Tolstoita paloittelemassa

Kirjailija Tolstoi, venäläisille usein kreivi Tolstoi, tai sitten tuttavallisemmin Lev Nikolajevits, on maailmankuulu ja minullekin päällisin puolin ’tuttu’, mutta ei kuitenkaan mikään sellainen suosikkini, josta tietäisin paljon.Siksi olikin uteliaisuutta herättävää törmätä lauseeseen ’Onpa harmi, ettei Tolstoi ole vesimeloni eikä häntä voi jakaa kahteen osaan’. 

Näin hänen tuotantoaan ja merkitystään oli arvioinut sanomalehti ’Kazanski Telegraf’ vuonna 1908, kirjailijan 80-vuotispäivän kunniaksi tehdyssä jutussa. Lauseella viitataan siihen, että suurten romaanien ’luovaa taiteilijaa’ on varsin helppo arvostaa, kun Sota ja rauha tai Anna Karenina on rämmitty läpi, mutta mitä oikein pitäisi ajatella siitä ’toisesta puolikkaasta’ eli hänen monista uskonnollis-filosofisista palopuheistaan ja kirjallisista julistuksistaan. Sepä se.

Tämä ja monet muut viitaukset ja pohdinnat Tolstoin tuotannosta ja olemuksesta tulivat vastaani, kun luin Martti Anhavan, Tintti Klapurin ja Mika Pylsyn toimittamaa esseekokoelmaa ’Mitä Tolstoi todella sanoi’. Siitä sainkin oivallisen ’tukirangan’ jonka ympärille saatoin koota tämänkertaisen Tolstoi -kirjakolmikkoni.

Nykyään kaiken tasoiset sanomiset ja kirjoittamiset saavat näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa ja toisaalta myös paljastuvat ja pompahtavat sieltä sanojansa silmille ties kuinka pitkän ajan kuluttua.  Näin kävi tietysti jo toista sataa vuotta sitten, mutta pienemmässä mittakaavassa. Tunsin sympatiaa vanhaa Tolstoita kohtaan, kun luin, kuinka hän oli itse raapustanut omaan tekstiinsä reunahuomautuksen ’tämä tuntui selkeämmältä ajatellessani’.

Presidentti Niinistö oli muutama vuosi sitten hyvin ärsyyntynyt, kun Turun kirjamessuilla esiteltiin kaksikin hänestä tehtyä elämäkertaa, joiden tekemisen prosessiin hän ei ollut osallistunut. ’Tässä tuntuu siltä, että on tullut elävältä nyljetyksi’, hän protestoi. Saatan ymmärtää tunteen. Toisena ääripäänä ovat sitten ne monet julkisuudesta elävät, joiden ’elämäkerrat’ nykyään lähes täyttävät syksyn kirjauutuuksien esittelypalstat. Parhaimmista on tyrkyllä jo toinen tai kolmas elämäkerta, kun uutta paljastettavaa on taas saatu kaavittua jostain roskiksesta, vaikka kohteen ikä alkaa hädin tuskin nelosella.

Kuolemansa jälkeen edes jollain lailla merkittäväksi tai kiinnostavaksi luokitellut joutunevat useinkin tutkijoiden ja kirjoittajien monenlaisen ’paloittelun’ ja ’nylkemisen’ kohteiksi, eikä protestointiin ole juurikaan mahdollisuuksia. Ehkä se on ’jälkimaineen’ havittelun hinta. 

Amerikkalainen kirjallisuusprofessori Jay Parini repi auki Tolstoin elämän viimeiset kuukaudet fiktioromaanissaan ’Viimeinen asema’. Parini nojasi teoksensa sekä Tolstoin omiin, että monien hänen läheistensä päiväkirjamerkintöihin.

Monena saa tämä Lev Nikolajevits määrittelijöidensä mukaan olla: toisille ihmiskunnan pelastaja ja profeetta, vaatimaton puhdas venäläinen maalainen, suuri taiteilija, toisille panteisti ja pakana, mustasukkainen itsekäs aviomies, salaa pedofiili, ajattelultaan konservatiivinen kreivi, kasvissyöntiä ja siveyttä suositteleva guru, jolla on kolmetoista lasta, pasifisti…Varhaisessa omassa pienoisromaanissaan ’Sevastopoli’ hän vaikuttaa olevan enemmänkin isänmaallista nostatusta tarjoileva rintamakirjeenvaihtaja. 

 

Vallinsarvella savuavat tykit

Kirjaston poistomyynnistä kauan, kauan sitten hankkimani ’Sevastopoli’ on pieni, melkein muistikirjan kokoinen nide, jolla on mustalta marmorilta näyttävät pahvikannet. Se on Werner Söderström Osakeyhtiön Porvoossa painattama, vuodelta 1912 oleva ’toinen, uudestaan suomennettu painos’.

Suomentajan nimeä en niteestä löytänyt, mutta se lienee Walter Groundstroem. Tolstoi julkaisi alkuperäisen teoksensa 1850-luvun lopulla, melko tuoreeltaan 1855 päättyneen Krimin sodan ja Sevastopolin piirityksen jälkeen.

Ei ole kerrassaan epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi vanhaan venäläiseen kirjallisuuteen kuuluva teos. Kerronta alkaa aamuruskosta, maiseman kuvauksesta. Meren kimalluksesta, sumusta, kaukaisesta jylinästä. Ensimmäinen puhuttu repliikki onkin jo ’ Teidän jalosukuisuutenne, suvaitkaa’, kun soutaja tarjoaa kyytiä upseerille. Tämän venäläisemmäksi ei dialogi tule! Eikä kovin pitkälle päästä tarinassa, kun jo kuullaan huomautus: Se on emäntäni…älkää panko pahaksenne, jalosukuisuus, tiedättehän te akkaväen, tyhmiä lavertelevat!

Tolstoita on useasti myöhemmissä arvioinneissa haukuttu misogyyniksi, naisten vihaajaksi. Ehkä hän sellainen olikin. Ainakaan hänen henkilöinään ei juurikaan esiinny miellyttävästi kuvattuja naisia, joille kävisi hyvin. Hysteerisiä, älyttömyyksiin asti uhrautuvia ja onnettomuuteen suistuvia sen sijaan riittää.  Se näyttää kyllä olevan tyylinä myös muilla venäläisillä 1800-luvun mieskirjailijoilla, ei sen puoleen?

’Sevastopoli’ kuvailee venäläisten kannalta huonosti menevää sodan loppuvaihetta, jossa tämä kunniakas Krimin satamakaupunki ja sen linnoitus joutuu lopulta antautumaan ranskalaisille. Sodankäynti on jo varsin kaoottista säntäilyä. Tappamisen turhuutta ja kaikkialla lojuvien uhrien verisyyttä Tolstoi kyllä paheksuu, mutta jättää silti hävinneetkin venäläiset uhossaan puimaan nyrkkiä viholliselle. ’Tämä otetaan takaisin’…

 

Aikaansa edellä ja jäljessä yhtä aikaa

Venäläisen kirjallisuuden seura järjesti yhdessä Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden opintosuunnan kanssa 2019 luentosarjan, jonka perusteella rakentui lukemani yhdentoista kirjoittajan esseekokoelma ’Mitä Tolstoi todella sanoi’(2021).

Kirjoittajat, jotka ovat kirjailijoita, tutkijoita tai kääntäjiä, tuovat jokainen mukavasti erilaisen ja eri asioihin kohdistuvan näkökulmansa Tolstoin teksteihin, joten esseekokoelmasta on tullut virkistävän monipuolinen. Ennen muuta se tekee uteliaaksi.

Tulee tunne, että pitäisi lukea enemmän, tutkia tarkemmin, etsiä vielä jotain täydentävää. Tolstoihan ehti pitkän ikänsä aikana olla asioista montaakin mieltä.

Hänen teoksistaan muistetaan esimerkiksi suuret, innostavat sotakuvaukset. Hän ymmärsi ’sodan lumon’, olihan hän itsekin ollut taisteluissa upseerina. Neuvostoliiton aikaan lyötiin elokuva-alan maailmanennätys vyöryttämällä peräti 120 000 avustajaa sotimaan ’Sotaa ja rauhaa’ kuvattaessa. Myöhemmällä iällään Tolstoista kehittyi kuitenkin julistava, ehdoton pasifisti.

Entäs uskonto sitten? Tolstoi riitaantui Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän Synodin kanssa niin, että tuli ’kirkosta erotetuksi’, vaikka nimenomaan korosti, että kaiken elämässä pitäisi perustua Vuorisaarnan oppeihin. Hänen teesinsä olivat, että ihmisen pitää elää kiivastumatta, pitää pyrkiä nujertamaan aistillisuutensa, ei pidä vannoa mitään valoja, ei pidä kostaa pahaa pahalla tai väkivallalla ja muutenkin pitää rakastaa vihollistaan.

Näistä ajatuksistaan hän sai tuolloin kansainvälistä mainetta paljon enemmän kuin hieman ’ikävystyttäviksi järkäleiksi’ luonnehdituista romaaneistaan. Enemmistö ihmisistä ei näitä hänen oppejaan kuitenkaan noudattanut eikä varsinkaan oman maan leniniläisiltä bolsevikeilta tullut kuin irvisteleviä kommentteja.

Taiteesta ja taiteilijoistakin Tolstoi ehti sanoa monenlaista. Yhdessä lausumassaan hän otaksui, että työtätekevä kansa mieluummin jää vaille kaikkia maailman tauluja, runoja ja sinfonioita, jos se vain pääsee ruokkimasta noita vetelyksiä.  Alkoholinkäytön turmiollisuudesta hänellä oli monia esimerkkejä, kuten täysin turha Eiffel-torni: ’Valtavat määrät työtä ja metallia haaskataan torniin, jonne vain kiivetään, ollaan siellä kotvanen ja kiivetään takaisin alas. Voisivatko ihmiset muka ikinä selvin päin tehdä tämmöistä?’

Kuten professori Juhani Niemi esseekokoelmassa toteaa, Tolstoi elää meidän 2000-luvun näkökulmassamme ennen muuta kaunokirjallisilla ansioillaan, suurelta osin riippumatta siitä, millaisia aatteita hän on hengentuotteissaan nostanut esille.

 

Junan n:o 12 matkustaja

Jay Parini julkaisi teoksensa ’The Last Station’ 1990 ja suomeksi ’Viimeinen asema’ saatiin 2008 Laura Jänisniemen kääntämänä.

Kuten Parini jälkisanoissaan toteaa, teos on kuvitteellinen tarina, joka sai kimmokkeensa kirjoittajan saatua käsiinsä Tolstoin viimeisenä sihteerinä toimineen Valentin Bulgakovin päiväkirjan vuodelta 1910.  Setvittyään muita Tolstoihin liittyviä dokumentteja Parini huomasi, että samalta ajalta oli saatavissa myös Tolstoin omia päiväkirjoja, hänen vaimonsa Sofia Andrejevnan päiväkirjat, Tolstoin lasten päiväkirjoja, Tolstoin luona asuneen innokkaan ’seuraajan ja opetuslapsen’ Vladimir Tsertkovin päiväkirjat, perhelääkärin muistiinpanoja ja muutamia muita syksyn 1910 tapahtumiin liittyviä dokumentteja,

Näitä tutkimalla alkoi syntyä kirjava, toinen toisensa päälle kietoutuvien lähteiden kertoma näkemys siitä ’mitä tapahtui’. Vaikka kirjassa levitetäänkin näkyville lähes kaikki ’henkilökohtainen likapyykki’, on lopputulos yllättävän tyylikäs. Melkeinpä kaunis.

Kirjan Tolstoi on jo vanha, raihnas ja ristiriitojen repimä. Henkinen kriisi oli saanut hänet ensin luopumaan yläluokkaisista seurapiireistä ja sitten myös asemastaan ’suurena kirjailijana’, mutta vetäytyminen maaseudulle ja perintötilan, Jasnaja Poljanan, pieniin ympyröihin, ei ollut tuonut rauhaa.

Päivittäinen elämä on hyvin jännitteistä, sillä perheenjäsenten välit ovat syvästi rikkonaiset ja he vetävät kaikki muutkin kiistoihinsa mukaan. Tolstoin ja hänen vaimonsa myrskyisä suhde ei ole edes vanhuudessa rauhoittumaan päin, päinvastoin. Puolueettomana pysytteleminen ei tahdo onnistua keneltäkään ja ’vihollisensa rakastamista’ suosittelevan ’profeetan’ hermot ovat katkeamispisteessä.

Tolstoi lupaa yhdessä kirjeessä vaimolleen olla antamatta kenellekään päiväkirjojaan, joissa hän kuvaa ’riitojamme ja kamppailujamme’, jotta pahansuovat elämäkertakirjailijat eivät tulevaisuudessa käyttäisi noita sivuja. Vaimo ei sitä usko, varsinkin kun käy ilmi, että päiväkirjat on jo annettu vaimon suuresti inhoaman Tsertkovin haltuun.

Viimein vanha Tolstoi tekee päätöksensä: hän lähtee kotoaan lopullisesti. Aamuyön tunteina hän pakenee vaimoaan ensin läheiselle rautatieasemalle odottamaan aamun ensimmäistä junaa. Muutaman päivän hän viettää läheisessä luostarissa, sitten käväisee sisarensa luona ja jatkaa matkaansa jälleen. Kotiin hän ei aio palata enää koskaan.

Sanomalehdet repivät tapahtuneesta kohuotsikoita ja perheenjäsenet pommittavat toisiaan kirjeillä. Perhelääkäri on huolissaan. Kaikki huipentuu pienellä Astapovon asemalla. Tolstoi on jo niin keuhkokuumeen heikentämä, että hän jää asemapäällikön taloon elämänsä viimeisiksi hetkiksi.   ’Kaikki me olemme matkalaisia tässä elämässä. Jotkut nousevat junaansa ja toiset nousevat pois, niin kuin minä.’

 

***