Vuosisatoja varten rakennetut

Jälleen toitotetaan mediassa suomalaisen rakentamisen surkeaa laatua. Siihen on jo saanut tottua, että vesi lilluu kellareissa ja perustuksissa ja katot vuotavat, mistä seuraa tietenkin rakenteiden homehtuminen. Nyt on sitten uutena murheena huomattu, että ilmanvaihto on 1960-luvulta asti tehty aivan pieleen. Pahinta on, että tämä kaikki on saatu aikaan ’annettuja ohjeita’ tarkasti noudattaen. Oi meitä! Eipä siis ihme, että meillä tuupataan puskutraktorilla nurin jo 1990-luvulla tehtyä rakennuskantaa.

Muualla sentään kiviset pyramidihaudat ja viidakkojen tai aavikkojen keskeltä löytyvät temppelit ovat säilyneet paljon kauemmin kuin niiden ammoisten rakentajien yhteiskunnat tai uskonnot. Joidenkin selviytyminen voidaan toki kuitata onnenkantamoiseksi: sattui olemaan sopiva ilmankosteus, ei-tuliperäinen maa, syrjäinen sijainti, jota kukaan valloittaja ei havitellut tuhotakseen.

Useimmat meille tutut vanhat pyhäköt, palatsit ja muistomerkit on kuitenkin jo aikoinaan tahdottu saada kestämään. Niihin on valittu sopivimmat rakennuspaikat, parhaat materiaalit ja kestävimmät tekniset rakenteet. Niitä ovat olleet luomassa aikakautensa taitavimmat tekijät.

Vanhan sanonnan mukaan maailmassa tarvitaan vain kahta ’perustyyppiä’ ihmisiä: insinöörejä ja taiteilijoita. Arkkitehtien pitäisi osata kurottautua kumpaankin suuntaan. Kuten antiikin roomalainen Vitruvius määritteli, arkkitehtuurin jakamattomien periaatteiden; lujuuden, hyödyllisyyden ja kauneuden, on onnistuneessa rakennuksessa toteuduttava yhtä aikaa.

Pariisin Notre Dame -katedraalin korjaustöiden edistymistä vuoden kevään 2019 tulipalon jälkeen on tullut seurattua sekä lehdistä että televisiodokumenteista. Paljon on kulutettu rahaa ja nähty vaivaa ja paikalle hankittu hienointa uutta teknologiaa, jolla 800 vuotta vanhoja rakenteita on koetettu saada ennalleen. Tätä kaikkea katsellessa arvostus ja ihailu muinaisia käsivoimin toimineita rakentajia ja taiteilijoita kohtaan nousee taivaisiin.

Katedraaleja ei rakenneta enää. Jättimäisiä moskeijoita tehdään vielä, kuten valtava Istanbulin Camlican moskeija, jonka presidentti Erdogan juhlallisesti avasi 2019. Sillä haluttiin muiden motiivien ohella tehdä myös kunniaa 1500-luvun Konstantinopolin kuuluisimmalle arkkitehdille, Sinanille.

Tämä johti minut tarttumaan turkkilaisen Elif Shafakin romaaniin ’Valkoinen elefantti’, jossa tuota osmanien kukoistuksen aikakautta ja koko ihmiselämän kirjoa peilataan Sinanin oppipoika Jahanin kautta.

Suomessakin on sentään jotakin saatu säilymään! Riemastuttava kotimainen tuttavuus kirjauutuuksien hyllyssä oli ’Rottien pyhimys’. Siinä kirjailija Anneli Kanto on antanut mielikuvituksensa lentää Hattulan vanhan kivikirkon seinämaalauksia katsellessaan. Muutama keskiaikainen kivikirkko meillä vielä on eikä seinämaalauksiakaan ole joka pitäjässä remontoitu kalkkimaalilla peittoon.

Ja se kolmas kirja…Piti tietenkin vihdoin lukea Victor Hugon ’Pariisin Notre Dame’, tuo ’vanha seikkailukirja’ 190 vuoden takaa.

 

Mestarin kädenjälki kirjoitetaan kiveen

Elif Shafak kirjoittaa englanniksi ja turkiksi. Olen lukenut muutaman kirjan häneltä aiemminkin. Alkuperäinen ’The Architect’s Apprentice’ on julkaistu 2014 ja suomeksi siitä tuli ’Valkoinen elefantti’ vuonna 2016 Maria Erämajan kääntämänä.

On kirjassa toki valkoinen elefanttikin, mutta nimenomaan arkkitehti Sinanin oppipojaksi päästyään nuori Jahan alkaa oivaltaa elämästä ja rakentamisesta merkittäviä asioita. Osan niistä voi ottaa käyttöön sellaisenaan, osa taas on vertauskuvaa, joka päti silloin aikoinaan ja on käyttökelpoista yhä.

Shafak juoksuttaa tarinassaan monia teemoja päällekkäin ja limittäin. Päällimmäinen kerros on, taas kerran, nuoren pojan kehityskertomusta, joka ajan kuluessa laajenee kokonaisen kulttuurin katsaukseksi. Naisten osana on tietenkin olla julkisuudessa näkymättömiä, mutta pientä kapinan yritystä Shafak on kirjaansa sisällyttänyt.

Osa kirjan viehätyksestä syntyy tietenkin silkasta ’eksotiikasta’, jonka muinaisen Konstantinopolin todella kansainvälisen vilinän ja itsevaltiaina hallitsevien sulttaanien kuvaaminen synnyttää. On kiehtovaa ajatella myös historian ’aikajanaa’: itäisen kristillisen kirkon upeimmaksi pyhäköksi aikoinaan rakennettu Hagia Sofia oli jo tuolloin, Sinanin aikaan, vanha ja ränsistynyt, remontin tarpeessa. Ja siellä se yhä vain on, tämän päivän Istanbulissa! Kuten on myös Suleimanin moskeija, Sinanin luomuksista ehkä kuuluisin.

Arkkitehti on synnynnäisen ’lahjan’ saanut käsityöläismestari, insinööri ja taiteilija. Mutta hän on myös vallan palveluksessa. Rakennushankkeille täytyy löytyä tilaaja ja rahoittaja. Rakennukset nousevat vallanpitäjän haluamaan paikkaan ja niiden tieltä hajotetaan kaikki muu. Kun ’suhdanteet’ muuttuvat tai joku toinen rakentaja tai toinen ’ideaali’ nousee suosioon, kaikki valtavin ponnistuksin tehty voidaan myös tuhota.

Se totta totisesti sattuu.

 

Saunavihdasta viikunanlehti

Kun keskiajan katolisessa kirkossa messu pidettiin latinaksi, eikä lukutaitoa eikä sen puoleen omalla kielellä kirjoitettua luettavaakaan ollut, olivat kirkkojen seinille maalatut kuvat opin ja opetuksen mieleen painamisessa aivan keskeisiä.

Siellä kirmasivat Aatami ja Eeva paratiisin outojen eläinten ja kasvien keskellä. Siellä väijyi hirmuinen piru valmiina nylkemään lisää syntisiä, joita muutama olikin jo malliksi nahkurin orsille nostettu. Siellä suorittivat ihmetekojaan monet pyhimykset, kukin oman erikoistumisalansa mukaisesti.

Anneli Kanto on kehitellyt ’Rottien pyhimys’ (2021) -kirjaansa Hattulan kivikirkon seinämaalausten tekijöiksi kolmen hengen työryhmän, jossa mestarina on Ruotsinmaalta saakka tullut kuuluisa Andreas Pictor ja hänen ’oikeana kätenään’ mestari Martinus. Kolmanneksi tarvitaan apupoika, joka hiertää värit ja virittelee telineet ja astiat ja juoksee sen seitsemät käytännön asiat. Joskus hän ehkä saa myös värittää jonkun yksinkertaisemman kohteen.

Maalaaminen nopeasti kuivahtavalle märälle pinnalle itse sekoitetuilla väreillä, pelkkää päivänvaloa hyödyntäen, on raskasta, välillä aivan näännyttävääkin työtä. Sen lisäksi ei yhtään tarvittaisi kaikkia muita ongelmia, mutta niitähän tietenkin tulee.

Todellisuudessa Hattulan 1500-luvun alun kirkkomaalareista ei ole jäänyt jälkipolville tiedon muruakaan, joten tapahtumiin on täytynyt hankkia innoitusta kuvista, ja siinä Kanto on käyttänyt mahdollisuutensa aivan hersyvästi. Niin paljon voi kuvista lukea ja päätellä, vaikka ne hiljaisia ovatkin. Miksi kuvissa joku, ilmeisestikin yksi maalareista, putoaa telineiltä? Kuka kumma on sakastin ikkunanpieleen kuvaksi päätynyt, liehuvan punakutrinen nainen? Hänkö on se rotilta ja hiiriltä suojaava Kakukylla – varsin harvinainen pyhimys? Oliko hänellä jokin erityissuhde Hattulaan?

Kanto kuvailee mehukkaasti Hattulan seurakuntaa, mahtipontista kirkonisäntä Klemettiä, pikkuruista pastori Härkäpäätä, latinannettuna Herckepaeus ja kaiken takana olevaa rahoittajaa, eli Hämeen linnanpäällikkö Åke Tottia. Jossain kaukana, kaukana leijuu henkenä myös piispa Arvid Kurki, jonka kaikkein korkeimpaan auktoriteettiin voidaan tarpeen vaatiessa vedota.

Ja nainen. Tässäkin kirjassa on nainen, siellä missä naisen ei tietenkään yhtään ole sopivaa olla.

 

Hyvä kyttyräselkä ja paha pappi

Victor Hugo oli jo Ranskan kuuluisimpia kirjailijoita, kun hän 1831 romaanillaan ’Pariisin Notre Dame’ nosti uudestaan niin ranskalaisten kuin muunkin maailman tietoisuuteen tuon vanhan katedraalin, joka oli jo jäänyt ’unholaan’. Siinähän se oli seissyt iät ajat paikallaan ja rapistunut ja kiinnostus sitä kohtaan oli kutistunut samaan tahtiin katolisen kirkon mahdin kanssa.

Kaikkien tahojen herännyt kiinnostus ja turistien uusi virta saivat aikaan myös sen, että Notre Dame’ssa aloitettiin 1840-luvulla melkein kaksikymmentä vuotta kestänyt korjaus- ja parannusurakka. Sen aikana katedraali sai muun muassa lisäkoristeeksi keskitornin, sen puurunkoisen ja metallilevyillä päällystetyn, joka nyt 2019 tulipalossa romahti poikki ja teki sisälle asti ulottuvan reiän kattoon.

Lähes ’kaikki’ tuntevat tarinan Notre Damen uumenissa asuvasta kellonsoittajasta, tuosta kyttyräselkäisestä ja yksisilmäisestä olennosta, jonka ulkonäön Hugo ilmeisesti rakenteli katedraalin katon reunassa vettä syöksevien ’gargoilien’, noiden kivisten ’rännihirviöiden’ mukaan. Sitä on lainattu niin moneen satuun, näytelmään, elokuvaan ja animaatioon, että sen voisi luulla olevan joku ikiaikainen antiikin taruhahmo.

Ajattelin, että nyt on sopiva hetki täyttää taas yksi aukko sarjasta ’kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea jo ajat sitten’ ja etsin käsiini tuon 190 vuoden takaisen myyntimenestyksen. Kirjaston varastokokoelma tarjosi  luettavaksi WSOY:n kustantaman ja Huuko Jalkasen suomentaman version. Alkuperäistä ilmestymisvuotta en löytänyt, mutta arvatenkin se on hyvin kaukainen, jostain 1900-luvun alkupuolelta, arvelen. Minulla käsillä ollut nide oli kuudes painos, vuodelta 1995.

Taas voi äimistellä historian ’aikajanaa’: Hugon kirjoittama kirja on 190 vuotta vanha. Sen tapahtumat sijoittuvat tammikuuhun 1482, kun Ranskan kruununprinssi on menossa naimisiin Flanderin Margaretan kanssa, siis 539 vuoden takaiseen aikaan. Ja Notre Dame oli silloin jo hyvin vanha, sen pari sataa vuotta kestänyt rakennustyö valmistui 1345.

Hugon kertomuksessa vanha, salaperäinen, kaunis ja myös pelottava katedraali kätkee sisälleen suuria intohimoja. Turmion lähde on taas nainen, tietäähän sen. Pappi Frollo, hänen suojattinsa kellonsoittaja Quasimodo, vuohensa kanssa markkinatoreilla temppuja tekevä orpo Esmeralda ja monet nimeltä mainitut virkamiehet, sotilaat, tuomarit, aateliset ja kerjäläiset muodostavat värikkään ja meluisan otoksen vanhasta Pariisista.

Kirjassa tapahtumilla ei tietenkään ole mikään Disney-loppu, vaan tämä kolmiodraama huipentuu aikakautensa kauhuromantiikan mahtavimpien periaatteiden mukaisesti.

 

***