Bysantista itään

Vuodenvaihteen pitkät vapaat tarjosivat sopivasti rauhaa uppoutua kahteen paksuun opukseen, jotka menivät ihanteellisesti hiukan päällekkäin, mutta enimmäkseen tarjosivat nautittavasti lisätietoa ja laajempia näkökulmia toistensa teemoihin.

Mietittävänä oli esimerkiksi se, missä sijaitsee tämänhetkinen ’maailman keskipiste’? Taloudellisesti? Kulttuurisesti? Poliittisesti?  Missä se sijaitsi aiemmin? Vaikkapa tuhat vuotta aiemmin? Millaista siellä oli?

Meidän eurooppalaisten mielissä varsinainen keskipiste on tietenkin täällä, siitä huolimatta, että talouden kukoistukseen tarvittuja raaka-aineita ja hyödykkeitä onkin vuosisatojen ajan raastettu muualta. Yleensä idästä, vähän aikaa myös lännestä. Itse asiassa kulttuurimme tai edes uskontomme varsinainen alkupistekään ei löydy täältä, vaan vähän idempää. Ilmeisesti olemme kuitenkin erityisen hyviä asioiden omaksumisessa, keskinäisen kilpailun siivittämässä innovoinnissa ja nopeassa hyödyntämisessä.

Mikään valtarakennelma ei tietenkään kestä ikuisesti. Aikansa loistettuaan ovat kaatuneet niin monet, yhtä hyvin mahtava Rooman valtakunta kuin sen itäisempi perillinen, Bysanttikin. Uudet valtiaat ja valtakunnat ovat nousseet ja taas tuhoutuneet, mutta jotain jatkuvasti merkittävää tuntuu olevan alueessa, jota englanninkieliset kutsuvat nimellä Middle East. Suomen kielellä ei varsinaisesti puhuta ’Keski-idästä’, mutta siellä ovat ainakin nykyiset Iran, Irak, Afganistan, Pakistan ja niiden naapurivaltiot, ne muut -stanit. Käsite voi valua sopivissa yhteyksissä aina Turkista Kiinan länsiosiin ja alemmas Saudi-Arabiaan.

Uppouduin siis ensin Paavo Hohdin ’Bysantti’ -teokseen ja sitten Peter Frankopanin ’Silkkitiet’ järkäleeseen. Kumpainenkin kestää kyllä useammankin lukukerran ja vaatii sulattelua. Kirjakolmikkoni täydentämiseen valitsin vielä jotain vähän nopeampaa ja helpommin omaksuttavaa, mutta silti hyvin teemassa pysyvää: Jason Goodwinin Istanbul-dekkarin ’Käärmekivi’.

 

Keisarit purppurasaappaissaan

Filosofian tohtori Paavo Hohti on jo vuosikymmenien ajan syvällisesti perehtynyt antiikin Kreikan ja Bysantin kirjallisuuteen ja historiaan. Muistan osallistuneeni hänen innostavalle kurssilleen joskus ammoisella 1980-luvulla. Nyt hän on pandemian hiljentämän ajan piristykseksi rakentanut kokoon muhkean Bysantin historian yleisesityksen, joka Suomesta onkin tähän asti puuttunut.

’Bysantti – tuhat draaman vuotta’(2021) käy uutterasti, mutta notkealla ja hyvin luettavalla tyylillä läpi Rooman valtakunnan itäisen osan moninaiset vaiheet Konstantinopolin perustamisesta aina valtakunnan lopulliseen tuhoon, vuoteen 1453, jolloin islaminuskoiset osmanit valloittivat kaupungin ja tekivät siitä oman, niin ikään ympäri Välimerta ulottuneen sulttaanikuntansa pääkaupungin. Heille kaupunki oli nimeltään Istanbul.

Kun monenlaiset vaeltavat barbaariheimot; hunnit, vandaalit, gootit ynnä muut, saattoivat vanhan Rooman kaupungin ja sen valtakunnan muut läntiset alueet sekä fyysisesti että kulttuurisesti täysin hajalle, pystyi kristinuskoinen keisarivalta jatkamaan vielä elämäänsä idässä. Toki ’omin maustein’.

Kulttuuri kehittyi idässä omaan suuntaansa, samoin kristillinen kirkko, joka jakaantui kreikkalaiskatoliseen ja roomalaiskatoliseen haaraansa. Riidat uskontunnustuksista, Jeesuksen kahdesta olemuksesta ja paavin asemasta kärjistyivät lännen ja idän välillä jopa niin, että vuonna 1204 läntiset kristityt mukamas hartaalla ristiretkimatkallaan hävittivät itäisten kristittyjen Konstantinopolia pahanpäiväisesti.

Bysanttilaisia keisareita ehti olla kaikkiaan 94, ennen kuin viimeinen heistä katosi taistelun melskeissä 1453 Konstantinopolin murtuvilla puolustusmuureilla. Keisarius ei Bysantissa periytynyt tasaisesti isiltä pojille tai ottopojille, vaikka sukulaisuus aiempaan keisariin – purppurasyntyisyys - saattoi auttaa valtaan pyrkivää. Vallassa olevaa keisaria ei rajoittanut mikään eikä kukaan.

Jokainen vallanvaihto oli kuitenkin taistelun paikka. Joskus keisareita oli saman vuoden aikanakin useita, joku sai valtakautensa kestämään vuosikymmeniä. Joukkoon mahtui muutama Irene ja Theodorakin; lyhytaikaisia, mutta kuitenkin naishallitsijoita.

Bysantin toimintatavat olivat ja ovat läntisestä näkökulmasta katsoen outoja ja ’eksoottisia’. Ehkä meille suomalaisille eivät kuitenkaan niin täysin outoja; onhan meillä kokemusta Venäjästä.

Tärkeä bysanttilainen julkinen tila oli hippodromi, hevoskilpailurata. Siellä keisari testautti suosionsa; saiko hän katsojilta ’aklamaatioita’, eli hyväksymishuutoja, vai eikö saanut. Huutajia tietenkin myös ’ostettiin’ ja niistä alkoi muodostua hieman kiinteämpiä ’sirkuspuolueita’, eli kannustusjoukkoja, joilla oli omat tunnusvärinsä ja huutonsa.

Tuntuuko oudosti tutulta? Mistä kumpuaakaan tämä erilaisten ’huutajien’ esiintyminen vaikkapa parlamenteissa? Urheilutapahtumissa? Tai joidenkin hallitsijoiden yhä keräämät loppumattomat aplodit ja hyväksymishuudot melkein joka sanan jälkeen?

 

Kolme kaupunkia päällekkäin

Jason Goodwin on opiskellut Bysantin historiaa Cambridgen yliopistossa. Hänen dekkarisarjansa tapahtuu osmanien aikaisessa Istanbulissa 1800-luvun alkupuolella. ’The Snake Stone’ (2007) eli Pekka Tuomiston suomentamana ’Käärmekivi’ on ilmestynyt 2008.

Olen aiemmin lukenut Goodwinin dekkarisarjasta ’Janitsaaripuun’, joten päähenkilö, entinen hovieunukki Yashim Togalu, oli jo tuttu. Tämä erikoinen, yksinään asustava, sivistynyt ja kokkaamista harrastava ’rikostutkija’ joutui nyt ratkomaan murhia, joihin liittyi kostonhaluisten kreikkalaisten separatistien salaseura, kadonneita kirjoja ja huimia seikkailuja Istanbulin alla risteilevissä vesilaitosten säiliöissä ja kanavissa. Veden johtaminen ja varastoiminen muurien sulkemassa suurkaupungissa on elintärkeä asia – ja se on albanialaisten vesimiesten killan hoidossa.

Tapahtumat on kiinnitetty vuoteen 1839, kun liikaa ranskalaista samppanjaa lipittänyt sulttaani Mahmud II tekee kuolemaa uudemmassa palatsissaan ja vanhassa Topkapissa asuu enää sulttaanin äiti muutaman palvelijansa kanssa.

Ajat muuttuvat, valtakunta rapistuu ja sen oma kulttuurikin joutuu antamaan tilaa eurooppalaisuuden ihailulle. Kaupungissa on nyt eurooppalaisten aristokraattien makuun rakennettu loistohotelli, meluisa basaari, Sinanin moskeijat ja yhä myös kristikunnan kaunein kirkko, Hagia Sofia.

 

Kauppareiteillä etenevät kulttuurit ja kulkutaudit

Peter Frankopan on historiantutkija ja Oxfordin yliopiston Bysantin tutkimuksen keskuksen johtaja. Muhkea ’The Silk Roads – A New History of the World’ (2021) saatiin heti ilmestymisvuonnaan myös suomeksi Jaana Iso-Markun kääntämänä ’Silkkitiet – uusi maailmanhistoria’ (2021).

Frankopan toteaa heti aluksi, että hänen tarkoituksensa on todellakin tuoda esiin uusi näkökulma maailmanhistoriaan. Tähän asti ’virallinen selitys’ on ollut jatkumo, jossa muinainen Kreikka synnyttää Rooman, Rooma kristillisen Euroopan, Eurooppa renessanssin, renessanssi valistuksen, valistus poliittisen demokratian ja teollisen vallankumouksen ja näistä syntyy nykyinen maailmanjärjestyksemme.

Frankopan haluaa nostaa esille ’aiheetta sivuutetut’ Keski-idän alueet ja aloittaa kuvauksella korkealle kehittyneestä Persiasta 300-luvulla eaa. Nykyisin unohdetut valtakeskukset, kuten Merv tai Ray, yhdistivät satojen vuosien ajan silkin, paperin, ruudin ja muun kauppatavaran ohella myös oppineiden kontakteja sivistyneisiin, hienoihin kaupunkeihin kuten Esfahaniin, Samarkandiin, Kabuliin tai nykyisen Kiinan länsiosan Kasgariin.

Kun Rooma kehittyi maailmanvallaksi ja myöhemmin vaihtui Bysantiksi, kulkivat myös uskonnolliset aatteet ja vaikutteet kauppareittien mukana. Buddhalaisuus, zarathustralaisuus ja hindulaisuus kulkivat lännemmäs ja kristinusko idemmäs, paljon kauemmas ja paljon aikaisemmin, kuin yleisesti on luultu. Juuri kun kristinusko oli vahvistunut idässä, tuli rutto ja pitempi kurjuuden kausi. Sen jälkeen maaperä olikin ’pehmeä’ uudelle 600 -luvulla syntyneelle uskonnolliselle järjestelmälle, islamille. Ehkä se toisi ihmisille jotain parempaa. Islam valloitti nopeasti koko Lähi- ja Keski-idän ja vanhat uskonnot jäivät jalkoihin.

Kauppareiteillä levitettiin ylellisyyksiä, kuten turkikset, meripihka, jalometallit, silkki, mausteet tai hajusteet. Suhteellisen kevyttä kuljetettavaa ja suhteellisen kestävää. Eksoottiset hedelmät, kukkasipulit ja vehnä olivat myös haluttuja, mutta niiden kanssa oli säilyvyysongelmia. Nykyihmiselle nolostuttavaa luettavaa on orjakaupan yleisyys ja suuri kannattavuus. Orjia välittivät kaikki ja kauppa kävi erinomaisesti. Viikingit esimerkiksi ryöstivät jatkuvasti ihmisiä tuhoamistaan kylistä ja myivät heidät. Kaikissa sodissa otettiin vankeja, jotka vietiin orjuuteen omalle maalle tai ’annettiin lahjaksi’ jollekin toiselle hallitsijalle. Kristittyjen ei sopinut periaatteessa orjia ottaa, mutta tämä periaate tunnetusti laimeni käytännössä.

Keski-idästä tulivat myös länteen vyöryvät paimentolaisheimot, mongolien tuoma hävitys ja tuho. Sen perään samaa tietä jälleen myös rutto. Hetkeksi kaupan suunta kääntyikin löytöretkien jälkeen Amerikkojen suuntaan, kohti sieltä nyhdettyä hopeaa ja kultaa. Varsin pian katse kääntyi kuitenkin taas itään ja suuret kauppakomppaniat alkoivat voittokulkunsa. Kaikilla tuntui pian olevan ’elintärkeitä intressejä’ idässä. Siirtomaat. Sitten löytyi öljyä.

Päästessään kirjassaan lähemmäs omaa aikaamme Frankopanin kuvauksen vauhti vain kiihtyy. Brittien, ranskalaisten, CIA:n ja KGB:n jatkuvat manööverit Persiassa/Iranissa, Mesopotamiassa/Irakissa, Syyriassa, Afganistanissa, tai Intiassa todistavat alueen merkityksestä. Shaahit, kuninkaat, imaamit, presidentit ja pääministerit saavat tukea, rahaa ja aseita. Vallankappauksia ja kumouksia tehtaillaan. Valtioita ja niiden johtajia peluutetaan toisiaan vastaan ja he toisaalta osaavat peluuttaa suurvaltoja toisiaan vastaan ’vuosisatojen kokemuksella’.

Nyt öljyn hinta laskee, ’vihreä siirtymä’ muuttaa monien valtioiden talouden ja politiikan perusteita ja jälleen kerran Keski-itä on myllerryksen keskellä. Afganistanista lähtivät kenties kaikki, mutta Kiina rakentaa jo kovaa vauhtia ’uutta silkkitietään’ ja luo ’hyviä suhteita Keski-idän valtioihin’. Iran on vahvistumassa ja Venäjäkin etsii ystäviä idästä, kun lännen kanssa on viileämpää. 

Silkkitiet ovat yhä maailman keskushermosto, sanoo Peter Frankopan.

 

***

 

 

Euroopan monenkirjava sydän

Yhä vain on pandemia ja kaikki fyysinen matkustaminen vaivalloista, hankalaa ja epävarmaa. Ei houkuttele! Parasta vain tarttua kirjoihin ja matkata lukemalla.

Maantiede tuntuu jäävän nykyihmiselle jotenkin hämäräksi, kaikesta globalisaatio -puheesta huolimatta. Kyllä maantieteen perusteet vielä sentään kuuluvat yleissivistykseen ja koulujen opetusohjelmiin, mutta käytännössä sitten unohtuvat nopeasti.

Suuri osa kaikista ulkomaiden kontakteista hoituu jo netissä ja jos jonnekin pitää oikein fyysisesti matkustaa, se tehdään lentämällä. Äkkiä vain ’ollaan täällä’ ja otetaan taksi lentokentältä keskustaan, mutta ei tiedetä, mitä kaikkea ohitettiin matkalla.

Omalla kohdallani huomaan jatkuvasti ’harmaita alueita’ etenkin eri valtioiden rajoilla. Oman rakkaan Eurooppani pääkaupungit nyt sentään osaan suunnilleen sijoittaa paikoilleen, mutta muiden kohdalla tulee jo horjuntaa.  Kirjallisuuden oheen etsiskelenkin usein karttoja, jotta tietäisin, missä lukemani oikeastaan tapahtuu.

Esimerkiksi tiedän toki, että Hampuri on ikivanha ja suuri saksalainen satamakaupunki, mutta juuri siksi huomaan yhä vain etsiväni sitä kartasta Pohjanmeren rannikolta. Eihän niin suuri kaupunki nyt voi puuttua kartasta? Missä se nyt on? Itämeren puolella sittenkin? No ei.

Hämmennykseni aiheuttaa se, että Hampurin valtaisa satama on jokisatama ja koko kaupunki on Elbe-joen varrella, paljon pidemmällä sisämaassa kuin millään osasin hahmottaa.  Minun suomalaisiin aivoihini  iskostunut ennakkokäsitys etsii suurta satamaa ja vilkasta ulkomaankauppaa aina meren rannalta.

Suuret joet ovat tietenkin kautta historian olleet tärkeitä liikenteen ja kulttuurin väyliä, mutta on kiehtovaa huomata, että ne ovat sitä yhä. Senkin muistan hämärästi kouluajoista, että manner-Euroopan suuret joet virtaavat pohjoiseen, Itämereen tai Atlanttiin/Pohjanmereen. Paitsi se yksi iso poikkeus: Tonava.

Tonava alkaa eteläisestä Saksasta ja kasvaa mutkitellen muhkeaksi lähes koko maanosan poikittain halkovaksi kaupan ja kulttuurin kuljetusreitiksi, joka päätyy Euroopan itäiselle rajalle, nykyisen Romanian kohdalle ja lopulta Mustaanmereen. 

Tonavan varrella ja sen kautta ovat eri aikakausina kasvaneet, kukoistaneet ja jo kadonneetkin monet eurooppalaiset valtiot, yhteisöt ja kulttuurit, joista jatkuvasti huomaan tietäväni liian vähän. Eurooppalaisuuden moninaisuus on siellä erityisen silmiinpistävää.

Palaan siis jälleen lukemisessani entisen Itävalta-Unkarin ja sen lukuisien kansallisuuksien pariin. Tämän kertaisen kirjakolmikkoni kirjailijoiden kotipaikaksi sattui tulemaan taas Trieste, tuo ikuinen rajakaupunki, josta olen tässä blogissani aiemmin kirjoittanut tammikuussa 2019.

 

Kulttuurien kuuluu siirtyä ja sekoittua

Claudio Magris on jo iäkäs, Triestessä asuva, hyvin tunnettu italialainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän oli yhden kauden senaattorinakin Italian parlamentissa. Hänessä ikään kuin henkilöityy triesteläinen  ’rajan kulttuuri’: akateeminen italialainen, joka on ryhtynyt germanistiksi ja uppoutunut saksankieliseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen.

Hänen muhkea teoksensa ’Danubio’ on ilmestynyt italiaksi jo 1986, mutta se on saatu suomeksi Leena Taavitsainen-Petäjän kääntämänä vasta vuonna 2000 nimellä ’Tonava’.

Magris kulkee kirjassaan Tonavan mukana tutkimassa ’saksalais-unkarilais-slaavilais-romaanis-juutalaista’ Keski-Eurooppaa, tuota ’wieniläisyyttä’, joka on meille suomalaisille vieraampaa kuin pohjoisempi, preussilaisuuteen pohjaava saksalaisuus.

Hän aloittaa matkan eteläisen Saksan pikkupaikkakunnilta, jotka kiistelevät siitä, mikä niistä saisi kunnian olla ’Tonavan alku’. Sieltä hänen tekstinsä etenee vähä vähältä eteenpäin, mutkitellen ja kasvaen koko ajan laajemmaksi ja monipuolisemmaksi.

Jokaisesta vähänkään mainittavammasta paikasta, kylästä ja kaupungista Magris löytää jotakin huomioitavaa; jonkun historiallisen asiakirjan, kirkon, linnoituksen, paikallishistorioitsijan, kirjailijan, säveltäjän, runoilijan tai filosofin. Lukija on välillä tukehtumaisillaan näihin nimiin, joista suurimmasta osasta ei ole koskaan kuullut ja tuskin tämän jälkeenkään tulee kuulemaan, mutta jotka kaikki kasvattavat selkeästi suurta kuvaa eteenpäin vyöryvästä kulttuurien kerrostumasta. Täältä ne kaikki tunnetuimmat Kafkat, Canettit ja Freudit lopulta ovat siivilöityneet näkyville.

Saksalaisten kaupunkien tai Prahan tai Wienin ympärille kiertyvät Magrisin huomiot ja kommentit tuntuivat minusta vielä jossain määrin tutuilta, mutta mitä idemmäs Tonava kulkee, sitä vieraammaksi kaikki käy.

Esimerkiksi nykyisen Slovakian Bratislavasta, josta Magris kirjoittaa kiinnostavan paljon, en tiennyt juuri mitään. Myös lähes kaikilla alueilla ilmenneet vaihtelevat enemmistö-vähemmistö tai sortajat-sorretut  -kuviot yllättivät. Jos itävaltalaiset sortivat joissain asioissa unkarilaisia, sortivat unkarilaiset puolestaan slovakkeja, mutta romanialaisenemmistöisillä alueilla taas unkarilaiset vaativat itselleen vähemmistösuojaa. Erilaisia väestöryhmiä ja niiden kulttuureja on vaikka kuinka paljon; ruteenit, avaarit, madjaarit ja ties ketkä. Ja joka kaupungista löytyi merkittävä juutalaisvähemmistö.

Kun päästään Bulgariaan saakka, Magris toteaa itsekin, että se on koko alueen suuri tuntematon. Kyllä hän silti sieltäkin löytää mielenkiintoista siteerattavaa ja kommentoitavaa. Lopulta ollaan Romaniassa, jossa Magris tapaa Ceausescun hallinnon alla kärvisteleviä kirjailijoita, jotka ’kuiskivat vain sanan puolikkaita’. Tiedämme tietenkin nyt, kuinka se kaikki muutaman vuoden kuluttua päättyi. Silti, kuten Magris toteaa: elämä tyranniassa ja täysin epäonnistuneen talouspolitiikan armoilla oli sittenkin monille parempaa, kuin aiempi elämä pajarien vallan alla maaorjuudessa.

Hengästyttävän kirjansa lopuksi Magris kirjoittaa: Tässäkö muka oli kaikki? On kuin kolmentuhannen kilometrin pituisen elokuvan pääteeksi nousisimme, poistuisimme salista ja vaeltaisimme ajatuksissamme ulos. Pitäisi varmaan katsoa tämä hitaasti vielä uudestaan.

 

Kenen lippua kulloinkin kannat?

Edellisen jatkeeksi tartuin toiseen Claudio Magrisin kirjaan.  ’Microcosmi’ on ilmestynyt italiaksi 1997 ja suomeksi Hannimari Heinon kääntämänä ’Mikrokosmoksia’ saatiin vuonna 2002.

Siinä Magris tutkii tiettyjä rajattuja alueita ja niiden muodostamia omaleimaisia ’mikrokosmoksia’, alkaen Triesten vanhan kaupungin perinteikkäästä kahvila San Marcosta, jossa hän itsekin uskollisesti istuu ja jopa kirjoittaa teoksiaan.

Kauimpana ’kotoa’ Magris käy analysoidessaan Piemontea ja Torinon kukkuloita, joissa ’syntyi teollinen Italia’ ja joka maakuntana ’muovasi yhdistyneen Italian valtion’. Enimmäkseen Magris kuitenkin tutkii Triesteä lähellä olevia mikrokosmoksia; Friulia, laguunin saaria, saksalaisesta kulttuurista erilleen pakotettua Etelä-Tirolia ja Neveson metsäalueita.

Kansantarinat ja kirjallisuussitaatit kertovat mm. karhunmetsästyksestä. Karhut elelivät metsässä, joka ensin oli iän kaiken Itävaltaa, sitten Italiaa, sitten Jugoslaviaa ja nyt viimeksi Sloveniaa. Paikkakuntien nimet ovat kokeneet samanlaisia vaiheita, ja se, mitä nimeä mistäkin alueesta käyttää, on puhujan taholta jonkintasoinen kannanotto. Nationalismia? Internationalismia? Euroopan unionismia? Ihan vain vahinko?

Yhtenä mikrokosmoksena Magris löytää myös alueen ’gulagit’, vankileirit, joiden kidutusta kestämättömät uhrit tai muuten vaan suoraan teloitetut kasattiin rotkoihin suuriin joukkohautoihin. 

Näitä hautoja löytyy yhä tänäkin päivänä. Magris miettii, miten kokivat kohtalonsa ne aatteelliset kommunistit, jotka ensin taistelivat italialaisia ja omia fascisteja vastaan, ja Titon ja Stalinin välirikon jälkeen 1948 jäivät yhä vankkumattoman uskollisiksi Neuvostoliitolle ja sen Puolueelle. Sen jälkeen heitä kiduttivat ’omat’ entiset taistelutoverit, titolaiset. Miltä tuntui aina joutua ’väärälle puolelle’?

 

Kosto odottaa vaikka vuosikymmeniä

Laveiden kulttuuripohdintojen jatkoksi tartuin vielä samasta alueesta kertovaan perinteiseen dekkariin.

Alkujaan saksalainen Veit Heinichen on asettunut hänkin Triesteen ja kirjoittaa siellä saksaksi dekkareita, joiden päähenkilö on triesteläinen, italialainen komisario Proteo Laurenti. Komisariokin istuskelee vähäisinä vapaahetkinään kahvila San Marcossa, huomasin.

’Karstin kuolleet’ (alkuperäinen Die Toten vom Karst, 2002) on julkaistu meillä Anne Kilven suomentamana 2020.

Tarina kulkee notkeasti ja maalailee pohjoistuulen, bora neran, kourissa palelevan kaupungin kiinnostavasti tapahtumien kulissiksi. Joku odotti kaupungissa hyvin harvinaista lumimyrskyn päivää tehdäkseen murhan, jonka jäljet peittyvät nopeasti.

Jugoslavian hajoamissodat on jo käyty ja uudet valtiot ovat rakentuneet. Yli rajojen käydään tämän tästä, mutta yhteistyö kroatialaispoliisien kanssa ei suju aivan mutkattomasti. Laurentin täytyy yrittää luoda suhteita sikäläiseen uuteen syyttäjään, tummahiuksiseen kaunottareen.

Kaupunki kantaa muistojaan Itävallasta ja Italiasta ja Jugoslaviasta. Kaikki asukkaat tuntuvat setvivän jotain sukutraumaa vuosikymmenien takaa ja uudempiakin kansallisuuksia on kaupunkiin ehtinyt jo asettua. Kiinalaisia on ongelmaksi asti ja muutama kreikkalainenkin osuu aina silminnäkijäksi, kun jotain tapahtuu.

Dekkari on lajityyppinsä mukaisesti nopea lukea, mutta sisällöltään sekä kepeä että synkkä, molempia samanaikaisesti. Tuollaista historiaa on raskas kantaa, mutta monen on ihan oikeassa elämässäkin pakko.

 

***

 

 

 

Vapautusta sukupuolesta

Minun ikäluokkani on jo tottunut naurahtelemaan huvittuneesti 1800-luvun lopun instituutioille, jotka pitkällisen pohdinnan ja paperisodan jälkeen saattoivat ’anottaessa antaa naiselle vapautuksen sukupuolestaan’ siksi aikaa, että hän saattoi päästä opiskelemaan tai peräti hoitaa jotain tointa tai virkaa. Ainakin vähän aikaa. Kunnes pääsi naimisiin. Tai uuvahti aivan kokonaan, romahti ja tuli hysteeriseksi. Mikä tavallaan oli odottavissakin, mutta tulipahan nyt todistettua.

No heh, heh. Olemmehan jo edistyneet hyvin kauas noista ajoista. Vai?

Yhä vieläkin kuuluu mukamas ’huolestuneita’ kommentteja ’liiallisesta’ naisten määrästä monissa tehtävissä. Siellä sitten äkkiarvaamatta ollaankin raskaana, jäädään äitiysvapaalle ja sen jälkeen ollaan liian paljon poissa omien lasten luota tai peräti vastataan lapsen puheluun kesken videoneuvottelun, jestas sentään. Eihän semmoisesta voi mitään tulla, yhteiskuntahan romahtaa!  Toisaalta, kun mies uppoutuu flirttailemaan somessa, on toipumassa sydänkohtauksesta, höyläyttää eturauhastaan tai parantelee välillä alkoholismiaan, maailma kyllä kestää sen aivan hyvin.

Nämä mietteet juolahtivat jälleen mieleeni, kun kirjaston uutuushyllystä löysin Hanna-Reetta Schreckin kirjan ’Säkenöivät ja oikukkaat’, jonka alaotsikkona on ’Suomen kultakauden naisia’. Yhtenä kirjan esittelemänä naisena oli taidemaalari Ellen Thesleffin sisar, Thyra. Tämä johti kiinnostukseni välittömästi Hanna-Reetta Schreckin laajaan Ellen Thesleff -elämäkertaan ’Minä maalaan kuin jumala’. Sen täydennykseksi sopi vielä Pirkko Soinisen romaani ’Ellen’, alaotsikoltaan ’Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja’.

Siitä muodostuikin tämänkertainen kirjakolmikkoni: kiinnostava kuvaus yhdestä poikkeuksellisesta elämästä ja siitä, mitä se vaati itseltä ja läheisiltä.

 

Kaikki taiteessa on liikettä ja valoa

Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck on laajasti perehtynyt Ellen Thesleffiin ja hänen taiteeseensa. ’Minä maalaan kuin jumala’ ilmestyi 2017.

Kirja avaa yhden näkökulman siihen, mitä vaaditaan naiselta, joka päättää ryhtyä ammattimaiseksi kuvataiteilijaksi 1880-1890 -luvulla? Lahjakkuutta tietenkin, mutta myös suunnatonta sitkeyttä, tahtoa ja innostusta. Niin tuhat kertaa helpompaa olisi ollut tyytyä piirustamaan ja maalailemaan vain harrastukseksi, niin kauan kuin vanhempien varallisuus ja naimattoman nuoren naisen elämäntilanne sen olisi sallinut.

Erittäin merkittävä vaikuttaja Ellen Thesleffin tapauksessa oli isä. Koko perhe tuki Elleniä kautta koko hänen elämänsä, mutta perheen pään, isän, asenne oli kenties alkuvaiheessa ratkaisevin.

Isän mielestä kaikkien hänen viiden lapsensa tuli saada käydä kouluja ja opiskella niin paljon kuin suinkin mahdollista. Myös kolmen tyttären. Myös kaikenlaista ’taide’ alaa. Koulussa sai saada myös huonoja numeroita ja siellä saattoi jopa riitaantua opettajien kanssa. Isä vei 17-vuotiaan Ellenin kahdenkeskiselle ’grand tour’ille Euroopan kaupunkeihin ja taidemuseoihin, eikä esikoispoikaansa, niin kuin olisi ollut tavanomaisempaa.

Isä kuoli, kun Ellen oli 23-vuotias ja juuri ’läpilyöntinsä’ kynnyksellä. Perhe ei ollut rikas, mutta ei varatonkaan. Maatila meni myyntiin ja isän jäljiltä perhe sai jonkinlaista eläkettä. Juuri aikuisuuteen astuneet vanhemmat lapset osasivat hoitaa raha-asioita siten, että kaikki sisarukset saattoivat opiskella. Ellen sai aina keskittyä taiteeseen, eikä häntä pakotettu tekemään kotitaloustöitä tai hankkimaan ansioita muilla keinoilla, kuin maalauksiaan myymällä.

Myös äiti tuki jatkuvasti Elleniä sekä ohjaavin kirjein että matkustamalla hänen seuranaan. Monena vuonna kolmikko äiti, Ellen ja sisar Gerda venyttivät penniä päästäkseen Firenzeen, kaupunkiin, jossa Ellen viihtyi ja maalasi kaikkein mieluimmin. Äiti vastasi matkoillakin kotitaloustöistä ja sosiaalisista suhteista, sisar (keraamikko ja lääkintävoimistelija) hankki itselleen asiakkaita varakkaista ulkomaalaisista ja tuki näin matkakassaa. Kotimaahan jääneet sisarukset hoitivat Ellenin puolesta yhteyksiä taidegallerioihin ja näyttelyjärjestäjiin, välittivät tietoja, viestejä, apuraha-anomuksia, myytyjen maalausten postituksia ja kaikkea mahdollista.

Ellen ja Gerda eivät kumpikaan menneet koskaan naimisiin vaan elivät yhdessä lähes koko elämänsä. Muiden sisarusten vaimot, aviomiehet ja aikanaan lapset liittyivät Elleniä tukevaan perheyhteisöön ja viimeisillä Firenzen matkoilla Ellenin matkaseurana oli jo aikuistuneita sisarusten lapsia.

Ellen Thesleff jatkoi maalaamista omintakeisella tyylillään aina kahdeksankymppiseksi asti, 1950-luvun alkuun saakka. Jälkimaailman arviointien mukaan hän oli Pohjoismaiden ensimmäisiä symbolisteja ja modernisteja.

Hän sai töistään tunnustusta ja monia hänen teoksiaan ostettiin valtion kokoelmiin, mutta häntä moitittiin myös ’liiasta esteettisyydestä’ tai ’voiman puuttumisesta’ tai siitä että ’maalaukset ovat usein pelkkää väriä’. Kritiikkiä tuli myös sekä ’bolsevistisuudesta’ että toisaalta ’yläluokkaisuudesta’. Ylenkatseellinen ’naistaiteilijoihin’ niputtaminen ja sillä mitätöiminen raivostutti eniten.

Hän jaksoi kuitenkin aina todeta: Minä maalaan juuri niin kuin minun pitää.

 

Vanhoissa mestareissa on kaikki

Toimittaja ja kirjailija Pirkko Soininen on käyttänyt ’Ellen’ (2018) romaaninsa tausta-aineistona muun muassa Ellen Thesleffin kirjeenvaihtoa ja edellä mainittua elämäkertaa, joten faktat Ellenin elämän tapahtumista pysyvät kohdallaan, vaikka kommentit ja tunnelmat ovat fiktiivisiä.

Kirja keskittyy tapahtumiin ja kokemuksiin Firenzessä. Thesleff matkusti sinne aina, kun pystyi. Ensi kerran 1894 ja viimeisen kerran keväällä 1939.  Maailma ympärillä mullistui moneen otteeseen; ensimmäisille matkoille nuori Ellen lähti Venäjän suuriruhtinaskunnasta, viimeisellä kerralla tunnelma fascistisessa Italiassa oli jo uhkaava ja vanhan naisen matka halki sotaan valmistautuvan Euroopan on surullinen. Soinisen ’Ellen’ kirjoittaa: Nuorena ei tiedä, millaista on menettää pikkuhiljaa kaikki. Ei nuoruus vaadi rohkeutta, vaan vanhuus.

Fiktiivisessä päiväkirjassaan Ellen käy läpi maalaustensa ja kokemustensa vaiheita. Kuinka vanhat maalaukset Firenzen museoissa, palatseissa, kirkoissa ja luostareissa vaikuttavat häneen. Miltä tuntuu Italian ihana valo, josta nauttimaan hän ryntää päivittäin ulos maalaustelinettään raahaten.

Välillä hän on matkalla yksin ja nauttii siitäkin, mutta useimmiten hänen kanssaan ovat perheenjäsenet. Hän kirjoittaa perheensä ohella myös taiteilijaystävistään, kuten Magnus Enckellistä ja Beda Stjernschantzista, mutta ennen kaikkea suuresta rakkaudestaan, englantilaisesta Gordon Craigista, jonka hän tapaa vuonna 1907.

’Teatterimies’ Craig on komea ja lumoava ja ’kaikki’ ihastuvat häneen. Ellenkin menettää hetkeksi jopa työkykynsä, kun hän uppoutuu keskustelemaan ’taiteesta’ ja ’elämästä’ Craigin kanssa. He viihtyvät hyvin yhdessä ja Craigin mukaan Ellen on älykkäin nainen, jonka hän on koskaan tavannut. Valitettavasti Craig viihtyy myös muiden naisten seurassa. Hänellä on ’ainakin’ yhdeksän lasta kolmen eri naisen kanssa, ja lisääkin ehtii vielä tulla. Heidän suhteensa kestää silti vuosikymmenet, vaikka siitä ei koskaan tule sellaista, jota Ellen oli aluksi toivonut.

 

Omaa huonetta etsimässä

Kirjassaan ’Säkenöivät ja oikukkaat’ (2021) Hanna-Reetta Schreck esittelee kuusi Suomen taiteen ja kulttuurin ’kultakauden’ naista, joista ei ehkä ole puhuttu julkisuudessa kovin paljon, mutta joita ilman Suomen historia olisi toisenlainen.

Nämä naiset olivat ’asemaltaan’ sisaria, vaimoja tai itsellisiä naisia, jotka jättivät oman jälkensä historiaan. He elivät aikana, jolloin ’jotain haluava’ nainen sai herkästi leiman ’oikukas’ jollei peräti ’hysteerinen’. Määrätystä kuviosta edes jollain tavalla poikkeava sai todella taistella asemastaan, kun jo ’naimaton nainen on skandaali’.

Jotkut heistä onnistuivat saavuttamaan sen, mitä tavoittelivatkin. Toiset törmäsivät niin suuriin esteisiin, että heidän oli jäätävä vain jälkipolville esimerkeiksi yrittämisestä.

Kenties tunnetuin kirjan naisista on ’neroaan’ tukevan vaimon roolissa vaikuttanut Aino Sibelius. Toisen tyyppisen kohtalon kokivat Ellan Edelfelt ja Siri von Essen. Samaa perhepiiriä viistäen eläneet Alma Söderhjelm ja Thyra Thesleff (joka oli Ellen Thesleffin nuorin sisar ja Alma Söderhjelmin veljen vaimo) pystyivät toteuttamaan omia pyrkimyksiään ja samalla tukemaan ja saamaan tukea lähipiiriltään.

Kenties kaikkein mielenkiintoisin – minulle tuntemattomin – oli maamme ensimmäinen naispuolinen kuvanveistäjä Sigrid af Forselles. Hän opiskeli Pariisissa, työskenteli pääasiassa Firenzessä ja oli elämässään monin tavoin poikkeuksellisen itsenäinen.

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja nosti esille monia kiinnostavia näkökulmia kuvattuun aikakauteen ja sen naisten elämään. Kaikki kuvatut naiset kuuluivat toki varakkaampaan, sivistyneeseen kansankerrokseen, jolle poikkeuksellisen tien valitseminen oli hiukan helpompaa kuin muille.

Jäin miettimään kirjassakin siteerattua kirjailija Virginia Woolfin pohdintaa ’tavallisen naisen’ ja ’poikkeuksellisen naisen’ elämän kulun eroista. Mitä jää jäljelle ’tavallisen naisen’ päivien työstä? Kasvatetut ja hoidetut lapset muuttavat pois, valmistettu ateria syödään ja pestyt pyykit likaantuvat jälleen. Näyttääkö siltä, ettei mitään näkyvää jäänyt?

 

***