Toistetaanko vanhat virheet

Sadan vuoden takainen historia, ’iloinen 1920-luku’, kiehtoo monia. Minuakin. Sen ajan optimismi, yhteiskunnallisten rakenteiden muutos, eteenpäin menemisen henki ja vauhti tuntuvat niin virkistäviltä.

Valitettavasti tuo ilo jäi lyhytaikaiseksi ja varsinkin se, kuinka kaikki sitten päättyi totaaliseen katastrofiin niin Euroopan kuin suurimman osan maailmankin osalta, on musertavaa. Miksei sitä osattu varoa? Kuinka kansat ja yhteiskunnat antoivat niin helpolla pois vapautensa ja vaikuttamismahdollisuutensa ja lähtivät seuraamaan aivan kuin lumottuina omaa ’pillipiipariaan’, joka johti heidät tuhoon?

Toistuuko se taas? Mitä tapahtuu ympäri Eurooppaa? Tai itärajamme takana? Kuulostaa siltä, kuin siellä joku olisi jo muokannut kansalaisille katsottavaksi ihan oman satumaailman, jonka tapahtumia ei reaalitodellisuudessa kukaan muu näe tai usko. Outoja vihollisia vilisee kaikkialla ja sotiminen on ainoa toimintatapa. Mitä hyvää tästä voi kenellekään seurata?

Miksi vakiintuneissa, suurin piirtein järkevissäkin valtioissa ihmiset haluavat jälleen antaa vallan epä-demokraattisille voimille? Puolueille, ryhmille tai yksilöille, jotka suoraan sanovat, että vaalit ovat huijausta, muut puolueet tai mielipiteet pitää kieltää ja toisinajattelijat ’poistaa’, eikä väkivallan käyttöä ’pidetä niin pahana’. Perustuslakeja muunnellaan, valtakausien pituuksia ja lukumääriä venytetään vuosikymmeniin, lainsäädäntöä tehtaillaan vailla mitään kontrollia. Ja kansalaiset vain katsovat apaattisina - tai vielä pahemmassa tapauksessa - hurraavat suu vaahdossa! Että nyt viimeinkin ’joku laittaa meillä asiat kuntoon’.

Tätä ihmetellessäni piti jälleen kerran tarttua kirjaan. Apua asian käsittelemiseen sainkin järkälemäisestä ’Fasismin lumous’ -teoksesta. Siinä emeritusprofessori Tarmo Kunnas perehtyy eurooppalaisen älymystön fasismi-innostukseen ja tarjoilee lukijalle valtavan määrän tietoa ja esimerkkejä. Mikä kumma sai lähtökohtaisesti kriittiset, lahjakkaat ihmiset intoutumaan fasististen liikkeiden kannattajiksi? Heidän, jos keiden, olisi pitänyt osata nähdä tarkemmin vallanhalun, aatteellisen manipulaation ja illuusioihin uskomisen taakse.

Kuinka oli meidän suomalaisten laita? Meillä kaikki liikehdintä on ehkä vähän ’pienempää’, mutta ei silti vaarattomampaa. Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kirjoittaneet kiinnostavan kirjan ’Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet’, jossa fasismin vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan tuodaan esille paljon yhtä lässähtänyttä Mäntsälän kapinaa laajemmin ja syvällisemmin.

Kolmantena käsittelyssäni oli Ruth Ben-Ghiat’in teos ’Mahtimiehet -tyrannien nousu, uho ja tuho’. Siinä Ben-Ghiat tutkii valtionpäämiehiä, jotka ovat käyttäneet urallaan samoja keinoja kuin aiemmin Mussolini ja Hitler. He lupaavat kansalle pelastusta, lakia ja järjestystä. Viholliskuvien luomisella, propagandalla ja silkalla väkivallalla hallitsemalla he kuitenkin antavat alamaisilleen jotain aivan muuta. Heidät voidaan kuitenkin lopulta pysäyttää: siitäkin on esimerkkejä.

 

Suuruus vaatii verta ja uhreja

Kirjallisuuden, kulttuurin ja filosofian tutkijana elämäntyönsä tehnyt emeritusprofessori Tarmo Kunnas julkaisi ’Fasismin lumous’ -kirjansa 2013. Hän on rakentanut synteesinsä suuresta aineistosta; siinä sivutaan yli seitsemänkymmenen eurooppalaisen intellektuellin suhdetta fasismiin. Tarkasteltavina on tietenkin saksalaisia ja italialaisia, mutta myös monia muita, kaikkiaan viittätoista kansalaisuutta edustavia älymystöön luokiteltavia henkilöitä.

Välillä lukija uupuu materiaalin paljouteen, mutta perusteellinen taustoitus antaa myös vahvan pohjan asiayhteyksien ymmärtämiseen. Mikä johti mihinkin, eri yhteiskunnissa.

Oikeastaan syy-seuraus -ketjuja ällistyttävämpää oli kirjan perusteella sen tajuaminen, kuinka illusorisille olettamuksille ihmisten poliittinen käyttäytyminen saattaa rakentua. Se hätkähdytti ainakin minua. On helppoa päivitellä ’kuinka joku voi uskoa tuollaista, huh huh’, mutta kylmäävää on havaita, että ihmisten johdattelu kaikenlaisten viholliskuvien pelkoon ja ’tulevan sankaruuden’ odotteluun käy sittenkin uskomattoman helposti.

Peruskaava tuntuu olevan se, että ensin ’jotain on meiltä viety, epäreilusti’. Jos ei ihan vielä, niin ainakin pian ’ne’ tulevat ja vievät. Naiset, työpaikat, elintilan, maat ja metsät. Ja ne, joita ei uhkaa aivan näin konkreettinen menetys, voivat ainakin lietsoa itsensä vihaan ’kunnian’ menettämisen takia tai sen pelossa. Sitten kun tämä pelko ja uhka on saatu iskostettua mieliin, onkin tie auki seuraavaan vaiheeseen: ratkaisuun. Sen tarjoaa ’johtaja’, ’puolue’, ’aate’. Kun ratkaisukin on löytynyt, täytyy enää vain tehdä se, mitä sen toteuttaminen vaatii. Siinä ollaankin sitten väkivaltaisten, epädemokraattisten toimien kynnyksellä.

Kunnaksen valtaisa materiaali tuo myös esille eri maiden älymystön erilaiset painotukset fasististen elementtien käytössä. Italialaiset tahtoivat vallanhalussaan palata Rooman valtakunnan suuruuteen, mutta myös edetä uuteen aikaan, teollistumiseen, modernismiin, futurismiin. Saksassa luotiin suurta tulevaa tuhatvuotista valtakuntaa, joka oudosti haki perustelujaan hatarasti keksitystä rotuopista, yli-ihmisyydestä ja suorastaan fantasiakirjallisuudelta vaikuttavasta muinaisesta germaanisuudesta. Silti nämä kaikki saatiin ihmeellisesti sovitettua yhteen, myös ns. älymystön ajatusmaailmassa.

Vielä oudommaksi kaikki käy, kun fasismista innostuvat monissa maissa myös papit, kristinuskon viralliset edustajat. Heitä ei lainkaan haitannut ’lähimmäisen sortaminen’, tappamisen ihailu tai pakanuuden ylistys, kunhan omaksi viholliskuvaksi saatiin ’bolsevismi’, jonka torjumiseksi kaikki kelpasi. Jotta ympyrä sulkeutuisi täydellisesti, monet löysivät hyvää sanottavaa myös Stalinista. Hän oli kumminkin ’vahva johtaja’, vaikkakin ehkä väärällä taustalla.

 

Jahkaaminen laillisuuden kanssa tappaa rohkeuden

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius ovat kaikki suomalaisia historiantutkijoita, jotka ovat yhdessä tehneet kirjan siitä, mistä suomalaisessa 1920-30 -lukujen fasismissa oli kysymys ja millaista yhteiskuntaa sen kannattajat tavoittelivat. ’Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet’ on ilmestynyt 2016.

Suomalaisen fasistisen ajattelun taustoja etsittäessä vastaan tulevat kansallisuusaate, itsenäisyystaistelu ja tietysti etenkin sisällissota. Joidenkin oikeistoaktiivien mielestä ’punaisen väen petos’ vaati yhä vieläkin kostoa ja vaikka sisällisota voitettiin, tuntui siltä, että sen jälkeinen yhteiskunnallinen kehitys ’oli hävitty’.

Lapuan liike, Vihtori Kosola, muilutukset ja talopoikaismarssi ovat monille jo hyvin tuttua historiaa, mutta ainakin minua hätkähdytti tieto pääministeri Kyösti Kallion murhan yrittämisestä. Näin pitkälle siis oltiin valmiit menemään! Entisen presidentti Ståhlbergin kyyditseminen väkisin itärajalle on jo tutumpi episodi.

Oman mausteensa suomalaiseen fasismiin tuo uskonto. Meillä ei ollut kannattavaa haikailla uudestaan mitään mahtavaa pakanallista menneisyyttä, vaan mieluummin koettaa rakentaa suomalaisesta ’yksinkertaisesta talonpoikaisesta protestantista’ jumalallisesti valittua etujoukkoa ’jumalattoman bolsevismin’ kukistajaksi. Papit Kaarlo Kares ja Elias Simojoki ahkeroivat kovasti tällä saralla.

Yhden ryhmän suomalaisista fasisteista muodostivat myös ruotsinkieliset, aatelistaustaiset yläluokkaisen asemansa katoamista surevat aktivistit, jotka katsoivat oman menetyksensä mukana todistavansa koko eurooppalaisen kulttuurin tuhoutumista. Sen pelastaminen oli tietenkin jaloa.

Osalle suomalaista älymystöä Saksa oli aina ollut läheinen ja ihailtava maa. Sinne oli totuttu katsomaan esimerkin ja avun toivossa. Niinpä siellä vallitseva natsihallintokin meni samaan kauppaan: jos kerran saksalaiset pitävät siitä, miksemme mekin. Joidenkin kohdalla kansallissosialismin ihailu meni vielä tätäkin syvemmälle ja pidemmälle; he halusivat itse suoraan osallistumaan siihen, SS-joukkoihin ja muuhun toimintaan.

Erilaisia ja eri nimisiä fasistisia yhdistyksiä ja liikkeitä perustettiin maassamme 1920-1940 -luvuilla useita. Osa kuoli itsestään toimijoiden puutteeseen, osa piti lakkauttaa viranomaisten vaatimuksesta. Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen mukaan fasismilla oli Suomessa virallisia jäsenmääriään paljon suurempi vaikutus; sitä tukivat epäsuorasti ja taustalla monet liike-elämän ja yhteiskunnan ylempien kerrosten toimijat.

Merkityksen yleinen vähättely on ollut osa myöhempien aikojen ’puhdistautumista’. Jotain samaa tuntuu olevan tavassa, jolla näinä aikoina käsitellään 1970-luvun taistolaisuutta; silläkään ei siinä mukana olleiden mielestä ollut ’juuri mitään vaikutusta mihinkään’.

 

Moni maa on kuilun partaalla

Historian professori Ruth Ben -Ghiat julkaisi kirjansa ’The Strongmen: How They Rise, Why They Succeed, How They Fall’ 2020 ja seuraavana vuonna se ilmestyi Mari Janatuisen suomentamana nimellä ’Mahtimiehet – tyrannien nousu, uho ja tuho’.

Ben-Ghiat analysoi seitsemäätoista valtion päämiestä; Mussolinista ja Hitleristä Francon, Idi Aminin ja Sese Sekon kautta tuoreempiin, kuten Erdoganiin, Orbaniin ja Putiniin. Kuinka he nousivat valtaan – monet vaaleilla – ja kuinka he tuhosivat demokraattisen koneiston ja tarrasivat asemaansa.

Monien kohdalla on jo päästy myös tarkastelemaan sitä, miten heidän absoluuttiseksi betonoitu valtansa lopulta kuitenkin murskaantui. Kuinka käynee jäljellä olevien?

Kiinnostavia ovat tällä hetkellä monetkin mahtimiehet, mutta erityisen tarkalla silmällä Ben-Ghiat on katsellut kotimaataan Yhdysvaltoja ja presidentti Donald Trumpia. Kuinka lähellä kuilun reunaa maan demokratia jo kävi, ja kuinka lähellä ollaan nyt? Mitä vielä on odotettavissa?

Aivan viimeisimmät uutiset kertovat Trumpin vastustajana profiloituneen puheenjohtaja Nancy Pelosin kotiin tunkeutuneesta pahoinpitelijästä. Se ei ennusta mitään hyvää.

 

***