kuin juutalaisten joukkotuho ja ydinaseiden rakentaminen.

Jo ensimmäisen maailmansodan aikana militarismia pursuavassa Preussissa Einstein tunsi olevansa ’hullujen huoneen hoitohenkilökuntaa’ ja natsien valtaannousu teki tilanteen yhä pahemmaksi.  Päästyään nipin napin pakoon Yhdysvaltoihin Einstein sai sielläkin huomata olevansa julkisuusarvostaan huolimatta ’liian pasifistinen’ ja ’mahdollisesti anti-amerikkalainen’.  Turhautuneena hän puuskahtikin, että jos hän olisi nyt nuori mies, hän ei ryhtyisi tutkijaksi vaan ehkä putkimieheksi, jotta saisi edes sen hippusen riippumattomuutta, mitä tässä maailmassa enää on mahdollista saada.

Selvittää vai salata

Jos kaikki tuntevat Einsteinin nimen, mutta eivät hänen tekemisiään, on puolestaan Alan Turingin nimi suurelle yleisölle edelleen melko tuntematon, mutta kaikki näkevät ja käyttävät päivittäin hänen tutkimustulostensa moderneja seurauksia: tietokoneita. 

Turing oli ennen kaikkea matemaatikko. Numerot, laskeminen, logiikat, todennäköisyydet, salakielet, koodien rakentamiset ja purkamiset olivat hänelle innostavia kiinnostuksen kohteita. Artikkelissaan ’Computable Numbers’ vuodelta 1937 hän hahmotteli  teoreettista mallia universaalille ’laskentakoneelle’, joka voisi suorittaa minkä tahansa laskentatehtävän, jos se voidaan ilmaista algoritmina. Käsitteet Turingin kone ja Turingin testi ovat edelleen käytössä.

Matemaattinen fyysikko Andrew Hodges julkaisi Turingin elämäkerran ensimmäisen version 1983 ja päivitetyn laitoksen 1992. Siinä aikavälissä tietokoneet yleistyivät ihmisten arkipäiväiseen käyttöön jo merkittävästi  ja ’tietojenkäsittely’ oppiaineena  ja toimintana alkoi kuulostaa ’tavanomaiselta’. Suomeksi käännettynä ’Alan Turing, arvoitus’ ilmestyi vuonna 2000.

Arvoitus kirjan nimessä viittaa Enigmaan, salakirjoituslaitteeseen, jota erityisesti Saksan armeija käytti 1930-luvulla ja toisen maailmansodan aikana ja jonka koodin purkamiseen Turing ansiokkaasti osallistui sodan aikana. Koodin selvittäminen pelasti miljoonia ihmisiä ja lyhensi sodan kestoa. Turingilla oli myös muita salaisia tehtäviä ja arvoituksellisuus ja tiukat salassapitosäännöt ovat luoneet maaperää monenlaisille häneen liittyville salaliitto- ja vakoiluteorioille.

Arvoitus viittaa myös Turingin persoonaan ja yksityiselämään. Oliko hänen kuolemansa vahinko, itsemurha vai kenties salamurha? Kaikkia vaihtoehtoja tukevia todisteita on voitu esittää. Hän oli homoseksuaali ja kärsi selvästikin jonkinlaisista pysyvistä vaikeuksista kaikissa sosiaalisissa suhteissa. Hänen lapsuudestaan kertovia kuvauksia lukiessa mieleen tulee jälleen kerran epäuskoinen hämmästys: vihaavatko britit lapsiaan, vai miksi ihmeessä he lähettävät heidät pois luotaan heti kun se suinkin on mahdollista, ja jatkavat sukupolvesta toiseen heidän kiusaamistaan ja nöyryyttämistään suljetuissa oppilaitoksissa? Kenties ne laitokset tuottavat aina joskus muutaman helmen ja kultajyvän, mutta kuinka suunnattoman monia ne rikkovat tai kokonaan murskaavat?

Mitä aika on ja mihin se riittää?

Kosmologi ja fyysikko Stephen Hawking on varmaankin tämän hetken yleisesti tunnetuin tieteentekijä, mutta ei hänenkään ajatuksenjuoksunsa suurelle yleisölle helpolla aukene. Jos ollenkaan.

Kitty Fergusonin kirjoittama elämäkerta  Stephen Hawking, Elämä, on vuodelta 2011(suomeksi 2012) ja Hawkingin omiin nimiin kirjattu lyhyempi elämäkerta vuodelta 2013 (suomeksi 2014).

Hawking oli pikkupoikana kenties tämän käsiteltävänä olevan tutkijakolmikon tavanomaisin. Hän häpesi vanhempiaan tämän tästä mutta tuli toimeen heidän kanssaan normaalisti. Hänen käsialansa oli kamala ja vihot epäsiistejä. Fysiikka oli hänestä tylsin oppiaine, koska se oli niin itsestään selvää, mutta kemia oli hauskaa, koska siinä tapahtui odottamattomia asioita, kuten räjähdyksiä. Hän pärjäsi koulussa kuitenkin hyvin tekemättä juurikaan töitä sen eteen ja oli kiinnostunut etenkin maailmankaikkeudesta. Selvästi yliopistoainesta siis.  Koulutusputki oli päättymässä rentoon valmistumiseen Oxfordista ja varmistuneeseen tutkijanpaikkaan Cambridgessä, kun hänellä todettiin parantumaton, rappeuttava hermostosairaus ALS ja annettiin elinaikaa ehkä kaksi vuotta.

Hän ei kuitenkaan luovuttanut, vaan päätti jatkaa tutkijanuraa ja perhe-elämää niin täysillä kuin olosuhteet suinkin sallivat. Helppoa se ei tietenkään ollut, vaan vaati lähes uskomattomia uhrauksia häneltä ja hänen läheisiltään. Hänen lihaksensa kuihtuivat ja pian hän oli täysin riippuvainen sähköisestä pyörätuolistaan. Sitten hän menetti myös puhekykynsä ja saattoi kommunikoida vain poskilihaksilla ohjattavan tietokoneen ja puhesyntetisaattorin välityksellä. 

Hänestä tuli 1980-luvun lopulla superjulkkis mahdollisimman laajalle yleisölle suunnatun ’Ajan lyhyt historia’ teoksen menestyksen myötä ja hänen erikoinen ulkomuotonsa jäi kaikkien mieleen. Hänestä tuli myös periksi antamattomuuden ja vammaisten oikeuksien symboli ja hän esiintyi likipitäen kaikkialla, Simpsonit-piirrossarjaa myöten. Hän on nyt ylittänyt elinajanodotteensa jo 50:llä vuodella.

Hawkingin tutkimukset ovat keskittyneet maailmakaikkeuden rakenteeseen, mustiin aukkoihin ja aikaan. Hänen monet pohdintansa ovat kiehtovia, mutta ei-fyysikon ja ei-kosmologin on vaikea arvioida, kuinka merkittäviä ja pysyviä ne lopulta ovat. Tavallisen kansalaisen luutuneita aivoja kyllä kutittaa, kun lukee, kuinka maailmakaikkeus laajenee nyt teorian mukaan kaiken aikaa, mutta entäpä jos laajeneminen loppuu ja se alkaakin kutistua. Onko universumin historia siis mallia alkuräjähdys-laajeneminen-kutistuminen-loppurysäys ? Onko jossain uusia, vielä vauva-asteella olevia toisia maailmankaikkeuksia? Jos on, voisiko niihin luikahtaa jostain ajassa olevasta ’madonreiästä’ tai voiko ajassa sittenkin liikkua taaksepäin ? Voiko tekoäly muodostua uhaksi ihmiskunnalle jossain vaiheessa? 

Hawkingin mukaan hänellä alkaa olla käsitys siitä, miten maailmankaikkeus on syntynyt, mutta miksi, sitä hän ei tiedä. Vielä.

***

Palkinnoilla kuorrutetut romaanit

Suomalaiset eivät enää lue, etenkään kaunokirjallisuutta ja etenkään käännettyä kaunokirjallisuutta. Tätähän kustantajat ja kirjakauppiaat ovat valitelleet jo useita vuosia ja juuri hiljattain julkistetut vuoden 2014 myyntitilastot näyttävät jälleen laskevia lukuja. Kotimainen kirjallisuuskin myy vähemmän kuin aiempina vuosina. Samaa valitusta kuuluu lahden takaa Ruotsista; vain rikosromaanit käyvät kaupaksi.

Syitä tähän kehitykseen on tietysti monia. Ihmisillä on niin monia muita kilpailevia asioita, joihin heidän aikansa kuluu.Työ on nykyään niin stressaavaa, että se imee kaiken voiman, trendikkäissä harrastuksissa pitää silti koettaa jaksaa käydä ja etenkin ehtiä raportoimaan niistä vähintään viiteen digitaaliseen mediaan. Twitto ergo sum. Läsnäoloakin pitäisi oikein tietoisesti harjoittaa läheistensä kanssa. Missä välissä sitä vielä kirjaan uppoutuisi?

Miksi minäkin, oikein pinttynyt kirjojen suurkuluttaja, tartun enää kovin harvoin romaaniin? Pöydän kulmalle kokoontuu kyllä pinokaupalla historiateoksia, dokumentteja, matkakirjoja, muistelmia, ties minkä alan tietokirjoja ja tietysti Alivaltiosihteeri ja Fingerpori, mutta eipä juuri  perinteisiä ’kaunokirjoja’. Vilpitön ja tietenkin täysin subjektiivinen vastaukseni on: siksi että hyviä romaaneja ei enää tule markkinoille kuin ani harvoin. Ei läheskään joka syksy.

Olen lukenut kaikensorttisia romaaneja sen verran runsaasti menneiden elinvuosieni aikana, että odotan lukukokemukselta sekä laatua että yhä jotain uutta. Ei kelpaa enää perusmallinen nuoren miehen kehityskertomus; matka suureen kaupunkiin, ensimmäinen työ, ensimmäinen känni ja ensimmäinen nainen. Ei kiinnosta romanttinen löpinä, jossa ensin mies tahtoo mutta nainen ei, sitten keskivaiheilla nainen tahtoo mutta mies ei ja lopussa vihdoin molemmat, aamen. En jaksa brutaaleja sotajuttuja, en ihmevempaimia ja räiskettä pursuavia scifi-kuvitelmia, en huumeiden ja viinanhuuruisia ’huippuseurapiiri’ sepitelmiä. En perusta sentimentaalisista sairaskertomuksista, taivasnäyistä tai paranormaaleista kokemuksista. Hups, tulinko käyneeksi läpi uusimman kirjakerhotarjonnan?

Hyvän romaanin voisi tietysti olettaa löytyvän julkisesti palkittujen kirjojen joukosta. Unohdetaan nyt sellainen kyynisyys, että palkinnot ovat useimmiten kustantamojen lavastamia ’ulkoisten arvioijien’ avulla tehtyjä markkinointikikkoja tai jonkin poliittisen tai kulttuurisen asian tarkoituksellista nostamista tai tasapuolisuuden vuoksi huomioimista. Uskotaan, että palkittu romaani tai kirjailija on ollut paras kaikista niistä, jotka kulloiseenkin kisaan ovat osallistuneet. Siis lukemaan palkittuja kirjoja.

Talven piristeeksi urakoin yhteen kyytiin syksyn 2014 kotimaisen Finlandia-palkinnon voittajan, vuoden 2014 kirjallisuuden Nobel -voittajan ja vuoden 2012 Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt -palkinnon voittajan. Pelkästään kirjojen takakansien esittelyjen perusteella en varmaan olisi valinnut luettavakseni ainuttakaan näistä, joten markkinointikeinona palkinnot olivat nyt ratkaisevia. Tuli muistettua valtavirrassa vähemmälle jäävää ranskalaista kielialuettakin ihan kahdella kirjalla.

Hämäriä muistoja

Kirjallisuuden Nobel -palkinnot ovat useinkin menneet kirjailijoille, joista suuremmat yleisöt eivät ole ikinä kuulleetkaan. Ranskalainen Patrick Modiano on voittanut jo 1970-luvulla ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, joten mikään täydellisessä tuntemattomuudessa kehittynyt harvinainen helmi hän ei ole. Kiltin näköinen vanha harmaapäinen herrasmies. Nobel -palkinnon perusteissa todetaan hänen tuotannolleen keskeisiksi  juutalaisuus ja menneisyyden vaikutus identiteettiin.

Mikään suuri kansansuosikki hän ei ole ollut. Hän palaa tuotannossaan toistuvasti aikaan, jolloin Ranska oli saksalaisten miehittämä ja pöyhii sen ajan muistoja tai muistamattomuutta. Suomeksi häneltä on käännetty viisi teosta, pääasiassa hänen jo 1970-luvun tuotannostaan. Nyt Nobelin vauhdittamana kaupoissa on ollut saatavana Hämärien puotien kuja, alkujaan vuodelta 1978.

Siinä lähes kokonaan muistinsa menettänyt mies koettaa sodan jälkeen selvittää, kuka hän on. Jotain salaperäistä, ehkä vaarallista ja ainakin selvästi torjuttavaa hänen vaiheisiinsa on liittynyt. Kirja on ohut, tapahtumat verkkaisia. Käydään vanhojen ihmisten luona, ränsistyneissä ja pölyisissä asunnoissa. Muistatteko Te kenties minut? Asuinko minä täällä? Mikä nimi minulla silloin oli? Kysymyksiin saadaan välillä vastauksia viikkojen päästä tulevalla kirjeellä. Kerran soitetaan puhelimellakin.

Kulttuurinen muisti on tärkeää. Toki. Menneen maailmansodan aika, miehityksen aika ja sen torjutut asiat ovat tärkeitä. Toisten mielestä niistä ajoista ei tosin pitäisi enää puhua sanaakaan. Toisten mielestä juuri niistä ajoista olisi puhuttava, jotta tulisi selväksi kuka teki mitä ja kuka petti ketä.  Modianon teksti on kuitenkin niin hienovireistä ja hidasta, ettei oikein mikään lopulta tunnu miltään. Lukija ei pääse mukaan suruun tai iloon eikä edes jännitykseen.  Kenties pitäisi olla ranskalainen ja lukea kirja ranskaksi, jotta teksti koskettaisi.

Yksinkertaista totuutta ei ole

Psykologi  ja kirjailija Jussi Valtonen on kirjoittanut  550 sivua varsin tiukkaan pakattua tekstiä aikamme ilmiöistä: neurotieteestä, eläinaktivismista, digitaalisista yhteisöistä ja virtuaalitodellisuuksista, hyvistä aikomuksista ja vahvasta uskosta omaan asiaan, hyvästä lobbaamisesta ja pahasta manipuloinnista.  ’On vain yksi, lopullinen totuus’ julistaa takakannen mainoslause ja kirja tulee tietenkin siihen lopputulokseen, että yksinkertaista totuutta juuri mistään ei ole. Kaikella toiminnalla on hyvät ja huonot jälkiseurauksensa.

’He eivät tiedä mitä tekevät’ (2014) on kuvitteellinen romaani, ei tieteellinen pamfletti tai tutkimusselostus. Sitä vaivaa kyllä liiallinen ’perusteellisuus’. Aineistosta olisi voinut syntyä vaikka kolme notkeampaa romaania, jos kaikkia kirjailijaa kiinnostavia aiheita ei olisi koetettu käsitellä yhdessä paketissa ja yhtä suurella painotuksella. Alkukappaleessa mainitsemieni suurten yhteiskunnallisten asioiden rinnalla kulkee yksilötason aiheita, kuten naisen murskattua itsetuntoa ja epävarmuutta, lapsen traumaattista isän kaipuuta, vaikeaa suhdetta vaativiin vanhempiin, urapaineita, avio-ongelmia ja pohjatonta ahdistusta teini-ikäisten lasten totaalisen vastuuttomuuden ja ymmärtämättömyyden edessä.

Tämän kaiken lukeminen kävi välillä ihan työstä, mutta ilolla tervehdin sitä, että tarinan keskiössä oli tutkija, tieteentekijä. Valtonen selvästi tiesi ja tunsi sen maailman ja toi suomalaisen romaanin perinteisten päähenkilöiden - metsätyömies, pienviljelijä, myyntimies, huijari - joukkoon mukavaa piristystä. Päähenkilö oli kylläkin kansallisuudeltaan amerikkalainen ja lisäksi juutalainen.  

Suomalaisen  - ja miksei amerikkalaisenkin -  tutkimusmaailman pikku naurettavuudet olivat myös kirjajärkäleen ainoat huumorinpilkahdukset.

Kirjaa voi ’maailma tänään’ katsauksen ohella myös lukea synkeänpuoleisena varoituksena monien teknologia- ja tiedeuskovaisten liiallisesta luottamuksesta omaan tekemiseensä. Eivät ehkä sittenkään tiedä mitä ovat tekemässä.

Mitä teitkään sinä kesänä

Nuori sveitsiläinen Joël Dicker ponnahti kuuluisuuteen, palkinnoille ja peräti kahden miljoonan kappaleen myyntiin ensimmäisellä romaanillaan ’Totuus Harry Quebertin tapauksesta’ (2012, käännetty suomeksi 2014). Vaikka opuksella on mittaa peräti uuvuttavalta kuulostavat 800 sivua, on sen yleinen menestys ja etenkin lukiolaisten Goncourt –äänestyksen voitto varsin helppo ymmärtää.

Kirjassa ei ole pituudestaan huolimatta mitään raskasta, vaikeaa tai uutta. Siinä ei ole myöskään mitään ranskankieliseen kielialueeseen, kulttuuriin tai Sveitsiin vivahtavaakaan, joten niiden vuoksi siihen ei kannata tarttua. Tarina tapahtuu Yhdysvaltojen itärannikon pikkukaupungissa, siinä selvitellään 30 vuotta sitten tapahtunutta murhamysteeriä ja sen ainekset ovat monen kertaan televisiosta tuttuja. Hitchcockit, Peyton Placet, Manaajat ja Twin Peaksit on pyöritelty herttaisesti samaan taikinaan ja kaikki on jotenkin kilttiä, reipasta ja hilpeää, vaikka samaan aikaan tarina onkin olevinaan jännittävä ja vallan paheellinen.

Päällyskertomuksena vanhan murhan yllä on se kaikkein tylsin kirjan aihe: nuoren kirjailijan tuska kun uutta kirjaa ei tahdo millään saada aikaiseksi. Mutta saadaanhan se sitten lopulta aikaiseksi ja menestyshän siitä tulee. Kyllä se yllätti, eikö? Vanhan murhan ratkaisukin sujuu nyt paljon sutjakammin kuin silloin 30 vuotta sitten; täytyy vain muistaa käydä kysymässä kaupunkilaisilta, mitä kukin oli tekemässä silloin ja keitä muita siellä näkyi. Kannattaisi varmaan Ulvilan surman tutkinnassakin ottaa opiksi.

Kirja oli todella helppolukuinen ja tarjosi ehkä tahattomastikin hilpeitä hetkiä, mutta herätti myös uusia ajatuksia. Kuten haamukirjoittajien käyttö, johon tarinan nuorelle kirjailijalle tavan takaa soitteleva kustannustoimittaja viittaa. Eikö sitä tekstiä tule? Montako sivua sinulla nyt on? Laitetaanko vähän seksiä tai luonnonkuvausta tilkkeeksi, sanot vain vähänkin täkyä minkälaista etsit, niin me täällä pannaan sivuja kokoon..älä nyt raivoa, kaikkihan niin tekevät. Ai ettei sovi tarinaan, ei siinä ole edes ketään kenen kanssa seksiä harrastaisi.. mikä ongelma se nyt muka on, sovitaan että se oli uni, sillä siitä päästään eteenpäin.. 

Onko tämä nykyisin ihan tavallista? Selittääkö se kenties sen oudon olon, joka minulla on muutaman kerran suomalaisia esikoiskirjoja lukiessa ollut. Kuin olisi kahden eri kirjoittajan tekstiä, tyylikään ei pysy yhtenäisenä ja sanottava tuntuu hajoavan ihan tuuleen? Vai luulenko vain.

Vaikka Quebertin tapaus ei tarjonnut tajuntaa räjäyttäviä uusia avauksia eikä se varsin suurella todennäköisyydellä muodostu alansa klassikoksikaan, oli se kuitenkin hyvin sympaattinen, vanhanaikainen kirja. Se ylistää kirjoittamista, kannustaa lukemiseen ja sen lopussa on vielä opetuskin.

***

Sibeliuksen vuosi

Joulukuun 8. on nykyisin merkitty suomalaisiin kalentereihin suositelluksi liputuspäiväksi, sillä se on säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymäpäivä. Tuleva vuosi 2015 juhlistaa Sibeliusta lähes kaikin kuviteltavissa olevin tavoin - vain baletti ehkä jää puuttumaan - sillä säveltäjän syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta. 

Liki jokaisella suomalaisella on joku suhde Sibeliukseen, niilläkin, joita ns. klassinen musiikki ei kiinnosta tipan tippaa. Jo koulun alaluokilla opimme, että hän on Suuri Suomalainen Säveltäjä ja osa kansallista suurmies rykelmää; Lönnrot, Runeberg, Topelius, Sibelius..Jonkin aikaa Sibelius oli myös sadan markan seteli, se vihreä. Tunnistamme hänen musiikistaan ainakin Finlandian hymniosan, Karelia-sarjan alun, En etsi valtaa, loistoa -joululaulun, Soi kunniaksi Luojan -virren ja Jääkärimarssin, vaikka kenties sinfoniat ja muu tuotanto ovat jääneet vieraiksi.

Sibeliuksella on hyvin merkittävä asema suomalaisessa kulttuurihistoriassa: sekä hänen omasta toiminnastaan syntynyt että tarkoituksella luotu. Nuori kansakunta tarvitsi ’oman säveltäjän’, ’oman kuvataiteilijan’, ’oman kirjailijan’, ’oman urheilusankarin’ ja jopa ’oman missin’ todistamaan, että olemme ihan yhtä hyviä, kauniita, sivistyneitä ja lahjakkaita kuin muutkin kansat. Sibelius täytti paikkansa kansakunnan kaapin päällä loistavasti ja sai musiikilleen ja Suomelle mainetta etenkin Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Saksassa. Ulkoisesti hän ei kovin ’perisuomalaiselta’ näyttänyt kulkiessaan sikaria polttelevana, vaaleaan räätälin tekemään pukuun ja valtavaan lierihattuun sonnustautuneena. 

Kolmenkymmenen vuoden työ

Luultavasti minäkin olen kuullut Sibeliuksesta ensi kerran kansakoulussa 1960-luvulla. Melko varhaisia muistoja ovat kuitenkin myös professori  Erik Tawaststjernan radioesitelmät, joissa hän kertoi Sibeliuksen elämänvaiheista niin lennokkaan omintakeisella tyylillä, että niitä jäi kuuntelemaan vaikkei ollut aikonutkaan. Tawaststjerna liioitteli, huokaili, värisytti ääntään ja sylkäisi äkkiä lauseen lopun ulos kuin viimeisillä voimillaan kaikkensa antaneena ja kuitenkin palasi jälleen ääneen aivan asiallisena pienen musiikkinäytteen jälkeen. Saattoi kuvitella studioavustajien virvoittaneen hänet musiikin aikana jälleen tolpilleen mikrofonin ääreen.

Yli yhdeksänkymmenvuotiaana vuonna 1957 kuolleesta Sibeliuksesta oli kirjoitettu jo monta esittelyä ja elämäkertaakin, mutta ne kaikki eivät miellyttäneet Sibeliuksen perhettä. Niinpä he ottivat yhteyttä pianistiin ja musiikkitieteilijään, professori  Tawaststjernaan,  joka sai perheeltä käyttöönsä valtavat määrät kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja kaikkea muuta materiaalia, jonka perusteella hän aloitti suuren tutkimus- ja kirjoitusurakan. Kaikkiaan viisi osaa käsittävän Tawaststjernan Jean Sibelius –elämäkertasarjan ensimmäinen osa  ilmestyi kuuden vuoden työn jälkeen vuonna 1965 ja viimeinen osa valmistui vuonna 1988.

Musiikkitieteilijänä Tawaststjerna pyörittelee vaivatta Sibeliuksen sävellystöiden tuskia ’terssittömien kolmisointujen’ ja ’tonaalisuuden kriisin’ ympärillä, mutta kuvaa myös  ’siviilielämää’ eli ainaista rahapulaa ja vekselikierrettä, musiikkipiirien keskinäistä nokittelua ja ennen kaikkea Sibeliuksen ja hänen vaimonsa Ainon intensiivistä suhdetta ja perhe-elämää; lasten sairastelua, riitoja ryyppäämisestä, mykkäkouluja joiden aikana puolisot vain kirjoittelivat toisilleen. Uskomatonta on, kuinka lähes kaikesta on jäänyt joku kirjallinen lähde. Kirjeitä, päiväkirjoja, pieniä lappusia, ravintolalaskuja, karhukirjeitä.  Perhe toki tiesi jo rakentavansa ’suurmiehen’ kuvaa,  ja pyrki säilyttämään niin paljon kuin mahdollista, mutta silti jaksan ihmetellä tätä materiaalin runsautta. Nykyihmisistä ei mitään tällaista jää.  Traagista on kuvaus ’suurista polttajaisista’, kun vanha ja turhautunut Sibelius polttaa viimeisimmän sinfoniansa julkaisemattomana ja vetäytyy ’Ainolan neljännesvuosisadan hiljaisuuteen’.

Janne pois pianolta, et osaa soittaa

Pitkään Helsingin Sanomien musiikkitoimittajana työskennellyt Vesa Sirén kokosi Sibeliuksen syntymän 130-vuotisjuhlavuonna 1995 materiaalia, joissa aikalaiset muistelevat Sibeliusta. Kirjeitä  koulutovereilta, muisteluksia ja anekdootteja opiskelukavereilta, sukulaisilta, kollegoilta, perheeltä, naapureilta, palveluskunnalta, lapsilta, lastenlapsilta, lastenlastenlapsilta, toimittajilta, muusikoilta.  Aineistoa kertyi lopulta niin paljon, että sanomalehtiartikkelin jälkeen syntyi kokonainen paksu kirja ’Aina poltti sikaria’ (julkaistu vuonna 2000).

Muistelut on koottu aikajärjestyksen ja niitä on myös jonkin verran kommentoitu, mikä tekee lukemisesta helppoa silloinkin, kun lukijalla ei ehkä ole mitään ennakkotietoa Sibeliuksen vaiheista. Aina silloin tällöin muistelijoiden kertomukset ovat ristiriidassa toistensa tai muun tietoaineksen kanssa, ja Sirén huomauttaa tästä, mutta antaa tietenkin silti anekdootin olla sellaisenaan. Näinhän ne legendat syntyvät. Kuten se, kuinka ryyppyseurue jatkoi juhlimista Kämpissä päiväkausia ja yksi heistä kävi välillä Pietarissa johtamassa konsertin ja palasi taas samaan pöytään, vai kuinka se lopulta olikaan.

Sibelius oli osa 1890-luvun innoittunutta ’suomalaista’ nuorta kulttuurieliittiä yhdessä  lankonsa, kuvataiteilija Eero Järnefeltin, kapellimestari Robert Kajanuksen, kirjailija Juhani Ahon ja monien muiden kulttuurihistoriamme merkkihenkilöiden kanssa. Pikkuhiljaa kuitenkin monet suhteet viilenivät, kollegat kuolivat ja Sibelius koki vanhemmiten jääneensä yksin. Häntä tarvittiin vain koristeeksi toisten juhliin, istumaan kunniamerkit rinnassa illallisilla, kuten hän joskus valitti. Viimeisen julkistetun soitinsävellyksensä Sibelius teki ystävänsä  Akseli Gallén-Kallelan hautajaisiin 1931.

Toisille muistelijoille Sibelius oli aina kohtelias, suurenmoinen keskustelija, ystävällinen seuramies vaikkakin usein omissa ajatuksissaan. Toisille taas itserakas kehuskelija, humalapäissään pitelemätön ja kritiikkiä sietämätön. Puoliso Ainon kirjeet ja päiväkirjakommentit tuntuvat kaikkein raastavimmilta; niin paljon rakkautta, niin paljon tuskaa, niin paljon raivoa ja huolta.Viimeisinä vuosikymmeninä kaikki oli vihdoin seesteistä. Osaa kirjeistä ei näytetty edes Erik Tawaststjernalle, vaan ne saatiin tutkijoiden käyttöön vasta Aino Sibeliuksen kuoleman jälkeen. Lasten, vävyjen ja lastenlasten kommentit ovat jo melko paljon miedompia; pappa nyt oli sellainen, työskenteli öisin ja heräsi puolenpäivän jälkeen, vaati hiljaisuutta sisätiloissa, oli lempeämpi kasvattaja kuin äiti.

Kulttuurikoti Ainola

Sibeliusten koti, Ainolaksi nimetty hirsitalo Järvenpäässä, on nykyään viehättävä museo, jota ylläpidetään mahdollisimman aitona. Ikkunoiden väliin talveksi asetettujen tulitikkulaatikoiden etiketit tehdään laserprintterillä alkuperäisten Sampo ja Elanto -tikkujen näköisiksi ja pelargoniat ja saintpauliat pidetään ikkunalaudoilla. Suuri puutarha, Aino Sibeliuksen ylpeys ja myös raadannan kohde, on kylläkin nykyisin enimmäkseen nurmikkona.

Ainola – Jean ja Aino Sibeliuksen koti –kirjan ( toinen painos 2004) on toimittanut tutkija Liisa Suvikumpu  kollegoineen. Kirja esittelee lämpimästi talon ja sen asukkaiden eri vaiheet.  Ainola kuului osana 1900-luvun alun ’aatteellisesti edistyksellisten’ taiteilijoiden synnyttämään yhteisöön, joka etsi työrauhaa ja tilaa luonnon keskeltä, mutta kuitenkin hyvien yhteyksien päästä Helsingistä. Ensin Järvenpäähän muutti kirjailija Juhani Aho kuvataiteilijapuolisonsa Venny Soldan-Brofeltin kanssa, sitten kuvataiteilijat Eero Järnefelt ja Pekka Halonen rakennuttivat sinne omat talot ja Sibeliukset seurasivat perässä 1904. Perheet pitivät alkuaikoina tiiviisti yhtä ja innostivat toisiaan myös taiteessa.

Ainolan suunnitteli jo tuolloin nimekäs arkkitehti Lars Sonck.  Talossa on paljon puhdasta hirsipintaa ja iso takka. Se on valoisa ja viihtyisä, ei mikään edustusasunto vaan koti viisilapsiselle perheelle. Sibeliukselle oli tulossa pienehkö perintö enolta ja sen turvin rakennustyö päästiin aloittamaan, mutta rahatilanne oli silti jatkuvasti tiukka. Lautatarhojen ja peltiliikkeiden säilyneet karhulaskut ovat toki tyylikkäitä ajan tapaan mustekynällä tehtyinä, mutta yhtä kaikki ahdistavia. Aluksi asumiskäyttöön saatiin vain alakerta. 

Tiloja laajennettiin ja taloa paranneltiin pikkuhiljaa mahdollisuuksien mukaan. Sibeliuksen henkilökohtainen talous kääntyi plussalle vasta hänen ollessaan kuusissakymmenissä; lapset olivat muuttaneet omilleen, valtio alkoi maksaa huomattavaa taiteilijaeläkettä ja ennen kaikkea merkittävät tekijänoikeuspalkkiot maailmalta ja Suomesta alkoivat virrata. 

Ainolassa voi aistia Sibeliusten pitkän elämän monia tunnelmia. Yli yhdeksänkymmenen vuoden korkeaan ikään yltäneet Aino ja Jean Sibelius saivat kumpikin asua Ainolassa elämänsä loppuun saakka ja sen puutarhassa on myös heidän yhteinen hautansa.

***

Luvallista rakkautta

Pari päivää sitten Suomen eduskunta äänesti viimeinkin sen puolesta, että samaa sukupuolta olevien olisi lain mukaan mahdollista solmia keskenään avioliitto, aivan samaan tapaan kuin eri sukupuolta olevilla on tähän asti ollut. Lakia ei ole vielä käsitelty eikä säädetty lopullisesti, joten asian vatvominen puolesta ja vastaan jatkuu tiiviisti, ovathan vaalitkin jo niin lähellä, että paikkansa uusimisesta hermostuneet kansanedustajat joutuvat pohtimaan, pitikö näihin kansalaisten aloitteisiin tosiaankin suhtautua vakavasti. Tämä on ensimmäinen kansalaisaloite, joka on edennyt edes näin pitkälle, joten iloitsen tässä kohtaa myös demokratian puolesta, en pelkästään asiasisällön.

Totinen ja eleetön kansamme on tässä asiassa ottanut kantaa vahvasti tunteella. On nähty äänestystuloksesta kuulleita vanhoja miehiä itkemässä onnen ja helpotuksen kyyneleitä, kun he vihdoin kokevat saavansa yhteiskunnan luvan elää rakkaimpansa kanssa elämänsä loppuun. On nähty nuori mies, bussikuski, niin raivoa täynnä, että hän käytti työvuoronsa pauhaten korvanappiinsa kaikkien matkustajien kuultaville, kuinka hän muuttaa pois Suomesta, joka on muuttumassa niin kuvottavaksi ja moraalittomaksi, ettei täällä voi asua. Täytyy nuoren miehen sitten alkaa katsella Venäjän suuntaan tai siitä idemmäs. Islamilaiset maat ehkä hänelle kelpaisivat ja monet roomalaiskatoliset tietysti, niissähän yhteiskunnan todellisuus ja lainsäädäntö ovat hyvin kaukana toisistaan monessa muussakin asiassa. Koko Skandinavia ja läntisempi Eurooppakin on tämän lakimuutoksen jo tehnyt. Tanskassa asiasta on jo neljännesvuosisadan kokemus, eikä siellä nyt ihan turmioon ole jouduttu.

Kaiken takana on pelko, tietenkin. Erilaisuuden pelko, muutoksen pelko, uuden vielä tuntemattoman pelko. Homoseksuaalisuus ei ole enää yhteiskunnan mielestä tauti eikä se ole rikos, mutta se on niin pienen vähemmistön ominaisuus, että se pelottaa ja hämmentää enemmistöä. Miten ’sellaisten’ kanssa oikein sitten toimitaan? Kuka on mies tai kuka on vaimo, miten niitä nyt voi kaksi olla? Ja jospa on lapsia? ’Sellaisten perheiden’ lapsia varmaan sitten kiusataan koulussa. Niin että kuka siellä koulussa kiusaa? Vanhakantainen julma opettaja? Sellaisia kasvattajiako meillä oikein yliopistoissa koulutetaan? Vai niiden kaikkien kunnollisten, tunnollisten, perinteisten perheiden lapsetko? Oppivatko he sellaista käytöstä kotoa, normin mukaisesti eri sukupuolia olevilta ’hyvän perheen’ vanhemmiltaan? Eihän se voi olla mahdollista.

Uskon todellakin ihmiskunnan edistykseen, vaikka se niin tuskallisen hidasta onkin. Siksi uskon myös, että pystymme kyllä sopeutumaan tähänkin uuteen asiaan lopulta ilman hirmuisen suuria traumoja.  Ajatelkaa nyt, minkä kokoluokan muutoksia ennen vanhaan kestettiin;  pantiin viralta kaikki entiset jumalat, sitten jumalan maanpäällinen sijainen ja sitten jumalan valitsema hallitsija toisensa jälkeen.  

Helppo olla rohkea, jos ei pelkää

Kuvataiteilija, piirtäjä ja kirjailija Tove Janssonin syntymästä on tänä vuonna kulunut sata vuotta ja hän on ollut monin tavoin esillä juhlavuoden aikana. Näyttelyiden ja elämäkertakirjojen (ks. tämän blogin tammikuu 2014) lisäksi on julkaistu myös kokoelma hänen autenttisia kirjeitään. ’Kirjeitä Tove Janssonilta’  (2014) kokoelman ovat toimittaneet Boel Westin ja Helen Svensson ja suomentaneet Jaana Nikula ja Tuula Kojo.

Kokoelmassa on kirjeitä perheenjäsenille, ystäville ja rakastetuille. Muutama viimeisin kirje käsittelee pääasiassa vain työasioita. Kirjeiden päiväykset ulottuvat vuodesta 1932 vuoteen 1988, tulevaisuuttaan pohtivasta 18-vuotiaasta vanhaan, vielä saarellaan sinnittelevään 74-vuotiaaseen Toveen. Pelkästään tällaisen kehityskaaren lukeminen on kiehtovaa, saati sitten niin monitahoisen persoonan kuin mitä Tove Jansson oli. Haikeus iskee mieleen: tällaisia kirjeitä ei enää nykyihmisistä jää. Kellään ei ole säilössä kirjeitä, kun kukaan ei enää niitä kirjoita. Useimmat ihmisten nykyiset some-raapustukset eivät taida ansaitakaan pidempää säilytystä, luulen.

Tove Jansson rakastui ensi kertaa naiseen vähän päälle kolmikymppisenä,  juuri toisen maailmansodan jälkeen. Asia tuli hänelle ’pyytämättä ja yllätyksenä’, mutta salailematta ja kiertelemättä hän kirjoittaa asiasta luotetuille ystävilleen. Suhde kesti vain muutaman viikon ja Tove pohdiskeli, onko hän ’siirtymässä kokonaan kummitusten puolelle vaiko ei’. Kummitus, spöke, oli lesboista tuolloin käytetty ilmaus. Tuohon aikaan ’avioliiton ulkopuolisten’ suhteiden hoitaminen oli ylipäänsä kovin hankalaa, sillä silloinkin kun Tove seurusteli miehen kanssa, hän tuskaili ’kuinka aina täytyy pelätä jos ateljeen ovikello soi’ ja hän pohtii, kuinka helppoa olisi, jos olisi naimisissa, koska silloin voisi salailematta sanoa vain ovella: Tule joskus toiste, nyt ei sovi, sillä mieheni nukkuu.

Tove Jansson eli lopulta elämästään 45 viimeisintä vuotta onnellisesti yhdessä rakastettunsa taiteilija Tuulikki Pietilän kanssa, näin jälkeenpäin katsottuna oudon rauhassa. Hän oli jo 1950-luvun lopulta lähtien ’julkilesbo’ eikä kuitenkaan ollut. Hän oli herttainen lastenkirjojen tekijä, arvostettu kuvataiteilija, joka teki jopa kirkon alttaritaulun, palkittu siellä ja täällä. Vieraana presidentin linnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla yhdessä Tuulikin kanssa.  He asuivat kaikki kesät yhdessä pikkuruisessa saarimökissään ja talvet kaupunkiateljeessa.Toinen toisessa osoitteessa, toinen toisessa, mutta kas, ullakon kautta heillä oli pääsy toistensa asuntoihin. Ei ainuttakaan kohua, ei julkista lausumaa muusta kuin muumeista:  on helppoa olla rohkea, jos ei pelkää. Ei pidä pelätä möröä.

Kapitalistinen rappioilmiö

Kirjailija, dramaturgi ja näyttelijä Pirkko Saisio on saanut olla Suomen virallinen ’julkilesbo’ aivan kyllästymiseen saakka. Hän on toki sitä halunnutkin ja ollut aktiivinen, mutta välillä hän on jo antanut  tuskastuneita lausuntoja: ettekö te kerta kaikkiaan ketään muuta nyt löydä, olenko minä tämän maan ainut paneelikeskustelija tai haastateltava tästä aiheesta.

Saision Finlandia-palkittu ’Punainen erokirja’ vuodelta 2003 on erinomaisesti kirjoitettu ’fiktiivinen’ kuvaus Pirkko-nimisen nuoren naisen sukupuolisen suuntautumisen ja ammatillisen suuntautumisen selkiintymisestä 1970-luvulla, kun taiteilijoiden edistyksellisyys edellytti myös taistolaisvasemmistolaisuutta. Selvää on, ettei Neuvostoliitossa ei ole homoseksuaalisuutta, miten voisikaan, koska se on kapitalistinen rappioilmiö. Fiktiivinen kirja on sikäli, että kaikki muistot ovat fiktiivisiä ja valikoituneita, eikä niiden todenperäisyyttä voi todistaa, Saisio sanoo. Jotkut henkilöt kirjassa esiintyvät koko nimellään, jotkut vain lempinimillä tai kuvauksilla tyyliin ’klovnisilmäinen'.

Kun aikoinaan aloin lukea kirjaa, olin pettynyt. Ai näin harvoja, näköjään lyhyitä lukuja, ja ensimmäinen luku kertoo siitä, että varsinainen käsikirjoitus katosi kokonaan, kun kirjailija painoi vahingossa ’delete’ nappulaa. Pelkällä kuuluisalla nimelläkö kustantaja koettaa tätäkin myydä. Vaan kun alkuluvusta on päässyt, tulee kirjan erinomaisuus ilmeiseksi. Mitä vähemmän selityksiä, mitä lyhyemmät luvut, sitä tiiviimpää ja iskevämpää teksti on. 

Luvut ovat kuin kuvia elokuvasta, kohtauksia, välähdyksiä, jotka selvittävät monimutkaisia asioita ja tilanteita parilla lauseella. Lähes pakahduttavia ovat kuvaukset, kuinka Pirkko selvittää tilannettaan järkyttyneelle äidilleen, kommunisti-isälleen ja Agit-Propia huudattaville ystävilleen. Niin moneen hänelle rakkaaseen kuvioon hän vain ei millään sovi. Toki tiiviiden kohtausten ymmärtämistä helpottaa taustatieto, että Saisio on opiskellut Teatterikoulussa, että hän on kirjoittanut ensimmäisenä kirjanaan romaanin Elämänmeno  ja että hänellä on tytär.

Toinen todellisuus

Pysytään edelleen homoseksuaalisuuden teemassa, mutta vaihdetaan näkökulmaa vähän kauemmas. Dekkareita tulee luettua  mukaviksi kirjallisiksi välipaloiksi, ja sellaisena tartuin myös päällepäin aivan pöhköltä näyttävään ’Gigolomurha’ nimiseen kirjaan(2002, suomennettu 2014), jonka kirjoittaja on minulle ennestään tuntematon turkkilainen Mehmet Murat Somer. Mies on kansitekstin mukaan varsinainen multitalentti; teollisuusinsinööri, liikkeenjohdon konsultti, kirjailija, käsikirjoittaja ja musiikkikriitikko. 

Turkki on islaminuskoinen maa, joka tunnetusti  tasapainoilee Euroopan ja Aasian välillä, kaupunkien maallistuneen ja länsimaistuneen yhteiskunnallisen kehityksen ja maaseudun perinteisten islamististen arvojen ristiaallokossa. Nykyisin siellä eletään kai islamilaisuuden nousukautta presidentti Erdoganin johdolla.

Homoseksuaalisuus sinänsä ei ole Turkissa mitään uutta, paremminkin päinvastoin. Homoseksuaaliset suhteet ovat olleet lain mukaan sallittuja jo peräti vuodesta 1858, siis suunnilleen 120 vuotta aiemmin kuin Suomessa. Tämä tarkoittaa siis, että miehillä voi toki olla kauniita nuoria poikia, pikku lemmikkejä, mitäpä tuosta. Ainakin niin kauan, kun he vielä ovat nuoria ja kauniita. Perhesuhteisiin nämä eivät liity mitenkään, virallisia parisuhteita ne eivät voi olla, avioliitosta nyt puhumattakaan. Naisten välinen homoseksuaalisuus sen sijaan on virallisesti käsittämätöntä mutta tietenkin tuomittavaa.

Dekkarin päähenkilö on homo, joka omistaa Istanbulissa transvestiittiklubin ja päivisin työskentelee ylen taitavana tietokonehakkerina ja on lisäksi amatööri-yksityisetsivä, joka muiden touhujensa ohessa ratkoo rikoksia omin päin. Tässä tarinassa pyörii ystävällinen ja aikaansaava iso transu, pyörätuolissa istuva supernörtti-homo, jumalaisen kaunis valitettavasti hetero-lakimies, pari hyytävää naishahmoa suvun kunniaa vaalimassa ja vastenmielinen niljake taksikuski, joka ylläpitää nuorta sukulaispoikaa palveluksia vastaan.  Taksikuskilla on tietenkin vaimo, kuten kunnon miehellä kuuluukin. ’Tein hänelle kolme lasta peräperää, että pysyy työllistettynä eikä sotkeennu minun asioihini. Kesällä lähetän heidät kaikki sukulaisiin kahdeksi kuukaudeksi, että saan rauhassa opettaa poikaa.’

Ihan karnevaalilta juttu tuntui, eikä se ollut varsinaisesti jännittäväkään, itse asiassa en enää edes muista kuka sen gigolon lopultakin oli murhannut, vaikka luin kirjan aivan äskettäin. Kiinnostavaa ja välillä jopa hauskaa oli ympäristön kuvaus klubeineen ja outoine tyyppeineen. Saattaahan Istanbulista tällainenkin alakulttuuri löytyä, vai oliko se rakennettu amerikkalaisia esikuvia soveltaen, tiedä häntä.

***